Soiva musa -87

MATTI JA VELLAMO YM. LÄHISUKU I

4.2.2014:         Eilen 3.2.2014 maanantaina tuli kuluneeksi äidin syntymästä 100 vuotta, "Matti-sedän" eli kasvatusisäni kuolemasta 18 vuotta ja kotisivuni valmistuivat samana eilispäivänä. Tänää on 40 vuorokautta Enen äidin poismenosta. Tämä on siis ilon ja  surun juhla-aikaa. Vellamon muistojuhlaseminaari on Keiteleellä 3.10.14. Pidän siellä puheenvuoron.

19.7.1979         Pie-Kei - Vellamo Paananen:

Matti Paananen 70 vuotta - Soutumiehestä piirityönjohtajaksi

Ansioituneelle metsämiehelle, Matti Paanaselle kertyi hiljattain ikää 70 vuotta. Matti Paananen on ollut metsäalalla kokonaista 52 vuotta. Hän on "pitkän linjan miehiä" aloittaen työskentelynsä alalla soutumiehenä päätyen piirityönjohtajan vakanssille. Mm. puutavaran ostot ovat kuuluneet hänen tehtäviinsä: propseja onkin tullut ostettua niin paljon, että niistä tulisi kaksimetrinen pino Helsingistä Utsjoelle.

Kun Matti Paananen sai 12-vuotiaana kansakoulunsa käytyä, siirtyi hän heti työelämään. Ja ensimmäisenä työnä oli toimia Äänekoski Oy:n piiriesimiehen soutajana tämän viettäessä kesälomaansa kalastellen. Tämä olikin mukava työpaikka. Siitä kun sai palkan lisäksi luontaisetuna pyydetyt kalatkin omaan konttiinsa.

Työsuhde jatkui metsän arviointipuolella. Saikara ja saksi, mittausvälineet, olivat kuitenkin nuoren pojan kannettavaksi raskaita joten Matin osaksi lankesi luonnostaan mittaustulosten ylösotto. Näin päästiin työn alkuun. Sittemmin Matti toimi talvisin jakomiehenä ja kesäisin metsänhoitotöissä.

Joitakin vuosia myöhemmin hän siirtyi aputyönjohtajaksi ja siinä virassa kokemusta hankittuaan työnjohtajaksi. Toimipaikkoina olivat synnyinkunta Viitasaaren lisäksi Saarijärvi, Pihtipudas, Reisjärvi, Pielevesi ja Keitele. Matti Paananen ei ole kertaakaan vaihtanut yhtiötä. Yhtiö on kuitenkin kulloisistakin omistussuhteista riippuen vaihtanut nimeään. Aluksi yhtiö oli nimeltään Äänekoski Oy. Sodan aikan Wärtsilä hankki osake-enemmistön haltuunsa ja nimi muuttui sen myötä. Sittemmin yhtiöstä tuli Metsäliiton selluloosa-osasto ja viimein Osuuskunta Metsäliitto.

Pino Helsingistä Utsjoelle

Metsäkonttori määräsi Matti Paanasen Keiteleelle. Täällä hän on toiminut piirityönjohtajana. Matin puutavarahankinnat ovat mittavia: käytäntönä on ollut 100 000 motin vuosiostot. Alaisia on ollut 150-200. Metsäliiton johtoportaasta on todettu joskus, että ei ole Keski-Suomessa toista niin pitkän pinon ostanutta kuin Matti. Laskelmien mukaan hän on ostanut puutavaraa niin paljon, että siitä tulisi kaksi metriä korkeaa pinoa Helsingistä Utsjoelle saakka.

Erikoisiakin tapauksia mahtuu yli puolen vuosisadan työsaralle. Kerrankin Pihtiputaalla hierottiin yhtä metsäkauppaa tiistaista perjantaihin Koko ajan noudatettiin tiukkaa aikataulua. Kello kuudelta herätys, klo 8.00 oli aamuruoka yhdeltätoista kahvi, klo 13 ruokailu, 17.00 kahviteltiin ja 19 maissa syötiin iltanen. Nukkumaan ruvettiin ennen iltayhdeksää. Kaikki väliajat sitten kiisteltiin metsän-ostosta. Myyjäpuolta edustivat kaksi isäntämiestä, joila kummallakin oli 1 500 ha:n metsät. Ja nämä isännät olivat penseitä myymään metsäänsä. Neljän vuoro-kauden vitkuttelun jälkeen isännät taipuivat myyntiin. Tulikin isot kaupat: 1200 kuutiota pinotavaraa ja 15 000 tukkirunkoa. Mainittakoon että isännät kaupanteon jälkeen säilöivät setelitukkonsa tuohikonttiin.

Talvisodan Partio-Matti

Talvisodassa Matti Paananen oli jatkuvasti vapaaehtoisena partiomiehenä. Vieläkin hän kantaa sotaveteraanien keskuudessa nimeä Partio-Matti. Jatkosodan aikana hän haavoittui liittyen sotainvalidien suureen joukkoon.

Matti Paananen onkin toiminut sotainvalidien järjestöissä sota-ajoilta lähtien. Ansiokkaasta toiminnasta puolustusministeriö myönsi hänelle Sotainvalidien ansioristin, joka on korkein sotainvalidityöstä annettava kunniamerkki. Hänelle on myönnetty myös Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk:n mitali kultaristein sekä lukuisia muita merkkejä. Mainittakoon näistä vaikka Metsäliiton ansiomerkit.

Valtuustossa hän on ollut  useita kausia. Työvoimatoimikunnan puheenjohtajana Matti Paananen toimi yli 20 vuotta. Omien sanojensa mukaan hänelle tärkeitä asioita ovat koti, uskonto ja isänmaa. Hän on toiminut mm. Suojeluskuntajärjestöissä aikanaan.

Harrastuksista päällimmäisinä ovat kalastus ja metsästys. Miltei  joka aamu on Matilla lähtö kalaan heti sarastuksen jälkeen. Tosin nyt vanhemmiten kalastus jää hieman myöhempään ajankohtaan. Kenties kalastusharrastus on jäänyt veriin niiltä ajoilta, jolloin hän toimi soutajana piiriesimiehelle 12-vuotiaana.

