Alussa II

Osani I: Alussa II:

 

 

Jossain vaiheessa tulevat väistämättä eteen ainakin seuraavat alueet:

 

1)         Uskon ja tiedon vastakkainasettelu.

Näyttää siltä, että se mikä on absoluuttista "tietoa", ei koske lainkaan luontoa, vaan perustuu ihmisten välisiin sopimuksiin ja on siis lopulta vain tautologiaa. Kaikki, mikä koskee itse luontoa, universumia, olisi puolestaan vaan todennäköisyyteen perustuvaa, jolloin sitä hyvällä syyllä voidaan sanoa uskoon perustuvaksi. Sopimuksellinen (esim. matemaattinen) 100-prosenttisesti varma tieto puolestaan ei varsinaisesti koske luontoa lainkaan. Kysymys on mm. yhteisesti sovituista mittapuista.

         ~ Welsh: gwyddon ’magician’; gwyddor ’science’

 

21.3.80 (luettu)         Fritjof Capra: The Tao of Physics (1975):

s.42         - Einstein:As far as the laws of mathematics refer to reality, they
are not certain; and as far as they are certain, they do not refer to
reality.

(Ks. myös Yhteenveto III osassa "Mistä Jumala tulee?")

Ludwig Wittgenstein on saattanut perustaa käsityksensä Einsteiniin. Tuskin on mahdollista, että asia olisi päinvastoin. Lainaan tähän - paremman puutteessa - lähimmän lauseen, minkä häthätää löysin Wittgensteinilta:

27.3.66 (luettu)        Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus:

6.1     The propositions of logic are tautologies.

         (saksa: Die Sätze der Logik sind Tautologien.)

Siis: Logiikan väitteet/esitykset ovat tautologioita (saman asian toistoja). Muissa yhteyksissä on yksiselitteisesti todettu matematiikan lauseiden olevan loogisia lauseita.

7.12.13 (luettu)       Tieteen kuvalehti 9/2008, ("Kysy meiltä") s.9:

"Mistä voi tietää, että 1+1=2?"

Vastaus: Yhteenlaskun paikkansapitävyys on oikeastaan sopimuksenvaraista

(mm. Giuseppe Peano 1858-1932 on yrittänyt todistaa asian).

Arvostelijoiden lähtökohtana ovat yleensä... Kurt Gödelin (1906-1978) näkemykset. Karkeasti yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että arvostelijoiden mielestä Peano ei oikeastaan todistanut, että 1+1=2, vaan yksinkertaisesti määritteli, että asia on niin. Useimmat nykymatemaatikot kuitenkin pitävät Peanon aksioomia jokseenkin vakuuttavana todisteena siitä, että 1+1 todella on 2."

         - IS-kommentti 11.05.2008 edelliseen: [Asiasta siis vasta väitellään, vaikka...] Tuon sopimuksellisuuden määritteli jo Wittgenstein, jota ko. asiassa siteerasin 60-luvun alkupuolella päiväkirjoissani seuraavasti: "Karkeasti ottaen absoluuttiset totuudet ovat sopimuksia ja luontoa koskevat faktat todennäköisyyksiä, joita ei siis voida erottaa uskonasioista..." [Aivotapahtumina 'uskoa' ja 'tietoa' ei tietääkseni edelleenkään pystytä erottelemaan toisistaan.]

 

26.3.15         Onko tieto uskoa? V: Onko se tiedon vai uskon kysymys...

Mikä ero on siinä, että

1)         uskomme, että usko ja tieto ovat eri asioita

2)         tiedämme, että usko ja tieto ovat eri asioita.

Miten käyttäytymisemme/aivotoimintamme eroavat tapauksissa 1 ja 2?

 

"Objektiivinen maailma" = yhden todellisuuden minimi, jossa oikea ≠ väärä. Siinä maailmassa tieto ≠ usko.

"Dualistinen maailma" = kahden samanaikaisen todellisuuden minimi, jossa "oikea" voi olla "väärä" samanaikaisesti. Siinä maailmassa tieto voi olla uskoa, eikä meidän siis tarvitse välttämättä tietää, onko jompi kumpi käsitys "väärä" tai "oikea". Oikeastaan voidaan kärjistää: Viestin lähettäjä 'tietää' ja vastaanottaja 'uskoo'.

 

Asiaa on pohdiskellut mm. 60-70 -luvulla oma äitini Wellamo Paananen eräässä kirjoituksessaan "ystävästään", jota lainaan tähän:

...Oun ruvenna hienokseltaan pelekeemään [~ pelekeemmää] liijjan tarmokasta ystäveeni. Kaeketi siks, että hän suap minut uskomaav viärännii asijan oekeeks. Miärätietosuuvvellaa[n] hän suap minut eppäelemmää[n], tokko oekeen ja viärär rajjoo on olemassakaa? Riittääkö jonnii mieljpittee uskominen kummoomaa muut sama'arvoset käsitykset? Voekko se tae tuo mieljpije olla ehottomav varma ja se aenoo oekee?...

Siinä ehkä olisi elämänohjetta meille jokaiselle loppuvuosiksemme. Oliko se Newton, joka luonnon 'faktoja' kirjatessaan käytti lausemuotoa: "...Näyttää siltä ikään kuin..." Olen havaitsevani suuren nöyryyden pilkahtavan tuosta väitteettömästä propositiosta. Pyrin suhtautumaan pohjimmiltani samalla tavalla omiin päätelmiini. Samalla muistutan itseäni siitä, että ympärilläni yhteiskunnassa on läpi elämäni - vanhemmista ja kouluista lähtien - ollut noita tarmokkaita ystäviä, jotka ovat pitäneet huolta ennen kaikkea ryhmä-ykseydentuntoni kehittymisestä. Yksilöllisyyden kehittymisellä ei ole kai ollut niin väliä. Se on ollut oma huoleni, jos aikaa on jäänyt ryhmiin kuulumisen tärkeydeltä.

 

2)         Moraali, kysymys hyvästä ja pahasta.

Jos universaali oikeudenmukaisuus on jotain sellaista, jota voisimme sanoa "tasa-arvoisuudeksi", niin ihmisenkin tärkeimmät tehtävät elämässään voisivat olla ainoastaan sellaisia, joihin kaikilla muillakin ihmisillä kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikilla erilaisilla ominaisuuksilla (perintötekijät, terveys yms.) varustettuina täytyisi olla samanlaiset mahdollisuudet. Tämä määritelmä sulkee pois kaiken sellaisen, joka voitaisiin määritellä ulkonaisilla tunnusmerkeillä. Jäljelle jää siis vain sisäinen "omatunto", jota ulkopuolinen ei pysty arvioimaan, koska ei tiedä, mikä osuus teosta on ulkoisista syistä johtuvaa ja mikä osa sisäisen omantunnon motivoimaa. Sama pätee suhteessa teon seuraamusten arviointiin.

 

13.01.09 klo 6.13         - Eilen illalla teologit esittivät mielipiteitään uskonnosta TV:ssä. Joku puhui Tuomiopäivästä konkreettisena ajankohtana. Jos tuo päivä olisi yksi maapallon päivä joskus tulevaisuudessa, niin teologialla olisi edessään seuraavat vaikeudet sen selittämisessä, mitä se on:

1) On selvitettävä, millainen aikajana yksittäisellä teolla on. Milloin se alkaa ja mihin se päättyy, so. teon syntyhistoria sitä edeltävältä ajalta, jonka seurauksena se päätyi tekijän teon motiiviksi liittymällä osaksi myös tekijänsä persoonallista vastuukenttää.

