1986 Muistiot TEOSTOlle
[25.9.2013: *Genrejärjestelmä poistettiin vasta v. 1994 TEOSTO'sta. Siltä osin seuraavat kirjelmät ovat jo osa historiaa, mutta edustavat silti pohdiskelua musiikin eriarvoisuudesta.]
MUISTIO TEOSTOLLE KALEVALASTA
(Päiväys 1986? Sijoitettu 2.3.86 jälkeen päiväkirjojeni digiversiossa!)
Muistio aikaisemmista TEOSTO-tapahtumista / Kalevala-sävellykseni
Pikkuyhtyeelle sovittamani Haridz Segjah (< 20min.) on yllättäen siirtynyt II genreen, kun sovittajiksi on ilmestynyt kolme nimeä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
- Sama on tapahtunut nähtävästi sovittamalleni Kaksi bulgarialaista mustalaislaulua, ehkä siksi että kolmen sovittajannimen lisäksi nimi kuuluu: Zwei bulgarische Zigeunerlieder. Kiitokset vaan, mutta mikä mahtaa olla syynä, etteivät nuo sovitukset AIKAISEMMIN ole kuuluneet II genreen?
Koska nämä sovitukset luokitellaan siis samaan kastiin big bandille säveltämäni Kalevala-sarjan kanssa, anon täten kohteliaimmin, että Kalevala nostettaisiin III genreen. Ehdotin tätä samaa (muistaakseni kirjallisesti) 79-80. Partituurihan on kirjoitettu 25stemmalle (vaihtosoittimet mukaanlukien). Kymmenen minuutin lisätyöllä (tuplaamalla soittimisto sinfonia-bändin tapaan moninkertaiseksi + jakamalla stemmat kahdelle erityyppiselle rytmiryhmälle - p/synt, el/acguit., el/double bass, dr/perc - 10 ac. guitars? jne.) olisin helposti saanut syntymään 90-miehisen haaveorkesterin. Tämän julkinen esittäminen olisi vain ikävä kyllä jäänyt haaveeksi.
Mikä olisi genren määrittelyperusta tässä suhteessa: partituurin haaveiltu vai todellinen soitin-kokoonpano?
Mihin genreen tuo teos sijoittui? Se oli kysymysmerkki 1983 saakka, jolloin genreluokitus oli ensi kerran merkitty selvästi. Sitä ennen on tavallisen kuolevaisen käsittääkseni ollut mahdotonta selvittää sitä laskemalla (esitys-kertojen puuttuessa ja tavallista suuremman korvaussumman tehdessä älyn ja silmät sokeiksi).
Nythän tekijä saa käytännössä nähdä genrepäätöksen vasta teoksen julkista esittämistä seuraavana vuonna tilityksen yhteydessä. Nyt esim. olen vuoden odottanut kirjallista vastausta kuoro+yhtye -teokseni Antero Vipunen (30min) luokituksesta esittämääni II genreen .
Päätösten yllä on aina leijunut sellainen mystiikka, että olen aina tuntenut itseni jollain tavalla syylliseksi alkaessani tiedustella noita asioita. En ole enää ainoa joka vielä asiakkaasta jäseneksi muututtuaankin on tottunut siihen, että MEILTÄ vaaditaan massana jotain sen sijaan, että meitä kohdeltaisiin yksilöinä. Oma vaatimushalukkuuteni ainakin vaimeni siihen, että joskus 70-luvulla pyydettyäni genretarkistusta sovittamastani Kuhmo-sarjasta, tapahtui siinä PUDOTUS asiaankuuluvalle paikalleen 6/12 > 4/12!
Todettakoon kuitenkin, että mm. Kritiikin kannukset saanutta filmiä (johon musiikki alunperin tehtiin) esitettiin saamieni Teosto-raporttien mukaan YHDEN AINOAN KERRAN... (TV-esitys). Suurta vahinkoa ei siis lopulta syntynyt (vaikka pidänkin sarjan yhtä osaa edelleen yhtenä parhaista sovituksistani).
- Samantapaisen kohtalon on kokenut sovitukseni Väinämöisen soitto, joka lienee ensimmäisiä maassamme tehtyjä sovituksia isolle kitararyhmälle jo 70-luvun alusta (stemmat ovat vähintään yhtä itsenäisiä kuin jossain jousi-kvartetossa). Se oli jostain erityisestä syystä katsottu tavallista mitättömämmäksi = 2/12. Siinä sitä on pojalla miettimistä... Nuotteja siitä - kuten Kalevalastakin - löytyy Musiikin tiedotuskeskuksesta (eräs versio kuorolle + yhtyeelle). Jos paikka on liian kaukana, toimitan pyydettäessä nuotit täältä Keiteleeltä.
- Entä Väinämöisen laulu -sävellykseni? Lähetän siitä varmuuden vuoksi ohessa nuotit, joissa ei kylläkään ole kuin kolme itsenäistä stemmaa mutta sitä huolellisemmin mietittyjä. Itse asiassa ehkä omasta mielestä paras laulusävellykseni, jolle löytyi jopa muutama esityskerta pöytälaatikkokauden jälkeen (minulle sangen tavallinen tilanne) kun Kalle Fält suostui harjoittelemaan sen. Millähän perusteella se edustaa rutiininomaisinta iskelmätasoa? Valitettavasti alun bassostemmaa ei ole muualla kuin omassa päässäni ja radionauhalla. Se ei toisaalta ole ratkaiseva tekijä.
- Mikäli III genre on edelleen pyhitetty pelkästään muutamille harvoille valituille - harvojen valitsemille - suurteoksille, perun luonnollisesti kaikki hakemukseni II genreen pääsemisestä. Nykyisin vallassa oleville juryn ideologioille sopinee se, että vain Kalevala-teos kuuluu sinne. Muut siis takaisin ykkösgenreen. HUOMAUTAN ETTÄ EN VOI ESITTÄÄ TÄTÄ TOIVOMUSTA RYHMÄSOVITUSTEN PUOLESTA!
Tällainen päätöksenteko helpottaisi meitä kaikkia: minun ei tarvitsi vaivata arvoisaa jurya muulloin kuin suurorkesteriteosten yhteydessä, mutta ei toisaalta tarvitsisi nähdä loputonta vaivaa kaiken maailman muodollisten pyyntöjen takia. En kai minä sentään täytä teoskortteja sävellyksistä / sovituksista joita en edes ole tehnyt. Enkä halua kuluttaa päivääkään sellaiseen työhön, joka tuottaa yhden ainoan satasen kymmenessä vuodessa.
Kun kerran MINUN pitää tehdä kaikki selostukset kirjallisina, niin toivon, että myös edes tämän yhden kerran saisin myös genrekysymyksiin vastauksen MYÖS kirjallisena - Antero Vipunen -päätöstähän olen odottanut jo vuoden. Tämä olisi tasapuolista vuorovaikutusta jäsenen ja hänen edustajiensa välillä. Samassa yhteydessä esitän toivomuksen, että Teostory ryhtyisi ensi tilassa julkaisemaan luetteloa II ja III genren suomalaisista sävellyksistä.
Jotta saisitte kokonaiskuvan niistä harvoista henkilökohtaisista tiedusteluista, joiden perusteella käsitykseni Teoston toiminnasta pohjautuu, otan vielä pari esimerkkiä. Totuuden vuoksi on sanottava, että myönteisiäkin kokemuksia on, mutta etupäässä pikkuasioissa. Tämän pohjalta ymmärtänette paremmin, mitä tapahtuu, kun suuret linjat ovat yksilöä tärkeämpiä. Suurista linjoista olen tehnyt omat ehdotukseni toisaalla tässä kirjeessä.