 

Päiväämätön: (14.3.84 Keiteleen karsinta nuorison taidetapahtumaan?)

 

12.7.84 to         Viitasaaren seutu: "Tule takaisin 50-luku"
(Kuvateksti mm: Salme Jalovaara vaipuneena muistelemaan Salme Saastamoista.)

Muistathan aikaa, jolloin poika varjoisalta kujalta tarjosi suklaasydäntä jossain Mantsurian kummuilla.

Se oli 50-lukua, jolloin haaveiltiin tangon tahdissa tanssilavan ja vanhan veräjän luona ja täysin rinnoin elettiin sittemmin iäksi kadotettua nuoruutta.
Tuo aika entinen ei koskaan enää palaa. Vai palaako?

Kun nuoren miehen ujoimman...

Tottahan toki aika kultaa muistot. Mutta niin vain on, että nyt keski-ikään ehtineitä tuo 50- ja vielä 60-luvunkin tanssi- ja viihdemusiikki yhäti sykähdyttää.

Vuoden 1956 kesäkuussa Viitasaarella syntyi sittemmin ainakin maakunnallista mainetta saanut K. Draken yhtye. Keikkoja riitti lavoilla ja seurantaloilla pari kolme kappaletta viikossa vuosikausia.

Kunnes se ikäluokka, niin tanssittajat kuin tanssitettavatkin, ajautuivat arkisempien askareiden pariin. Uudella polvella olivat uudet idolit. Olavi Virrat ja muut pienemmätkin lavakunkut väistyivät.

Vaan kuinka on taas käynytkään: kumpujen yöstä noussut K. Draken yhtye on viime aikoina puhaltanut pölyt soittimistaan ja Viitasaarella ovat taas kaikuneet nuo ikivihreät viisikymmenluvun hitit.

Hieman ovat hiukset harmaantuneet ja ajan lunta satanut ohimoille, mutta silmissä on sama pilke kuin silloin ennen, joskus neljännesvuosisata sitten.

näin pöydässä pienen kahvilan...

- Heinäkuun 23. päivänä 1956 tehtiin ensimmäinen keikka Huopanan maamies-seurantalolle, itse maestro Kalevi Drake muistaa Viitatuvan kahvipöydässä soittamisen väliajalla.

Ohjelmisto ei ensi keikalla ollut suuren suuri, mitä lie kymmenkunta kappaletta. Kalevi Drake soitti saksofonia, Mikko Samula kitaraa, Raimo Liimatainen trumpettia, Tapani Lindlöf rumpuja ja Lieto Kaskilahti hanuria.

Vähäiset harjoittelut takanaan tuo silloisen yhtyeen ydinjoukko on nyt kirvoitellut vanhoja muistoja.

-Tätä kappaletta ruuvattiin viimeksi 25 vuotta sitten, K. Drake huomauttaa Viitatupaan kokoontuneelle yleisölle, joka selvästi kaihoissaan katselee soittajien suuntaan.

Kahvipöydässä puhe alkaa useimmiten, että muistatko... Muistatko millainen auto meillä silloin oli? Ajettiin Cadillacilla, Pontiacilla, Kaiserilla ja yhteen aikaan sellaisella Buickilla, jossa oli luodinkestävät ikkunat. Olikohan se presidentti Paasikiven vanha auto?

vaan syystä jota tiedä en...

Joskus vähän sävelkulkua tapaillen, mutta jo kohta täyteen vauhtiin intoutuen nostattavat nostalgiaa Viitatuvan nurkassa Kalevi Drake saksofonissa, Lieto Kaski-lahti hanurissa, Tapani Lindlöf rummuissa ja Ilpo Saastamoinen sähköbassossa.

Maankuululla ammattimuusikolla Ilpo "Ilja" Saastamoisellakin on siis menneisyys K. Draken yhtyeessä. Vuosi oli 1957, kun 14-vuotias yhteiskoululainen tuli Samulan Mikon tilalle yhtyeen kitaristiksi.

Nykyisin muun muassa Piirpauken ajat taakseenjättänyt ja juurillaan Keiteleellä vapaana taiteilijana työskentelevä Ilpo kehuu silmät loistaen, kuinka mukavaa on taas soittaa tällaistakin.

- Vuonna 1970 soitin Jukka Kuoppamäen yhtyeessä ja tätä ennen soitin viimeiset tanssit vuoden -80 syksyllä Kostamuksessa, Ilpo toteaa.

Muut muistavat kehua, että sinä Ilpo teit silloin ennen meille mahtavia sovituksia.

sain hältä suklaasydämen

Kahvipöydässä hyräilee keiteleläinen rehtori Salme Jalovaara. Eikä ihme, että hyräilee - siinä istuu K. Draken yhtyeen silloinen laulusolisti Salme Saastamoinen.

- Pari vuotta taisin lukioaikana kierrellä mukana. Sen jälkeen en ole juuri julkisesti laulanut.

Salme muistelee bravuurinumerokseen Suklaasydäntä. Pöydällä on jostain piirongin laatikosta kaivetut Kuolleet lehdet -kappaleen englanninkieliset sanat.

- Kyllä minä luultavasti tätäkin lauloin vaikka tässä vaaditaankin isompaa äänialaa kuin mitä minulla on, Salme palauttaa mieliin menneitä.

Pari iltaa myöhemmin hän jo suostui solistiksi. -Tuntui että meistä kaikista Salme on kaikkein vähiten unohtanut, oli kapellimestarin arvio.

Olihan K. Drakella aikoinaan muitakin solisteja. Oli Mikko Närhi, Vuokko Piironen, Anita Hirvonen ja oli loistavaääninen Hedmanin Valtsu, jolle tarjottiin usein koelaulutilaisuutta Helsingissä, mutta joka ei sinne koskaan suostunut lähtemään.

Ajatuksen yhtyeen ylösnousemisesta herätti lähinnä Tapani Lindlöf, alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut rumpali ja nykyinen Viitatuvan isäntä.

-Onhan tästä hupihuulessa aina kesäisin puhuttu. Nyt tuli motivaatiota myös näin yrittäjänä, Tapani selvittää. 50-luku onkin vetänyt kansaa Viitatuvalle.

