1995 Virta vierii
Virta vierii, ranta pysyy...
Suomensukuisten kansojen laulukirja
Toim. György Kádár, Zsuzsanna Albert, Sinikka Pohjola, Anna-Liisa Ritamäki
Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 1995
Kokoelma sisältää vajaat 150 laulua, jotka on valikoitu etupäässä aikaisemmin ilmestyneistä kokoelmista. Painoasu on selkeä, joskin juhlajulkaisujen tapaan ajoittain enemmän tyhjää tilaa kuin tekstiä sisältävä. Noihin tyhjiin tiloihin olisi kaivannut edes pieniä lisäselostuksia kyseisten laulujen taustoista. Esim. maininnat laulun esiintymisalueesta tai edes tallennuspaikasta olisi antanut viitteitä yksittäisen kulttuurin jakautumisesta toisistaan erottuviksi osa-alueiksi. Selityksiä ei tarvittaisi. jos voitaisiin sanoa, että laulut ovat kunkin kansan tyypillisiä edustajia. Näin ei kuitenkaan aina ole. Seurauksena on ongelma, kenelle kirja on oikein tarkoitettu. Ne, joilla olisi tarpeellista taustatietoa lauluista, eivät tule käyttämään tätä kirjaa, koska alkuperäiskokoelmissa lisätietoa on huomattavasti enemmän. Ilman taustatietoja taas päädytään koulukirjojen yleiselle tasolle: elävä kansanmusiikki esittäytyy vain kivettyneessä muodossa jonkinlaisena ’oikean’ kulttuurin esiasteena.
Mikä on kirjan ongelma? Ristiriita ilmoitettujen päämäärien ja käytännön toteutuksen välillä. Kirjan sanotaan valmistuneen ’suomalais-ugrilaisena yhteistyönä’. Näin onkin varmasti ollut - mutta vain kielen alueella. Jos materiaalin valikoinnissa olisi hyödynnetty kansojen omaa asiantuntemusta, olisi epäilemättä saatu toisenlaisen lauluvalikoiman ohessa myös huomattava määrä elävöittävää lisätietoa. Tällaista tietoa olisi varmasti voitu saada olemalla yhteydessä eri osa-alueiden paikallisiin asiantuntijoihin esim. Mordvassa, Marissa, Udmurtiassa ja Eestissä. Aivan varmasti samassa yhteydessä olisi voitu hankkia edes vähän ennen julkaisematonta materiaalia, jolloin kirjan julkaiseminen olisi ollut perusteltua myös musiikillisesti.
Näin ei ole myöskään toteutunut se kirjan takakansitekstin toive. että ’isommat saavat pienemmiltä apua’. Tämä on valitettavaa, koska juuri nyt olemme tilanteessa, jossa kommunikaatio ensi kerran pitkästä aikaa on tullut jälleen mahdolliseksi. Kun näin ei ole tehty, on seurauksena, että kolmasosassa lauluista on tavalla tai toisella László Vikárin käden jälki - ikään kuin esim. Bojarkinin, Gerassimovan, Vladykinan tai Nurievan tutkimuksia ei lainkaan olisi olemassa puhumattakaan H. Tampereen perusteoksesta ’Eesti rahvalaule viisidega’. Poissa ovat karjalaisten itkut ja joiut, setukaisten kansanlaulut, komien itkut sekä koko itäsaamelainen leudd- ja luvv’t -perinne. Niinikään jää selvittämättä, että noin puolet udmurtien materiaalista onkin peräisin varsinaisen Udmurtian ulkopuolelta, Tatariasta jne. - ikään kuin ikivanhaa kolmisävelikköä ei enää löytyisi varsinaisen Udmurtian sisältä.
Oman mielenkiintonsa olisi tuonut mainita, että Udmurtian laulut N:o 1-2 ovat alunperin häälauluja, N:o 3 ’vierailulaulu’, N:o 4 Tatarian alueelta tallennettu rekryyttilaulu, josta käytetty termi ’zout’ (= sävelmä, laulu) viittaa arabialaiseen termiin ’saut’, joka tarkoittaa melodiaa tai ääntä.
Armas Launiksen aineiston käyttäminen virolaislaulujen pääasiallisena lähteenä (Tampereen sijasta) on johtanut siihen, että eestiläislaulut näyttävät parin säkeistön mittaisilta rallatuksilta. Tämä ei kerro totuutta kyseisen kansanlauluperinteen tunnetusti pitkistä teksteistä.
Aikaisemmin julkaistujen nuotinnusten kopioiminen sellaisenaan ilman kritiikkiä johtaa ongelmiin, sillä niissä mahdollisesti olevat huonot tulkinnat, jopa virheet toistuvat sekä lisäksi kopiointivaiheessa saattaa lisäksi tulla jopa uusia virheitä (esim. saamelaisjoiku N:o 10). ’Lappische Joiku-Lieder aus Karasjok’ on osittain epäluotettava, koska saamelaisten perinteisesti kaikista painottomin yksinäinen ’go’ -liite (tai vastaava) saattaa sijaita tahtiviivan jälkeisellä pääiskulla. Tähän paikkaan se sijoittuu ainoastaan aloittaessaan ’merkityksettömien’ tavujen sarjan. Tällainen sekaannus heijastuu mm. N:on 10 ’suomennoksessa’. Samasta syystä N:on 7 tahtilaji on pikemminkin 5/4 (3+2) kuin 5/8 ja puolestaan N:on 19 tahtilaji pikemminkin 10/4 (32+23) kuin 5/4 ilman tarkempaa alajaottelua.
Sama koskee aika-arvoja. ’Pienemmiltä’ ei ole kyselty silloin, kun nuoteissa käytetään kvartoleja ja kvintoleja. Ne eivät kuulu sekatahtilajiseen ’pitkä-lyhyt’ -ajattelumalliin. Jopa triolinkin tarve on erittäin harvinaista saamelaismusiikissa, jossa ’hidas-nopea’ -kahtiajako sen sijaan saattaisi olla lähempänä sopivaa ajattelumallia etsiessämme.
Tila ei salli perusteellista analyysiä, joten edellinen perustuu hyvin pintapuoliseen tarkasteluun. On selvää, että kirja palvelee asianharrastajia sen vuoksi, että olemme saaneet käyttöömme uusia laulusuomennoksia.
Mitä puuttuu musiikillisesta annista? Tämän päivän etnomusikologiassa on jo selkeä näkemys siitä, että luovuus, variointi ja viime kädessä improvisointi ovat olleet elävien kulttuureiden elinehto. Suomalais-ugrilaisesta musiikista kiinnostunut ei voisi kuvitellakaan tänä päivänä tekevänsä kirjaa, joka ei kunnioittaisi vanhojen laulajien kykyä luoda joka hetki uutta oman traditionsa pohjalta. Jos tämä muuntelukyky katoaa, merkitsee se kuoliniskua kulttuurille itselleen. Vain näin elämän ’virta voi vieriä’. Käsittelemäni kirja edustaa tässä suhteessa ’ranta pysyy’ -puolta. Vikár huomasi virran vieneen suomalais-ugrilaisen kansanlaulun jo v.1985 kirjansa esipuheessa. Osittain yhdyn häneen.
Ilpo Saastamoinen (1995)