Mitä on asiakkaan työn arvo? Tiedustelin aikoinaan kirjallisesti - rundilistat mukaan luettuina - kolmen ryhmäsovituksen GEMA-korvausten kohtaloa kevätkiertueelta BRD:ssä 1983 (n.20 konserttia).
Huhtikuussa -85 tuli tiliselvitys: Fim 69,- JOKA OLI JO KULUNUT puhelinmaksuihin ja kiertueselvitysten postituksiin - puhumattakaan ajasta, jonka olin kuluttanut asian selvittämiseksi. Vertaillessani samoja yhteissovituskorvauksia keväältä -84 (n.30 esitystä), oli tulos häkellyttävä. SAMA SOVITUS (Haridz Segjah) SAKSASSA mk 7,79 JA SUOMESSA mk 631,82. Olimme jo syyskiertueella -82 vaatineet sovituksemme GEMA-kaavakkeisiin, eikä siltä ajalta tullut penniäkään. Teosto tietenkin oli pyynnöstäni suorittanut tiedusteluja... turhan takia. On päivänselvää, etten jaksa vuosikausia juoksennella noiden pennosien perässä. OLKOOT!
ON omiakin töppäyksiä: Unohdin tehdä teoskortin EBU:N nauhoittamasta sovituksestani (Lintusarja) yhdistetylle Paukarelialle. En tietenkään ole saanut siitä koskaan penniäkään mistään maasta. Kukaan ei tietenkään asiakaspalvelulle annettujen suurten linjojen ohjeiden puitteissa voinut minua asiasta muistuttaa. Uskon kuitenkin vuorenvarmasti YLE:n ilmoittaneen teoksen heille antamieni tietojen mukaisesti Teostolle ja tavalla tai toisella VIELÄTÄ MAKSANUT SIITÄ esitetyn minuuttimäärän puitteissa. Ei ainakaan minulle. Mutta JOKU ne rahat on kuitenkin saanut...
Ketä syyttää? Pelkästään itseään ja miettiä miksei alkanut taas samaa ruljanssia turhine genreanomuksineen ym. selvityksineen muutaman kympin takia. OLKOOT!
Olisiko sittenkin helpompaa ottaa käytäntöön teatteriesitysten kaltaiset suorat esityskorvaussopimukset??? Se helpottaisi ainakin Teoston vaivan-näköä, jota pikkupennosten perässä kinuavat asiakkaat tuottavat.
En ole kuvannut em. tarinoita siksi, että niille voitaisiin tehdä jotain. Siksi olen jättänyt myös tarkentavia yksityiskohtia pois. Puhun siitä, että tätä samaa tapahtuu varmasti monille muillekin, ja jotain olisi tehtävä, ettei tulevaisuus muodostuisi samanlaiseksi kaaokseksi yksityisen musiikintekijän kohdalla kuin mitä se nyt on.
(Ei päiväystä! sijoitettu 2.3.86 jälkeen päiväkirjojeni digiversiossa!)
Elviksen vuosikokous kev. 1986: Muut asiat:
Esille tulivat seuraavat asiat: Seppo Paakkunainen luki Ilpo Saastamoisen vuosikokoukselle osoittaman kirjeen (liite 10), joka merkittiin tiedoksi.
Keitele 24.2.1986
KIRJE ELVIKSELLE (Paroni luki kokouksessa)
Etteivät pilkut rei'ittyisi liiallisesta työstämisestä saman asian parissa ja ettei yksilö toisaalta unohtuisi suurien linjojen tähtäilyssä pyydän Paronia lukemaan oheisen puheenvuoron kokouksessanne. Ko. puheenvuoro on osa laajaa avointa kirjettä Teostolle vastineena sieltä tulleeseen kehotukseen tästedes toimittaa kirjallinen selvitys vapaan musiikin sovituksista. Kysymys on niin laajakantoinen, että en matkaesteistä johtuen ennätä käsitellä sitä tässä yhteydessä.
Mikäli kokous pitää oheisen katkelman sisältämiä ajatuksia huomion ja harkinnan arvoisina pitkän linjan suuntien luomisessa, olisin iloinen jos saisin tukea koko artikkelin julkaisemiseen Rondo-lehdessä. Ehkä se edesauttaisi meitä kaikkia muistamaan, että Elviksellä on muutakin tehtävää kuin keskittyä ennen näkemättömän paperisaastepinon monistamiseen - mutta vasta asioista jotka eivät lopulta kerro yhtään mitään toiminnan tulevista suuntaviivoista.
- Jos taas esim. genrekysymystä pidetään lopullisesti selvitettynä ja mielipiteitäni idealistisena haihatteluna, niin jätän tämän Paronille osoitetun avoimen valtakirjan (edustaa itseäni) allekirjoituksen tarkoituksellisesti todistamatta. Kokous äänestäköön viime kädessä siitä, onko antamani valtakirja virallisesti hyväksyttävissä vai eikö.
Asioiden pitää riidellä - ei henkilöiden. Se on ainoa tie kohti moniarvoista demokratiaa - myöskin Elviksen toiminnassa. Rakkaus musiikkiin on aikoinaan saanut meidät lähtemään valitsemallemme tielle. Sen rakkauden pitäisi VIELÄKIN näkyä toiminnassamme: Meidän on muistettava että ollessamme ammattilaisia edustamme aina vain jotain pientä musiikin osa-aluetta. Amatööri saattaa hallita jonkin MUUN osa-alueen huomattavasti meitä paremmin. Näitä osa-alueita on viime kädessä yhtä monta kuin on säveltäjä-kuuntelija -suhdetta. Jos tämä kunnioitus toisen tekemisiin säilyy myös yhdistyksen toimintaperiaatteena, on meillä vielä toivoa musiikkielämän muuttumisesta paratiisiksi nykyisen infernon kauhujen sijasta.
Toivotan kokoukselle harkintakykyä ja menestystä tulevan toiminnan peruskysymysten oivaltamisessa/muistamisessa.
Tätä toivoo ääni periferiasta: Ilpo Saastamoinen
[4.4.2012: Paronin kertoman mukaan Jorma Panula oli kokouksessa - em. kirjeen luennan jälkeen - käyttänyt puheenvuoron, jossa hän oli puhunut... sävyyn amatöörien kannanotoista, ja vastustanut ehdotustani...]
> Ks. myöhemmin s. 17: Muusikko 9 / 1986 - Arthur Fuhrman (Vastaus nimimerkille C maj 7)
Kirje Teostolle (Timo Teerisuolle) 26.-28.2.1986
(> Musiikin suunta 3/1990, ss.41-53 - sis. myös nuottiesimerkit):
Ilpo Saastamoinen
Keitele 24.1.1986. & Keitele 28.2.1986.
Kirje Teostolle
Vastauksena tiedusteluunne 6.1.1986 toteaisin seuraavaa: Kyseiset sovitukset on tehty ns. head arrangement -menetelmällä. Tämä prosessi on tapahtunut puolen vuoden yksilöllisen valmistelutyön jatkona olleen yhteensä kuukauden ryhmätyö-periodin aikana talvella 84-85 Keiteleellä ja Helsingissä. Vaatisi kai saman verran aikaa - ainakin minulta 25 vuoden nuotintamiskokemuksellani varustettuna tehdä sovituksista sellaiset partituurit, joista ilmenisi kaikki olennainen meidän mielestämme sovitusteknisesti katsottuna.
