1988 Kilpailukanavan alustuslyhennelmä

22-23.10.88         Totuus-foorumi, Jyväskylä (Kristillinen Kulttuuriliitto)
- Mukana "Kanavatyöskentelyssä":

Kilpailukanavan alustusaineisto - IS: "Kilpailu musiikissa" -puheenvuoroluonnos

- Tajutuksi tulematta jäänyt totuus on merkityksetöntä totuutta. Se on "tuonpuoleista" sille, joka ei tajua.
Kommunikaatiotodellisuudessa on aina vähintään kaksi samanarvoista todellisuutta samanaikaisesti (= viestin lähettäjän ja vastaanottajan todellisuudet). Miksi olisi kokeiltava liikkeellelähtöä yhden objektiivisen todellisuuden sijasta kahdesta rinnakkaistodellisuudesta? Siksi, että kahden systeemin tietopankit tuskin voivat olla identtisiä, jolloin vasta yhteinen totuus olisi tavoiteltavissa. Yhden totuuden illuusio toteutuisi näennäisesti PAKOTTAMALLA toinen systeemi alistumaan toisen jo omaksumaan totuuteen. Kuulostaa melko arveluttavalta elämän peruspilarilta...

Yhden objektiivisen totuuden sisältävä maailmankuva liittyy tavallisesti käsitykseen kumulatiivisesta, aikojen saatossa kasautuvasta totuudesta. Mihin tuo käsitys johtaa? Siihen, että totuuden jakelussa jouduttaisiin yhä enemmän turvautumaan - aikapulan vuoksi - toisen käden tietoihin. Mutta sehän ei ole enää tietoa vaan USKOA toisten kertomuksiin. Siis; mitä enemmän totuutta täällä, sitä enemmän uskoa tuolla. Emme ikinä tule
saavuttamaan sellaista ihmiskunnan tilaa, jossa tieto totuudesta hallitsisi ihmisten käyttäytymistä, elämää. Olisiko mahdollista palautua tasaiselle ja hyväksyä tiedon sijasta usko maailmankuvan lähtökohdaksi? Loisiko se edellytykset todelliselle tasa-arvoisuudelle ihmisenä olemisessa?

Tietoa ja uskoa ei kukaan vielä ole pystynyt erottamaan toisistaan aivofysiologisena tapahtumana. Miten pystyisikään, jos objektiivinen tieto onkin pelkkää tautologiaa, siis sopimuksellista ja kokemustieto puolestaan ainoastaan todennäköisyystietoa ja sellaisena siis pikemminkin uskoa kuin tietoa.

Niin kauan kuin tieto on valtaa, se estää tasa-arvoisen vuoro- vaikutuksen. Tieto on länsimaisen ihmisen keino pakottaa ja alistaa, kuolettaa maailma konemaisesti tottelemaan. Ehkä emme tulevaisuudessa tarvitse lainkaan koko tieto -käsitettä, sillä usko -sana vapauttaa meidät tasa-arvoiseen vuorovaikutussuhteeseen ympäristömme kanssa. Se antaa meille uudenlaisen totuuden; maailman joka ei enää uneksikaan aikojen lopussa häämöttävästä yhden totuuden Eldoradosta vaan ymmärtää sen olevan täällä jo tänään - mutta lukemattomien samanarvoisina hyväksyttyjen totuuskäsitysten valepuvussa. Ehkä siinä on tuo yksi ainoa objektiivinen totuus, joka on täällä HETI kun me sen oivallamme.

Suhteessamme totuuteen meidän kai pitäisi siirtyä newtonilaisesta kehitysvaiheesta einsteinilaiseen kauteen. Siinä maailmassa nykyinen totuuskäsitys toimisi tietyillä alueilla edelleen - ikään kuin erikoistapaukseksi rajoittuneena siellä, missä vuoro-vaikutuksen sijasta on vain mekanistinen syy-seuraus -malli. Sen rinnalla meillä olisi lisäksi laajempi totuus-usko -käsite, jonka avulla voitaisiin nähdä tähän asti ratkaisemattomiin kysymyksiin uudenlaisia ratkaisumalleja. Niiden tunnusmerkkinä olisi kenties se, että ne näyttävät olevan nykyisten ajatusmalliemme nurinpäin olevia kääntöpuolia...