2) On selvitettävä, mihin kyseisen teon seurausten katsotaan päättyvän, mihin teon vaikutus loppuu.

3) Selvitetään esimerkinomaisesti, oliko Jeesuksen ristiinnaulitseminen sinänsä hyvä vai paha teko ja oliko se yksityisen ihmisen valinta vai oliko se pikemminkin osoitus kollektiivisesta syyllisyydestä, josta paavi vapautti juutalaiset vasta jokin vuosikymmen sitten. Mehän ymmärrämme, että kristillisen kirkon UT:n sanoma perustuu ristiinnaulitsemistapahtumaan, joka mahdollisti syntien anteeksiantamisen.

On siis ratkaistava myös teoreettinen kysymys siitä, miten kirkolle, sen tulevaisuudelle ja sen sanomalle, lähetyskäskylle olisi käynyt, jos kukaan ei olisi suostunut ristiinnaulitsemaan Jeesusta.

Samalla on ratkaistava, onko tuon tapahtuman seuraukset jo päättyneet, vai elämmekö hamaan tulevaisuuteen ko. teon seurausten ympäröimässä maailmassa, jossa kirkon sanoma edustaa osaa tuon teon seurauksista.

4) Jos toteamme, että emme vielä voikaan nähdä ristiinnaulitsemisteon kaikkia lopullisia seurauksia, ymmärrämme, että teot ovat historiassa yleensäkin eri-ikäisiä: Mitä nuorempi teon historia on, sitä epämääräisempi on sen eettinen merkitys ja ulkoasu. Sitä selkeämmin siis teko näyttää hyvältä tai pahalta. Jos teko määritellään alussa 'pahaksi', niin emme vielä ole nähneet sen myöhemmin ilmeneviä - mahdollisesti lopulta ehkä jopa hyvään johtavia vaikutuksia. Oikeus on sokea [niin kuin rakkauskin].

5) Absoluuttinen 'Tuomiopäivä', tietty vuorokausi maailmanhistoriassa ei voi johtaa muunlaisiin kuin ihmisen ajattelun perusteella epäoikeudenmukaisiin tuomioihin, koska ihmiskunnan kaikki teot ovat siis eri-ikäisiä. Oikeudenmukainen tuomio on tällöin teoreettinen mahdottomuus.

Sama kysymys koskee ihmisten eri-ikäisyyttä kuolemansa hetkellä: Jäikö jokin hyvä tekemättä ajan loppuessa kesken, ja jäikö jokin paha teko anteeksipyytämättä samasta syystä? Jos puhumme tasa-arvoisista mahdollisuuksista toteuttaa vanhurskautta, ymmärrämme, ettei kuoleman hetkellä voi olla merkitystä ihmisen oikeudenmukaiselle viimeiselle tuomiolle. Tai sitten emme ymmärrä Jumalan omaa oikeudenmukaisuuskäsitettä oman tasapuolisuuskäsityksemme valossa. Tai sitten olemme hyväksyneet teon aikajanaksi ('syntymä- ja kuolinhetkeksi') erilaisen mittapuun kuin viimeisen tuomion oikeusperuste.

- Jos 'viimeinen tuomio' on universumin historian päättävä reaalinen tapahtuma, joka liittyy esim. fysikaaliseen maailmanloppuun, niin sellainen tapahtuma on aina väistämättä epäoikeudenmukainen, koska on olemassa ainoastaan keskeneräisistä teoista ja tapahtumista rakentunut universumi. Jos ihmisen omatunto on ainoa mahdollinen 'Jumalan ääni' joka tuomion sanelee, on tuo omatunto vaikeuksissa yllättävän lopun kohdatessa, koska ei itse ymmärrä vielä kaikkea tekemäänsä. Ja jos ymmärtää, voi se tapahtua syyn ja seurausten karman kulun kertakaikkisella hetkellisellä oivaltamisella. Ihmisen täyttää tuo ymmärryksen valo niin suurena, ettei hänellä voi olla enää mahdollisuutta keskittyä omiin synnin hiekkajyväsiinsä nähdessään koko universumin sisältämien tekojen määrän ja motiivien sekä seurausten koko ketjun, joka on samalla koko universumi itse. Tuon oivalluksen jälkeen ei voi enää keskittyä syyllisyyteen, koska ei voi enää koskaan tehdä väärin, sillä syiden ja seurausten ketju on nyt koko ajan nähtävillä täydessä valaistuksessa, jonka näkymä sanoma on vain yksi: anteeksianto.

- Näyttää siltä, että viimeinen tuomio voi nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan perustua vain yleiseen armahdukseen, koska se voi vain avata silmämme näkemään tekojen loputtoman karman, sen, että niiden alku on ihmiskunnan historian alku ja niiden loppu on maailmanloppu. Viimeisen elävän ihmisen viimeinen teko. Senkin jälkeen ihmistekojen vaikutukset voivat jäädä jäljelle ei-inhimilliseen luontoon, mutta ihmiset eivät enää ole olemassa vastatakseen tekojensa seurauksista ja nähdäkseen, mihin tekojen aallokko lopulta johtaa.

 

- Emme tiedä, missä on inhimillisen ja ei-inhimillisen raja, so. mikä on elävän ja kuolleen materiaalin rajaviiva. Jos elämä määritellään kaikkien kyberneettisten systeemien tunnuspiirteeksi, jatkuvat tekojemme seuraukset jopa koko nykyisen universumin katoamiseen saakka. Ja mitä vielä on sen takana?

- Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin se, että jokainen päivä on tuomiopäivä, jolloin armahdamme meihin kohdistuneiden tekojen tekijät ja saamme armon kaikilta niiltä, jotka ovat niin hyvien kuin pahojenkin tekojemme kohteita. Sillä meidän on saatava armahdus myös hyviltä näyttävistä teoistamme, koska ei ole lopullista varmuutta siitä, millaisia niiden lopulliset motiivit/seuraukset olivat. Lyhyellä tähtäyksellä epäitsekkäältä näyttävä teko voi hyvin olla pitkällä tähtäyksellä rakennettua itsekästä toimintaa. Toisaalta 'hyvän' teon kohde ymmärtää teon joskus itseensä kohdistuvaksi loukkaukseksi tai alistamiseksi, kiitollisuudenvelkaan saattamiseksi, jolloin teon kohde kokee (ympäristön laupeudenteoksi ymmärtämän) tapahtuman 'pahana'.

- Kun verhot on riisuttu valkeita vaatteita myöten, näemme mahdollisesti, että jokainen hiekanjyväkin arvioi jokaisen tekomme tuossa todellisuudessa. Olemme samalla itse tuo samaksi yhtynyt tieto. Tiedämme, miten hiekanjyvä näkee, joten emme voi enää tehdä mitään jättäen universumin huomioimatta. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu siis elämän rakentamiseksi. Ja elämä itse syntyy vain rakkaudesta. Ei meillä ole muuta lähetystehtävää kuin toteuttaa itse rakkauden sanomaa niin hyvin kuin kykenemme, esimerkkinä ja puolestamme ottaa vastaan ympäristömme rakkaus - erityisesti silloin, kun olemme tehneet jotakin hämmentävää, tietämättömyydestä syntynyttä.