Kirjeestänne ilmenee, että aiotte käydä läpi kaikki suomalaisten sovittajien vapaan musiikin sovitukset. Olen tehnyt niitä kai satakunta ja saanut niistä esityskorvauksina kenties yhteensä 10-15000 mk (= n. 1000 mk/v). Jos minun on tehtävä niistä kaikista nuotinnokset luovan osuuteni selvittämiseksi, tulisi tämä viemään kenties lopun elämäni ajan. Onhan minun samalla jostain leipänikin tienattava. Tehän pyydätte ymmärtääkseni kirjoitettuja sovituksia. Koska kyselynne kohdistuu meidän osaltamme jo v. 1985 ilmoitettuihin teoksiin, olen ymmärtänyt, että kysely tehdään takautuvasti kaikista ilmoitetuista sovituksista (vapaat kappaleet). Tällöin joudun edellä kuvaamaani tilanteeseen, johon minulla ammatinharjoittajana ei ole varaa. Jos jäsen- ja asiakaspalvelunne ideologiana on nähdä musiikkina vain se mikä voidaan kirjoittaa paperille, joudutaan esim. edustamani musiikin alalla umpikujaan, jota yritän valaista oheisella pitkähköllä kirjeellä.
Sovituskynnyksen tarkistamisesta puheen ollen voin ilmoittaa, että ne mitä olen ilmoittanut sovituksiksi, ovat todella sovituksia. Jo 15 vuotta tanssi-musiikista irti olleena konsertoivana esiintyjänä minulla ei ole varaa mennä esittämään omana tuotantonani pelkkää soinnutettua melodiaa, jolla pelkästään takaan yleisön istuvan puolitoista tuntia hiljaa paikallaan. Lähetän vaikka jokaisen nauhan tai sovituksen sitä yksilöitynä pyydettäessä, mutta mieluummin vasta sitten, jos se antaa mahdollisuuden edes teoriassa sijoittua II genreen.
En loukkaannu tällaisesta epäluottamuksesta, mutta toivon ettei Teostonkaan edustus koe seuraavassa mahdollisesti esiin tulevaa kritiikkiä henkilö-kohtaisesti - se on osoitettu järjestelmää - ei yksilöitä kohtaan.
Se jonka Teosto-tulot pyörivät pikkusummissa, joutuu helposti oikeutta etsiessään oravanpyörään, jossa hänen on tehtävä kaksinkertainen työ jokaista muutamaksi kympiksi noteerattua tuotetta kohti. Keitä ovat nämä väliinputoajat? Elävän musiikin esittäjiä, joille radio, TV ja levyteollisuus ovat liian kaukana - pääkaupungissa. Ehkä poikkeuksena saattaa olla ravintolamusiikki organisoinnin asteen vuoksi.
Jos perustelen genrehakemuksiani teknisen työn määrällä (iso orkesteri), se voidaan kumota taiteellisiin arvoihin nojautuen. Jos perustelen pikkuyhtyeelle tekemääni sovitusta taiteellisilla arvoilla, se kumotaan
tekniseen helppouteen tai yksinkertaisuuteen nojautuen - ei tietenkään koskaan kirjallisesti eikä julkisesti. Jos perustanani on sävellyksen pituus, laajamuotoisuus, lienee helppo kumota se kahden aikaisemman tekijän
yhteistuloksella. Jos kevyen musiikin edustajana luon yli kolmeminuuttisen teoksen, on sitä turha esittää mihinkään genreen, koska sellaista kevyttä musiikkia ei esitetä radiossa - TV:stä puhumattakaan - koska
osoittautuisi, ettei se olekaan enää kevyttä musiikkia. Ei sitä saa tehtyä myöskään levylle muutoin kuin apurahan turvin.
Miksi muuten apurahoja myönnetään taiteellisesti heppoisiksi määritellyille I genren sävellyksille/sovituksille? Taidemusiikin puolella alle kolmen minuutin kappaleita tuskin edes tarjotaan radio-ohjelmiin. Joka kerta ylittäessäni maagisen kolmen minuutin rajan teen ei-kaupallista musiikkia, joka kelpaa vain live-konsertteihin - radioon ehkä kerran vuodessa.
Valitettavasti en nimittäin osaa sanoa musiikillisia ajatuksiani vielä kolmessa minuutissa, enkä toisaalta ole enää kiinnostunut merkitsemään sanottavaani niin nopeaan tempoon, että se mahtuisi noihin kolmeen
minuuttiin... olkoot!
Mitä merkitsee teoksen pituus taiteellisessa mielessä tai musiikillisena oivalluksena? Mihin genreen kuuluu Peltoniemen Hintriikin surumarssi? Epäilemättä se tulee alkuperäismuodossaan kuvaamaan Suomen kansan mielenlaatua yhtä ansiokkaasti ja pitkään kuin sen pohjalta syntyneet aspektit tai Sibeliuksen Finlandia, jos vain unohdetaan spesialistien henkilö-kohtaiset subjektiiviset arvofilosofiat, teoksen pienimuotoisuus yms.
Entä Liljankukka, Säkkijärven polkka tai Autio talo? Jos kerran musiikissakin jaetaan urheilukilpailujen tapaan rahapalkinnot kolmelle korokkeelle, niin millä perusteella esim. nuoria ei voida hyväksyä maailmanmestareiksi? Siksikö että yhden kulttuuripiirin tai tyylisuunnan spesialistijoukko on tietävinään objektiivisesti, mikä on paras suoritus, mikä ansaitsee parhaat tyylipisteet...
Miten voidaan vakavissaan väittää, että isolle orkesterille kirjoitettu teos jotenkin helpommin pääsee III genreen kuin jokin kristallisoitunut helmi, kansanmelodia, intialainen raga, rock/jazzimprovisaatio tai itkuvirsi loputtomine variaatioineen? Tällainen periaate on kaikkien niiden ihmisten taiteellisten suoritusten pilkkaamista, jotka elämässään ovat tehneet vähintään yhtä paljon työtä oppiakseen sanomaan musiikilliset asia rajoittuneemmin tai lyhyemmin kuin yksikään sinfonikko tai big band -säveltäjä.
Mistä voidaan päätellä, että juuri nämä säveltäjät ovat muita lahjattomampia, riman alta hyppääjiä tai muita vähemmän todellista musiikkikoulutusta saaneita?
Kuuluuko III genreen yhtään lapsille tehtyä sävellystä? Jos joku vielä arvelee kaupallisen musiikin tekemisen olevan helppoa, niin yrittäköön itse edes kerran elämässään säveltää tarkoituksellisesti menestysmelodian. Itse en ole siihen kykenevä (ellei kaupallisuudeksi lasketa mesenaatti-spesialistien maun tyydyttämistä).
Emme taida haluta osallistua euroviisu-kilpailuihin, koska saattaisimme silloin oppia jotain toisen pelin
sääntöjen ankaruudesta. Aloittakaamme vaikka tekemällä suosittu lastensävellys 1-4 -jäseniselle kokoonpanolle. Helppoako? Useimmat III genren säveltäjät eivät onnistu siinä ikinä G. Malmstenin lailla. III genreen pääsemiseksi ei sentään tarvitse tyydyttää lapsia - ainoastaan kourallista Sibelius-Akatemian ideologian sisäistänyttä spesialistia ja muutamaa tuhatta perässäjuoksijaa.
