2008 Kalevalaseura-kirje
KIRJE KALEVALASEURALLE -08
Kalevalaseuralle 28.04.2008
Olen pannut merkille, kuinka suurella innolla Kalevalaseura on mainostanut juhlavuoden 2009 kunniaksi tekemäänsä tilausten sarjaa mm. "näkemyksiään eri tavoin ilmaisevilta säveltäjiltä". Liitän mukaan lähimenneisyydessä erään pitämäni esitelmän sisällön muistutuksena siitä, että seura voisi juhlistaa Kalevalaa myös luopumalla epädemokraattisesta vallankäytöstä, jonka seurauksena kehäkolmosen ulkopuolelta kutsutut jäsenet joutuvat maksamaan 100-200 euroa matkakuluina päästäkseen toteuttamaan seuran demokraattista päätöksentekoa. Kun näin ei ole, käytössä on vain se viisaus, jonka ei tarvitse kysellä jäsenistön eikä asiantuntijoiden mielipidettä edes silloin, kun otetaan näinkin voimakasta kantaa siihen, ketkä ovat arvoisia tämän päivän Kalevala-tulkintoja toteuttamaan tai olisiko aivan muita tapoja tukea itäisen musiikkiperintömme tuntemusta kuin tilata sävellyksiä, jotka pääsääntöisesti alkavat itse perinteen yksinkertaistamisesta.
Mistä tämä yhtäkkinen musiikillinen kaikkitietävä asiantuntemus on ilmestynyt seuran toimintaan? Ei säveltäjiä sen enempää kuin heidät kutsuneita nimettömiä harmaita musiikkipoliitikko-eminenssejä ole liiemmin näkynyt eikä heistä oltu edes kuultu Karesuvannon Pättikässä, Skibottenin saamelaisfestivaaleilla, Kautokeinossa (jossa heitä näkyi vain Valtionhotellin siinä salissa, johon saamelaisasuisilta oli pääsy kielletty), Jokkmokissa, Karasjoen juhlilla, Varangebottenin saamelaishäissä, Sevettijärven Kirakkajärven rantamilla, Nellimissä, Ylä-Tuuloman Patunassa, Teriberkan hyljerannoilla, Juonnissa, Loparskajassa, Lovozerossa, Komin Syktyvkarissa, Surgutin liepeillä Russkinskiessa Tremjuganilla tai sikaruhojen kanssa helikopterissa matkalla Ugutiin, Saranskissa ja Izhevskissä (sekä muualla Mordvan ja Udmurtian maaseutukylissä), Aunuksen itkijöiden luona, Kuujärven lyydiläisten luona, Petroskoin arkistoissa, Tallinnan ja Tarton ugrijuhlilla ja seminaareissa, Setumaan kalmistoilla, eikä Latvian rannikkoseudun liiviläiskylissä. Ei sen enempää P. Virtarannalla kuin E. Tawaststjernallakaan aikoinaan ollut heistä (Sibeliusta lukuun ottamatta) runolaulutuntijoina paljoa kerrottavaa. [18.5. & 17.9.2013: "heistä" = "heidäntyyppisistään" - Sibelius on asiantuntevuudessaan poikkeus kuten mahdollisesti Pekka Jalkanen CD:lle kutsutuista säveltäjistä.]
Onko seuran mielestä musiikista tullut taidetta vain länsimaiden kautta? Eikö ole enää jäljellä muita keinoja tukea kadonneita musiikkikulttuureita? Eikö enää uskota, että menneiden aikojen musiikilla olisi enää mitään muuta opetettavaa nykypolville kuin se, mitä Kalevalan musiikkiperinnettä etupäässä tuntemattomat toisten kulttuurialueiden säveltäjät kykenevät kertomaan? Onko seuralle kunniaksi kelpuuttaa Kalevalan säveltäjiksi sellainen, jolla on vähiten perehtyneisyyttä omaan ikivanhaan musiikkimenneisyyteemme ja toisaalta väheksyä eri puolilla maatamme tarjolla olevaa erikoiskoulutusta Sibelius-akatemian kansanmusiikkiosastosta alkaen? Tähän viittaa mm. Kalevi Ahon nimen - Kalevala-säveltäjäluettelon tekijänä - puuttuminen kutsuttujen joukosta.
