2003 Kotka - Etnoimpro
Kotkan mus. opettajien valtakunnalliset syyspäivät 9.10.2003:
ETNOIMPRO:
Lat. improvisus ’unforeseen’ < providere ’foresee’ > E. provide
On menneiden aikojen naiivia idealismia sanoa, että musiikin tekeminen on itseilmaisua. Se kuulostaa suunnilleen samalta, kuin sanoisin takavuosien muoti-lauseen tapaan: ”Minusta tuntuu...” Tällainen lause ei kiinnitä mitään huomiota siihen, miltä sanojan ympärillä olevista ihmisistä tuntuu. Minä en ole leikissä enkä pelissä mukana itseilmaisun toteutumiseksi, sillä minun on kyettävä myös ottamaan huomioon se, mitä muut tekevät ja miltä heistä tuntuu.
Tästä tullaan musiikin funktioon kommunikaatiovälineenä. Musiikkiesitys on itseilmaisun sijasta peliä, jossa esittäjä ja kuuntelija ovat yhtä aktiivisina vasta-pelureina samanarvoisessa asemassa. Musiikin informaatio-todellisuudessa toinen lähettää viestin ja toinen yrittää ennakoida sanomaa tradition tuntemuksensa perusteella. Kuin pelissä, pöytätenniksessä, nyrkkeilyssä. Jos pelaamisessa keskitytään vain itseilmaisuun vastapelurin huomioonottamisen kustannuksella, on häviäjä tiedossa välittömästi.
Musiikissa palautepallo ei vain tule heti takaisin. Tulos näkyy vasta siinä, saapuuko kuuntelija pelipaikalle myös seuraavaan otteluun. Kanssasoittajille heitettyihin syöttöihin saadaan palaute jo saman esityksen aikana. Jos soittajien sisäinen peli-maailma on lähellä tasatulosta, jos oikein- ja väärinarvaamiset, syötöt ja niihin reagoinnit onnistuva riittävän usein, tulee soittopelistä mielekästä toimintaa, johon ollaan halukkaita palaamaan toisenkin kerran. Itseilmaisu on alistettu palvelemaan pelin tekemistä mielenkiintoiseksi myös toiselle ihmiselle. Siksi itseilmaisulla tulee olla traditiotausta, joka mahdollistaa kommunikaatiopeliin osallistumisen tasa-vertaisesti. Itseilmaisu kaipaa ymmärrystä. Siksi toisen ihmisen läsnäolo määrittelee itseilmaisun kehykset, pelisäännöt ja tietyt mahdollisuudet poikkeuksiin, yksilölliseen luovuuteen.
Musiikinopetus ei ole koulutusta itseilmaisuun. Se on kouluttamista yhteispeliin, jossa opittu traditio ja yksilön luovuus hakeutuvat alati tasapainotilaan, joka tekee pelin yhä uudelleen ja uudelleen houkuttelevaksi. Musiikki on siis peliväline, jonka avulla opetellaan kanssakäymistä yhteisellä elämän polulla.
Sen esihistoriallisena taustana on toisaalta soidinmenojen ikivanha funktio ja toisaalta sen vaatima ennakkoharjoittelu - jopa yksinäisyydessä. Henkisellä tasollahan soidinmeno voidaan projisoida konsultoinniksi, rukoukseksi tai shamanoinniksi, jolla lepytellään ’ylisen’ henkimaailmaa ihmisten sijasta.
Pelkkä tradition opetus ei riitä musiikin ainekseksi, koska jokainen sukupolvi kaipaa myös yksilönä, muuntajana olemisen mahdollisuutta. Meille ei riitä pelkkä perinteen siirtäjän tehtävä. Me haluamme elää myös yksilöinä, joilla on oikeus lisätä oma puumerkkinsä kulttuurihistorian jatkumoon. Tasapainotilan kallistuminen pelkän tradition puolelle kasvattaa meistä harmaata massaa, joiden arvo mitataan sen mukaan, olemmeko samanlaisia kuin kaikki muutkin tietyissä toiminnoissa. Ei riitä, että osaamme kertotaulun. Unesta herääminen tapahtuu vasta silloin, kun yksilö kykenee keksimään ensimmäisen laskutehtävän ikiomasta päästään. Vasta silloin alamme aavistaa, kuka MINÄ on.
Ilpo Saastamoinen