-Pitäisi päästä harjoittelemaan kunnolla. Veri vetää siihen malliin että kunnolla pitäisi pystyä soittamaan, Kalevi Drake miettii eikä ole kovin varma soittamisen jatkumisesta. Puolittain hän kuitenkin lupailee, että jos sitten syksyllä lisää.

Tule takaisin, 50-luku.

  

6.12.85 Kalevalan juhlavuoden toimikunnan pronssinen mitali Vellamolle ja minulle  - Keiteleen kunta

> 13.12.85 Savon Sanomat - Jorma Hänninen (> Ks. "Isot henkilöhaastattelut 81-89):
Musiikki ja sanataide esillä - Perinnekulttuuria Keiteleellä
(> Kuvateksti: Vellamo Paananen ja Ilpo Saastamoinen edustavat perinnekulttuuria sekä tallentavina että uutta luovina henkilöinä.)

Keiteleen kunta osoitti itsenäisyyspäivänä jaetut Kalevalan juhlavuoden kulttuuri-palkinnot toimittaja Vellamo Paanaselle ja säveltäjä Ilpo Saastamoiselle. Palkitut ovat, harvinaista kyllä, äiti ja poika. Vaikka heidän kulttuurityönsä sarat ovat erilaiset, sanataide ja musiikki sivuavat silti toisiaan. Kumpikin työskentelee vahvasti perinteen piirissä, myös uutta luoden.

Vellamo Paanasella (71) on takanaan pitkä toimittajan ura paikallislehdessä sekä edelleen jatkuvaa kansanperinteen laajamittaista tallennusta ja kirjallista tuotantoa.

Ilpo Saastamoinen (43) on kansanmusiikin tutkija, kansanperinteen pohjalta luova säveltäjä, kitarapedagogi ja musiikkialan oppikirjojen kirjoittaja, kääntäjä sekä esiintyvä muusikko.

Sävel ja Sommelo II

Vuosikymmeniä Keiteleellä toiminut kulttuurihenkilö Vellamo Paananen on paneutunut viime vuosina kirjalliseen kansanperinteen tallennukseen. Paanaselta v. 1980 ilmestynyt Kuopion Isänmaallisen Seuran kustantama Sävel ja Sommelo saa jatkoa ja toinen osa ilmestyy ensi vuonna. Keiteleen kunta on antanut kustannus-työhön 7 000 markan apurahan. Julkaisu omakustannus. Teos sisältää kansan-perinnettä, huomioita eläimistä, ihmisten työtavoista sekä eri henkilöistä ja suvuista Keiteleen alueelta. Sivuja on teoksessa 224.

Ensi syksynä tulee markkinoille myös läntisen Ylä-Savon sanomuksia sisältävä teos, jota on aiottu Keiteleen  kunnan lahjakirjaksi. Lopullista päätöstä siitä eikä myöskään kunnan toimimisesta kustannustyön rahoittajana ole vielä tehty. Teos tulee olemaan noin 100-sivuinen.

Timo-Heikki Variksen  eläinkuvilla ja Tapani Kumpusen piirroksilla somistettu teos on pitkäaikaisen keräilyn tuote. Siinä on avustanut myös tekijän sisar Valma Huuskonen.

Vellamo Paananen väläyttää mahdollisuutta myös Sävel ja Sommelon kolmannen osan kokoamisesta. Se sisältäisi muun muassa Pielaveden ja Keiteleen laiva-liikenteen historian sekä runsaasti aiheeseen liittyvää perinnetietoa, tietoja malmin nostosta, nuotta-apajista, lahdista, laitureista jne.

Paananen on koonnut myös yli sata kansiota käsittävän 1967-85 väliseltä ajalta kertovan kokoelman Keiteleen kuntaa koskevia lehtileikkeitä. Hän on lahjoittanut sen kunnalle. Kokooman punaisena lankana ovat kunnan kehittämistä koskevat uutiset sekä muut kuntauutiset.
JORMA HÄNNINEN

 

20.7.86 Iisalmen Sanomat - Juha Miettinen: ... Ilpo Saastamoinen tunnetaan laajemminkin säveltäjänä ja muusikkona, taitaa vaan tällä hetkellä olla Espanjassa. Hänhän on soittanut mm. Piirpaukessa ja kirjoittanut musiikkikirjoja, uusin ilmestyy syksyllä. Matti tietää...

...vaikka mitä

- Harrastetaanhan täällä kirjallisuuttakin. Anni Korpela ja Vellamo Paananen ovat esimerkiksi julkaisseet kirjojaan Ilpo Saastamoisen lisäksi. Nyt Vellamo kokoaa kansalaisopiston piirin kanssa Keiteleen sananparsien kokoelmaa, kirja on tulossa syksyllä, Matti muistaa.

11.1.1987 Keskisuomalainen - Heikki Marttila:  Perimätiedon sommeloita Keiteleeltä
(Kuvateksti I: Suku- ja kotiseutukirjan toinen osa ilmestyi omakustanteena. Kansi on Ilona Murron ja runsaat sisäsivujen piirrokset Kymänkosken opettajan Tapani Kumpusen.
Kuvateksti II: Kotikirjasto kertoo paljon omistajastaan. Kuten odottaa sopii, Vellamo Paanasen (kuvassa) hyllystä näkyvät ahkeran käytön merkit.)

Maanmainiolla Keiteleen tehonaisella Vellamo Paanasella se on ollut vilkasta tuo eläkevuosien kirjallinen toiminta. Äskettäin häneltä tuli julki jatko-osa Sävel ja sommelo -nimiseen teokseen. Se on yhden suvun, hänen omansa, tarina tavallaan, mutta samalla erittäin runsassisältöinen katsaus kaikkeen kotiseudun elettyyn elämään. Sävel ja sommelon ykkösosa ilmestyi vuonna 1980, ja kakkonen viime vuonna. Osien yhteinen sivumäärä on yli 400.

Olkoonkin, että kakkososa on täytynyt julkaista omakustanteena, niin silti sommelo-sarja on tunnustuksen arvoista työtä. Saada 72-vuotiaana kokoon satamäärin sivuja vanhoista ajoista, kuvitettuna ja järkevässä muodossa. Kysymyksessä ei ole varsinaisesti kaunokirjallinen jaaritus,         vaan vahvasti entisajan todellisuudessa pitäytyvä dokumentti. Mikä parasta, yksityiskohtia on jaksettu kuvata runsaasti. Julkaisemisen taustatahosta on ykkösosassa ylevä maininta "Kuopion isänmaallisen seuran toimituksia 18."

