1973 Popmusiikki

- Artikkeleita Otavan ja W&G:n ("Popmusiikki") kirjoihin (jätetty 12.-15.1.73)

POPMUSIIKKI
(Weilin & Göös 1973 - Mikä musiikkikirja?)

Mitä on popmusiikki?
Tällä 1960-luvulla vakiintuneella sanalla on kaksi jossain määrin eri merkitystä. Silloin kun kysymys on "populaari" -sanan lyhennyksestä, tarkoitetaan popmusiikilla kaikkea suuren kansansuosion saanutta musiikkia, joka varsinkin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on sidottu eurooppalaiseen taide- ja kansanmusiikki-perinteeseen. Toisaalta popmusiikki on jazzin ohella osa afro-amerikkalaista musiikkikulttuuria, jonka perusmuotona on pidettävä Amerikkaan tuotujen neekeriorjien keskuudessa aikoinaan syntynyttä bluesia.

I.          P O P U L A A R I M U S I I K K I on enemmistöjen musiikkia.

Monet musiikin asiantuntijat ovat pitäneet sitä taiteellisesti "arvottomana" helppotajuisena kaupallisuuden tuotteena unohtaen, että kaikki ihmiset eivät voi olla yhtä hyviä musiikin erikoistuntijoita.

Taidemusiikillakin on sitä paitsi omat "listasävellyksensä", joten kaupallinen sävellys voi musiikillisesti tyydyttää hyvinkin erilaiset vaatimustasot. Koska länsimaissa ihmiset jo koulussa totutetaan eurooppalaiseen musiikkiperinteeseen, on myös populaarimusiikki (iskelmät, tanssimusiikki, ajanvietemusiikki, tausta- ja viihde-musiikki) pääasiassa tähän perinteeseen pohjautuvaa.

Populaarimusiikin vanhinta muotoa edustavat kansanlaulut ja -tanssit, joihin eurooppalaisesta musiikista on sulautunut operettisävelmiä, valsseja, marsseja ja polkkia. Tältä pohjalta syntyivät revyyt, varieteet ja musikaalit "ikivihreineen" (evergreens),joita menestyksellisesti sävellettiin New Yorkin Tin Pan Alleylla, Ranskassa, Saksassa ja sodanjälkeisessä Italiassa. Joukkoon sekoittui annos kaupallistunutta swing-jazzia sekä erityisesti latinalais-amerikkalaista tanssi-musiikkia (tango, samba, rumba, calypso, bossa nova jne.).

Kun rock and roll levisi 1950-luvulla maailmalle, sai populaarimusiikki entistä enemmän vaikutteita afro-amerikkalaisesta musiikkiperinteestä. Tiedonvälityksen kehittyessä on populaarimusiikistakin tullut lähes samankaltaista joka puolella maailmaa. Niinpä v. 1971 entinen Beatles-jäsen George Harrison arvosteltiin parhaimmaksi artistiksi samanaikaisesti Ruotsissa, Espanjassa ja Singaporessa.

II         AFRO-AMERIKKALAINEN POP

BLUES.         Hieman pelkistäen voidaan sanoa, että Amerikan neekereiden hengellinen ja maailman musiikki syntyi afrikkalaisista rytmeistä, eurooppalaisen musiikin sointuperiaatteista ja blues-sävelasteikosta, joka risteytyi afrikkalaisten käyttämästä 5-sävelasteikosta sekä eurooppalaisten käyttämistä 7-sävelisistä duuri- ja molliskaaloista. Afrikkalaisen musiikin sävelväri ja esitystapa antoivat omaleimaisuuden neekereiden työ- ja gospel-lauluihin, spirituaaleihin sekä bluesiin.

Etelävaltioiden neekereiden laulut olivat country bluesia, jota laulajat säestivät itse kitaralla. Sisällissodan jälkeen alkoi massamuutto pohjoisvaltioiden kaupunkeihin, jolloin kehittyi hiotumpi city- ja urban blues. Se oli usein yhtyesoittoa, jossa 1940-luvulta lähtien käytettiin jo sähkökitaroita. Jazzmuusikot monimutkaistivat bluesin sointurakenteen, kun taas rock and roll ja 1960-luvun englantilainen pop perustuivat suurelta osalta bluesin yksinkertaisiin alkumuotoihin.

