1984 Säveltäjäseminaari Amsterdamissa
Kansanmusiikin ja nykymusiikin kohtaaminen
Säveltäjäseminaari Amsterdamissa 22. - 29.10.1984
14.01.85 artikkeli ko. aiheesta - (Pelimanni?)
Kyseinen seminaari ei suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan - se on vuodesta 1977 lähtien säännöllisesti järjestetty tapahtuma Hollannin ja Bulgarian vaihdellessa isäntämaina. Taustajärjestönä on toiminut UNESCO:n kansainvälinen musiikkineuvosto, ja tällä kertaa muodollisena järjestäjänä Gaudeamus-säätiö sekä Sweelinck-konservatorio. Koska seminaarin teema oli kannaltani mitä kiinnostavin, järjestyi matka-apurahakin opetusministeriöltä Suomen Kansanmusiikkiliiton myötävaikutuksella. Perillä osoittautui sitä paitsi, että olinkin ainoa ns. aktiivinen osanottaja, jonka osallistumiskustannuksia EI oltu maksettu järjestäjien taholta. Muut osanottajat olivat eri puolilta maailmaa kutsuttuja nuoren polven nykysäveltäjiä - yhteensä 14:sta maasta - joten olin jazz- yms. taustoineni melko outo lintu kyseisessä seminaarissa. Tämä ei kuitenkaan estänyt millään tavalla hyötymästä tuosta viikon mittaisesta kansanmusiikin tietopaketista.
Seminaarin ehdottomasti tärkein anti olikin niissä esitelmissä, joita eri maista saapuneet osanottajat pitivät - kukin omasta kansanmusiikkikulttuuristaan. Seminaarin vetäjien - Ton de Leeuw Amsterdamista ja Dimiter Christof Sofiasta - esitelmien lisäksi ohjelmaan kuuluivat jokailtaiset nykymusiikkikonsertit, joissa oli enemmän tai vähemmän käytetty kansanmusiikkivaikutteita. Lisäksi halukkaat saattoivat esitellä omia sävellyksiään yksityisesti japanilaiselle säveltäjä Joji Yuasalle.
Alun alkaen panin merkille vanhan ja nuoren polven välisen eron ajattelutavassa suhteessa kansanmusiikkiin. Professoreiden avajaispuheissa heijastui selvästi tunnettu (aikansa elänyt?) ajatusmalli kansanmusiikista "maaperänä", perusmateriaalina nykysäveltäjälle, joka "jalostaa" "primitiivistä" materiaalia lainaamalla kansanmusiikkiteemoja, sovittamalla niitä uuteen uskoon tai - korkeimmalla tasolla - säilyttäen jäljellä vain kansanmusiikin "hengen" (!).
Perustana oli siis eräänlainen hierarkia-ajattelu perusaineksen ja sen jalostettujen muotojen välillä. Nuoremman polven säveltäjät näyttivät sen sijaan kiinnittävän enemmän huomiota kansanmusiikkikulttuureissa piileviin itseisarvoihin, joiden hyödyntäminen sävellystyössä jo sinänsä auttaa identiteetin löytämisessä (esim. alkuperäissoitinten käyttö taidemusiikin soitinten sijasta).
Identiteettikysymys olikin eräs tärkeimpiä viikon puheenaiheita: Missä on nykysäveltäjän paikka hänen toisaalta ilmaistessaan itseään persoonallisesti ja toisaalta samaistuessaan oman kansanmusiikkikulttuurinsa traditioon. On kyllä myönnettävä, että tiukimmatkin hierarkia-ajattelun kannattajat suhtautuivat kansanmusiikkiperinteisiin suurella rakkaudella; monissa maissa kansanmusiikki on enää ainoa musiikin muoto, jolla oma erikoislaatu on säilynyt ylikansallisen kulttuurin hyökyaallokosta huolimatta. On äärimmäisen vaikeaa enää puhua kansallisesta musiikkikulttuurista sen enempää taidemusiikin kuin jazzin tai rockmusiikinkaan ollessa kysymyksessä. Kansallinen identiteetti on historiaa.