- Entäpä, jos käsitys Saatanasta Jumalan vastavoimana onkin kirkon omaa keksintöä? Jospa tuo käsite olisikin - sellaisena kuin kristillinen kirkko sen esittää -  ihmiskunnan oma luomus [sopimus siitä, mikä on "pahaa"]? Tällöin olisimme suuren, suuren paradoksin esikartanoissa: Jos Saatanaa itseään ei ole, niin kuka on se, joka on hänet luonut nykypäivässä vaikuttavaksi? Vastaus on: Se, hän joka on arvostetuin auktoriteetti tämän uskonkäsityksen ylläpitäjänä kirkon helmassa, so. paavin läheisin Saatana-spesialisti, noituudentutkija, tämän asian suhteen siis eräänlainen 'varakuningas' hänelle, joka toimii Jumalan ja Kristuksen sijaisena maan päällä.

Varsinainen harmaa eminenssi loiston takaisessa hämärässä. Jos uskomus on tyhjästä tempaistu, niin jäljellä ei ole ketään muuta kuin nuo myyttiä ylläpitävät ihmiset, antikristukset.

- Se, miten hyvästä ja pahasta on kaksi näkökulmaa, on nähtävissä mm. hantin sanaparista kəiəm 'soidinpaikka' & kəia`  ’synti’ (lapsille puhuttaessa)

 

3)         Tasapaino.

Jos ihminen edelleen on osa universaalia jumaluutta, vaikka onkin itsetietoinen, on kommunikaatiosuhde kaikkeuteen silti olemassa. Tuo suhde ei voi olla lähetyssaarnaajamaisen yksipuolinen, vaan vastaanottajana täytyy olla myös "sanelijapuoli", itse "Jumala".

Tämä kaikki palautuu viime kädessä sääntö - poikkeus -vastakohta-asetteluun. Ne ovat universaalin nuorallatanssin vastapuolet, jotka tasapainottelevat ikuisesti keskenään [ks. seuraava kohta 4]. Jos tasapaino löytyy, on seurauksena ikuinen kuolema, joka vaatii sähköshokkihoitoa. Etsii etsii, eikä soisi löytävänsä...

 

Jos Jumala-käsite on ihmismielen tuote, on sitä kehitettävä vastaamaan luontoa, jota sen on tarkoitus peilata, koska luonto itse on "Jumala" (osa universaalia jumaluutta, itse elämää). Tämän pitemmälle en tänä aamupuhteena yllä (elokuussa -15). Aurinko paistaa ja tulee taas hellepäivä.

 

21.6.15 su

1-0 -pelin säännöt ovat:

a)         On ennalta arvattava, opeteltu, saneltu ja toistettavissa oleva ryhmäidentiteettiin nojaava kommunikaation (kielipelin, tiedonvälityksen) osa

b)         ja se, millaisen 1-0 -sarjan peli tuottaa, on improvisoitu, kommunikaation itseidentiteettiin pohjautuva osa.

Nämä kaksi tekijää pyrkivät aina keskinäiseen tasapainoon, jotta kommunikointi olisi motivoitua, mahdollista, jotta tekijät ymmärtäisivät toisiaan. Helppo ja vaikea sulassa sovussa, kommuuniossa.

Tästä syystä konserttiohjelmat suunnitellaan siten, että traditionaalinen osa ja uudet tuulet ovat tasapainossa (jotta motivoituneita kuulijoita riittäisi). Jos yksittäinen konsertti on painottunut jompaan kumpaan suuntaan, tasapainottuu se saatavilla olevassa seuraavassa konsertissa (aikaero) tai seuraavalla paikkakunnalla olevassa konsertissa (paikkaero). Tämä tasapainottelu on kaiken kommunikaation piiristä löytyvä tunnusmerkki.

 

4)         Harvinaisuuden merkitys

matkatuliaisten tarttuessa vaatteisiin. Niin tavarat kuin sanatkin, joilla on kotona informaatioarvoa, ovat ykkössijalla tuliaisia valikoitaessa tai niiden valikoituessa tiedottomastikin mukaan.

4.6.2014

Täydellisen hyvä on yhtä harvinaista kuin täydellisen huonokin. Molemmista saattaa tulla keräilyn kohteita. Koska ne ovat arvosisällöltään oman mielen luomuksia, on mahdollista, että molemmissa riittää informaatioainesta riittämiin edustaakseen jollekulle (toiselle) omaa "vastakohtaansa". So. se, mikä jonkin mielestä on nerokasta, on jonkun toisen mielestä roskaa - ja päinvastoin. Merkille pantavaa on, että psykologinen mielenkiintomme kuitenkin kohdistuu aina jompaan kumpaan ääripäähän, jotka edustavat tuossa informaatiotulvassa vain vähemmistöä. Ja noilla ääripää-alueilla saattavat arvostukset yhtäkkiä kääntyä päälaelleen, hyvä muuttuu huonoksi ja huono hyväksi. Olemme sormuksen timanttikeskiössä, jossa vastakkaisuudet yhtyvät toisikseen.

Tähän haluan liittää esimerkkikatkelman äitini kirjoituksesta lokakuussa 1967:

Mikähän kumma siinä on, että ne muasta just essiin putkahtanneet ovat
niitä parraeta? Niitä maokkaempija?* Niihhän seon pienem porsaal lihakii, samonj pikkuvasikan, miksei sitte vastapuhenneen sienem maku oes hyvvee.

Immeine on herkuttelija. Hän himohtoo sitä, mitä ov vaekee suaha. Hän
ottaa suahessaam parasta, häv valikoep. Niim minnäe otin sieniin satapäesestä joukosta vuan ne parraemmat.

* Huom! Onko 'maokkaempija' maukkaimpia, matoisimpia vai molempia?

 

5)         Ajan olemus         (ks. kotisivujen "Aikamietteet I-VII)

2.9.15                  Aamuyöllä tuli mieleen ajatus, että "aika" on jollakin tavoin samanlainen paketti, nippu kuin "tekokin". Ajatus tuli tuosta eilen (jälleen kerran) katsotusta uskontopohdiskelusta 60-luvulla: "Entäpä jos kukaan ei olisi suostunut ristiinnaulitsemaan Jeesusta?" Eihän teon 'syyllisenä' tekijänä ollut sen enempää Juudas Iskariot kuin Pontius Pilatuskaan, vaan mukana oli myös suuri joukko juutalaisia, joten teko oli kollektiivinen vähän samaan tapaan kuin yhteinen 'ajan hahmotuksemme', joka muodostaa köyden, jonka säikeinä ovat mm. yksityisten ihmisten subjektiiviset aikajanat persoonallisine tapahtumajärjestyksineen. Eräässä mielessä siis 'aika' ja 'teko' -käsitteet ovat kulloinkin subjektiivisen mielemme hahmotuotoksia, joita ei välttämättä ole olemassa muulle luonnolle, ellei siellä ole toisia systeemejä, jotka myös tekevät nuo samat hahmotusprosessit.

[25.11.2015                  Olen usein pohtinut, miksi minulla on pakottava sisäinen tarve saada ajan yleinen ongelma niputettua tähän yhteyteen. Vastaus on lopulta yksinkertainen: kysymys on kahden todellisuuden samanaikaisuudesta ja -arvoisuudesta. Kun viestin lähettäjän todellisuus on sidottu sanoman valonnopeuteen, alkaa laajenevan viestin vastaanottajien ryhmän todellisuus tuosta rajasta. Sen rajan tuolla puolen viestin leviämisnopeus ylittää valonnopeuden.