Aatami ja Eeva lakkasivat uskomasta - he TIESIVÄT mikä on hyvää ja pahaa. Siitä lähtien ihminen on uskonut tietävänsä, eikä enää tiennyt uskovansa. Käärme johti heidät tiedon pariin.

Siellä missä on kumulatiivinen totuustieto, siellä on väistämättä myös kilpailu, koska edistymisen tuolla tiellä uskotaan olevan mitattavissa. Kilpailu pääsystä valituksi tulleiden joukkoon, johtoon - olipa kysymys maallisesta tai taivasten valtakunnasta.

Kilpailulla on kaksi puolta: taistelu ja leikki. Taistelu käydään aina tosissaan. Tuo tosissaan olo vahvistetaan palkinnoilla ja rangaistuksilla. Taiteen sisällä se on taiteen eri lajien kamppailua olemassaolosta, yhden lajin sisällä se on taiteilijoiden keskinäistä kamppailua toimeentulosta. Yhteiskunnan sisällä se on taiteen kamppailua tieteen, politiikan ja liike-elämän puristuksissa.

Jos muusikot taistelevat keskenään, niin on olemassa toinenkin tärkeä suhde, muusikon ja yleisön välinen näkymätön kilpailu. Sieltä alueelta on ehkä löydettävissä kilpailun kääntöpuoli, leikki. Miksi siellä?

Kilpailussa vastustaja syödään tai karkotetaan tiehensä, mutta leikissä, pelissä yritetään vastapeluri saada
VIIHTYMÄÄN yhtä hyvin kuin itsekin. Tästä syystä leikissä ei voitto ole tärkein seikka. Ihanteena on sen sijaan TASAPELI. Häviäminen ja voittaminen VUOROTELLEN, jolloin molempien osapuolten kiinnostus säilyy aktiivisimmillaan. Ennalta arvattavuus tuo mukanaan väistämättä kyllästymisen ja pelistä luopumisen. Tällaisessa leikissä jatkuva voittaminen on yhtä kielteistä kuin jatkuva häviäminenkin. Voitto ei tee voittajaa toista paremmaksi. Vasta palkinto tekee leikin todeksi.

Leikin avulla harjoitellaan todellisuuden positiivisten ja negatiivisten puolien kohtaamista siten, että niiden arvoerot on minimoitu. Yllätykselliset häviöt koetaan positiivisina, jännittävinä. Tällä tavoin hankitaan valmiuksia kohdata tosielämän arvotilanteita leikinomaisesti. Onhan tämänpäiväinen elämämmekin ikään kuin harjoitusta huomista varten, siis leikkiä. Mutta jos kykenemme näkemään huomisenkin vain harjoituksena ylihuomista varten, niin mikä näistä päivistä on varsinaista todellisuutta? Kun kykenemme jonain päivänä elämään voittojen ja tappioiden tuolla puolen, voi olla, että koko kysymys siitä, mikä on totta, raukeaa ...

Miten aloittaisimme tälle tielle lähtemisen? Olisiko ensiksi opeteltava näkemään sanojemme takana sijaitseva piiloarvomaailma ja harjoiteltava sitten käänteisarvojen kanssa neutraloimaan tuttujen sanojen lukkiutunut arvomaailma? Jotta järjestys joskus syntyisi, on ensin uskallettava katsoa kaaosta silmiin.

Mutta me kärsimme mieluummin kuin suostumme kaaoksen kohtaamiseen. Siinä on meidän helvettimme.

Milloin solmitaan taivaan ja helvetin avioliitto hyvän ja pahan, totuuden ja valheen välille?

Minä kerroin hänelle niin kuin asia oli;
niin kuin minä olin sen käsittänyt.
Niin kuin joku oli sanonut minulle
kertoen sen, minkä muisti - tai jättäen osan pois
joko tietoisesti tai tietämättään.

Ei sanonut kaikkea,
jätti väliin 
joitakin asiaan liittyviä seikkoja.

Ehkä aavisti jonkun kertovan sen kuitenkin eteenpäin.
Viimein alkuperäinen asianosainen saisi selville,
että totuus on tahtomattaan paljastunut.
Silloin asian eteenpäin vieminen vaikeutuisi,
koska niin monet tietävät liikaa.