COUNTRY & WESTERN on yleisnimi valkoisten amerikkalaisten kansan-musiikille; cowboy-lauluille ja hillbilly-musiikille. Siihen sekoittuneiden blues-vaikutteiden tulokseksi tuli ROCK AND ROLL, joka Elvis Presleyn ja Bill Haleyn levytyksinä levisi ympäri koko kylmän sodan aikaisen maailman saaden nuorison heräämään ja huomaamaan raja-aidat, jotka olivat nousseet pikemminkin eri ikäpolvien kuin eri kansallisuuksien ja rotujen välille. Tästä tietoisuudesta sai voimansa FOLKMUSIIKKI, jonka 60-luvun alussa Joan Baez, Bob Dylan ja Donovan muunsivat kantaaottavaksi "protestilauluksi" sotaa, rotusortoa ja muita yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan.

ENGLANTILAISEN POPIN maihinnousun suorittivat samaan aikaan Beatles ja Rolling Stones Amerikkaan ja sen ohella kaikkiin muihinkin maanosiin aseinaan aluksi neekereiden blueslaulut sekä Chuck Berryn rocksävelmät. Valtavaa innostusta alkuperistä bluesia kohtaan lisäsi Detroitista ja Memphisistä radion sekä levyjen maailmalle välittämä SOULMUSIIKKI, joka samaistettiin laulajiin kuten James Brown, Aretha Franklin ja Otis Redding. Mitä rajumpaa musta soulmusiikki oli, sitä unelmoivampaa oli San Franciscon hippie-liike ja sen PSYKEDEELINEN POP. Se oli folk rockia, johon liitettiin laulutekstejä intialaisesta viisaudesta, satumaailmoista ja matkoista "sisäavaruuteen" Beatlesien ja Beach Boysien ollessa tiennäyttäjinä.

Kaikki edellä mainitut tyylisuunnat ovat 1970-luvun alussa sekoittuneet keskenään samalla kun popin ja jazzin väliset erot ovat häipyneet monien pop/jazzyhtyeiden musiikista. Popin sekoittuminen muihin musiikinmuotoihin kuuluu selvästi esim. Frank Zapan, Fairport Conventionin ja Santanan tuotannossa.

III:          POPIN ERITYISPIIRTEET
Popmusiikki voi olla kaupallista/ei-kaupallista, edistyksellistä/säilyttävää, kevyttä/ raskasta tai aktivoivaa/ viihteellistä samalla tavoin kuin eurooppalainen taide-musiikkikin. Historiallisten erojen ohella on kuitenkin suuri määrä sekä musiikillisia että käyttöyhteyteen liittyviä ominaispiirteitä, jotka erottavat popin (ja jazzin) muista musiikinlajeista.

RYTMI on aina ollut merkittävällä sijalla afro-amerikkalaisessa musiikissa. Osaksi tämä johtuu musiikin varhaisesta tehtävästä tanssin ja työn säestäjänä sekä osaksi afrikkalaisten rytmien monimutkaisuudesta - varsinkin käytettäessä päällekkäin kaksi- ja kolmejakoisia rytmikuvioita. Tavallinen esimerkki tällaisesta polyrytmiikasta on bossa nova, jonka rytmi käy selville seuraavasta kuvasta: (Kuva: 332-233)

MELODIA          on erityisesti bluespohjaisessa musiikissa eurooppalaisesta käytännöstä poikkeava "sinisten sävelien" (blue tones) vuoksi (ks. kuva).
Näiden 1/4 -sävelaskelten ohella käytetään runsaasti kirkkosävellajeja sekä intialaisia sävelasteikkoja. (Kuva)

HARMONIA          perustuu eurooppalaiseen musiikkiin, mutta soinnut merkitään taidemusiikista poiketen erityisellä kirjainmerkintätavalla.
Esim. bluesin soinnut merkitään seuraavasti: (Kuva)