Olen käsitellyt asiaa toisaalla pyörivän majakan ilmiön yhteydessä. Vastaanottajien näkökulmasta pyörivän majakan valo muodostaa spiraaliketjun, kun valonnopeus sekunnissa yltää vain 300 000 km:n pituisen säteen päähän. Mutta käsitys siitä, että muutkin ovat saaneet saman viestin, perustuu todennäköisyysuskoon - ei 'tietoon', koska mikään ei 'kulje' valoa nopeammin.]

 

 

 

 

 

 

 

ONKO "JUMALA" OLEMASSA?

 

17.8.15         Tuo Jumala-kysymys vaivaa näköjään minua vielä unissakin, joten se ei ole vielä hahmottunut lopulliseksi teoriaksi.

Tänä aamuna näin seuraavan ratkaisumallin:

 

1A)         Onko "Jumala" olemassa?

1B)         Onko "maailma" olemassa?

1C)         Onko "ihminen" olemassa? (so. milloin ihminen "syntyi")

 

Vastausyritys edellisiin

         a) yhden objektiivisen todellisuuden puitteissa ("on/ei ole")

         b) kahden samanaikaisen todellisuuden puitteissa

         - viestin lähettäjän/vastaanottajan samanarvoisina todellisuuksina

         - kolikon kääntöpuolina, jolloin kääntöpuolta ei vielä nähdä.

         Tällöin "Jumalan" kääntöpuolena voi olla erilaisia asioita        

         (maailma tai ihminen jne.; tai jumala/hyvä & maailma/paha jne.)

Tällöin todellisuuden laatu on kiinni logiikasta kuten valon aalto/hiukkasluonne, siis riippuvainen katsojan näkökulmasta ja mittauskeinoista. Kysymys ei siis ole lainkaan syy/seuraussuhteesta. Kun olemme määritelleet jonkin "Jumalaksi", niin samalla hetkellä olemme puolittain jo määritelleet kolikon kääntöpuolen sisällön - sen mitä "Jumala" ei ole, sen mistä Jumala eroaa itsenäiseksi käsitteeksi.

1A)         Jos elämä itse määritellään jumaluuden emanaatioksi, on todettava, että kaikki näkyvä todellisuus on jumaluuden ilmentymää, sillä kaikki todellisuus on muodostunut kyberneettisistä systeemeistä. Tämä siis voisi olla uusi, laajempi elämän määrittely - kaikki se, jolla on tiedon vastaanottokyky, sen lähettämiskyky ja muisti, johon tuo tieto tavalla tai toisella tallentuu.

Jos kaikki on jumaluuden ilmentymää, on Jumala-käsitettä turha määritellä, koska sen jälkeen "Jumalalla" ei olisi enää kaikkivaltiaan asemaa, sillä jumaluuden ulkopuolelle jäisi jotain , josta jumaluus on erotettu. Tällainen käsite on enää vain rajallinen ilmaisu, koska "pahuus" tms. jäisi jumaluuden ulkopuolelle.

 

1B)         "Maailman" olemassaolo edellyttää rajallista jumaluutta, joka ei ole enää kaikkivaltias. Jos kaikki todellisuus on 1A-kohdan mukaan elollista ja siis jumaluuden ilmentymää, herää kysymys, mikä sitten olisi "kuollutta" maailmaa. En vielä ole löytänyt mitään sellaista universumista.

27.10.63 [S. Radhakrishnan: Uskon uudistuminen]:

         - Zohar: Maailma on Jumalan ruumiillistuma.

1C)         Paratiisitarina syntiinlankeemus-käsitteen kanssa on avain tälle probleemalle.

Tajutakseen olevansa "Ihminen" ihmisen täytyi ensin erkaantua Jumalasta, so. ajatella eri tavalla kuin Jumala löytääkseen itseidentiteettinsä. Tästä näkökulmasta syntiinlankeemus oli välttämätön tapahtuma ihmisyyden synnylle.

 

Sen seurauksena kuitenkin ihmiseltä katosi usko "uskon" ensiarvoisuuteen ja hän alkoi "tietää" uskomisen sijasta. Tuo tieto koski hyvän ja pahan olemusta, eroa ja ristiriitaa mutta myös asetti välittömästi ihmiset eriarvoisiin asemiin, niihin jotka "tietävät" ja jotka "eivät tiedä". Tämä tapahtuma loi lopullisen kahtiajaon yhden objektiivisen todellisuuskäsityksen ja monien samanaikaisten todellisuuksien käsitteen välille.

Paluu alkulähteille tapahtuu vain myöntämällä, että kaikki "tieto" on lopulta "uskoon" perustuvaa, ellei se ole ihmisten kesken sovittua.

 

Perusviritelmänä on taustalla oleva filosofinen kysymys siitä, onko jotain yleensä olemassa, vain onko kaikki olemassa vasta sitten, kun on jotain tai jokin, mikä kykenee tuon olemassaolon aistimaan tai tajuamaan. Sellaista ei voi tapahtua objektiivisessa todellisuudessa, koska se edellyttää "tajuavaa" subjektia, jonka käsitys maailmankaikkeudesta on kylläkin olemassa "objektiivisesti" mutta samalla vain subjektiivisena ilmiönä, mikä on objektiivista vain hänelle itselleen.

 

         Todellisuus on siis olemassa sen viestin vastaanottaneelle yksilölle ainoastaan          vuorovaikutussuhteessa ympäristön, viestin lähettäjän kanssa

         (so. sen kanssa "mikä-ei-ole-yksilöä").

 

Summa summarum:         Jos tajuamme (so. "uskomme") kaiken yhteiseen "jumalalliseen" alkuperään, tajuamme yhteisen sukulaisuutemme kaikkeuden kanssa. Tästä seuraa ilmeisesti lähes loogisena jatkeena sukulaisrakkaus, joka kohdistuisi näin olen kaikkeen ympärillämme olevaan. Tähän kuuluu ympäristön kunnioitus, koska se on "osa meitä itseämme".

Tästä sukulaisrakkaudesta on enää kukonaskel soidinmenorakkauteen, joka niin selvästi pursuaa esiin jumaluutta koskevien nimitysten etymologisista juurista.

Näin ajateltuna henkinen ja fyysinen rakkaus ovat saman kolikon sama, yhteinen puoli, jolloin kääntöpuolena voi olla vain eriytyneisyys, "rakkaudettomuus".

 

20.8.15         Elämä on syntynyt silloin, kun ensimmäisen kerran joku tai jokin tajuaa olevansa "minä". Tuota hetkeä ei ulkopuolinen voi tajuta täsmällisesti. Jopa "Jumalan" on täytynyt kokea tuo sama hetki. Ja siinäpä onkin filosofialle pohtimista, onko tuota hetkeä ollut universumissa, vai onko kysymys suuresta ryhmästä yksilöitä, jotka eivät (vielä?) tiedä olevansa osa suurempaa kokonaisuutta - niin kuin nuo etelämerten monimetrisiksi putkiksi ryhmittyneet alkeisoliot, jotka muistuttavat elävää putkiolentoa - tietämättään.

 

Missä oli siis "jumaluus" ennen kuin "Jumala" tajusi olevansa kaikkivaltias?

- Jos jumala olisi todella jotain "kaikkivaltiaan" kaltaista, täytyisi häneltä puuttua vielä itsetunto, joka "itse" voi syntyä vain erotukseksi jostain ulkopuolelle jäävästä. Ja silloin ei voi enää olla kysymys "kaikkivaltiaasta" jumaluudesta vaan ainoastaan kolikon etupuolesta, kruunusta, jolloin "klaava" jää mysteeriksi!