Tässä yhteydessä näyttää siltä, että massatiedotus sinänsä ei ole ongelma. Ongelma on siinä. kuinka YKSIPUOLISESTI massatiedotus palvelee kuuntelijoita eri puolilla maailmaa, kuinka monivivahteisen kuvan tiedotusvälineet voivat antaa musiikin laajasta kentästä. Mitä enemmän suoritamme vertailevaa musiikinkuuntelua, sitä selvemmin huomaamme, kuinka nerokkailla tavoilla eri kansanmusiikki-kulttuurit ovat kehittyneet nykyiseen erilaisuuteensa käyttämällä näennäisesti äärimmäisen yksinkertaisia keinoja. Nuori säveltäjäsukupolvi on jo huomannut tämän, ja näyttää tällä hetkellä omaavan riittävän rohkeuden sijoittaa alkuperäisiä kansanmusiikin esityskeinoja suoraan nykymusiikkisävellysten sisälle, jolloin kansanmusiikki-kulttuurien sateenkaarikirjo alkaa heijastua identiteetin löytymisenä myös nykymusiikin alueella.
Millaista musiikkia sitten kuultiin? Dimitri Christof aloitti esitelmäkierroksen keskittyen erityisesti bulgarialaisten kylänaiskuorojen heterofonisuuteen sekä tahtilajeihin. Esimerkkeinä oli pari sangen hyvää levyä: Balkanton BHA 2067 / Kopriushtitsan III kansanmusiikkifestivaalit -76 sekä Balkanton BHA 10218 / Plana-kylän naislauluryhmä. Samana iltana kuulimme englantilaisen Richard Hamesin selostetun konsertin vihjeineen Australian alkuperäiskansojen musiikista.
Seuraavana päivänä hänen teemaansa jatkoi osittain indonesialainen Slamet Sjukur katsauksellaan anklung-
soittoperinteeseen. Anklung on telineeseen yläpäistään kiinnitettyjen bambuputkien kokonaisuus, jota heiluttamalla saadaan 1-2 eri säveltä. Melodian esittämiseen tarvitaan tällöin anklung-orkesteri jokaisen soittajan vastatessa vain tietystä äänenkorkeudesta.
Toisen päivän autenttisin esitys oli kuitenkin turkkilaisella saz-kielisoittimen soittajalla mr. Utlulla, joka soittonäyttein kertoi tahtilajienalueellisesta jakautumisesta Turkissa sekä sazin mikrointervalleista. Romanialainen Ulpia Vlad soitti myös ainakin minulle ennen kuulemattomia näytteitä maansa todella mielen-kiintoisesta moniäänisestä kuorolaulusta.
Kolmantena päivänä meille esiteltiin neljän säveltäjän voimin koko puolalaisen nykymusiikin näyttämö Pendereckin jälkeiseltä ajalta. Heidän musiikkiaan oli ainakin minusta sangen vaikea yhdistää kansanmusiikkiin millään tavoin. Paradoksaalista tämä oli erityisesti siksi, että myöhemmissä keskusteluissa he (mm. Edward Cielicki) osoittautuivat olevan ehdottomasti ainoita, joiden opiskeluaikaan kuuluivat kenttänauhoitukset vuoristojen maalaiskylissä ym. paikoissa ja joilla oli todella ensi käden tuntuma puolalaiseen kansanmusiikkiin. Tämä puoli asiasta varmennettiin nauhurin ja punaviinipullon avulla seminaariviikon viimeisenä yönseutuna hotellissamme. Samalla kuulin heiltä sangen erikoisen tarinan Alaskan ortodoksisesta kirkkolaulusta! Kyseessä on siirtokunta, joka oli aikoinaan lähtenyt Venäjältä pakoon ortodoksisen kirkon päätöstä rituaalien uudistamisesta. Tätä alkuperäisenä säilynyttä perinnettä joku puolalainen oli sittemmin onnistunut nauhoittamaan.
Kolmas iltapäivä olikin varattu huonetoverilleni Sinan Savaskanille ja minulle. S . Savaskanin aihe kosketteli pikemminkin sävellystekniikkaa. Muuten hän osoittautui lontoolaiseksi maailmankansalaiseksi - kaukasialainen isä ja itse asunut jonkin aikaa Turkissa, joten meillä riitti yhteisiä puheenaiheita noiden alueiden musiikista.
