2002 Ailun muistolle

AILUN MUISTOLLE

16.11.2002           
[Jyväskylässä järjestetyn Ailun muistoseminaarin jälkeisissä tunnelmissa]

Nils-Aslak Valkeapään [*23.3.43 Enontekiö - †27.11.01 Espoo] muistolle

... he elävät joka hetki täällä, juuri täällä, meidän keskuudessamme! Ellemme löydä heitä jo heidän eläessään, otamme riskin muilla teoillamme historian silmissä. Tässä on tiedonvälittäjän moraalinen vastuu. Ei historiaa voi unohtaa, ei sitä saa valita, eikä siitä voi ottaa vain parhaita paloja. Se on osattava, jotta siitä voi kertoa.

 

Ailu hyvä!

Emme paljoa tavanneet

näinä viimeksi kuluneina vuosikymmeninä.

Viimeksi ulkomailla – Virossa.

Niin pitkä palkinen taivallettavana.

Toisella laidalla tupaan tulijat

ja toisella poislähteneet selänkääntäjät.

Vain keskellä paljas autiomaa – jutaamisjotos –

ainoa kulkutie

elämänkorvon sangasta toiseen.

 

Vaikka kuinka pitkälle katsoisi,

vaikka näkyisi sadan kilometrin tuolle puolen,

ei näy vastaantulijaa – ei edes hiirenjälkeä.

Ei näy, milloin seuraava ylämäki alkaa,

koska tämänhetkinen nousu peittää näkymän taakseen.

Ei näy seuraavaa laaksoa,

ei tasannetta, ei kukkulaa, tunturia,

koska tämän alarinteen reuna peittää pudotuksen.

 

Eikä kukaan tiedä, tuleeko joku,

vai onko menossa pois,

koska ketään ei näy.

Lähtö, tulo ja meno ovat vielä sumun peitossa.

Tulo, lähtö ja meno ovat kuin sumu itse:

Siitä ei tiedä, onko sitä,

onko se nyt, vai onko se kohta,

vai eikö se äsken vielä edes ollut.

 

Oi autiomaan emäntä,

joka kaukana olet.

Vain tähdet olet lähettänyt muistutukseksi,

että sinun helmassasi olemme.

Vain sinä tiedät meistä kulkijoista,

koska vain sinä tunnet meidät kupeillasi,

helmojesi laskoksissa.

Ja me kätketyt kulkijat –

eri rinteitä kapuamme

- vajavaisina.

 

Niin paljon kuuluu rakkauteesi,

että mahdumme sinne kaikki

– helmojesi laskoksiin –

toisistamme tietämättä,

toisiamme tuntematta.

 

Autiomaan emäntä!

Niinkö olet palkisen noitunut,

että tyhjältä se näyttää?

Onko nimesikin vain sameaa sumua?

 

Miksei elämä ole kuin maasto,

jota kuljet kesällä ja talvella,

jonka muistat mielessäsi niin kuin kotitien,

jota olet katsonut yhtä lailla,

yhtä monta kertaa,

(kuin olet lähtenyt)

kotoa pois

tai kotiin päin?

 

Miksi aina unohdamme,

miltä tie näyttää,

kun lähdemme kotoa?

Miksi paluutie on helpompi muistaa?

Miksi sekin joskus peittyy muutosten tulvaan?

Miksi tällaista tapahtuu nyt

enemmän kuin ennen?

 

Mikä on se matkan pituus,

jonka jälkeen niin menneisyys kuin tulevaisuus

sumuksi muuttuvat,

sumuun katoavat?

Olemmeko aina jonkin reunalla,

mutta ei kuitenkaan kotona?

 

Jossain on - lohdutukseksi

kuitenkin aina jotain,

jokin tukipiste

joka muistuttaa Nordkapin viimeistä rantareunaa

synkeän kaamosyön keskellä.

 

Kuinka helppoa olisi lähteä

keskelle kirkasta pohjolan kesäyötä.

Silloin ainakin näkisi, minne mennä.

Tie olisi valoisa kulkea.

Linnut säestäisivät jutaajan taivallusta.

Yön valkeus peittäisi kaiken,

minkä muuten voisi pimeydessä vain muistaa.

 

Päivän peittoon jäisivät,

pääsisivät autiot kalliorannat,

syysmyrskyt, rantojen hyyhmäinen jääsohjo.

Valon alle vaipuisivat varjot,

joiden matka päättyisi sen oivaltamiseen,

ettei enää olekaan olemassa.