Osa kaikkeutta jäisi tällöin rakkautta vaille, koska sitä ei voida rakastaa, mitä ei ole olemassa. Rakkaus kuitenkin näyttää ylittävän ajan ja paikan kahleet. Se on voima, joka saa lintuparven kääntymään samaan suuntaan - yhtä lailla kuin soidinmenojen tanssiaisissa uros ja naaras kulkevat samassa tahdissa kuin saman voiman ohjaamina.

 

 

 

ALUSSA:

16.10.99 klo 02:22

Harmaa maa - osin pystyssä,

enimmäkseen meren peittämä.

vain yksi liikkuu,

vain yö liikkuu koskemattomien laineiden päällä.

Valkeus ei vielä ole tullut/tervehtinyt.

Minä en erota sinua itsestäni.

Ykseyttä sanotaan pimeydeksi.

Yksinäisyyttä sanotaan pimeydeksi.

Pimeys on sitä, että olemme yhtä (pimeydessä)

- me kaikki,

jotka valkeuden avulla erottaudumme toisistamme.

 

Ja katso: Valkeus tuli.

ja kaikkosimme erilleen toisistamme - ikään kuin häveten,

ikään kuin älyllisessä mielentilassa kuuluisimme erilleen,

että se olisi sovelias käytöstapa.

Vain pimeydessä voimme siis olla yhtä.

 

18.6.86

Kun toinen näkee ja toinen kuulee,

on hyvä kulkea yhdessä ja ratkaista

pimeän yön valkeuden salaisuus.

 

8.3.15                  Jumalan kaikkivaltius on kaikkivaltiutta vain pimeydessä! Kun valkeus tulee, erottuu Jumala jostakin, eikä siis enää voi olla kaikkeus, jossa kaikki on jumaluuden ilmentymää! Valkeuden avulla tiedämme mikä on syntiä, mikä on "hyvää" ja "pahaa". Juuri siksi valkeus on helvetin symboli, koska se on hyvän ja pahan tiedon symboli.

 

1)         Jumala on valkeus (tyhjä pinta)

2)         Valkeuteen ilmestyy kärpäsenjälki, jolle annamme nimeksi "Jumala"

3)         Tuo piste on samalla ympyrän keskipiste ja itse ympyrän nimi on "maailma"

4)         Jos valkea ja musta vaihtavat paikkaa, niin keskellä oleva piste on

         "Jumala-on-valkeus" ja kehän musta sisus on "maailma."

[5)         Kohdat 2-4 luovat yhtyessään käsitteen jin/jang.]

 

- Jos maailma on musta/valkea luojansa mielestä, niin miltä maailma näyttää maailman itsensä mielestä jos a) tieto ≠ usko ja b) tieto = usko

 

1.2.2015         Viime yönä unessa tajusin paholaisen ja jumalan yhdistävän logiikan. Sain ajatuksenjuoksun palautettua mieleeni tänä aamuna herättyäni, ja nyt "ikuistan"

sen tähän:

Kun määrittelemme/luomme termin - esim. "jumala" - teemme sen erottaaksemme sen muusta todellisuudesta. "Kaikkeudella" ei oikeastaan voi olla nimeä, koska heti, kun sille annetaan nimi, se ei enää ole kaikkeus, koska tuo nimitys erottaa sen jostakin vielä suuremmasta kokonaisuudesta. Se, että joku kykenee luomaan termin "kaikkeus" tarkoittamaan koko maailmankaikkeutta, osoittaa, että olisi olemassa jotain, joka kykenee tuon nimityksen laatimaan, ja siis jossain ihmeellisessä mielessä olisi siis tuon kaikkeuden "ulkopuolella", jolloin itse nimityksestä tulisi itsensä paradoksi.

Jumala siis eräällä tavalla voi olla vain nimeämätön kaikkeus: "Minä olen se mikä minä olen..." tai Tat twam asi 'Se olet sinä'...

Jos jumala on kaikkeus, ei voi olla mitään, mikä olisi kaikkeuden "kaltainen" - paitsi kolikon kääntöpuoli. Jos jokin korottaa itsensä samanlaiseksi kuin jumala, on hän silloin väistämättä epäjumala, koska määritelmänsä mukaan kaikkeus-jumalan rinnalla ei voi olla toista jumaluutta. "Samanlainen-kuin-jumala" on siis väistämättä - loogisesti - paholainen, antijumala, kolikon kääntöpuoli.

Tämä on filosofiani päätepiste klo 09.20 sunnuntaiaamuna 1.2.2015 (- ei vielä aprillipäivänä?).

[4.12.2015: En ole yksin em. ajatuksen kanssa, sillä löysin päiväkirjoistani lähteen, josta idea on kauan, kauan sitten painunut alitajuntaani muhimaan:

1.5.1963         (luettu) Maeterlinck: Kuolema:

- Onko Jumala ääretön, jos ihminen voi irrottautua Hänestä?]

 

1.3.-6.3.2015 jne.:         Nimi: "Jumala"

 

1)         - Alussa oli valkeus,

joka sisältää kaiken ilman minkään jakautumista kahdeksi. Ei siis ole kysymys edes "valkeasta kohinasta" (white noise), koska se merkitsisi jo kahtiajakoisuutta äänen ja hiljaisuuden välillä. Se puolestaan edellyttää jotain, joka/mikä kykenee tuon jakautuneisuuden huomaamaan, sillä sitä ei ole ilman ko. informaation vastaanottajaa. Ja toisaalta - informaatio - käsitteenä - edellyttää jo sen erottumista ei-informaatiosta, jota taas ei voi olla olemassa ilman jotain, joka tajuaa, että informaatiota ei ole.

6.3.15          Kun jokin nimi lausutaan ensimmäisen kerran, on se välittömästi merkki siitä, että jokin on erotettu muusta ympäristöstään. "Jumala" lakkaa silloin välittömästi olemasta 'kaikkeus', koska käsitteen ulkopuolelle jää heti implisiitisti jotain muuta - 'Jumalan' ulkopuolella olevaa. Jumala ei tämän jälkeen voi enää olla 'kaikkivaltias' - edes loogisesti. Se on enää kolikon kääntöpuoli jonka toista puolta emme vielä ole nimenneet [vrt. Jin/jang -käsitepariin: Ne ovat toinen toisistaan riippuvaisia – toista ei ole ilman toista.].

Jos annamme 'Jumalalle' yhdenkin määritelmän, esim. 'hyvä', niin kääntöpuoli on silloin välittömästi määritelty vastakohdaksi. Ensimmäisenä tulee mieleen epiteetti 'paha'. Näin olemme päätyneet Saatanan epäsuoraan määrittelyyn heti, kun olemme määritelleet Jumalan.

Jos Jumala määritellään kaikkivaltiaaksi a priori, ei häntä voida lainkaan nimetä, koska nimeäminen tuottaa em. seuraamukset. Kun jumala on kaikki, on jumala sekä minä että sinä, ja termi pitää sisällään myös kaiken 'pahuuden' mitä maailmassa on - hyvyyden ja rakkauden lisäksi.

Jumala-nimi tuottaa heti syntymähetkellään välittömästi ympäristön, josta tuon nimen sisältö eroaa: paholais-käsityksen. Ainoastaan kenenkään määrittelemätön jumaluus voi sisältää myös pahuuden.