Asiantuntija-apua on osattu käyttää hyödyksi, ja niin tarkka on tekijä ollut, että on muutamat ladontavirheetkin itse käsin korjannut ainakin minulle luovuttamiinsa kappaleisiin! Isompaa "pränttiä" kautta koko teoksen olisi Kiuruveden kirjapaino saanut suosia.

Keiteleen uutiset haalittiin monen monien vuosien ajan Keskisuomalaiseen Vellamo Paanasen tietämykseen nojautuen. Sikäläisen paikallislehden toimittajana hän samalla oli kirjeenvaihtajanamme siellä. Yhteydenpitomme harveni, kun hän jäi paikallislehdestä eläkkeelle.

Vellamo Paanasen käytännön toimille tyypillistä on ollut vahvuus, riippumattomuus, luovuus. Mitään sommelosarjoja ei synny, jos tekijä muilta kyselee, kuka nyt neuvoisi, tekisinkö näin vai tekisinkö noin ja ukaltaisinko ollenkaan. Ei, itse on kriivarin aina itseään autettava ja annettava tulla ulos sen, minkä sisäinen hehku vaatii.

Ulkopuolisen on helppoa antaa teokselle hyvä arvosana. Lähiympäristössään tällaiset sen sijaan helposti saavat kirjavan vastaanoton, josta ei puutu ylikriittisiä piirteitä; etsitään hyvin mielellään pienetkin virheet, jotka kaiken lisäksi ovat tulkinnan-varaisia, ja unohdetaan kokonaisuuden arvo. En väitä, että juuri Keiteleellä olisi niin käynyt, sillä en ole keskustellut teoksesta paikkakuntalaisten kanssa. Tekijä muuten sai julkaisemiseen jonkin verran rahoitusapua kunnalta. Toivottavasti tuo tuki, vaatimaton sinänsä, on osoitettu yksimielisesti ja lämpimin tunnoin.

Moni ei tienne, että muutamia vuosia sitten Kajaanin horisontista esille noussut taiteilija Ilpo Saastamoinen on Vellamon poika. Hän se yhteen aikaan säväytti televisioesiintymisillään, joissa tempoi kannelta, tavalla, joka antoi uutta uskoa kansanmusiikkiin. (Suomessa on aika paljon meitä, epämusikaalista rahvasta, jotka pakenimme, kun radiossa vuosikymmenestä toiseen joiuttiin kansanmusiikin nimissä jostakin Peltoniemen kukosta: "Jos et sinä mulle laula, katkaisen minä sulta kaulan". Muistatteko, miten kyllästyttävä esitys?)

Mutta Ilpo Saastamoisen soitto siis oli toista maata; alkuvoimaista ja vauhdikasta. Se oli hänen johtamansa Big Band-yhtye Kajaanissa, joka silloin useasti tv:ssä esiintyi. Nykyisin mies vaikuttaa Keiteleellä ja vanhan musiikin parissa kuulemma edelleen.

Sukutaustat luettuaan Ilpo Saastamoisen lahjakkuutta ei enää tarvitse ihmetellä.

Sommeloiden ykkösosa on paljoudessa Vellamon isän Optatus Raatikaisen (1874-1956) elämänkerta. Mies oli kuulu kansansoittajana paljon kauempanakin kuin kotipuolessaan.

Sanoi muuten ennen kuolemaansa 1950-luvulla, että kansanmusiikin nousun te muut vielä näette vaikka hän ei sitä ehdi nähdä. Niin kävi. Mikä ruhtinas olisikaan tämä Optatus aikaa myöten ollut Kaustisen musiikkijuhlilla.

Uusi kakkososa selvittää ykköstä enempi esimerkiksi vanhoja työtapoja riukuaidan teosta kenkävoiteen valmistukseen kuin myös seppien eroavaisuuden viitakkeen kallihtijoina. Naisten työt saavat kakkososassa huomattavan sijan tekijän äidin, Viitasaaren Keitelepohjasta syntyisin olleen Sylvi Ahrnbergin kunniaksi.

Runsaat yksityiskohdat tekevät kirjan viehättäväksi. Jos et tunne luonnon eläimiä, niistäkin löydät runsaasti tietoa Vellamon jäljiltä. Olisiko näin runsaaseen eläintietouden mukaanottamiseen vaikuttanut myös käytettävissä oleva hyvä kuva-materiaali. Keiteleen paikallislehdessähän on toimittajana Keskisuomalaisen lukijoillekin muutaman vuoden takaa tuttu mies, Timo-Heikki Varis Viitasaaren Kymönkoskelta. Hänellä sitä on kuvia eläimistä. Muistan aikanaan ihmetelleeni, että tuo kaveri pystyy kuvaamaan saukot, lumikot ja ketut, joita meikäläinen korkeintaan luulee nähneensä vilaukselta auton ikkunasta. Hän on osallistunut Vellamon kirjaan monin kuvin.

Että mikäkö se sommelo on? Se on kerä, löysälle kiedottu kerä, ikivanha nimitys. Sommelo voi olla kiedottu langasta, tuohiköydestä, milloin mistäkin, myös muistoista. Muistojen kerän purkamisesta on tässä tapauksessa nimi saatu.

Entä, mistä on lähtöisin sellainen ilmaisu kuin "puolivillainen". Olen käyttänyt sitä tällä palstalla itsekin. Mielestäni esim. epämääräistä liikemiestä on luontevaa nimittää puolivillaiseksi yrittäjäksi. Alunalkaen puolivillaista on ollut sarkakangas, joka villan säästämisksi on kudottu pellava- tai puuvillaloimiin. Ihmistä tarkoitettaessa puolivillainen viittaa siis epäaitoon.