Salaisuudet ovat kuiskaamalla kerrottavia.
Toisista seikoista puhutaan julkisesti - julkisessa sanassa,
jota muovataan ja sorvataan etukäteen
verhojen takana, huomiota herättämättä.
Joidenkin seikkojen julkituomista pidetään paheena,
koska niin monet haluavat tietää sen,
mitä on tapahtunut juuri siellä ja silloin.
Vaikka samaan aikaan muu julkinen sana puhui jostakin aivan muusta,
jonka merkitys haluttiin nostaa korostettuun asemaan
joidenkin muiden seikkojen kustannuksella.

Totuuden kertominen nostetaan kunnioitettuun asemaan
vain silloin, kun hyvä-huutojen esittäjät
katsovat sen tarkoitusperilleen sopivaksi,
vain silloin, kun totuus edistää
tietyn salassa toimivan ryhmän salaisia pyrkimyksiä.

Onko sellaista totuutta tässä maailmassa,
joka olisi kaikille hyväksi?
On... Totuuden hengen johdattamassa koulussamme...


"Kesäinen retki"         kirj. V-luokkalainen poika Taimoniemestä (13.10.65).

Kun läksimme retkelle, niin me ei otettu muuta evästä mukaan kuin tulitikkuaski. Mutta piippu jäi kotiin. Olimme tunnin niin läksimme soutelemaan naapurin veneellä. Kaikki ne katiskat ja verkot oli meidän, joissa oli kaloja. Yhdessä katiskassa oli suuri hauki. Se painoi ainakin kilon, emmekä tienneet kenenkä katiska
se oli. Läksimme Tulisaareen paistamaan sitä. Sitten tuli kova akanilma. Vedimme veneen maalle, panimme sen alaspäin ja mänimme sen alle. Kun sade lakkasi niin rupesimme ajamaan Muikun kartanon mulleja ja he juoksivat järveen.

Opettaja:??? Olisiko jotain "kiltimpiä" muistoja?
Oppilas (seuraavalla kerralla):
Läksimme eräänä sunnuntaiaamuna pyhäkouluretkelle ....

 

[> Ks. 29.3.81]

Näin me rakennamme yhdessä maailmaa,
joka sylkee kidastaan salakuljettajien piilolinssejä,
kassakaappien aarrekätköjä, salaisia pankkitilejä, luottotietokortistoja, piilokorkoja,
taskuaseiden näkymättömiä säteitä, läpinäkyviä peilejä,
raottuvien ovien tirkistysaukkoja, piilokameroita,
verhojen takaa avautuvia salakäytäviä, salalokeroiden kuulolaitteita,
solmioon kätkettyjä mikrofoneja,
irtoripsiä, puujalkoja,
muovielimiä, tekorintoja,
peruukilla varustettuja keinopäitä,
näkymätöntä mustetta,
salakirjoituksia, vesileimoja,
valepukuista kaksinaismoraalia, kaksoisagentteja,
rippituoliin kiinnitettyjä valheenpaljastuskoneita,
luulosairautta, tekosiveyttä, tutkintovankeutta,
tekokuituja, keinokastelua,
kirjarovioita, ennakkosensuuria,
top secret -asiakirjoja, valtio- ja sotasalaisuuksia,
maanalaisia vastarintaliikkeitä, juonitteluja,
salaseuroja, salametsästäjiä, naamiohuveja,
huppupäisiä pankkiryöstäjiä,
nailonsukkamurhaajia, sukkanauharitareita,
korttihuijareita,
jälkien nuuskijoita, vainukoiria,
silmänkääntäjiä, ovimiehiä, portinvartijoita,
harmaita eminenssejä, mustia aurinkolaseja,
kokoontaitettavia kivääreitä,
rooliasuja, tekopyhyyttä, aivopestyjä viittoja,
hulluksi tekeytymistä, jätteiden hävittämistä,
päälle maalausta, poispyyhkimistä,
teeskentelyä,
salaisia äänestyksiä,
salassapitovelvollisuutta,
posti-, puhelin- ja kirjesalaisuutta,
yksityiselämän intimiteettisuojaa,
parlamentaarista tiedonjakelua,
tunnuslukuja, avainsanoja, mustia listoja,
suojapeitteitä,
Potemkinin kulisseja, Troijan hevosia,
valekuolleita, alaikärajoja, tunnussanoja,
sisäänpääsykortteja, piikkilankaesteitä,
ennalta ehkäiseviä vesihautavallituksia,
suojamuureja, panssarilaseja
labyrinttejä,
lukkoja, tiirikoita
kidutustunnustuksia,
poltettuja asiakirjoja,
totuusseerumia ja totuusfoorumeja.

