2000 Ilpo Saunio
Ilpo Saunio on poissa.
Ilpo Saunion (1.4.1939-30.12.1999) merkitys Maailmanmusiikin Keskukselle ei kaipaa selittelyjä, koska hän oli luomassa Työväenmusiikki-instituuttia 1970-luvun Suomeen ja toimi laitoksen ensimmäisenä toiminnan-johtajana pitkäaikaisen sairauden alkamiseensa saakka 1989. Tämän jälkeenkin hän oli mukana Maailmanmusiikin keskuksen toiminnassa ensimmäisenä kunniajäsenenä mutta myös hallituksen jäsenenä.
Taustana elämäntyölle on Helsingin yliopistossa suoritettu perustutkinto musiikkitieteessä 1960 sekä vuoden opiskelu Kölnissä. Ulkomaiset opinnot olivat tuohon aikaan ainutlaatuista ihmiselle, jonka elämäntyö ulottui etupäässä taidemusiikin ulkopuolelle - sekä työväenmusiikin taltiointiin että ns. kevyen musiikin piiriin. Etnomusikologian alueella häntä voidaan pitää monessa suhteessa uuden aikakauden aloittajana suomalaisessa musiikkikulttuurissa. Avaraa musiikkinäkemystään Ilpo Saunio toteutti niin musiikkiarvostelijana, lehti- ja radiotoimittajana, kulttuuritoimitsijana kuin pianistinakin. Luotaessa musiikin tulevaisuudennäkymiä hän edusti oman aikansa henkistä kärkeä, jolle viime vuosikymmenen virkamiesoppineisto ei aina ole osannut antaa sille kuuluvaa arvostusta.
Näkyville jäävät historiaan - Maailmanmusiikin keskuksen lisäksi - ainakin (Gronow-Saunio) ’Äänilevytieto’ (WSOY 1970) ja myöhemmin ’Äänilevyn historia’, kaksi työväenmusiikkia käsittelevää kokoomateosta ’Veli sisko kuule kummat soitot’ (1974), (Saunio-Tuovinen:) ’Edestä aattehen, suomalaisia työväenlauluja’ (1978) sekä (Saunio-Immonen) ’Pororumpu ja balalaikka’ (Työväen-musiikki-instituutti 1979). Viimemainittu teos toteutettiin myös laajana radio-ohjelmien sarjana ja tulee nähtävästi vielä kauan olemaan perusteos koko silloisen Neuvostoliiton eri kansallisuuksien musiikkikulttuureista.
Kesken jäi yhdessä Petri Sariolan kanssa suunniteltu kirja klassisista pianolevytyksistä.
Ilpo Saunion elämäntyötä kuvaa ehkä parhaiten määritelmä ’suomalaisen musiikin ainoa ensimmäinen ja viimeinen renessanssi-ihminen 1900-luvun jälkipuoliskolla’. Määritelmä kuvaa erityisesti sitä avarakatseisuutta, joka on ollut äärimmäisen harvinainen ilmiö länsimaistuvan kulttuurimme sisällä. Aikana jolloin musiikillisen moniarvoisuuden aatesuunta puhkaisi väistämättömällä voimalla tiensä hierarkiaan perustuvan taidemusiikin suojavarustusten läpi.
Mukanaolo tuossa historiallisessa prosessissa edellytti Ilpo Sauniolle tyypillistä idealismia. Tuo idealismi osin kylläkin sortui 1990-luvulla, jolloin osoittautui, että kulttuuri oli menossa ojasta allikkoon. Ilpo Saunio ja hänen aatekumppaninsa uskoivat, että eri kulttuurien tasa-arvoisuus on päämäärä, jonka puolesta olemme tekemässä työtä. Tuossa työssä onnistuttiin kyllä, mutta kaikkia seurauksia ei voitu nähdä. Ei kukaan aavistanut, että taidemusiikin hegemoniasta kaadutaan suoraan toiseen - yhtä julmaan mafiaan, joka hallitsee pelkin kaupallisin ehdoin musiikin tuotantoa ja levitystä.
Renessanssipiirrettä Ilpo Sauniossa kuvaa toisaalta se, että laajaan tietopuolisuuteen liittyi usein myös laaja elämän ilojen tuntemisen skaala, jolla tietysti oli seurauksena myös omat haittavaikutuksensa. Ehkä tämä ’yöpuoli’ esti häntä näkymästä yliopistojemme kateedereilla - paikoissa joihin hän itseoikeutetusti olisi myös kuulunut. Jotain sentään tuosta henkisestä ilmapiiristä on tallennettu Saunion 50-vuotispäivän kunniaksi julkaistuun juhlakirjaan ’Vaijeritemppu’ (1989).Valtavan levy- ja kirjallisuuskokoelmansa lisäksi Ilpo Saunio omisti aikaansa mm. Tarzan-tutkimukselle. Postuumina toivottavasti joskus julkistetaan hänen Yrjö Grönhagen -haastattelunsa 1980-luvun alusta. Siinä selvitellään (Grönhagen-Bose) Itä-Karjalassa 30-luvun loppupuolella tehtyjen levyäänitteiden kohtalon lisäksi myös Himmlerin kiinnostusta ugrilaismytologiaan II maailmansodan aattona. Tämä kaikki aikakautena, jolloin Yleisradiosta oli heitetty pois kyseiset levyt etikettien puuttumisen vuoksi, eikä alkuperäisiä löytynyt enää edes Saksasta.
Ilpo Saunio oli tienraivaaja, joka oli kymmenkunta vuotta ajastaan edellä esitelmöidessään tuvalaisesta kurkkulaulusta 80-luvun alkupuolella Keiteleen ’Unohtuneet musiikkikulttuurit’ -seminaarissa. Hänen kiinnostuksensa suomalais-ugrilaisten kansojen musiikkiin ei ole ottanut tulta minkään asteisessa musiikin peruskoulutuksessa vielä tänäkään päivänä. Me jäljelle jääneet tuolta 60-luvun idealismin hämärästä yritämme omassa työssämme muistaa poismenneen ystävämme kunnioitettavia näkemyksiä siitä, että meidän jokaisen vuoro tulee joskus.
Ilpo Saastamoinen, Jyväskylä 26.01.2000