 

Elämän viimeinen rantaviiva niin pitkä olisi,

ettei merestä kertoisi mikään muu,

kuin yksi rantamaininki,

joka saapuu jostakin ei-mistään

ja kietoo sinut rauhalliselle matkalle

sen toiselle puolelle

– kuin tunturin taakse.

 

Jos olet kiltisti kyydissä,

saattaa se näyttää sen toisen mainingin.

Tai sitten se väläyttää sinulle

itsensä toista - selkäpuolta.

 

Oi ilman autius,

            joka suot meille yhtä lailla valoa ja pimeyttä,

            joka suot meille tähtien kierron

ja näytät niiden viimeiset lentoradat,

            joka suot meille tuulen

ja osoitat kurujen pussit,

jonne se pannaan piiloon,

            joka päästät meille sateen,

ja kuitenkin näytät myös samalla,

millaista on ilman sadetta.

 

Ilman sade ei ole ilman sadetta.

Ilman saaste ei ole ilman saasteita.

Ilman puhtautta ei voi ymmärtää

ilman puhtautta

- pieni ihminen.

 

Alussa oli puhtaus,

sitten tuli sade,

ja vasta lopulta tulivat saasteet.

Ja niitä on aina paljon silloin,

kun ovat tulossa.

 

Saaste ei tule yksin,

sillä sen takana on aina jotain,

joka on sen varjossa,

joka on saasteen luoja,

saasteen Herra.

 

Niin pitkä ollut on elämän keino.

Kun ei tiedä, minkä keinon valitsisi,

että pääsisi tämän ja seuraavan

ja senkin takaisen suon yli.

Olisipa kärrav-kärryt,

ajoneuvot jotka pyörisivät yli nevojen kuin unessa,

rahkasammalten päällä hilloja musertamatta.

Ja kun ilta lankeaa, niin

solahtaisivat kuin huomaamatta

hiljaisen lompolon huomaan

jättäen jälkeen tammukan tuikin mittaisen kaaren –

kuin kaksi sateenkaarta toisensa tavanneina

saivon pyöreässä sysisilmässä.

 

Tai kun voisi olla kaltion kuulas vesi,

joka - kenenkään huomaamatta –

soljuisi suosammaleitten lomassa

kohti tunturin kaarevaa kylkikuvetta,

joka – kenenkään näkemättä –

yhtyisi pieneen purouomaan

elokuisen iltapäivän helteessä

- kulkijan juoda.

 

Niin kuin – Ailu – olet sanonut:

Voisipa kirjoittaa runoutta ilman sanoja.

Voisinpa luoda musiikkia – ilman ääntä.

Ailu – juuri nyt se onnistuu sinulta!

Ehkä jo huomenna sinä sävellät

ja minä - tai joku muu -

kirjoittaa taivaalliset unesi

toteutuneiksi toiveiksi,

todeksi.

...

Missä on, missä oli se Ailu,

jonka minä tunsin.

Mihin katosivat yhtäkkiä ne muistot,

joita kokivat vain ne,

jotka eivät hänen neroudestaan piitanneet,

vaan näkivät ainoastaan ihmisen – hänet,

jonka kanssa oltiin tasoissa,

jonka kanssa iloittiin, murehdittiin

ilman teeskentelyä.

 

Mihin katosi soittopalkaksi saatu lohi

jäämeren rannalla olevasta saamelaisperheestä

- merikotkan ylhäisen tarkkailun alaisena?

Mihin NATO'n tuntureissa piilevät vakoojayksiköt,

mihin Varangin saamelaishäät,

joissa soitimme ensimmäisinä lantalaisina?

Mihin häipyi tekosaamelaisen povipuukko,

joka kesäyössä välkkyen jahtasi

omaa soitintaan puolustavaa muusikkoa?

 

Mihin katosi yöllinen lohenperhostus Tenolla

jokilaakson täyttyessä Läntisen Veijo-miehen

maanomistaja-valtioon kohdistamasta pilkkalaulusta

– samalla kivellä Nuorgamin koskessa,

josta hän oli saanut voittolohensa

– vuosia ennen, kun joki aikanaan nielaisi mestarin.

 

Mihin hautautuivat kotenapullot Tenon majan takana

Utsjoen kesäöisessä helmiäishohteessa?

Mihin unohtui opettelumme,

toivottomuutemme ymmärtää meille vierasta rytmiä?

Kuka tietää myytin mainitseman lääkärin,

joka poisti sammuneelta sankarilta hampaan

ilman kuoletusta?