Tämä on se maailma, jonka me haluamme pitää.
Kieltäydymme näkemästä totuutta,
emme halua katsoa totuutta silmiin,
emme halua uskoa maailman rakentuvan valheelle,
koska se on näkyvissä liiankin selvästi.

Mikään ei ole pahempaa kuin totuus
tullessaan sisään väärään aikaan, väärässä paikassa.
Sillä totuuden tulee olla käskyläinen.
Sillä saa olla vain käyttöarvo,
jotta tapahtumat kulkisivat eteenpäin
valheen maailmassa
edes jollain tavoin,
keinotekoisesti
oikealle ja vasemmalle kumartaen.

Miten voisi totuuden henki johtaa kulkuamme
materialistisessa maailmassa,
jos totuus on tuonpuoleista,
jos totuus on abstraktio,
jolle ei ole paikkaa täällä eikä tänään.

Haluammeko maailman, jossa...
...hän sanoi kuulleensa kerrottavan,
että joku väitti nähneensä...
muttei uskaltanut paljastaa tietojaan.
Häntä oli uhattu, mikäli hän välittäisi tiedon eteenpäin,
etteivät asiaankuulumattomat seikat paljastuisi ennen aikojaan
väärille asianosaisille.

Siksi joku jätti osan tarinasta kertomatta
antaen siten sijaa huhupuheille,
jotka levisivät kulovalkean tavoin - juuri siksi,
koska niitä oli nimenomaan kielletty kertomasta kellekään.

Totuus on tavara, jota ostetaan ja myydään.
Se kätketään vain siinä tapauksessa,
kun ajatellaan sen arvon nousevan ajan myötä.
Kun ajatellaan, ettei inflaatio pure siihen.

Valhe ei ole arvotavaraa,
koska se on jokapäiväistä rihkamaa.

Totuus sinänsä on abstraktio.
Sen pitäisi olla väritettyä, kovaa, pehmeää, katkeraa,
suolaista, hapanta, imelää tai maukasta.
Sen täytyisi olla kosketeltavaa, venytettävää,
taskuun pantavaa tai suurennuskelpoista.
Se on kuin vaate, jota on oltava useita eri kokoja,
jotta jokainen löytäisi omansa.

Joskus totuus on saivartelua.
Joskus se on suurpiirteistä piittaamattomuutta.
Sitä voidaan paketoida ja myydä kylkiäisenä.

Mitä kaikkea totuudella voidaankaan tehdä
ottaen huomioon ettei sitä varsinaisesti
ole lainkaan olemassa.
Onko vain valehteleminen totta?

Niin kauan kuin yhteiskunta salaa julkisesti tiettyjä asioita,
olisi myös kouluissa opetettava
tiedon salaamisen ja totuuden
peittämisen etiikkaa.
Onhan kavaltaminenkin totuuden kertomista.

Yllätys informaatiossa on oikeastaan valhe.
Se on petos kokijaa kohtaan.
Toisaalta sanoman vastaanottaja voi kyllästyä,
ellei häntä yritetä pettää,
ellei sanomaan sisälly yllätyksellistä informaatiota.

Me tarvitsemme valhetta,
sillä valhe on uutta
tietoa ei-totuudesta.
Tämän leikin avulla opimme kohtaamaan
todellisuuden valheineen.

Aina samaan totuuteen kyllästytään;
se ei lakkaa olemasta totuus
vaan se lakkaa olemasta!
Se muuttuu nollainformaatioksi
ja totuuden etsimisemme suuntautuu uusille todellisuuden alueille.

Jos tässä mielessä luonnehdittu valhe lakkaisi olemasta,
universumi tuhoutuisi!