Edellä mainittu kirja ei ole suinkaan ainut, mihin Keiteleen uutteralta kotiseutu-ihmiseltä on aikaa liiennyt. Hän on julkaissut aisemminkin, ja viime vuonna hänellä oli sormensa pelissä muuannessa kaskukirjassa. Vellamo Paananen vetää erästä kansalaisopiston piiriä. Piiri kokosi ja sai julki viime vuonna läntisen Ylä-Savon sanomuskirjan "Itekuhhii kyntää kynsillää". Kustannusrahat tähän tebkseen on osoittanut Keiteleen kunta. Hyvä näin! On kunnassa näemmä tahtoa kulttuurillekin eikä vain kuululle teollistamiselleen.

Otetaanpa näyte Joona Tikkasen kevätkiireiden kuvauksesta:

"Kylläpäs nyt kiireel lykkäs: Pitäs männä kaheksaa uittoon Kukertaeselle. Eokot huutaa saonasta, että riepuja lissee, toenem pentu tulloo. Pitäs kylyvee otroo, ja säönekkii kuttoo parraellaan Kuivakannal lahessa..."

Iisalmen mies puolestaan arssinoi: "Poekkeen tästä minnäe lähen. Em minä jouva koko kessee niiheh hyökäöksijä vahtoomaa."

Missä ihmeen tilanteessa iisalmelainen, noin tuli sanoneeksi? Koska jutussa kerrotaan ollun Rukajärven suunnalla ja ajankohdaksi kesä 1942 niin siitä voidaan päätellä! Oltiinpa käpykaartiin karkaamisesta mitä mieltä tahansa, niin jotenkin vain tuo perustelu ei heti kohta tee tympeää vaikutelmaa kuten nimenomaisessa aihe-piirissä usein käy.

Ranttuilustaan tunnettu muurarimestari vastaa: "Jos siell-on tukkona ne kylymät pottuhaovikkaat."

Muurarilta tuppasi tulemaan huonovetoisia uuneja, ellei talonväki ollut riittävän tarkka ja höyli ruokakomennon suhteen. Vasta… ajan kuluttua mestarille… (sai?) valittaa, että uuni… työntää savua kamariin. Silloin mestari persoonallisella tavallaan palautti mieliin kylmänä tarjoillun aterian.

Aivan kohtuullista isottelua raha-asioissa osoittaa seuraava: "Kyllä lompsasta pessöö, jos kana aetoo särköö."

Merkitään sanomuskirja kiittäen pöytäkirjaan ja sijoitetaan työhuoneeseen käden ulottuville pahojen päivien varalle.
HEIKKI MARTTILA

22.5.87 Viitasaaren Seutu: "Hyvät eväät täällä saimme" (> Lehtijutut 1960-l)

26.5.87 ti Helsingin Sanomat / Horisontti (s.17) - Kristiina Palosaari:
Meidän luokka ja mitä siitä tuli (> Lehtijutut 1960-l)

 

11.6.87 PieKei: Vellamo Paananen on kesäkuun taiteilija
(Kuvateksti: Vellamo Paanasen ahkeruudesta perinteiden tutkijana ja tiedottajana on merkkinä lukuisat palkinnot ja kunniakirjat. Myös sotainvaliditoiminnassa hän on ollut mukana merkittävällä työpanoksella, joka sekin on palkittu toinen toistaan arvostetummilla mitaleilla.)

Nuorekas ja tarmokas. Näin voi kuvailla kesäkuun taiteiliaksi nimettyä Vellamo Paanasta, Vellamo on jo yli seitsenkymppinen, mutta ilmeisesti hän on kieltäytynyt. vanhenemasta vuosien mukana. Niinpä voikin sanoa, että Vellamon "hommat on hanskassa".

Vellamo on kirjailija. Sellainen titteli löytyy ainakin edesmenneen tasavallan presidentin Urho Kekkosen hänelle lähettämästä kirjeestä. Ja näyttöä kirjailijan titteliin on mm. julkaistut Sävel ja Sommelo -kirjat. Joku voisi sanoa hänen olevan historioitsja, sillä useat Vellamon tekstit käsittelevät historiaa. Tekstejä löytyy lähes joka lähtöän; on seutukunnan historiaa, sota-aikaan liittyviä tekstejä ja löytyypä palkittu juttu Turun Yliopiston järjestämästä uittotiedon keräämiskilpailustakin.

Vellamon tiedot ovat joko isältä saatua suullista perimätietoa tai hänen itsensä kokemaa ja keräämää tietoa. Kirjoittanut hän on koko ikänsä.

Nuorena tyttönä hän kirjoitti uutisia Savon Sanomiin ja vuonna 1937 hänen kronikkansa Sattumia pioneerileiriltä" julkaistiin sanomalehdessä. 1956 Vellamo osallistui isänsä käskystä Muinaistieteellisen toimikunnan järjestämään kirjoitus-kilpailuun ja kun sieltäkin palkinto irtosi, oli kirjoittamiseen saatu todellinen kimmoke.

- Isä toivoi minusta näyttelijää tai toimittajaa, kertoo Vellamo. Ja jälkimmäinen hänestä tulikin.

Eikä kirjoittamisen tahti ole hidastunut. Vellamolla on kansiotolkulla vielä julkaisematonta tekstiä "pöytälaatikossaan". Mutta kirjojen julkaiseminen ei ole halpa juttu, eikä apurahoja oikein ole herunut. - Apurahojen saannissa on ollut esteenä fataliteetti; akkuus, vanahuus ja meriitittömyys, sanoo Vellamo pilke silmäkulmassa.

Vellamo on saanut lukuisia palkintoja kirjoittamisestaan. On läänin taidepalkinto v.  1984, Kalevala-vuoden juhlamitali v.1985, Kansallismuseon Kansantieteellisen osaston keräyskilpailujen ykköspalkintoja, kakkospalkintoja… ja paljon, paljon muita.

Vellamon leikekokoelmiin, runoihin, novelleihin ja muihin kirjallisiin tuotoksiin voi käydä tutustumassa näyttelyssä, joka on esillä Keiteleen kirjastossa parin viikon ajan ensi maanantaista (15.6.87) alkaen.

 

24.3.88 PieKei - Pauli Saastamoinen: Saastamoisen sukupuu
Espoolainen johtaja ja suku: tutkija Martti Toiviainen on äskettäin saanut valmiiksi tutkielman ja sukujuonnon Pohjois-Savon Saastamoisista. Sukujuonto alkaa noin vuodesta 1560 ja ulottuu keskimäärin vuoteen 1860.

