1984 Kansanmusiikin tulevaisuus

13.06.1984 Keitele / Synkooppi 3/1984, ss. 28-29

Millainen on kansanmusiikin entropiatila? Elämmekö jonkun muun tulevaisuudessa? Onko maailman musiikkikulttuureilla yhteinen perusta? Näitä ja muita kysymyksiä pohtii muusikko Ilpo Saastamoinen puheenvuorossaan, jonka aiheena on

KANSANMUSIIKIN TULEVAISUUS

Musiikillinen kieli on informaation eräs leviämismuoto. Informaatiolla on tarve pyrkiä entropiaa kohti, hajaantua lämmön (tai aaltoliikkeen?) tavoin kaikkialle sinne, missä se voidaan havaita so. missä on kyseistä informaatiota imemään kykenevä tyhjiö, negentropiatila.

Ajan suunta ei ole absoluuttinen. Informaation kannalta katsottuna "nykyhetki" on se hetki, jolloin informaation sisältö oivalletaan. Ajan suunta määräytyy sen mukaan kulkeeko tapahtumien virta (informaation kulku) leviämistä (entropiaa) vai keräytymistä (negentropiaa) kohti - tai onko kysymyksessä pysähtynyt, kuollut tila.

Viestinnän maailman subjektiivisessa ajassa tulevaisuus saattaa tilapäisesti merkitä
1) entropiapyrkimyksen toteutumista (jolloin se näyttää samansuuntaiselta meidän käsitepiiriimme kuuluvan fyysisen todellisuuden aikakäsitteen kanssa

2) negentropiaa, itseensä käpertymistä silloin kun kerätyn tiedon leviäminen estetään. Voitaisiin kenties sanoa, että tässä tapauksessa henkisen todellisuuden aika kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin ympäröivän osatodellisuuden aika.

3) pysähtynyttä kuollutta tilaa, ääretöntä nykyhetkeä, jossa kaikki kommunikointi on puolin ja toisin katkennut.

Musiikkiviestinnän tulevaisuuden suhteen on meidän kysyttävä:

A) Mitä tarkoittaa entropiatila kansanmusiikki-informaation ollessa kyseessä?
B) Onko kansanmusiikin nykyinen kehitysvaihe kulkemassa entropiaa vai negentropiaa kohti?
C) Onko jompikumpi tila JO saavutettu?
D) Kumpaan suuntaan meidän pitäisi ohjata kehitystä?

         A) Entropia on mahdollinen kansanmusiikkikulttuurien osalta vasta silloin, kun yksityinen kansanmusiikkikulttuuri on kuin hologrammikuvan osa: se on itsenäinen fyysisenä palasena, muista kulttuureista ulkonaisesti eroavana. Mutta samalla sen tulisi olla täydellisen tietoinen muiden osasten vastaavasta sisällöstä, pystyä kertomaan kaiken saman, minkä muutkin kulttuurit. Kuitenkin se on persoonallinen osa, JONKA KAUTTA kaikkien kulttuureiden yhteinen pohja tulee yksityisessä tapauksessa koetuksi ja oivalletuksi.

Mikä on kansanmusiikkikulttuureiden yhteinen pohjasanoma, joka voi välittyä minkä tahansa yksityisen osakulttuurin kautta kuulijalle? Sanoma on se inhimillistä elämää peilaava HALLITUSTI EPÄSÄÄNNÖLLINEN
TOISTUVUUS, joka houkuttelee kuulijan tunnistamaan sanoman osasia, tekemään sen pohjalta ennakointeja ja arvailuja tulevan sanoman sisällön suhteen ja täyttymään tai pettymään odotuksissaan.

Mitkä tällöin ovat muuntelevat tekijät? Ne ovat kulloinkin rajattu määrä musiikillisia HAHMOJA, joita kuulija tunnistaa aikaisempien kokemuksiensa pohjalta ja joiden lisäksi musiikkiesityksen aikana kenties ilmenee uusia hahmoja, jotka toistuessaan koetaan pelin sääntöjen puitteisiin kuuluviksi. Perushahmot tarvitsevat myös taustansa; ne esiintyvät yleensä pareittain jolloin yleisemmästä muodostuu "sääntö" ja harvinaisemmasta "poikkeus" - tietokoneen 1-0 -muuntelun tapaan. Tällaisia pareja ovat esim. kaksi sävelkorkeutta, kaksi
rytmiyksikköä (tai isku ja tauko), kaksi sointua (tai sointu ja sen puute), kaksi erilaista äänenväriä jne.

Viime kädessä tämä vaihtelu ilmenee säkeistölaulun ja muuntelulaulun välisenä muunteluna: Kuulija
yrittää arvata mitä esittäjä seuraavaksi soittaa, ja esittäjä yrittää arvata, millaista musiikkia kuuntelija seuraavaksi KAIPAA! Musiikillinen keskusteluleikki on siis MOLEMMINPUOLISTA. Se on kuin korttipeliä, shakkia tai piiloleikkiä, jossa HÄVIÄJÄ voi jopa olla tyytyväisempi kuin voittaja!