 

Tai:

21.6.15 su         "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä", sanoo Raamattu. "Sana" on informaation synonyymi. Informaatio on oikeastaan itse Jumala, koska näitä ei tällöin eroteta toisistaan. Aluksi luodaan  - erotuksena itsestä - maailma eli "paha", mikäli Jumala itse on "hyvä". Tämä tapahtuu ikään kuin peilikuvan luomisena, so. täsmälleen samalla hetkellä - loogisesti - joten siinä ei ole mitään viivettä. Tilanne on verrattavissa valon aalto- ja hiukkasominaisuuteen, jotka vaihtuvat ilman fysikaalista "syytä". Ne ovat näkökulmia, so. edellyttävät muutosta vastaanottajapäässä, jolloin valossa itsessään ei tapahdu mitään muutosta. Sitä vain katsotaan eri tavalla.

 

Tai:

13.4.15         Alussa oli kaikkeus. Kun osa siitä tajusi itseidentiteettinsä, liittyi tuohon tajuamiseen se, että jotakin kaikkeudesta ei tullut mukaan. Lopulle tuo itsetietoinen osa antoi nimeksi esim. "Jumala" (~ "minä" itse). Se mikä jäi itsen ulkopuolelle oli pimeyttä, koska minätietoisuus oli valaistu osa kaikkeutta. Noita värieroja ei ollut vielä silloin kun itseys ei ollut tullut tietoiseksi itsestään.

Kun jotain oli jäänyt "itsen" ulkopuolelle, ei sen ajattelu enää vastannut "itsen" ajattelua, joten se oli "vierasta" ja väistämättä ennemmin tai myöhemmin "pahaa".

Sen jälkeen seuraavana oli ulkopuolelle jääneen osan hahmottaminen: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan." > ylhäällä ja alhaalla.

 

1.9.2015 lisäys:

Taustalla vaanii kysymys: Tunteeko "Jumala" olonsa yksinäiseksi? Vastaus, on 'kyllä' jos hän on partasuu isähahmo, joka ensimmäisenä erottautui maailmasta - asettuen johonkin maailman "ympärille-yläpuolelle". Mutta jos Jumala on "me" - siis kaikki, mikä universumissa elää, niin "meillä" on lukematon määrä kumppaneita, koko kaikkeus, joten yksinäisyyttä ei voi tuntea. Yksinäisyys-käsitettä ei (enää/vielä) ole olemassa.

 

Kun Paul Dirac ratkaisi materian ja antimaterian yhtymisen, olemme tekemisissä mahdollisesti samantyyppisen loogisen ilmiön kanssa. Kun aine ja antiaine tulevat kosketuksiin toistensa kanssa, ne tuhoutuvat rajusti. Palaamme kaiken kattavaan valkeuteen.

         (Wikipedia):                  Wolfgang Paul: ”Jos ymmärrän Diracin oikein, hänen          näkemyksensä on seuraava: ei ole olemassa Jumalaa, ja Dirac on hänen          profeettansa.” ...Kun Diracilta kysyttiin hänen näkemystään runoudesta, hän          vastasi: ”Tiede yrittää kertoa kaikille ymmärrettävällä tavalla jotakin, jota          kukaan ei aikaisemmin tiennyt. Mutta runous on sen täydellinen vastakohta.”

[- Olisiko tässä kysymys myös siitä, että kun toinen määritellään, on toinenkin (vastakohtana) heti olemassa? Voiko sitä soveltaa myös valon aalto- ja hiukkasominaisuuksien keskinäiseen suhteeseen?]

 

2)         Jumalan itseidentiteetti:

Jossain vaiheessa jonkun osan tuosta universaalista kaaoksesta täytyisi muodostaa käsitys omasta itsestä. Ainoa mahdollisuus - aluksi - olisi kokea kaikkeus "itsenä". Tällöin olemme tilanteessa, jota voidaan kuvitella lauseella: Ei ... ole hyvä olla yksin. Ei mikään ole lohduttomampaa kuin universaali yksinolo, olipa kysymyksessä sitten jumala tai ihminen.

Itseidentiteetin syntymisellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden, totuuden kanssa, koska se nähtävästi on prosessi, jota ei voi seurata eikä edes havaita ulkopuolelta. Se kuuluu systeemin sisäiseen maailmaan. Mutta kun tuo itseidentiteetti kerran on syntynyt, merkitsee se välittömästi kaikkivaltiuden katoamista, sillä itseidentiteettiä ei voine syntyä, ellei ole jotain, josta se voi erota. Siis: Silloin kun "minuus" syntyy, katoaa kaikkivaltias jumala, koska se ei enää silloin ole kaikki vaan osa kaikkeutta, sitä, mistä se on erottautunut "minuudeksi".

21.6.15         Itseidentiteetin löytyminen ja muotoutuminen "minäksi" on universaali, jatkuva prosessi, jonka symbolina voidaan pitää syntiinlankeemustapahtumaa, jossa ihminen ensi kerran irrottautui jumaluudesta erilliseksi, itsenäiseksi olennoksi. Tai ehkä ihminen erottautui "maailmasta", joka oli syntynyt käänteiskuvana samalla hetkellä, kun jokin tajusi itsensä jumaluudeksi erotukseksi universumista.

Informaatio ja itseidentiteetti ovat toisistaan erottamattomia. Ryhmäidentiteetti ja traditio = nollainformaatio puolestaan kuuluvat myös erottamattomasti yhteen. Ensimmäisen tunnusmerkki on ennalta-arvaamattomuus, jälkimmäisen ennalta-arvattavuus.

 

3A)         Onko Jumala olemassa? // Onko maailma olemassa?

30.10.13         Kysymys Jumalan olemassaolosta on väärin asetettu. Kysymyksen tulisi kuulua: onko maailmaa olemassa. Kaikki mitä näen ja tiedostan olevan olemassa on ääretön joukko kyberneettisiä systeemejä, siis tiedon vastaanotto-, käsittely- ja lähetyskykyisiä. Niitä kaikkia nimitän eläviksi olennoiksi. En tiedän ainuttakaan "kuollutta" hiukkasta, so. "maailmaa".

 

6.3.15:        

- Jos Jumala on, niin silloin maailmakin on, koska maailma on osa (kaikkivaltiasta) jumaluutta [huom! tai on Jumalasta erillisenä, Jumalan ulkopuolisena - hallitsipa hän sitä tai ei! Kuka on se, joka tekee erotuksen?]. Jos jumala on elävä, niin silloin maailmankaikkeuden tulee ainakin koostua elävistä osista - aina pienimpiä alkeishiukkasia myöten. Kuollutta 'maailmaa' ei löydy mistään, koska kaikki mitä on, elää!

- Jos taas maailma on vastakohtana jumalalle, täytyisi sen olla kuollut tai 'paha', koska Jumala on elävä, 'hyvä'.

- Jos Jumala 'on', niin maailmaa 'ei ole', mikäli Jumala on todellinen kaikkivaltias, joka pitää sisällään myös maailmankaikkeuden ja 'pahan' (synnin).

 

Kysymys elämästä ja kuolemasta lienee siis "aistiharha". Kun ihminen tiedostaa olevansa "jumala" so. osa universaalia jumaluutta, katoaa kaikki erilaisuus, joka jää todelliseksi niille, jotka eivät tuota omaa jumaluuttaan ole todenneet/tajunneet. Tuossa tilassa "Jumala luulee olevansa ihminen!" kun joku toinen ihminen "tietää olevansa Jumala". Nämä vastapoolit ovat olemassa ja todellisia samanaikaisesti.