Perusaineistoksi Martti Toiviainen on poiminut seurakuntien historiankirjoista maininnat Saastamoisista sekä täydentänyt niitä valtionarkistosta keräämillään tiedoilla. Niistä hän on pystynyt kokoamaan perheet ja laatimaan niille sukujuonnon eli "sukupuun". Tutkimuksen tulos esitetään kolmena kokonaisuutena:

1. Keiteleen Saastamoiset,

2. Säviän Saastamoiset,

3. Luettelo 1800-luvun puolivälin tienoilla eläneistä Saastamoisista Pohjois-Savossa.

Johtaja Martti Toiviainen on jo aikaisemmin tehnyt tutkielman nimeltään "Keiteleen Saastamoiset l560-1700". Myös lehtori Eero Hietakari teki tutkielman 1960-luvulla nimeltään "Herman Saastamoinen, savolainen yrittäjä murroskaudelta". Nämä sukututkimukset tukevat ja täydentävät toisiaan ansiokkaalla tavalla.

Martti Toiviaisen tutkimuksen näkyvin anti suvun jäsenille on se, että selvittämällä vuosien 1850-1865 aikoihin eläneiden esivanhempiensa nimet ja syntymäajat he saavat valmiin sukujuonnon. Ohjeiden mukaisesti seuraamalla sukupuuta latvasta tyveen päin päädytään kantaisään Markku Saastamoiseen, joka on elänyt 1500-luvulla todennäköisesti Keiteleen Vuonamonlahden rantamaisemissa. Kantaisä Markun pojat mainitaan asiakirjoissa nimillä Mårthen, Madz ja Hemming sekä tytär Maria. Nämä perilliset ovat syntyneet 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Vaimon nimeä ei esiinny asiakirjoissa.

Vuonamonlahden Saastamoisten sukunimi mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1636 paikallistettuna nykyisen Keiteleen kirkonkylän tienoille, jossa oli Matti (Madz) Markunpojan talo.

Todennäköisesti Markku Saastamoinen oli Satakunnasta, Sastamalan kirkkopitäjästä tullut uudisasukas ja kuului Rautalammin hallintopitäjän ensimmäisiin asuttajiin.

Kotiseudulleen uskollisina Keiteleen Saastamoiset asuivat 1600-luvun loppupuolelle saakka Vuonamonlahdella. Tutkimuksessa mainitaan, että asuinpaikkojen läheisyydessä oli Paraisenjärvi. Nimi tuntuu kuitenkin oudolta. Kysymyksessä lienee Kotkaperäinen-niminen järvi. Suvun leviäminen muualle Pohjois-Savoon sai pontta 1700-luvun alkupuolella. Silloin se on levinnyt mm. kaikille Vuonamon-lahden rannoille, Sulkavanjärvelle ja Jylhään (Pielavesi). Tutkielmaan liittyy myös karttapiirros, joka selvittää suvun levinnäisyysalueet 1800-luvun puolivälissä Pohjois-Savossa.

Keiteleen Saastamoisten suku on varsin talonpoikaista: maanviljelijöitä, karjan kasvattajia, vuokraviljelijöitä, torppareita, piikoja ja renkejä. Joukossa näyttää olleen joku mylläri, räätäli ja tallirenki. Savon rykmentin vaikutuspiirissä asuneen suvun miehiä oli myös sotilaina eli nihteinä, jotka rauhan aikana viljelivät sotilastorppiensa vähäisiä maita.

Monet Saastamoiset ovat joutuneet yhteiskunnallisten luottamustehtävien hoitoon. Niinpä heitä oli mm. lautamiehinä, katselmusmiehinä ja kirkon kuudennusmiehinä.

Saastamoisten vaimot kuuluivat suurimmalta osaltaan tunnettuihin savolaisiin sukuihin.

Säviän Saastamoisista on varhaisin tieto v:lta 1627: Lassi Reunpoika ja hänen veljensä Pekka (Peer Grelsson). Heidän isänsä Reijo (Grels) on suvun kantaisä. Tutkija pitää Reijoa Vuonamonlahdella asuneen Markun veljenä, mutta asiakirjoista ei kuitenkaan löydy varmistusta. Säviän Saastamoisten sukuhaara on sammunut 1700-luvulla. Myöhemmin Säviälle muuttaneet Saastamoiset ovat Keiteleen sukuhaaraan kuuluvia.

Martti Toiviaisen tutkielma ja sukujuonto "Keiteleen ja Säviän Saastamoiset ennen teollisen ajan alkua" on myynnissä sukuneuvoston sihteeri Oiva Saastamoisella, osoite Peltotie 6 Keitele. Samoin sitä on saatavissa sukukokouksessa, joka pidetään tulevan heinäkuun 17. päivänä Kiuruveden kirkonkylässä.
Pauli Saastamoinen

 

PIELAVEDEN-KEITELEEN JOULUN KELLOT 1988
Oi, muistatko vielä sen virren?
(Kuvateksti: Jylhän nuorisoseuran laulajia 1920-luvun alussa. Takana vas. Optatus Raatikainen.

Kummallista! Siinähän ne ovat samalla aukeamalla Suomen nuorison laulukirjassa vuodelta 1911: Eino Leinon sanoittama ja Oskar Merikannon säveltämä "Oi, muistatko vielä sen virren", sekä muistaakseni (?) Björnsonin sanoittama ja Ole Bullin säveltämä Paimentytön sunnuntai (Sai aurinko taas jo loistelemaan).

Lauluista edellinen ja sen virsi "Sun haltuus rakas Isäni" ja luonnollisesti "Enkeli taivaan lausui näin" kuuluvat varhaislapsuuteni jouluihin. "Sai aurinko taas jo loistelemaan" yhdessä "Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö" -laulun kanssa muistuttavat keväistä, jolloin lintuset todella kisailivat.

Sanotaan, että vanhenevat ihmiset muistavat ainoastaan kauniita asioita. Ehkä elämä on niin armelias, että kertomuksissa tulevat esiin vain hyvät puolet. Silti elämän ankaruus on piilevänä aivojen lokeroissa. Sieltä se epämieluisampikin muisto pulpahtaa mieleen silloin tällöin.