Oma esitelmäni käsitteli lähinnä kansanmusiikkia itseisarvona; sitä, kuinka yksin-kertaisesta materiaalista on jo vuosituhansia muokattu informaatioarvoltaan suurta musiikkia. Kunkin aikakauden kansanmusiikki puolestaan
hyödyntää ja jalostaa (!) ympäristönsä korkeakulttuurin musiikkia omaehtoisesti, täysin omien esteettisten periaatteidensa mukaan. Nämä periaatteet eivät ilmene nuottimerkinnöissä, koska ne edustavat useimmiten korvakuulokulttuuria ja sellaisina ovat virallisen estetiikkamme tavoittamattomissa.
Iltakonsertissa kuulimme MUSICA TRIFORM -yhtyeen esittämänä aasialaisten säveltäjien musiikkia. Leimaa-antavana oli erityisesti japanilaisen huilun shakuhachin soitto ja siihen liittyvät teatterielementit
huudahduksineen jne.
Neljäs luentopäivä alkoi juutalaisen moniäänisen toranlukulaulutavan esittelyllä. Asiantuntijana toimi kurssin ainoa naisosanottaja, Berliinissä sävellystä opiskeleva Chaya Schwarz. Nauhanäytteet olivat jälleen vertaansa vailla: laulutapa osittain kalevalaista limittäin laulamista mutta varustettuna gruusialaisen kuorolaulun tapaisella soinnutuksella, joka pyörii eurooppalaisen harmoniakäsitteen ja satunnaisen moniäänisyyden välimaastossa.
Loppupäivä kului säveltäjä Joji Yuasan esitellessä japanilaisen haiku-runon ja nykymusiikin välisiä kytkentöjä. Japani on painava sana nykymusiikin maailman-kartalla. Siksikö, että siellä ei hävetä kansallisten ainesten esilletuomista uuden musiikin teoksissa?
Viimeinen täysi työpäivä toi vielä mukanaan yllätyksen: espanjalainen Pedro Guajardo esitteli baskien musiikkiin liittyvän txalaparta-soittimen soittoperinteen. Tarvitaan vain puupöytä ja kaksi kahdella halolla varustettua miestä vastakkaisille puolille. He soittavat loputtomasti tiettyä peruskuviota kunnes ekstaasin hetkellä alkavat yhtäkkiä muunnella peruskuviota raivokkaasti. Muinaisia shamaaneja?
Selostus toi heti mieleen kytkennät syyrialaiseen huhmareen soittoperinteeseen. Valitettavasti en ole vielä saanut mistään autenttista levytystä tuosta musiikista. Mutta sen sijaan kuulimme komean näytteen
siitä, kuinka tätä tyyliä on hyödynnetty nykymusiikin puitteissa.
Kurssin viimeinen luento olikin jo lähes shamanismin pääpaikalta, sillä USA:ssa asuva saksalainen H.C. Detlefsen esitteli sävellyksiään, jotka pohjautuivat suoraan Tiibetin buddhalaisluostarien rituaalimusiikkiin. Sikäläinen nuottimerkintäkirjoitus jo sellaisenaan näytti kiinnostavan näitä musiikintekijöitä, joiden omakin nuottimerkintä jo alkaa muistuttaa enemmän abstraktia grafiikkaa, maalausta kuin tavanomaista nuottilehteä.
Vaikka kysymyksessä olikin ensimmäinen kansainvälinen kansanmusiikkia käsittelevä erityisseminaari allekirjoittaneen osalta, olin siitä huolimatta myönteisesti yllättynyt saamastani valtavasta tietomäärästä(mukaan luettuna yli 15 h nauhoituksia). Kun tällainen seminaari suurelta osin perustuu juuri osanottajien itse "opettajina" toimimiseen, on luonnollista, että työpäivät poikkeuksetta jatkuivatkin iltaisin yhteisten keskustelujen merkeissä pienryhmissä. Näissä palavereissa ehkä sittenkin oli suurin musiikillinen anti. Minulle se merkitsi samalla erittäin antoisaa näkökulmaa nykymusiikin kysymyksiin - lisäten kuitenkin samalla uskoa kansan-musiikkikulttuureiden toiseen tulemiseen.
14.1.1985 Ilpo Saastamoinen