Onko improvisointi genreluokituksessa alempiarvoista siksi, että säveltäminen on osattava niin hyvin että uskaltaa tuoda yleisön eteen "korjaamattoman" sävellyksen? Onko tällainen yhdelle tehty sävellys a
priori helpompi kuin monelle kirjoitettu? Mikä erottaa moneen kertaan kirjoitetun ja korjatun soolosellosonaatin selloimprovisaatiosta? Ei ainakaan näkymättömissä olevan työn määrä tai helppous. Esityön laatu vain on erilaista - ei määrä. Mutta nythän mittaamme työn määrää vain paperipinon määränä. Eihän improvisoitua sooloa vielä pidetä säveltämisenä. Tuo soolo pitäisi ensin kirjoittaa (joka kerta?) paperille, jotta sitä voitaisiin arvioida kuuntelematta sitä [vaikka musiikki on kuuloon - ei katseluun - perustuvaa taidetta!].
Miten käy, jos säveltäjä on nuottikirjoitustaidoton? Miten käy, jos saundeja ei pystytä nuotintamaan? Onhan totta, ettei levynauhan tuottajaa/miksaajaa vielä pidetä edes osasovittajana. Kuitenkin samalla väitetään hyvin perustein, että maailman musiikkikulttuurit eroavat toisistaan nimenomaan saundien erilaisuudella - miksei silloin yksityinen sävellys?
Entäpä jos säveltäjä/sovittaja/miksaaja jne. ovat keskittyneet luovassa työssään juuri niihin arvoihin, joita ei voida nuotintaa? Entä jos he ovat huonoja ilmaisemaan multimediateostaan kirjallisesti? Jos jokin tähän liemeen joutunut vapaan teoksen sovitus esitetään vain kerran livenä jossain syrjäkylällä ja pari kertaa suuremmissa ympyröissä, niin mitä tekee joku mestaripelimanni Ressan Lassi? Ehkä hän postittaa tiedustelun saatuaan kasetin, maksaa jollekin nuotintajalle "raakakäännöksestä", jonka ainoakaan täplä ei pysty osoittamaan Lassin luovaa osuutta.
Kolmas vaihtoehto on todennäköisin: Lassi ei ilmoita Teostolle ainuttakaan omaa sovitusta - ilmoittaa vain sävellyksensä. Jälkimmäisiähän ei tarkisteta, koska ne automaattisesti kuuluvat I genreen; kansanmusiikin, iskelmien ja viihteen, jazzin, rockin yms. krääsän joukkoon. Useimmissa tapauksissa ilmoituksen tekeminen vapaan sävellyksen sovituksesta tulee kustannuksiltaan (ainakin työaika mukaan luettuna) kalliimmaksi kuin oletettu tulo!
Mihin loukkoon ovat joutuneet meidän paikalliset Väinämöisemme ja Orfeuksemme, musiikillisten syvyyksien tulkitsijat, jotka saavat yleisönsä kyynelehtimään, näkemään näkyjä, jopa muuttamaan elämänsä suuntaa musiikin järkyttämänä (eikä se totisesti ole muutaman sinfonian tai oopperan yksinoikeus), mutta jotka eivät osaa pitää puoliaan byrokratiaa vastaan sen paremmin nuotein kuin laajoin kirjelminkään... olkoot!
Jos heillä on kansansuosiota, onko se helppohintaisuuden merkki? Oliko Kekkonen helppohintainen? Beatles? Jimi Hendrix? Poliitikolle kansansuosio on edellytys työn arvostamiseen. Musiikin alalla sitä näytetään pidettävän häpeätahrana, joka vaikeuttaa nousua genreportaikossa.
Muistutan vielä: Meiltä nykypäivän muusikoilta ei pyydetä konsertteihin nuotteja vaan esitystä! Jokainen Teostolle lähetetty sovitus maksaa siis työnä enemmän kuin teoksesta koituva esityskorvaus! Eikö toisaalta sävellys/ sovituspalkkion juuri tulisi korvata teknisen työmäärän vaativuus. Käytännössä ei pienyhtyeille juuri tilata maksusta sävellyksiä, mutta juuri pienuuden vuoksi tekijä ei saa siitä sanottavasti esityskorvauksiakaan. Sen sijaan sinfonian tekeminen korvataan kaksinkertaisesti: instituutiot tilaavat vain sävellyksiä, jotka sijoittuvat vähintään II genreen.
Pohjantahti-yhtyeen sovituksista
Kysymys on pikemminkin sävellyksistä (variaatioita kansansävelmän pohjalta) kuin sovituksista, sillä alkuperäissävellyksen ajallinen kesto jää alle 10-20 prosenttiin esitystemme kokonaispituudesta. Poikkeuksina lienevät vain Umarina ja Haapanan uni, joka perustuu etupäässä urku/kitaraobligato-teemaan ja harkittuihin saundielementteihin. Parhaan kuvan saa tietysti vertailemalla versiotamme alkuperäisiin nauhotteisiin. Toinen äärimmäisyys on Poeka poes, jossa alkuperäisteemaa sellaisenaan esiintyy korkeintaan kahdessa tahdissa mm. aika-arvomuunteluista johtuen.
Yleisnuotinnokset kertakäyttösovituksista näyttäisivät lähinnä naurettavilta. Kertakäyttöisyydellä tarkoitan improvisoinnin merkittävää osuutta esityksessä. Improvisointi puolestaan on säveltämistä, johon meillä kullakin on vuosikymmenien kokemus ja harjoitteluvalmius. Se on säveltämistä vaikeimmillaan.
Em. syystä liitän oheen erään toisen aikaisemman sovituksemme (Nekljudow-Nylund-Saastamoinen) Zühtü-joiusta, jonka alkuperäisteeman tahtimäärä on 16 (alajako 20:8 = 2-2-3-2-3-3-2-3). Sovitus/sävellysosuutemme puolestaan on tässä lyhyessä versiossa 22x16 tahtia, joilla ei ole yhteyttä kanta-melodiaan muuta kuin tahtilaji sekä käytetty skaala. Jos joku pitää sovitustamme tusinatavarana yrittäköön itse improvisoida ko. tahtilajiin. Olemmeko vain lahjattomia amatöörejä, koska pelkästään tahtilajin sisäistäminen on vienyt meiltä aikaa kolme vuotta!
Epäilemättä yhteissävellyksemme "Esittely" (Hyyperö, Huuhkana, Kuihkamo) tulee raadissanne kuulumaan I genreen lyhyen kestonsa (1-3 min.) vuoksi, koskapa ette ole tehneet siitä mitään tiedusteluja. Kuitenkin - musiikillisena oivalluksena - sille tulee oleman vaikea löytää mitään esikuvia sen enempää kansan- kuin nykymusiikkikulttuureista, koska se on tulos yli 15 vuoden perehtymisestä kansanmusiikkikulttuureihin - yleensä.
Kaukaista sukulaisuutta siihen kenties saattaisi löytyä Siperian lamuuttien tanssilauluista (vrt. Sakari Pälsin kirjallinen kuvaus vuosisadan alusta Kamtshatkalta), ainujen rekkukarasta tai Kanadan inuiittien katajjaqista.