Vaikka lapsuuteni aineellisesti ei ollut kerskattava, oli se henkisesti sitä rikkaampi. Äiti Sylvia ja Isä Optatus lauloivat yhdessä ja erikseen. Näen ja kuulen yhä, miten äiti kauniilla alttoäänellään lauloi äitienpäivillä isän säestäessä "Itse ma oon kuni karitsa pienoinen vain".

Isän poissa ollessa saimme kuunnella "Voi minua poika raukkaa" tai vielä herkempää "Soi vienosti murheeni soitto" ja muita suruntuntuisia kansanlauluja. Ne tekivät lapsen mielen haikeaksi.

Alle ja päälle kymmenvuotiaana en ymmärtänyt, miksi äidin laulujen sävy liikkui "vaan en lentää kuin lintu voi" -tasolla. Nyt, itse elämän ankaruuden kokeneena häntä täysin ymmärrän. Nyt tajuan äidin yksinäisyyden ja turvattomuuden. Hän oli kuin juuriltaan repäisty puu, joka oli istutettu vieraaseen maaperään ja heimoon liki kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen vierelle. Hänellä ei ollut aikaa naapureihin, joten hänen sielunsa purkautumistienä oli vain laulu, myös joskus ankara vihastuminen.

Isä Optatus oli jo kaiken kokenut, kaiken nähnyt ja kaiken tietävä. Suomea ristiin rastiin kiertäessään hän oli nähnyt aallokon harjanteet ja syöverien syvyydet. Hän tiesi ihmisen raadollisuuden ja myös hyvyyden. Hän kätki itseensä sisältyvän herkkyyden panssariksi kehittämänsä kovuuden alle. Siitä huolimatta hän saattoi itkeä. Järkyttävimpänä sen koin veljeni Arvon kuolinvuoteen ääressä. Isä itki kuin lapsi, mutta minulla ei ollut kykyä lohduttaa häntä. Minäkin olin panssaroitu...

Vuolaat vedet tulevat silmiini, kun muistan äidin ja isän duettona laulaman J. H. Erkon laulun Tyynellä järvellä:

...Tuon tahtoisi kaiken kauniin mun sieluni omistaa,
ja unhoituksien aaltoon maan kurjuuden painaltaa.

Vaan noin sulorunsas rauha, kuin järvikin heijastaa,
se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa.

Muistoissani lähes kaikki laulaminen liittyy jouluun, pääsiäiseen, helluntaihin ja juhannukseen. Ehkä se johtuu siitä, että yritimme pitää pyhät pyhinä ja ravita henkeä arkisen työn lomassa. Syksyllä ei ollut aikaa lauluille, sillä silloin oli maamiehen kiireisin aika, mutta joutsen ja pääsky pakenivat... Eikä isä sallinut työssä laulamista.

Joulu on laulumuistoissani päällimmäisenä. Monien laulujen lisäksi saimme kuulla jokaisena jouluna isän hyvän ystävän, Keiteleellä kansakoulunopettajana olleen Abel Gabrielinpoika Pärnäsen eli Aapo Pärnäsen (synt. 1872 Rantasalmella, oli täällä 1895-96 ja muutti Laihialle) kirjoittaman laulun Köyhän lapsen joulukuusi. Sen on säveltänyt J. N. Vainio:

Köyhän lapsen joulukuusi loistaa kankahalla.

Kotona ei sitä nähdä köyhän orren alla.

 

Köyhän kuus' on koristettu köyhän tarpehiksi:

tähdet saa se kynttilöiksi, lunta namusiksi.

 

Taivaan ruskopilvet verhoo köyhän joulupuuta,

kruununa sen kirkkahinna katsoo köyhä kuuta.

 

Köyhän lapsen joulukuusi loistaa joka illoin,

köyhä sitä katseleepi, riemastuupi silloin.

Tähän joululauluun isä opetti meille toisenkin äänen. Sävelmä sanoineen on Valistuksen laulukirjan vuoden 1945 painoksessa numero 162. Kodissani oli käytössä vuoden 1921 tienoilla ilmestynyt painos.

Elämme yltäkylläisyyden aikaa. Viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli ihmisten mielissä edesmenneet ankarat katovuodet. Silloin tiedettiin Keiteleelläkin, mitä on köyhyys.

Isäni muistannan mukaan kyseinen laulu syntyi Keiteleen oloista. Kotaperäisen rantamalla oli mökkejä, joiden asukkailla todellakin olivat kynttilöinä vain taivaan tähdet.

Ne mökit Kotaperäisen pohjoispään itärannalla ovat jo ammoin maatuneet. Samoin niiden silloiset asujaimet istuvat kultapilven reunalla ja ihmettelevät, kun nykyajan ihminen valitsee jouluruokia ja miettii: ottaisinko kalkkunan vai kinkun.

Kotaperäisen itäpuolella järvestä poikkimaisin koilliseen oli mökki nimeltään Päijänne. Se sijaitsi Päijänteen-lammen rannalla Päijänteen-mäen takana. Siitä lammesta Aapo Pärnänen kirjoitti runon Alavalla asuneelle neitoselle 25.12.1895. Tapaninpäivänä hän kirjoitti kesäisen runon. Sen toinen säkeistö kuuluu:

...Kuin metsälampi olkoon neitokainen,

mi taivaskuvat kirkkahimmat kantaa,

ja kevätrauha sielussansa vainen

niin etsiessä toivon kaukorantaa.

Ihanne suuri, puhdas, jumalainen,

se elon tielle suunnan, määrän antaa.

Aapo Pärnänen oli silloin 23-vuotias rakastunut nuorukainen. Isäni oli häntä pari vuotta nuorempi. Molemmilla oli ihanteita, molemmat tavoittelivat pilviä. Aapo-opettaja niihin jopa ylsi tunnustettuna runoilijana. Isäni harrasteina oli laulu ja soitto, vähän runojen rustaaminenkin, mutta suurempaa julkisuutta hän ei saanut. Toki hän osaltaan teki tunnetuksi Keiteleen ja Pilaveden kansanmusiikkia.