 

Mihin päätyi lokakuun yön umpipimeä tunturitie,

jota myöten hapuilimme - sukulaisten pyynnöstä -

joikhaamalla loitsimaan kauemmaksi

liian lähelle laavunsa pystyttänyttä naapuriperhettä?

Missä piileksivät ne raskaat sekunnit,

kun Ailua ei päästetty saamenpuvussa

Kautokeinon Valtionhotellin ravintolaan?

 

Mihin katosi oma joikuni,

jota silloin pidin liian yksinkertaisena,

liian vaatimattomana opeteltavaksi,

että opin unohtamaan päivässä sen,

minkä oppiminen kesti ainakin puoli päivää?

 

Mihin kuivuivat Pättikän tammukkapurot,

Kilpisjärven hotelliravintolan saamelaistutut,

jotka koko viikon olivat olleet naulojen hakumatkalla

poroaidan kunnostamiseksi?

 

Mihin vaimeni putoavien kivien kolina

Kvænangsfjordin tunturirinteestä,

jota olimme kiipeämässä aamuauringossa?

Onko enää vain kalpea muistijälki siitä hetkestä,

kuinka Ailu oli huolestunut

selviämisestämme vahingoitta alas tasangolle.

 

Missä on Nordkapp,

jonka äkkijyrkälle reunalle

en astua uskaltanut?

 

Missä Venäjän-matka?

Missä talviöinen Petroskoi-Leningradin juna,

jonka virkailijat uhkasivat pysäyttää,

ellei juhlinta pääty?

 

Missä Uhtan lentokenttä Komissa, Uralin katveessa,

jossa aamukuudelta yritin vesiselvänä vaihtaa tuntemattomalta

valkokauluksisen mustan lammasnahkaturkin ja karvakengät

lentokentällä Moskovan-koneeseen kävellessämme?

 

Missä Petroskoin suomalaisteatteri ja sen johtaja Haimi,

Pietarin suuret rautaesirippuiset palomuuri-estraadit,

Moskovan juhliva konsulaatti?

 

Missä...

...Eivät ainakaan muistoseminaareissa.

 

Missä Kajaanin konsertti,

Tukholman taiteilijavierailu,

yhteentörmäys Düsseldorfissa

ja Tallinnan tapaaminen –

lähes kymmenen vuoden jälkeen...

 

Kyllä vielä jotakin muistan.

Muistan keskustelut, kirjeet,

Pättikkäkosken suuren taimenen,

hopeisen aurinkomerkin shamaaniasun selkäpuolella,

kirjat, levyt...

 

Muistan myös tuon illan Vuosaaressa,

jossa improvisoimme

Ailun laulaessa rummunkalvon sisään

meidän muiden yhtyessä siihen

gruusialaisella moniäänisyydellä.

 

Eikä minun enää kaikkea tarvitse muistaa,

sillä johonkin minussa se on jo kirjoitettu.

Meille Ailu oli ihminen.

Muuten ei olisi voitu tehdä yhdessä työtä.

Ei ole oikein,

jos toinen pitäisi kuvitella oman itsen yläpuolelle.

Onko se aina näin?

 

Kun elän itse

vieläkin saamen musiikki sisälläni,

niin eikö se kerro jotain suhteestamme,

joka oli silloin,

kun ei vielä ollut seminaareja

eikä kokouksia...

 

Mistä tämä purkaus?

Siksi, että niin harvoin tapasimme

viimeisten vuosikymmenien aikana.

Joskus puhelimitse,

kun kyselin häneltä joikunauhoja.

Olisinhan voinut myös muistella,

kuinka oltiin Kalevin kanssa lapintakit päällä

lokakuun kylmällä lohijoella,

...

kuinka virvelöimme Skibottenin turskaa,

kuinka Rusina käveli kuun maisemissa Vardøssä.

 

Muistan Volkswagenin,

jolla ajettiin soittamaan Varangebottenin saamelaishäihin,

muistan puheemme ajan rajallisuudesta Helsingissä,

missä tunnin myöhästyminen [kokouksesta]

saattoi merkitä [jonkun] jäämistä vaille vuoden apurahaa,

missä syyllä oli lähes aina seuraus.

Ellei noita keskusteluja olisi käyty,

ei elämä ehkä olisi johtanut Kajaaniin

kapellimestariksi ja purokalastajaksi.

 

Jää vain tärkein kysymys:

Miten estää ihmisen tekeminen idoliksi

hänen kuoltuaan,

jotta saisi levätä rauhassa?

Hyvästi Ailu

- sinä ihminen.

Lepää rauhassa

- minunkin puolestani.

 

Ilpo