Onko tällainen luomus verrattavissa johonkin sovituskopioon, joka eroaa alkuperäisestä vain siinä, että esikuvaa ei olla onnistuttu kopioimaan riittävän tarkasti? Yhtyettämme on pyydetty mm. esiintymään eräille
läänintason kansalaisopistopäiville vain ko. sävellyksen kuulemiseksi.
Valitettavasti hinnasta ei päästy sopimukseen... En suostu nuotintamaan sitä, koska minun olisi silloin nuotinnettava jokainen esityskerta nauhoilta! "Esittelyn" sisältö: mainitun kolmen nimen tavuhokemista hengittäen sisään/ulos [ns. "röhistyslaulu"].
Emmä tiiä (Fält-Nylund-Saastamoinen) - head arrangement
Laulumelodian alla oleva bassostemma perustuu g-a-h(-d) sävelikön soittamiseen 2-3-3 -rytmikaaviossa. Tämä minimalistinen tekniikka antaa loputtomat mahdollisuudet mikromuunteluihin: oktaavituplauksiin, g-a-d -variointiin vapaita kieliä hyväksi käyttäen sekä sormi- ja plektratekniikan vuorotteluihin seuraavan motiivin puitteissa: (2+3+3 -nuotti)
Aivan alussa ei bassostemmassa käytetä oikeaa kättä lainkaan, vaan sävelet soitetaan hammering-tekniikalla. Laulajan 4/4-teema alkaa basson 3. iskulta. Näiden limittäistahtilajien rakenteet yhtyvät aina säkeistöjen lopussa.
Säkeistöjen välisiin taukoihin laulan bassostemman ohella matalaa pitkää g:tä tuvalais-altailaisella kurkkulaulutekniikalla, jolloin g:lle muodostuu rubatossa vuorotteleva d-f-g -yläsävelsarja. Tässä välikössä esiintyy joskus myös ylimääräinen d-sävel.
Koko lauluteeman ajan nahkasilmikon peittämä pääni poronsarvineen liikkuu vasen-oikea -suunnassa edestakaisin tasajakoisessa tahtilajissa - ainoastaan kurkkulaulun ajaksi pysähtyen. Katse on yläviistoon siten että silmä-mustuaiset tuskin näkyvät. Katse välttää yleisöä yhtä hyvin kuin toisia soittajia. Jalat keinuvat huomaamattomasti 4/2 -tahtilajissa, jolloin pukuun sijoitetut pikku kellot kilisevät vienosti.
Tämän johdantoteeman tulisi saattaa paikallaolijat keinuvaan ekstaattiseen tilaan. Jos yleisö ei tilaa saavuta, niin joka tapauksessa ainakin soittajat sen tekevät. Se on sävellyksen etenemiselle olennaista, koska
taustalla ei ole perinteistä säännöllistä rumpusykettä.
Bassosoolo
Soolo alkaa laulutekstin loputtua. Siirryn tasakäynnistä 2-3-3 -askelkuvioihin ja lopetan pään puolelta toiselle heiluttelun. Improvisoitu soolo noudattaa em. 3-4 -sävelikköä plektralla soitettuna. Rytmikaavio 2-3-3 siirtyy säestävälle sähköurulle ja shamaanirummulle:
1) g-sävel: - vasemman jalan askel eteen (taakse)
a-sävel: - oikean jalan askel eteen (taakse)
h-sävel: - nopea katse ylös
2) g: - vasen jalka + katse vasempaan
a: - oikea jalka + katse oikeaan
h: - pysähdys + katse ylös
(nuotti)
Jos esim. monta g:tä on peräkkäin, hypin pelkästään vasemmalla jalalla. tavallisesti ympyrän kehää vastapäivään.
3) Sama kuten edellä (2) mutta lisäksi d-sävel ja nopea kokovartalokierre taaksepäin sekä säikähtänyt katse vasemman olan taakse siten, että silmät paljastuvat silmikon takaa hetkeksi yleisölle. Samalla vasen jalka hyppää eteen. oikea taaksepäin.
4) Tähän mennessä sävelet g-a-h-d esiintyvät satunnaisessa järjestyksessä - kuitenkin varoen yhtymästä 2-3-3 -rytmikuvioon. Kun nyt siirrytään "epävarmuuden" tilaan, tuleekin esim. g-sävelen kohdalle joko a) oikean jalan askel + katse vasempaan tai b) katse ylös. Vastaava säännön rikkoutuminen tapahtuu ajoittain myös a- ja h-sävelten kohdalla.
5) D-käännökset (kohta 3) lisääntyvät. Viimeistään tässä vaiheessa mukaan ilmestyvät a-sävelen ja oikean jalan kolme peräkkäistä tömähdystä, joita seuraa lyhyt tauko ja yleisön reagoinnin tarkastelu. Toistuu muutaman kerran.
6) Em. sääntöjen täydellinen hylkääminen - kaaos - jonka merkkinä on kramppimainen jalkojen tömistely, pään nopea pudistelu ja 2. kielen d- g-a-h- tai 1. kielen g-g-a-h -tremolo mahdollisimman nopeasti. Tremolo
päättyy d-sävel-käännähdykseen ja siitä edelleen harvahkoihin g-a-h -hypähtelyihin.
7) Tasaantumisvaihe hybrisen katharsiksen (tai satorin) jälkeen: Paluu alkuperäissääntöihin ja sitä tietä vähitellen nuottiesimerkin kuvaamaan perusmotiiviin, paluu nöyränä helvettien ja paratiisien täyttämän shamaani-matkan, astraalihäiden päätteeksi. Koko soolon ajan olen ollut pois näyttämöltä - aivan yleisön edessä. Siksi instrumentaatioon kuuluu n. 6 metriä pitkä bassopiuha.
Pekan kitarasoolo
Hän rajoittuu soittamaan urkukomppia vasemmalla kädellä ja aloittaa sen päälle oikealla kädellä kitaratremolon vapaalla g-kielellä. Minä jatkan alkuperäiskeinuntaa vasen-oikea -katseilla. Kallen työskentelystä en osaa sanoa mitään, koska en ole vielä ennättänyt katsoa häntä kertaakaan esitysten aikana. Joka tapauksessa hän lyö ainakin 2-3-3 komppia shamaanirummulla.
Pekka jättää urut alkaen kitaralla 4/4 -häätanssin, jossa aksentit osuvat epäsäännöllisin välein yleisimmin 4. ja 1. iskuille muodostaen basson aksenttien (8/4:1-4-7) kanssa aksenttitaistelun. Pekka soittaa ikään kuin peloissaan - ollen joskus urkujen takana polvillaan piilossa kitarateeman alkaessa.
Bassostemman 2x3 + 2 iskun tausta osuu yhteen kitarateeman päätöksen kanssa, jolloin basso pysähtyy ja kitara päästää pahan rääkäisyn. Seuraa kitaraujellutus jota ei voi valitettavasti paperilla kuvata: mielestäni täydellinen harhailu kaaoksessa - kaikki äänet ja saundit lienevät sallittuja. Bassolla [on vain] monotoninen tausta mikromuunteluineen:
Double tempo (kuva)
Alussa olevan kitarateeman rakenne löytyy Kansat soittavat -kirjani sivulta n:o 101:
B-C-B-Cl-Bl-C2-C3-B2-C-C-C-B3-C-C-C-lopuke.