SOUNDI          eli sävelväri riippuu soittimista ja niiden käyttötavasta. Sähkölaitteiden käyttöönotto on merkinnyt ratkaisevaa eroa sinfoniaorkesterin akustisin soittimin aikaansaatuun soundiin. Vahvistinten ohella käytetään sähköisiä äänenmuokkaus-laitteita fuzz-wah -pedaaleista moog-syntetisaattoreihin saakka. Yhdistettynä neekereiden omaksumaan lauluääneen kuulostaa tämä lyömäsoittimilla, pianolla tai uruilla, kitaralla, bassolla ja puhaltimilla aikaansaatu musiikki siihen tottumattoman eurooppalaisen mielestä "rumalta", mikä onkin tavallinen syy popmusiikkia kohtaan tunnettuun vastenmielisyyteen.

IMPROVISOINTI on sävellyksen esittämistä sävellyshetkellä yleisölle ilman ennakkovalmisteluja. Säveltäjä on siis esittäjä ja sävellys on esitys. Tietenkin improvisoitaessa sovelletaan ennalta harjoiteltuja sävelkuvioita, mutta näiden fraasien yhteen liittäminen tapahtuu vasta esityksen aikana. Improvisointisooloa ei koskaan esitetä kahta kertaa samanlaisena, eikä sitä yleensä kirjoiteta nuottipaperille - paitsi opiskelutarkoituksessa kuten seuraava Colosseum-yhtyeen kitaristin Dave Clempsonin soolokatkelma: (Kuva)

NUOTTIKIRJOITUS  ei popmusiikissa ole taidemusiikkiin verrattuna saman-arvoisessa asemassa. Syynä tähän on soundien sekä improvisointisoolojen nuotintamisvaikeus. Monet sävellykset opetellaan suoraan äänilevyltä tai sävelletään ryhmätyönä suoraan levylle, jolloin koneellistava nuottikirjoitus jää tarpeettomaksi. Suuri osa popsävellyksistä ja -sovituksista välitetään kuitenkin edelleen nuotti-kirjoituksen avulla.

LIVE-ESIINTYMINEN          sisältää huomattavasti enemmän katseltavaa kuin kamariorkesterin konsertti. Popyhtyeet ovat tuoneet esiintymislavalle kuvaheijasteet, värivalot sekä filmit. Tämän lisäksi esiintyjien liikkuminen saattaa muodostaa jopa puolet esityksen kokonaistehosta. 
Popesitysten draamallista puolta ovat kehittäneet mm. Who-yhtye, Jimi Hendrix ja Jethro Tull -yhtye niin pitkille että voidaan puhua jopa soitinteatterista.

TANSSI  palauttaa mieleen musiikin merkityksen heimojuhlien ja rituaalien osana. Näissä tapahtumissa ei ollut erikseen säveltäjiä, esittäjiä eikä kuuntelevaa yleisöä. Kaikki osanottajat soittivat, lauloivat ja tanssivat osallistuen kokonais-tapahtuman rakentamiseen nykyisen happening-teatterin tapaan. Uudet yksintanssin muodot twististä lähtien tarjoavat mahdollisuuden luovaan improvisointiin, jonka näkeminen innostaa puolestaan soittajia entistä parempiin sooloihin. Tämäntyyppinen vuorovaikutus puuttuu kylmästä konsertti-ilmapiiristä.

IV. SUOMALAINEN POPMUSIIKKI
Kansanlaulujen rinnalle tulivat suosituiksi arkkiveisut ja rekilaulut, kunnes - vuosisatamme alkupuolella päästiin levyttämään Alfred Tannerin, Pasi Jääskeläisen ja Hiski Salomaan kupletteja sekä Dallape -orkesterin humppamusiikkia. Sota-ajan jälkikausi oli maassamme Olavi Virran tangon kulta-aikaa, jonka 1960-luvun rautalankamusiikki vain vaivoin on siirtänyt syrjään. Georg Malmsténin viettäessä 50-vuotistaiteilijajuhlaansa 1972, laulavat tanssipaikoilla ja äänilevyillä mm Irwin Goodman ja Jukka Kuoppamäki. "Tasavallan Presidentti" on puolestaan lähdössä kolmatta kertaa Englantiin avaamaan tietä maailmanmarkkinoilla suomalaiselle popmusiikille.