Olen iloinen, että hänen nimensä on jäänyt paikkakunnan historiaan Keiteleen ja Pielaveden yhteisen kamarikuoron Octatus -nimessä. Kamarikuoron nimen alkuosa Oc- viittaa sanaan oktaavi (octavus = kahdeksas / ja loppuosa -tatus on Optatus -nimen loppuosa. Kummankin nimen perustana on latina.

Kirjeitä isälleni tuli jos millä nimellä. Lapsena pidin niistä luetteloa ja merkitsin muistiin toistakymmentä erilaista versiota. Niistä muistan esimerkiksi Obdadus, Optaatus, Optaatti, Opatti, Opatus, Opettaja, Obetatus, Obadja/Opatja (Vanhan Testamentin neljäs pienprofeetta) tai Optaa, jota äiti käytti, ja tietysti Optatus.

Vanhoissa almanakoissa Optatuksen nimipäivä oli kesäkuun neljäntenä. Nykyisin sinä päivänä juhlivat Toivo-nimiset miehet. Isäni syntyi 4.6.1874, mutta jostain syystä kirkonkirjaan on tehty merkintä, että hän on syntynyt 11.6. Oletan virheen johtuneen Matti-vaarin epäselvästä käsialasta. Isäkin arveli, että hänen isänsä kirjoitti nelosen huolimattomasti, joten se voitiin lukea yhdeksitoista.

Isä Optatus kuoli aivoverenvuotoon 10.12.1957. Samana syksynä lokakuun 4. päivänä Neuvostoliitto lähetti avaruuteen ensimmäisen maata kiertävän tekokuun, Sputnik 1:n (ven. = matkatoveri).

Veljeni Arvo kuoli saman lokakuun 14. päivänä. Kun isäni kanssa katsoin Sputnikin kiitoa avaruudessa, hän moniselitteisesti sanoi: - Siellä se Arvokin lentää...

Pian oli isän vuoro mennä poikansa matkatoveriksi... kun yö liki ikkunan liikkui...

Äiti eli syksyyn 1965. Se virsi se viihdytti niin...

VELLAMO PAANANEN

 

1.6.89    PieKei - SK:  "Salme Jalovaara koulutyöstä: Mua inhottaa pänttääminen".
(Kuvateksti: "Kun muuttaa työyhteisöä, voi löytää itsestään puolia, jotka ovat jääneet käyttämättä", filosofoi Salme Jalovaara lähdön kynnyksellä.)
Keiteleen yläasteen rehtorina ja kielten opettajana pitkän työrupeaman ollut Salme Jalovaara siirtyy elokuun alusta Jämsänkosken kaupungin yläasteen rehtoriksi. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla minkäänlainen muistokirjoitus, sillä Salme tullaan näkemään hyvin usein Keiteleen maisemissa. Saunasalmen mökki tulee olemaan pysyvä elementti hänen elämässään.

Kuinka kauan olet ollut Keiteleellä opettajana ja rehtorina?
- Liian kauan!

Miksi lähdet täältä?
- Haluan oppia elämässäni vielä jotain uutta. Minun on aika lähteä kohtaamaan uusia asioita ja ihmisiä, kohtaamaan isompia haasteita. Keiteleestä tiedän tarkkaan sen hyvät ja huonot puolet. Nyt on aika lähteä!

Onko sinulla risuja annettavana Keiteleelle?
- En minä mitään risuja tahdo antaa, joitakin ajatuksia ehkä. Ajankohtaisimpana tulee mieleen viimeisen kouluviikon aikana 9-luokkalaisten joukkopoissaolot. Mielestäni se kertoo siitä, että eräillä kasvatuksen osa-alueilla on epäonnistuttu. Olisin sälyttämässä vastuun kodeille ja yhteisöille!

Keiteleellä ei opettajistoon suhtauduta täydellä luottamuksella, ilmassa on havaittavissa epäluulon nuppuja. Kun työnsä yrittää tehdä hyvin, tällainen tuntuu pahalta. Yleensäkin kunnallisesta demokratiastamme puuttuu suoran viestinnän perinne. Kunnallislaistahan se johtuu, mutta mielestäni on suorastaan järjetöntä, että kunnallisia, meitä kaikkia koskevia asioita, hoidetaan salassa!

Mitä jäät kaipaamaan Keiteleellä/Keiteleessä?
- ...variksia! (ja hyvin salmemainen hörönauru päälle). Enhän minä tätä ympäristöä kokonaan jätä, ei minun tarvitse jäädä mitään kaipaamaan. Idearikkaita ja luovia oppilaitani ja kollegoja tietysti ikävöin.

Mitä odotat Jämsänkoskelta?
- Minulla ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia! Ensimmäinen vuosi menee varmaankin paikallisiin olosuhteisiin tutustuessa. Sen jälkeen on katsottava, mitä jatkossa tehdään. Sijainniltaan Jämsänkoski sijoittuu edullisesti Tampereeseen ja Jyväskylään nähden. Varsinkin Jyväskylän yliopistoa pidän tärkeänä asiana. Se antaa mahdollisuudet jatko-opiskeluunkin.

Mitä on olla opettaja vuonna 1989?
- Varsinkin yläasteen opettaja joutuu jatkuvasti olemaan auktoriteetti, jonka nuoret joutuvat "tuhoamaan", voittamaan tullakseen omaksi itseksi. Ei kai siihen koskaan totu, että oppilas pahoittaa opettajan mielen, mutta kun ymmärtää syyn, sen kestää. Ymmärrettyään sen voi antaa itsensä oppilaan käyttöön auttaakseen oppilasta kasvamaan ihmisenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että opettajankaan tarvitsisi sietää mitä tahansa!

Ovatko koululuokat hankalampia kuin aiemmat?
- Lainaisin tähän Alli Kantolaa: tavoitteena eivät ole vaivattomat luokat, vaan toimivat ja elävät luokat. Pidän tärkeänä vapaata kanssakäymistä opettajan ja oppilaiden välillä ja myös oppilasryhmän kesken. Tämä kasvattaa myös koulu-yhteisön aikuisjäseniä.

Onko nuoriso muuttunut vuosien saatossa?
[Artikkeli jatkuu osassa II]

Koti » MATTI JA VELLAMO YM. I