Kitarasoolo loppuu Pekan merkistä - tai aavistuksesta, jolloin Kallen ja minun on onnistuttava alkamaan
a-komppi heti: a tempo (kuva)
Seuraa lähes täydellinen hiljaisuus, jonka aikana Pekka päästelee hitaita haudantakaisia örähdyksiä kitaran vibrakampea hyväksi käyttäen.
Siirryn oman sooloni astuntaan: g/vasen jalka - h/katse ylös - a/oikea jalka. Vähitellen lopetan oikean käden työskentelyn ja rajoitun vasemmankäden hammering-tekniikkaan. Pitkä fade out, jonka loppuvaiheessa ei kuulu muuta kuin askelten olemattomat suhahdukset ja pään kääntelystä johtuvat niskanikamien mahdolliset naksahdukset.
Sävellys päättyy liikkumattomaan hiljaisuuteen - niin kauan kunnes Pekka niistää nenäänsä.
***
0len vakavissani! Edellä oleva "sovitus" on kuvaus siitä prosessista, joka on käytävä läpi teoksen esityskuntoon saattamiseksi, jotta se kestäisi useita kriittisiä tarkastelukertoja, jotta se yhtenä kappaleena on kelpuutettu edustamaan Suomen musiikkia EBU:n nykykansanmusiikkifestivaaleille Espanjaan heinäkuussa -86. Osoittaakseni että kyseinen teos itse asiassa kuuluisi III genreen, olisi minun (+ kahden muun) tehtävä viikkojentyö edes yhden esitysversion partituurin saattamiseksi sellaiseen muotoon, jossa näkyisivät ne kaikki monikerroksellisuudet, joita 20-30-vuotisten taiteilijan-uriemme aikana olemme pitkäjännitteisellä työllä omaksuneet.
Vaatimuksenne kymmenen sävellyksen kirjallisesta esityksestä veisi meiltä vuoden, mikäli haluaisimme varmistua teosten pääsemisestä edes II genreen! Eikä tuo ajan pituus varmasti johdu huonosta nuotinkirjoitustaidostani. Suhtautumalla 1800-luvun menetelmin nykymusiikin analyysiin teette minun lisäkseni naurunalaiseksi myös itsenne. Olen suostunut tuohon asemaan siinä toivossa että kaikki vihdoin tajuaisimme, millaiseen suohon olemme vajoamassa kirjallisine teosanalyyseinemme asioista joita voidaan kuvata vain soittamalla, joita kenenkään muun on turha yrittää kopioida, koska kysymyksessä on muuntuva sävellys - ei esitys.
Sanotaan että sinfoniaorkesterille säveltäminen vaatii paljon työtä ja ajattelua, joten se on huomioitava myös genre-määrittelyssä. Eikö itse sävellysprosessin esittäminen - improvisointi vaadi niin paljon työtä - sehän uskalletaan tuoda arvosteltavaksi yleisölle jo sävellyshetkellä? Eikö se vaadi tekijältään astetta korkeampaa ammattitaitoa kuin "väärien" nuottien salaa kumilla pyyhkiminen?
Jos joku väittää, että improvisoitaessa ei pystytä tuomaan esiin sellaisia musiikillisia syvyyksiä kuin paperille kirjoitettaessa, niin - koska kukaan ei ole profeetta omalla maallaan - suosittelen sellaisten ragan tai
qawwalin mestareiden kuin Imrat Khanin, Ravi Shankarin tai Nusrat Fateh Ali Khanin tai Attaullah Khanin improvisaatioiden analyysiä. Kuka voi sanoa, että Parkerin, Coltranen tai vaikkapa Paganinin työ on jotenkin
ollut halpa-hintaisempaa kuin jonkun muun kotona suorittama paperityö? Kyllä heidän kaikkien työ on yhtä arvokasta, ja yhtä lailla he kaikki ovat saaneet yleisönsä kyynelehtimään riippumatta siitä, onko työ toteutettu
yhdellä instrumentilla vai suurella orkesterilla. Niin kuin ovat tuhannet muut kansansoittajat ja -laulajat tehneet tuhansia vuosia ennen heitä.
Eivätkä ne sävellykset ole syntyneet tyhjästä, ilman etukäteistyötä.
Ei kirjoitukseni tarkoituksena ole loukata ketään - puhumattakaan aliarvioinnista. Tarkoitukseni on yrittää muistuttaa, että systeemi jossa me kaikki olemme osallisina - on kehittynyt pisteeseen, josta ei ole mielekästä ulospääsyä perinteisellä [genrepohjaisella] ajattelutavalla. Tässä systeemissä minunlaisessa tilanteessa olevat musiikintekijät on ahdistettu nurkkaan, jossa Teoston jäsenyys on sitoutumista orjan asemaan: työtä vuorotta muutaman roposen tähden. Meillä kiertävillä ammattitaiteilijoilla on jo yksi helvetti ennestään - veroilmoituksen teko läpi vuoden kestävine kuittien keräilyineen. Miksi alistua vielä toiseen? Olemme pisteessä jossa on syytä vakavasti harkita luovuttaako halpahintaisten luritustensa esityskorvaukset suoraan Punaisen Ristin postisiirtotilille.
Ja minä sanon tämän rakentavassa mielessä - ilman katkeruutta, sillä tiedän että monet muut ovat vain mykkinä hiljaa. Heille tämänkaltainen kirjallinen ilmaisu on vielä vaikeampaa. He vain säveltävät, sovittavat ja
ovat vaiti. Eikä Teosto tiedä heistä mitään... paitsi silloin kun kuolleen sanoittajan nimi puuttuu teosilmoituskortista.
Ilpo Saastamoinen Keitele 26.2.1986.
Coda - Keitele 24.1.1986. (vai 24.2.?)
Tunnen olevani jäävi arvostelemaan objektiivisesti musiikkia (määrittämään sen arvoa rahassa), joka on suunnattu kenties aivan toisen musiikkimaun omaaville ihmisille kuin mitä itse olen. Yleisenä käytäntönä kuitenkin näyttää olevan, ettei genreluokitusta suinkaan tehdä pelkästään sen perusteella, kuinka suuritöinen jokin sävellys/sovitus on teknisesti. Tällöin päädytään taiteelliseen arviointiin, mikä edellyttää musiikin käsittämistä jonkinlaiseksi yhtenäiseksi ilmiöksi, jonka sisällä olevat sävelteokset voidaan asettaa arvojärjestykseen. Niin kauan kuin musiikki-viestinnän pohjana on tekijän ja vastaanottajan välinen suhde, ei objektiivisella teosten arvojärjestyksellä ole pohjaa.
On selvää että nykyinen genrejärjestelmä käy kuolinkamppailuaan*.
Voiko kukaan uskoa järjestelmään, jossa ei ole yhtäkään kestävää sääntöä ja sen puhdasta sovellutusta? Jokainen sovellutus on poikkeus, tilanteen vaatima erikoistapaus, jonka arvioinnissa ainoaksi perustaksi lopulta
jää vain jonkin musiikinlajin spesialistin maku.
Perussääntöjä on monta: teknisyys, taiteellisuus, kesto, spesialistikritiikki, kansansuosio, omaleimaisuus, luovuus, syvyys, laajamuotoisuus, tasapainoisuus, monikerroksisuus, instrumentaation suuruus ja sen hallinta, tyylillinen yhtenäisyys jne. Jos säveltäjä/sovittaja korostaa yhtä puolta, voidaan hänet tiltata milloin tahansa toisella. Juryn taiteellinen maku kehittyy pakostakin diktaattoriksi, joka pitää viimeiseen hengenvetoon saakka kiinni isiltä peritystä uskosta ~objektiiviseen totuuteen, yleispätevyyteen.