Omalla esimerkillään seura vahvistaa sitä käsitystä, että suur-Helsingin ulkopuolella oleva kelpaa vain hyödynnettäväksi raaka-aineeksi, jonka jalostaminen on jäävä raskaana vastuuna keskushallinnon harteille. Kuulemani mukaan työjäseniksikin valituille ilmoitetaan etukäteen, etteivät vain varautuisi mihinkään erityiseen. Onko asiantuntijuudesta tullut hiljainen pannan kohde seuran piirissä? On totta, että tällaiset nimitykset tai arvonimet ovat taloudellisesti edullisempia kuin esim. ulkohelsinkiläisen jäsenistön matkakulujen huomioiminen edes kerran vuodessa tapahtuvaan päätöksentekoon.
Mitä Kalevalaseuran sävellyskutsu viestittää? Sen viesti on, että jatkossakaan säveltäjien (ja säveltäjäkoulutuksen) ei tarvitse tehdä yhtään mitään kalevalaisen musiikkiperintömme tuntemiseksi, koska rahaa säveltämiseen irtoaa jo muutenkin. Merkitystä on vain Kalevalan tekstin liittämisellä projektiin, vaikka jo vuosikymmeniä on korostettu, että Kalevala on alunperin ollut laulettua musiikkia. Viestin perussanoma säveltäjille on: Heitämme lihapalat teille muurin taakse. Sisälle ei tarvitse tulla, koska musiikillisesti meillä ei ole mitään tarjottavana.
Timo Leisiö kirjoitti v. 2005 artikkelissaan (55): "Today, Finns are not particularly fascinated in the Kalevala or the old runo poetry. The main reason both for this and the extinct of the runo folk culture is the loss of the code: the textual code is still vaguely known and appreciated but the musical code, the social contexts, and the old world view and its values have been irretrievably lost."
Nyt vasta oikeastaan tajuan Reijo Pajamon 1999 esittämän huolen musiikkimme kentän nykytilasta. Siitä paljastuu, millaista status quo'ta Kalevalaseura on tukemassa: ”Kalevala ja Karjala olivat Sibeliukselle suuri innoituksen kohde. Kunpa Kalevala ja Karjala voisivat olla samaa myös oman aikamme taidemusiikin säveltäjille!” Kalevalaseuran myötävaikutuksella jälkimmäinen lause pysynee jatkossakin vain kaukaisena haaveena. Seura on kuin perheenisä, joka pyrkii eroon ikääntyneestä vanhapiikatyttärestään tarjoamalla kenelle tahansa kunnon myötäjäisiä, jos vain joku huolisi.
Häpeääkö seura vaalimansa perinnön musiikillista puolta, vaikka sen pitäisi rohkaista löytämään musiikissa itsessään piilevät yksilöllisyyttä korostavat arvot ja sitä kautta nähdä, että ympärillämme on useita samankaltaisia kalevalaiseen kulttuuriin verrattavia maailmoja, jotka ovat tänä päivänä tuhoon tuomittuja?
Huomaan vasta nyt työskennelleeni vuosikymmenet seuran musiikillisista tavoitteista poikkeavan arvomaailman puolesta. Yksityisen jäsenen huoli on kuitenkin toisarvoinen pikkuseikka verrattuna historiallisesti merkitsevään kulttuuripoliittiseen loukkuun, johon seura ideologisesti kyseenalaisella päätöksellään on ajautumassa. Tulevaisuus arvioi tekojamme - ei 1900-luvun alkupuolen ideologista taustaa vaan 2000-lukua vasten.
Taru sormusten herrasta on jo tehty. Pitääkö suomalaisten taiteilijoiden ensin säveltää kaikkien muiden maiden kansalliseepokset, ennen kuin Kalevalaseura huomaa, että se on hakoteillä?
Jyväskylä 14.-28.4.2008
Ilpo Sastamoinen
5.5.08 Kalevalaseuran vastaus saatu [on arkistossani jälkipolville].
11.5.08 omasta vastausluonnoksestani katkelma:
Oheistan... liitteeksi kaksi silmiini osunutta sitaattia Mikko Heiniön väitöskirjasta (1984). Siinä ei ole edes vaivauduttu määrittelemään tutkimuksen peruskohdetta '(suomalaista) säveltäjää'. Käsitesisältö paljastuu vain sen mukaan, mitä/keitä siellä ei ole. Hakolla on siis vahva historiallinen ylimielisyyden traditio takanaan.