Kasveille aurinko nousee idästä.
Niille maapallo ei pyöri.
Kasvi tarvitsee valheen elääkseen.
Se tuhoutuisi, jos kykenisimme opettamaan sille totuutemme.

Totuuteen on edettävä asteittain,
sitä mukaa kuin kykenemme sitä vastaanottamaan.

Kun eläin piiloutuu saalistajalta,
on piiloutuminen sille itselleen totuus.
Jos se on piiloutunut riittävän hyvin,
on sen olemattomuus totta saalistajalle.
Eläimelle valhe on itsesäilytysvaiston ilmentymä.

Miksi taiteilijat valehtelevat niin paljon?
Ja miksi sitä sanotaan LUOMISEKSI?
Taiteilijat ovat kummallista väkeä;
kun he valehtelevat, kaikki pitävät heitä neroina.
Kun he kertovat totuuden, kääntävät kaikki heille selkänsä.

Ihmiset nielevät joskus taiteilijan totuuden,
koska luulevat sitä valheeksi.
Niin kuin eläinsadun opetus menee perille,
koska satua ei pidetä totena.
Koska satu on vain satua,
eikä muutu todeksi muulloin,
kuin ollessaan sadun ulkopuolella, poissa sadusta,
läsnä täällä, tässä todellisuudessa,
jossa näkymättömyys on sen tunnusmerkki.

Kykenemmekö eläytymään paremmin valheeseen,
koska uskomme siihen lopulta enemmän kuin totuuteen?
Siksikö romaani voi kertoa todellisuudesta tiedettä paremmin?

Jokainen totuus on verho, naamio,
joka kätkee taakseen toisen totuuden,
totuuden toisen puolen.
Onko naamion takana vain toinen naamio?

Joskus palkitsen kun tehdään jotain.
Joskus palkitsen kun ei tehdä jotain.
Joskus rankaisen siitä, että jotain on tehty.
Joskus rankaisen siitä, kun ei tehdä mitään.
Joskus kiitän yhtä, joskus rankaisen kaikkia.
Joskus rankaisen yhtä - muiden silminnähtävästi helpottuessa.

Joskus joku ei halua tulla palkituksi,
silloin palkitsen hänet pakon voimalla.
Joskus joku haluaa saada välttämättä määräämäni rangaistuksen.
Silloin ainoa keino rangaista on olla rankaisematta.

Kun rangaistusta ei haluta kärsiä,
on se osoitus tehtävässäni onnistumisesta.
Joskus en tiedä ketä rangaista.
Se tapahtuu juuri silloin, kun minun halutaan rankaisevan.

Joskus minä palkitsen,
jotta minun ei vähään aikaan tarvitsisi rangaista.
Sitä ennen on selvitettävä,
mikä koetaan rangaistuksena, mikä palkintona.

Joskus minua rangaistaan kieltäytymällä antamastani palkkiosta.
Mitä tapahtuu silloin, kun rangaistus ei ole enää rangaistus?
Olisiko minun silloin kiitettävää?

Joskus rangaistusta pidetään oikeudenmukaisena.
Joskus sitä jopa halutaan juuri sen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi.
Joskus taas palkkiota pidetään ansaittuna.
Joskus halutaan näyttää, ettei sitä haluta.
Joskus palkinto ei ole palkinto .

Jokaisessa rankaisussa tunnustan hävinneeni.
Jokaisessa kiitoksessa voi olla takana petos.
Vaikka se ilahduttaisi kaikkia osapuolia .

Kenen on syy, kun toinen parempi, toinen huonompi?
Kenen mielestä tiedämme niin paljon?

...

On aika kumartaa ihmiselle, matkatoverille,
pyytää häntä palaamaan ohikuljetuille myrkytetyille sivupoluille
noutamaan viimeisinä lähteneitä.

On mahdollista tulla uudelleen kadotetuksi,
laskeutua yhä alemmaksi
maanalaisten kellareiden
raskaisiin ajatuksiin
ja löytää vertaisensa
tuijottamasta savuisen ruudun läpi
ensimmäisten vuorilta lähettämiä
kaukaisia kutsuja.*                 
(* Ks. 16.-17.02.1965)

Koti » Jutut 73- » 80-luku B » 1988 Kilpailukanavan alustuslyhennelmä