 

EXTRA:

1/95 Tiede 2000 ss. 43-45 Paavo Pylkkänen: Tietoisuus - ikuinen arvoitus?

         s.45         Nagel itse on tukenut filosofisin perustein panpsykististä näkemystä,          jonka mukaan kaikilla todellisuuden perusosasilla on alkeellisia mentaalisia          ominaisuuksia, olivatpa ne sitten elävien tai elottomien organismien osia.

         ...Samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt atomitason ilmiöitä kuvaavan          kvanttifysiikan pohjalta yhdysvaltalais-englantilainen fyysikko ja filosofi           David Bohm (1917-1992).

...Kvanttiaalto ei "töni" hiukkasta kuin vesiaalto kelluvaa kappaletta vaan informoi          sitä vähän samaan tapaan kuin tutka-aallot laivaa. Juuri tämän vuoksi Bohm          piti kvanttiaaltoa informaatioaaltona ja esitti, että tällainen informaatio          voidaan käsittää hiukkasen alkeellisena mentaalisena piirteenä.

...David Chalmers: ...yksi olevaisen perusominaisuuksia on informaatio, jolla on          kaksi puolta, fysikaalinen ja fenomenaalinen, aineellinen ja kokemuksellinen...

         [IS: so. lähettäjän viesti + sen vastaanottajan tulkinta]

 

2.2.15                  'Paholainen' on oikeastaan logiikan luomus eikä mikään jumaluuden vastapooli! Heti kun luodaan sana ("Alussa oli sana"), ensimmäinen jollekin, millä erotamme se ympäristöstään, on luotu jotain, joka on tuon sanan ulkopuolella. Meidän maailmassamme vain on niin, ettei voi olla kahta 'hyvää' vaan toisen on oltava jotain muuta "epähyvää" [1.9.15 jotta ne erottuisivat toisistaan].

13.10.15         Jumala ei ole enää 'kaikkivaltias', jos siihen lisätään yksikin ominaisuus. Se tarkoittaisi, että on jotain (ko. ominaisuuden vastakohta), joka jää Jumalan ulkopuolelle, eikä olisi enää osa Jumala-käsitettä. Jumalalla ei siis ole yhtään määritelmää, tarkentavaa epiteettiä, koska elävä Jumala on kaikki. Mahdollisesti myös se, mitä ei ole!

 

3B)         Jumala-maailma -suhde:

Kysymys syntyi aikoinaan pohtiessani sitä, onko Jumalaa olemassa. Se kääntyi kysymykseksi: Onko maailmaa olemassa. Tämä muoto syntyi, koska pienimmätkin alkeishiukkaset näyttivät olevan kyberneettisiä systeemejä, joilla on informaation käsittelyjärjestelmä input, output ja muisti, joten ne täyttävät elämän ulkoiset tunnusmerkit. Ongelmaksi muodostui se, onko olemassa jotain, jolla ei ole näitä tunnusmerkkejä. Kuollut maailma olisi sellaista, mutta näyttää siltä, että sellaista on vaikea löytää. koska kaikki kuollut näyttääkin lopulta olevan ihmisen joksikin hahmottamaa ainesta, jota ei ole olemassa muutoin kuin ihmisen korvien välissä, mielikuvana.

Onko muitakin kuin ihminen, jotka määrittelevät jotain 'kuolleeksi'?

Koska kaikki mitä näen ja koen, on elävää, voisi se minulle merkitä jumaluuden loputtomia emanaatioita, ilmenemismuotoja. Jumala-maailma -dikotomia (kahtiajako) on siis vain ihmisen ajatusten tuote. Se on opittu toisilta, mutta ilmeisesti ei ole geenistössäni olevaa perittyä "tietoa".

 

4)         On kaksi päämahdollisuutta, mistä ei-kaikkivaltias jumala erottuu

- joko valtaistuimelle, ulos kaikkeudesta tai sitten kolikon kääntöpuoleksi, jolloin toiselle puolelle jää jotain, mitä joku ulkopuolinen voi nimittää maailmaksi, ihmiseksi, (elämäksi/-) kuolemaksi tai hyväksi/pahaksi - riippuen siitä mikä epiteetti on liimautunut jumala-käsitteeseen (tuon mahdollisen ulkopuolisen toimesta, mikäli se ei ole jumalan itsensä tekemä valinta tai määritelmä). Pohjimmiltaan kysymys on kahtiajaosta informaation suhteen; onko kysymyksessä sanoman potentiaali lähettäjä (Jumala?) vai viestin potentiaalinen vastaanottaja (ihminen?)

 

5)         Ihminen ≠ Jumala (Paratiisin syntiinlankeemus)

30.10.13         Syntiinlankeemus on välttämättömänä edellytyksenä itsetietouden eriytymiselle "Jumalasta". Niin kauan kuin syntiinlankeemusta ei tapahdu, ei ihminen voi olla itsestään tietoinen, irti jumaluudesta/Jumalasta oleva. Vasta tiedostettu erilaisuus saa ihmisen tulemaan ihmiseksi, erilliseksi jumaluudesta.

2.2.15                  Tämän kanssa menen nukkumaan ensi yönä. Tämä ajattelu syntyi joku vuosi sitten, kun tajusin, että ihminen saattoi tuntea itsensä ihmiseksi vasta sitten, kun hän huomasi ajattelevansa eri tavalla kuin jumala. Ja tämä tapahtui Paratiisissa, kun hän ei noudattanutkaan jumalan kieltoa omenasta! Ilman 'syntiinlankeemusta' ei siis ole ihmistäkään, koska kuinka joku voisi tuntea itsensä ihmiseksi, jos ajattelee koko ajan identtisesti jumalan kanssa. Silloin on olemassa vain jumala, mutta ei ihmistä!

6.3.15                  Syntiinlankeemuksessa ihminen tuli tietoiseksi itsestään erotukseksi Jumalasta, koska huomasi ajattelevansa eri tavalla kuin Jumala. Tämä oli siis välttämätön tapahtuma, jotta ihminen tulisi 'ihmiseksi'. Ajatellessaan identtisesti Jumalan kanssa ihminen ei voi olla 'ihminen',  koska ei tiedä olevansa 'itse'.

Ihmisen erottautuminen jumalasta tapahtui myytin mukaan Paratiisitarinan kuvaamalla tavalla. Sitä sanotaan syntiinlankeemukseksi, mutta kysymyshän on tapahtumasta, jolloin ihminen ensi kerran huomasi ajattelevansa eri tavalla samassa reaaliajassa kuin Jumala. Eri tavalla ajattelemisen huomaaminen oli siis syntiinlankeemuksen perustapahtuma, joka on edellytyksenä ihmisyyden synnylle! Ihminen huomasi siis ensi kerran ajattelevansa eri tavalla kuin Jumala. Tästä näkökulmasta syntiinlankeemus oli siis parasta, mitä ihmiselle saattoi tapahtua tuossa kehitysprosessissa jumaluuden osasta ihmiseksi.

26.4.15         "Poika" = minätietoisuus, joka on syntynyt "Isästä" eli kaikkeudesta, jossa minää ei voida erottaa mistään, koska itsetunto (= oma ajattelu, joka eroaa "isästä" so. "Jumalasta") syntyy vasta "syntiinlankeemuksessa".