Kuulija ei ole passiivinen vastaanottaja - häntä pitäisi aina nimittää KUUNTELIJAKSI. Mitä paremmin hän ennakoi musiikkia sitä suurempi houkutus hänelle tulee ITSE ilmaista sitä. Kun musiikin sanoma on opittu, se "muistetaan", jolloin esittäjä KATOAA ja kuulija jatkaa musiikkia tilaisuuden tullen - itse.

Tältä tasolta olemme siis löytäneet KAIKKIEN musiikkikulttuureiden yhteisen perussanoman. Täydellinen entropia ei suinkaan edellytä, että kaikki maailman musiikki olisi ULKOISESTI - fyysisenä todellisuutena - samanlaista. Entropiatila on pikemminkin sitä, että soittaja TIETÄÄ ilmaisevansa kaikille kulttuureille yhteistä perussanomaa (1-0 -ilmaisun tasolla), ja kuulija puolestaan tietää yhtä hyvin soittajan tekevän sen ULKONAISESTI eri menetelmillä kuin mikään muu kulttuuri. Tälle tasolle pääsyä saattaa helpottaa se, että kuuntelija ja soittaja ovat molemmat tietoisia kaikkien muiden kulttuureiden vastaavista ilmaisutavoista. Kansanmusiikin entropiatila on siis saavutettu silloin, kun kaikki maailman kansanmusiikkikulttuurit ovat
KENEN TAHANSA asiasta kiinnostuneen korvien ulottuvilla.

         B) Kehitys - pitkällä tähtäyksellä - PYRKII VÄISTÄMÄTTÖMÄSTI ENTROPIATILAA KOHTI.

         C) Yhtä varmaa on, ettei entropiatila VIELÄ vallitse maailmassa, jossa länsimainen ihminen kuvittelee maailman musiikin koostuvan 90-prosenttisesti länsimaisesta klassisesta ja afro-amerikkalaisesta "kevyestä" musiikista - lopun kymmenen prosentin kattaessa kaiken muun maapallon itsenäisen kansanmusiikin.

         D) Kysymys omasta moraalisesta ratkaisustamme kansanmusiikin kehityksen (ulkonaisen tehtävän) suuntaan on helppo: Sopeutuaksemme todellisuuteen meidän on edistettävä henkisen kehityksen kulkua siihen
suuntaan, johon se JOKA TAPAUKSESSA vääjäämättömästi kulkee - entropiatilaa kohti. Tällä tavoin autamme tapahtumain virtaa, aikaa kulkemaan fyysisessä todellisuudessa samaan suuntaan, samaan päämäärään kuin
missä - henkisessä todellisuudessa - itse jo olemme. Siinä todellisuudessa monien muiden tulevaisuus jo on MEIDÄN NYKYHETKEÄMME.

Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole absoluuttisia, objektiivisia. Ne ovat PAIKALLISIA käsitteitä, käsitteitä jonkin asian, informaation SUHTEEN. Asiat puolestaan ovat informaationvaihtoa tapahtuman ja sen kokijan välillä. Kansan-musiikin tulevaisuus on jo MENNEISYYDESSÄ saavutettu joka kerta, kun yksityinen ihminen on oman musiikkikulttuurinsa peilin kautta oppinut tajuamaan musiikin universaalin sanoman inhimillisen ilmaisun muotona, 1-0 -kielenä. Kansanmusiikilla on siis tulevaisuutta niin kauan, kuin on yksikin ihminen, joka ei
VIELÄ ole tajunnut musiikin perussanoman laatua. Tähän kieleen ovat palautettavissa myös kaikkien muiden taidemuotojenkin sanomat.

Taiteen sanoman erilaisuus verrattuna sattumaan - veikkausriviin - on siinä, että kieli oppimisen kautta tulee lopulta ennakoitavaksi siinä määrin, että ihminen todellisuutta pelkäämisen sijasta kokee sen jännittävänä seikkailuna. Silloin ihminen tuntee hallitsevansa todellisuutta, olevansa sen yläpuolella - sen sijaan että peloissaan olisi sen armoilla. Valitessamme näiden kahden suhtautumistavan (seikkailunhalun / seikkailunpelon) välillä valitsemme samalla vihan tai rakkauden.

Kun entropiatila on saavutettu, olemme yhtä todellisuuden kanssa. Erillisyytemme kutistuu verhoksi, jonka takana oleva todellinen näytelmä käydään elämän ja kuoleman näennäisen rajan tuolla puolen.

Keitele 13.06.1984  Ilpo Saastamoinen

JK. Ilpo Saastamoisen ajatuksia löytyy lisää ainakin Musiikin Suunnasta 4/1984, ss. 30-42. (Ilpo Saastamoinen: Entroposofia - musiikin uusi estetiikka),

Synkoopin toimitus odottaa kiinnostuneena kommentteja.