1) s.227 (Sulho Ranta 1946:) ...20-luvun modernistien "kääntyminen takaisin kansalliseen päin tapahtui jokseenkin "tuskattomasti" Kalevalan 100-vuotisjuhlien tienoilla.
2) s.229 H. Rechberger: Suomi oli monta vuotta itsevarman sibeliaanisen aikakautensa takia... lähes hermeettisesti eristäytynyt kansainvälisen sävelkielen kehityksestä.
Ps. 18.5.2013
Pekka Hako oli tietääkseni tuon Kalevalaseuran hyväksymän idean isä valita vain klassisen perinteen osaavia säveltäjiä Kalevalan juhlavuosi-CD:n säveltäjiksi.
Lisämateriaalia:
> 25.1.93 Keskisuomalainen - Pasi Luhtaniemi:
Kansat ja yksilöt selviävät improvisoinnin avulla - Ilpo Saastamoinen laajentaa Suomen sukua
1.3.08 klo 6:06 - Tämän aamun unettomuuden syyksi ilmeni joku päivä sitten tullut ilmoitus, keiltä säveltäjiltä Kalevala-seura on tilannut Kalevala-aiheisia sävellyksiä jotakin juhlavuotta varten. Nimiä en Pekka Jalkasen ja Aulis Sallisen lisäksi juuri muista, mutta kaikki ns. kevyen musiikin tekijät loistivat poissaolollaan.
Pohdin seuraavia mahdollisuuksia:
1) Otan Paroniin yhteyttä mahdollisuudesta tehdä joukkoirtisanoutuminen seuran jäsenyydestä.
2) Tehdä irtisanoutumiskirjelmä seuralle ja palauttaa ns. Kekrin-päivän kunniakirja Kalevalaseuralle. Liitteenä olisi ansiolista toiminnasta Kalevalaan liittyvässä musiikin säveltämisessä, soittamisessa ja tutkimustyössä sekä maininnat aiheeseen liittyvistä artikkeleista, esitelmistä ja luettelo Kalevala-aiheisten pastellitöitteni näyttelyistä.
Pääpaino olisi Koulu-TV:n Kalevala-produktio (1985?), Antero Vipunen sekä Iisalmeen tehty Kalevala-teatteriesitys. Kai Karhunpeijaiset ja Velho-trilogia myös kuuluvat tällaiseen perinteenvaalimislistaan samoin kuin työni Kareliassa, Ailun joikubändissä sekä Pohjantahdissa, itkuvirsien tutkijana, ja äänitysmatkojen tekijänä niin Aunuksen Karjalassa kuin Kuolassa, Virossa, Hantien luona, Mordvassa ja Udmurtiassa. Lisäksi tietysti biisit, kuten Väinämöisen laulu ja Väinämöisen soitto (CD-sovituksena). Levynjulkistamistoiminnasta olisi muistutettava ainakin seitsemästä perinnelevystä, joissa olen ollut mukana. Tutkimuspuolella riittäisi saamelaismusiikin ja itkututkimuksen ohella maininta Kalevalamelodiikan esiintymisestä globaaleissa puitteissa. Sainhan sitä koskevan esitelmäkutsun jo kerran Teheraniin.
Irtisanoutuminen seuran jäsenyydestä ei ansaitse edes julkista huomiota, koska pidän seuraa jo niin täysin luutuneena kaiken näkemisen sokeuttavaan Helsinki-keskeisyyteen ja vanhoihin kivettyneisiin taidearvostuksiin, ettei mikään kritiikki enää pelasta menetettyä ainakaan yhden sukupolven aikana. Ei Seppo Knuutilan valinta puheenjohtajaksi ole ollut ainakaan edistysaskel avarakatseisuutta tarvitsevalle seuran toiminnalle.
3) Ottaa yhteyttä ELVIS'iin ja pyytää sitä ottamaan julkisesti kantaa, koska valittujen säveltäjien joukossa ei liene elvisläisiä.
- Tämä kulttuuriskandaali ilmeisesti kuuluu nyt siihen kipupisteiden joukkoon, jotka estävät minua saamasta kunnon aamu-unia. Koko se työ kevyen musiikin eteen, jota olen tehnyt yli 40 vuoden ajan mm. kirjojeni julistaman tasa-arvosisällön muodossa ei ole siis kantanut minkäänlaista hedelmää yhteiskunnassa.