 

 

Yhteenveto I:

22.1.2014 klo 04.50

Eilen illalla olin Jyväskylässä Adventtikirkon kuoleman olemusta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa. Vielä kerran siis kirveellä veistettynä:

1)         Sanominen Jumalaa "isäksi" asettaa Paratiisin aidan Jumalan ja itsemme välille, erottaa meidät toisistamme erillisiksi entiteeteiksi.

On paradoksaalista, että tunnemme ja tiedämme "taivaallisen isämme", vaikka Jeesuksen sanottiin syntyneen Maria-neitseestä, siis oikeastaan ilman isää. Joko tässä tarinan muokkausprosessissa ovat ihmisen omat sormet olleet pelissä, tai sitten en vielä ymmärrä tuota tapahtumien kulkua, jossa oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee, kun Paratiisitarinassa on äiti piilossa (tai sitten itse synti pukeutuneena naisen hahmoon) ja Jeesus-kertomuksessa isä taas on piilossa (Jumala pukeutuneena ihmisen hahmoon).

Teologiassa on vielä paljon pohdittavaa tuhansille sukupolville...

 

2)         Tämä "syntiinlankeemukseksi" kutsuttu tapahtuma oli välttämätön askel, jotta ihminen voisi tuntea itsensä "ihmiseksi", so. olennoksi joka on erossa Jumalasta, eikä hänen osansa. Nyt luulemme tietävämme olevamme ihmisiä emmekä itse Jumala.

 

3)         Mikä oli tuon syntiinlankeemuksen, ihmisen itseidentiteetin muodostumisen sisältö? Vastaus: Se, että ihminen alkoi tietää (uskon sijasta) hyvän ja pahan välisen eron. Samalla hän alkoi tietää sen että "maailma" on kuollut ja "Jumala" on elävä - sen sijaan, että hän olisi nähnyt maailman olevan osa Jumalaa, niin kuin ihminenkin on osa Jumalaa.

 

4)         Koko universumi on siinä mielessä "osa" Jumalaa, että emme tiedä, onko vielä jotain muuta tämän universumin ulkopuolella. Jos on, niin sekin on osa jumaluutta. Suunnitteli 60-luvulla tulevan kirjani nimeksi "Osani". Nyt ainakin olen tietävinäni, mitä tuo sana merkitsee. Sen -ni -pääte merkitsee että samalla kun olen itse Jumala, viittaan siihen, että minä itse olen osa "itseäni". Tämä lienee lopullinen totuus itseni ymmärtämisen prosessissa.

 

5)         Se tarkoittaa, että myös "Kuolema" on osa minuutta. En vielä ymmärrä tuota muuten kuin että jonkin tiedonvaihtokanavan portit ovat sulkeutuneet suhteessa itseeni. Se ei vielä suinkaan todista, että "minä" olisi lakannut olemasta tai että "maailma" olisi lakannut olemasta. Se todistaa vain, että jompi kumpi meistä on kommunikointikyvytön toisillemme. Sen se todistaa. Absoluuttisesti, objektiivisesti se ei todistane yhtään mitään.

 

6)         Ottamatta kantaa Raamatun kirjojen sisältöön ja niiden jumalalliseen alkuperään, totean vain, että tuo sisältö - mikä se sitten onkin - on ihmisten valitsema [mm. kirkolliskokouksissa] suuresta "jumalallisesta" tekstiehdotusjoukosta. Eivät nuo valitsijat olleet jumala, sanotaanpa heidän pyhyydestään mitä tahansa. Tuossa mielessä edes Raamatun tekstit eivät ole "Jumalan sana". Mistä me tiedämme, etteivät gnostilaisten kirjoitukset yhtä hyvällä syyllä ansaitse tuota arvosanaa?

 

 

Yhteenveto II:

6.2.2015        

Tänä aamuna näin tiivistelmän tuosta Jumala-kompleksista; Käsite "Isä, poika ja Pyhä Henki" on jotenkin liian avoimesti maskuliininen, jotta se olisi jotenkin tahattomasti antifeministinen. Sen täytyy olla tietoinen lipsahdus, jonka tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan, ei uskomaan sokeasti.

Kysymyksessä on pyhä kolmiyhteys jumala/kaikkeus - ihminen/maailma/nainen - paha...

1)         Paratiisitarinan ihmisen ero jumaluudesta syömällä omena - vastoin jumalan tahtoa oleminen edellytyksenä itsetunnon syntymiselle, ihmisenä olemisen tiedostamiselle

2)         Se, onko maailma olemassa, on pääkysymys eikä se, onko jumala olemassa, koska jumala-käsitteemme kattaa jo kaiken - a priori.

[21.10.15: Maailma voi siis olla olemassa ainoastaan jumaluuden osana, jolloin 'hyvä' ja 'paha' kadottavat sen merkityksen, jonka ihmiset ovat em. sanoille antaneet.]

3)         Kun määritellään "Jumala" on jo määritelty samalla se, mistä jumaluus erotetaan, jolloin jumala ei enää olekaan kaikkeus vaan toinen osapuoli dualismissa, jonka toista osapuolta nimitetään maailmaksi, ihmiseksi, pahaksi, saatanaksi. Ennen kahtiajakoa nuo kaikki olivat vielä osa kaiken kattavaa jumaluutta, joka voitiin vain määritellä: "Minä-olen-se-joka-minä-olen"... Jos se määritellään muuten - nimenä, ei se enää ole Jumala, koska se on vain toinen puoli jotain vielä suurempaa kokonaisuutta, josta "jumala" on erotettu. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin määritellä tuo jumalan ulkopuolelle jätetty osa "pahaksi", koska jumala on oman määritelmänsä mukaan "hyvä" a priori.

 

22.2.2015         ...Mietiskely siitä, miksi meidän pitäisi kysyä, onko maailmaa olemassa, sen sijaan että kysymme, onko jumalaa olemassa, jäi tuo kysymys vaivaamaan oikeastaan minua itseäni, koska aamuyöstä sain vastauksen:

Jos ennalta-arvaamattomuus on suhteessa yksilöidentiteettiin ja ennalta-arvattavuus suhteessa ryhmäidentiteettiin, niin se onkin sama asia kuin pohtia järjestyksen suhdetta kaoottisuuteen.

Länsimaisessa tieteessä kaoottisuus on kuoleman merkki ja järjestys viittaa elämään. Mutta edellisestä voidaan myös johtaa väite, että kaoottisuus onkin yksilöidentiteetin merkki ja järjestys ryhmäidentiteetin merkki. Kaoottisuus kuoleman sijasta yksilöllisyyden ilmauksena johtaa siihen, että kaaos ja järjestys ovat molemmat elämälle välttämättömiä puolia, koska elämä muodostuu noiden kahden asian tasapainottelusta joka on ikuisen liikkeen lähde - ikiliikkuja!

Olen siis kääntänyt länsimaisen maailmankatsomuksen nurin niskoin, ylösalaisin väittäessäni, että kaoottisuus onkin vain yksilöllisyyden osoitus, siis yhtä elävää kuin järjestys. Jos lopullinen järjestys saavutetaaan, on seurauksena kaikkeuden pysähtyminen eli kuolema! Kaoottisuus on siis yhtälailla järjestyksen tavoin osaltaan elämän symboli.

 

Tähän lopputulokseen voisin kai päättää uskonnolliset pohdiskeluni, koska mihin vielä pitäisi mennä, kun länsimaisen ajattelun peruspilarit on käännetty nyt nurin niskoin! Omalta osaltani: I have paid my dues!

 

Yhteenveto III:         (Ks. "Lopputiivistelmä 8.9.2015")