Mihin tämä perinne on johtanut? Mihin se johtaa? Vallan keskittymiseenkö? Ei, vaan koko musiikkielämän keskittymiseen sinne, missä ovat työtilaisuudet, PR-toiminta suhdeverkostoineen jne. Paikkaan, josta käsin
koko maan musiikkipolitiikkaa johdetaan.
Yhteiskuntapolitiikassa tämä on aikoja sitten sivuutettu vaihe. Kokemus on osoittanut diktatuurit ja sentralisointiperiaatteet huonoiksi järjestelmiksi, koska äärilaidat eivät enää ymmärrä toistensa kieltä.
Mikä olisi rakentava ajatusmalli?
Vastauksen lähtökohtana saattaisi olla musiikillisten arvojen suhteellisuus arvopyramidin sijasta. Mitä se tarkoittaisi käytännössä?
A) Tehtäköön tutkimus rahavirroista, jotka Teosto-korvauksina keräytyvät pääkaupunkiin ulkomaaseudulta ja -kaupungeista. Mitkä rahavirrat tulevat eri musiikkikulttuureista: kansanmusiikista, viihteestä, rokista, ravintola-musiikista, diskoista, jazzista ja taidemusiikista. Katsottakoon sitten, miten nämä rahat palautuvat niin maantieteellisille kuin musiikillisille alueille. Kumpia ryöstetään enemmän - musiikillisia vaiko maantieteellisiä kehitys-alueita?
Tehtäköön sama selvitys jakeluvälineiden osalta myös elävän musiikin esitykset huomioiden: em. alueellisten seikkojen vaikutus helppouteen saada tuotteita esille massatiedotusvälineissä (radio, TV, levyteollisuus kasetteineen, valtalehtien kritiikki jne.). Mitkä musiikilliset tai maantieteelliset alueet kärsivät eniten massalevitysmahdollisuuksien puuttumisesta, vajaista teosilmoitusraporteista tai genreluokituksesta? Paljonko Teosto-tuloista jää pääkaupunkiin? Mikä vaikuttaa halukkuuteen siirtyä maalta kaupunkiin: paremmat sähköisen ja mekaanisen viestinnän mahdollisuudet, PR- ja suhdetoimintamahdollisuudet, ammattilaistyöpaikkojen määrä? Viimeinen kysymys olisi: onko tämä koko maan - kaikki musiikkivähemmistöt huomioiden - suotava kehityssuunta?
B) Genrejärjestelmän täydellinen julkistaminen sekä mahdollisimman perin-pohjainen selostus arviointiperusteista ja niiden tärkeysjärjestyksestä käytännön esimerkeillä valaistuna. Tämä koskee erityisesti kaikkia "hylkääviä" päätöksiä. Tätä asiakaspalvelun muotoa sovelletaan esim. kuvaamataiteiden jury-arvostelussa. Tietämättömätkin saisivat silloin kuulla, mikä heidän sävellyksessään, sanoituksessaan tai sovituksessaan on halpahintaista.
C) Kun edellinen vaihe on ohitettu, olisi aika kypsä eri musiikinlajien sisäiseen genreluokitukseen: kaikki kolme genreä olisivat tällöin samoilla prosentti-määrillä edustettuina kaikissa musiikin "päälajeissa" (esim. 60-30-10%). Samalla tulisi huomioida, ettei kokoonpanon pienuus tai musiikin pituus millään tavalla ratkaise teoksen valmistumiseen uhrattua aikaa, teknistä tai taiteellista panosta.
D) Huolehtiminen siitä, että erityisesti elävä musiikki saa genreluokituksessa sille kuuluvan arvon monistetun musiikin rinnalla. Vasta tällöin olisi tehty todella jotain elävän musiikin edistämiseksi korupuheiden sijasta. Elävä musiikki on vielä nimenomaan maaseudun musiikkielämän sydän, jonka rytmiä diskojen diktatuuri ei toistaiseksi säätele.
E) Seuraavassa vaiheessa oltaneen kypsiä huomaamaan, että jokaisen taiteentekijän henkilökohtainen luova tuotanto jakautuu kolmeen genreen:
Tekijä voi perustellusti itse ehdottaa 2-5 sävellystään kuuluvaksi III genreen sen perusteella, mitä hän (oman musiikkinsa parhaana asiantuntijana) pitää siihenastisen elämäntyönsä parhaina saavutuksina, vaikka valintaperusteena olisikin jopa yleisön suosio. Sehän on samalla tavalla makukysymys kuin spesialisoituneen ammattilaisvähemmistön yhtä paljon makuun perustuva mielipide - vuosisatojen saatossa.
Säveltäjän oma ilmoitus tietysti käsiteltäisiin lautakunnassa, joka erikseen ilmoittaisi, jollei hyväksy tekijän omaa arviointia. Tekijäksi lasken tässä yhtä hyvin improvisoijan kuin jopa äänittäjän.
Ammattilaiset hyötykööt rahallisesti esityskertojen määrästä, suurista orkestereistaan, sävellysten pitkistä kestoista ja yleisön suosiosta, mutta ei siitä että ovat maantieteellisesti tai musiikkikulttuurisesti muita edullisemmassa asemassa.
F) Näiden toimenpiteiden tarkoituksena olisi tukea kaikentyylisen musiikin harrastuksen omaehtoista leviämistä kaikkialle sinne, mistä se on siirtymässä pois: ravintolat, koulut, syrjäseudut - ennen kaikkea kodit.
Niin kauan kuin uskomme, että jotkut tekevät parempaa musiikkia, objektiivisesti, haluamme ennen pitkää panna pillit pussiin ja alistua kuulijoiksi...
Olemme jo melkein alistuneet, kunnes lopetamme jopa musiikin kuuntelunkin päästäksemme ulos kilpailun oravanpyörästä. Luultavasti itsenäisyytemme pituisen ajanjakson sisällä 90% suomalaisista on muuttunut musiikintekijöistä musiikin kuuntelijoiksi, koska heidät on opetettu uskomaan että naapurin Liisa osaa tehdä nuo jutut paremmin! Kunnes joku tuli naapuri-pitäjästä ja sanoi, ettei tuokaan vielä ole kunnon musiikkia.
Sitten joku vieraalta maalta, vieraasta kulttuurista... Yleisö tiesi etukäteen sen minkä hän itsekin, että hän se vasta on kaikkein kovin. Mutta ollakseen siitä ehdottoman varma, ollakseen välittämättä maineen
paineista otti hän olkalaukustaan rauhoittavan pillerin tai pullon. Hän oli ensimmäinen ammattilainen...
Milloin tulee päivä, jolloin musiikin hyvyys määritelläänkin sen perusteella, osaavako kaikki olla sitä tekemässä?
2.3.86 - Olen tehnyt 12-liuskaisen kirjeen Teostolle, jossa yritän panna arvot uusiksi:
2.3.86 Keitele (kirje)
TEOSTO / Timo Teerisuo
Anteeksi, että tämä vastaus tulee näin myöhään ja moneen osaan pilkottuna, mutta matkojen vuoksi kirjeen teko on aina jäänyt kesken. Tiedän, että kirjeessäni olevia ajatuksia vastustetaan siellä täällä - jopa ELVIKSEN piirissä, mutta toisaalta tiedän ehkä tavallista paremmin, mitä "periferiassa" ajatellaan näistä asioista - myös itse kansanmusiikin tekijät mukaan luettuina. Kysymyksessä ei siis ole mikään henkilökohtainen taistelu tuulimyllyjä vastaan, vaan pikemminkin yleisen, kauan hiljaisuudessa kyteneen ongelmanasettelun esilletulo. Kyseessä ovat siis ENNEN KAIKKEA muut kuin henkilökohtaiset asiat. Kuitenkin jostain yksityistapauksesta on aloitettava.
Teen nyt sen, koska genrelautakunnan vastapainoksi olen saanut esim. paljon hyvää palautetta Kalevala-sävellyksestäni (ks. arvosteluotteet). Kansanmusiikkisovituksistani on tehty analysoiva proseminaarityö Jyväskylän yliopistossa (Hannu Tähtelä) ja menen esim. ensi heinäkuussa Faluniin opettamaan ruotsalaisille kansanmusiikin sovittamista. Pohjantahti -yhtyeen esityksiä ovat monet pitäneet Kalevala-juhlavuoden suurimpana merkkitapahtumana. Antero Vipusen mieskuoroteosta on pidetty suomalaisen amatööri-kuoromusiikin "uutena tienä tulevaisuuteen" jne.
Katson "purnauksen" ajankohdan sopivaksi myös siksi, että takanani on todella hyvä vuosi Teosto-tulojen suhteen: Kalevalaa on esitetty tuntikaupalla radiossa ja TV:ssä sekä live-konsertteja noin 70. Pohjantahti -ohjelmalla tulemme sitä paitsi tekemään Koulu-TV -ohjelman myös keväälle -87. Asiani ovat tässä suhteessa paremmin kuin useimman muun suomalaisen musiikintekijän. Toivon siis, ettei kirjettäni ymmärretä henkilökohtaisena kaunanosoituksena. Luulen sinun ymmärtävän tämän perustuen aikaisempaan laajakatseisuuteesi "kevyen" ja "vakavan" musiikin välisissä asioissa. Tuo rajanvetohan on sitä paitsi epäonnistunut, sillä "absoluuttisten arvojen" puolustajia löytyy yhtälailla molemmista rintamista. Ja SIITÄHÄN on lopulta kysymys.
En edes tiedä, ketä genre-lautakuntaan tällä hetkellä kuuluu Fuhrmannin lisäksi, joten valitteluni ei tietenkään kohdistu heihin henkilöinä, vaan siihen "isiltä perittyyn" ikivanhaan perinteeseen, jolla musiikilliset arvot mitataan ja jonka ohi musiikki on kulkenut aikoja sitten - siitä hetkestä lähtien, kun nuottikuva on lakannut kertomasta jonkin musiikinmuodon oleellisen sisällön.
Koska toivon, että tämä olisi jonkinlainen pelinavaus genre-luokituksesta ja musiikin aluepolitiikasta syntyvälle julkiselle keskustelulle, lähetän oheisen pitkän avoimen kirjeen myös muutamille muille järjestöille ja asioita pohdiskeluille. Ehkä kaikki YHDESSÄ voisimme löytää joitakin rakentavia ehdotuksia umpikujasta ulos pääsemiseksi.
Terv. Ilpo Saastamoinen
Ps. Miten tapahtuu KONSERTTIKERTOIMIEN jako kolmeen ryhmään? Mihin esim. Pohjantahti- -yhtyeen konsertit on luokiteltu?
9/86 Muusikko 13 - Arthur Fuhrmann: VASTAUS NIMIMERKILLE "C maj 7"
Tämä kysymys on erittäin vaikea (tai oikeastaan kysymys on helppo, mutta siihen vastaaminen on vaikeaa). Yritän vastata siihen siten, että tavallinen soittajakin ymmärtää mistä on kysymys.
- Saadakseen tekijänoikeuskorvauksia Teoston kautta pitää ensinnäkin olla Teoston asiakas
- Tekijänoikeuslain mukaan suojattu on nimenomaan teos (ei esim. idea tai nimi). Saadakseen "sävellyksen" hyväksytyksi teokseksi sen pitäisi ylittää teoskynnys. (Tämä onkin vaikea asia, sillä tällaista absoluuttista rajaa ei pystytä yksiselitteisesti määrittelemään. Teoston tämänhetkisen käytännön mukaan lähdetään siitä, että teoksen pitäisi olla jollain tavalla manifestoitu, joko nuoteilla, tai vaikkapa äänitteellä. Pelkkää improvisaatiota ei tällä hetkellä hyväksytä teokseksi).
Teoksesta pitää toimittaa teoskortti Teostoon asianmukaisesti täytettynä, jonka perusteella Teosto antaa
sille teosnumeron ja tallentaa sen rekisteriin:
Jos improvisoija käyttää improvisoimisen pohjana toisen henkilön sävellystä niin hänen pitäisi saada säveltäjän lupa "sovitukseen" saadakseen osan teokselle jaettavista korvauksista.
Nähdäkseni improvisaatio pysyy improvisaationa ainoastaan silloin jos se luodaan hetkellisesti joka kerta uudella tavalla. Jos improvisaatio hyväksyttäisiinkin teokseksi niin se vaatisi siis joka kerta uuden teoskortin
tarkkoine kestoineen ym. tietoineen. Tämä lienee käytännössä mahdotonta, joten pelkään, että "C maj7" ei lähi-tulevaisuudessakaan tule saamaan korvauksia, kylläkin luovasta toiminnasta, josta en ole kuitenkaan varma että syntyykö teoskynnyksen ylittävä teos ja onko se sävellys.
Onhan toki ELVISin piirissä pohdittu asiaa. Ilpo Saastamoinen lähetti ELVISin vuosikokoukselle pitkän kirjoituksen, jossa kosketeltiin mm. improvisaatio-tekijänoikeusongelmatiikkaa. Tältä pohjalta sitten "Paroni" Paakkunainen otti asian esille TEOSTOn vuosikokouksessa, joten ongelma on tiedostettu, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut.
15.10.1986 (Vastaus Elviksen lähettämään jäsenkyselyyn)
Kohta 13. Mitä pidät suurimpana pulmana alallamme?
V: 1) Vääristynyt ihannekuva alan ammattilaisesta, joka heittää lonkalta tilaustöitä, rutiinilla, ilman sisäistä suhdetta työhönsä.
2) TEOSTO:n aikansa elänyt genreluokitusjärjestelmä
3) Tiedotuslehden puute - sellaisen, joka käsittelee Elviksen jäsenten musiikinaloja
4) Aluepolitiikan puute.
Kohta 14. Onko parannusehdotuksia?
V: 1) Musiikin perustutkimuksen tukeminen
2) Aloitteiden tekeminen, painostus yms. + kohta 14: 1 & 4
3) Uudelleenarviointi jäsenlehtikysymyksessä. Alan henkilöiden esittely yhteistyössä musiikin tiedotuskeskuksen kanssa jne. Kustannustoiminta. Finnish Musical Quarterlyn musiikillisen epätasapainon poistaminen jne.
4) Sentralisoitumisen estäminen ottamalla mallia muilta politiikan alueilta.