1990 Katsaus menneeseen nykypäivän valossa

"Katsaus menneeseen nykypäivän valossa", Musiikin suunta 3/90, ss.1-5

Katsaus menneeseen nykypäivän valossa

Joskus on hyvä palata katsomaan sitä, mitä parikymmentä vuotta sitten on tullut tehtyä. Lukiessani Musiikin Suunnan tämän numeron artikkelivalikoimaa olen tuntenut olevani melko rauhallisella mielellä; en muuttaisi kovinkaan paljon edes jälkikäteen näiden tekstien perusajatuksia. Kieliasua tietysti voisi paljonkin yksinkertaistaa. Onhan viime vuosina päämääränäni ollut pyrkiä ilmaisemaan musiikkia koskevia ajatuksiani niin vähillä erikoistermeillä kuin suinkin on mahdollista. Monille lukijoille käsitykseni musiikin kokemisprosesseista ovat siitä huolimatta menneet reilusti yli hilseen.

Kehitys näyttää kuitenkin yhä väistämättömämmin kulkevan kohti informaatio-teoreettista lähestymistapaa musiikkikokemusten tutkimuksessa. Kirjassaan "Miten teen tiedettä taiteesta" (Clarion 1986) Lauri Olavi
Routila sanoo mm:

"...Teos, tekijä ja vastaanottaja yhdessä muodostavat ilmiön, jota kutsumme taiteeksi." (s.56). "...Merkkien koodaus viestiksi tuottaa taideteoksen ja sen dekoodaus teoksen havainnon. Viesti menee perille, jos
vastaanottajalla ja lähettäjällä on riittävässä määrin samanlaiset merkkivarastot ja koodit." (s.58). "...Oppimisen myötä kykymme nähdä säännönmukaisuuksia kasvaa... Viestin odotettavuus määrää sen ymmärrettävyyden." (s.60).

Informaatioteoriaan pohjautuva näkökulma johdattaa meidät väistämättä arvioimaan uudelleen myös "objektiivisten" arvojen käsitettä musiikissa. Selkeää objektiivisuuden kritiikkiä tiedemaailman puolella on viime aikoina esittänyt mm. ekofilosofi Henry Skolimowski kirjassaan Ekofilosofia (Kirjayhtymä 1984):
"...Kaikki elämänmuodot ovat sitoutuneita. Ontologisena ilmiönä elämä ei tunnusta objektiivisuutta ja puolueettomuutta... Objektiivisuus on ihmismielen sepite, sitä ei ole luonnossa... Objektiivisuus on arvioimisen tapa... se on pelkästään ihmismielen taipumus... Objektiivisuus ei ole ihmisen ulkopuolella oleva "objektiivinen tosiasia"... Me konstituoimme osaltamme olemassaoloa havaitsemisellamme. Havaitsijaa ei voida erottaa havaitusta." (ss.37-39).

Vuonna 1991 ilmestyvässä kirjassani "Keiteleen oudompi nuottikirja" palaan vielä näihin asioihin. Erona on kuitenkin pari seikkaa tämän lehden vanhoihin artikkeleihin verrattuna:
Historiallinen tilanne 1970-luvulla oli erilainen kuin tänään. Vakava ja kevyt musiikki olivat selvästi aktiivisessa kamppailuvaiheessa keskenään. Vastaavasti julkisuudessa esitetyt kannanotot olivat kärkevämpiä kuin nykyisin. Tämä heijastui mm. käsityksessä että minulla olisi jotain henkilökohtaista kaunaa taidemusiikkia kohtaan.

Tällaiset käsitykset eivät kuvaa minua vaan pikemminkin lausujan omia piileviä asenteita kevyttä musiikkia kohtaan. Arvosteluni on - näin jälkikäteenkin nähtynä - etupäässä kohdistunut yhteiskunnan musiikkipolitiikan epätasapainoon, taiderahojen yksipuoliseen suuntautumiseen jne. Tietenkin pyrin asettamaan kyseenalaiseksi myös objektiivisen arvohierarkian, joka näytti vielä tuolloin olevan hallitseva ilmiö käytännön musiikkipolitiikassa.

Ajat ovat muuttuneet. En osaa tänä päivänä olla enää niin "vihainen" kuin ennen. Haluan tietoisestikin asennoitua myönteisemmin toisenlaisen arvomaailman edustajiin. Tiedän, että vain yhdessä rakentamalla maailma voi kehittyä. On voima-varojen tuhlausta keskittyä osoittamaan toinen aina väärässä olevaksi. Toivoakseni elämä on minua opettanut tuossa asiassa oikeaan suuntaan.

Toinen seikka, jossa olen muuttunut, on edustamani musiikin kenttä. Tässä mukana olevat artikkelit edustavat lähes yksinomaan pop/jazz-muusikon näkökulmaa. Mutta koko 80-luvun ajan olen irtautunut yhä enemmän tuosta suppeaksi huomaamastani näkökulmasta ja laajentanut sitä erityisesti etnisten musiikkikulttuurien suuntaan. En ole suinkaan

unohtanut afro-amerikkalaisen musiikin muotoja. Olen ainoastaan huomannut, että ne edustavat vain yhtä näkökulmaa. Esimerkiksi improvisointi on ollut yleis-inhimillinen piirre kautta aikojen elävissä musiikkikulttuureissa. Tällöin on luonnollisinta keskittyä niihin kulttuureihin, jotka itse kukin kokee itselleen läheisiksi. Ja minulle suomalais-ugrilaisten kansojen musiikillinen menneisyys on yhä enemmän alkanut muodostua kiinnostuksen aiheeksi oman musiikillisen identiteettini löytämiseksi.

Kolmas seikka, johon haluaisin kiinnittää huomiota, on kieli. Olen aina rakastanut runollista ilmaisua. Yleensä tieteen maailmassa se on ollut eräänlainen tabu; yksilön persoonallisuus ei saisi tulla esille tieteellisestä
 tekstistä muutoin kuin tieteellisellä kielellä. Kuitenkin me siteeraamme mieluimmin vanhoilta kirjoittajilta juuri niitä tekstikatkelmia, jotka myös kirjallisessa mielessä ovat upeimmin ilmaistuja. Ne ovat juuri sellaisia katkelmia, joista ilmenee - ei pelkästään tieteellinen asennoituminen vaan - rakkaus musiikkia ja sitä luovia ihmisiä kohtaan.

Tässä mielessä haluan johdantoni lopuksi liittää mukaan tekstikatkelman kolttaleudd-analyysistäni. Se on esimerkki sellaisesta tekstistä, joka ei ole mahtunut mukaan julkaistaessa tieteellisen tiivistä tekstiä
(Saastamoinen: Kolttasaamelainen leudd, Etnomusikologian vuosikirja 1986).

Kuitenkin olen sitä mieltä, että se saattaa avata osan musiikin maailmaa monin verroin paremmin kuin kymmenen kaavakuvaa, jos vain se osuu juuri tietyllä tavalla oikean lukijan käsiin. Katkelma edustaa toisenlaista tapaa paneutua musiikin ikäviltä tuntuviin rakenneongelmiin.

Rakenne ja aika

Oivallettuani jonkin sarjan rakenteen oivallan mahdollisesti tulevaisuuden. Oivalletulta osin tulevaisuus osoittautuu siis tautologiaksi, kuvaksi joka kokonaisuutena ilmestyy silloin tällöin näköpiiriimme. Me tunnemme sen, jos meillä on sille nimi valmiina muistissamme. Kommunikaatiomuotona esittäjäksi naamioitunut musiikki yrittää puolestaan arvata sen rakennekuvan, joka on meissä valmiina... pettääkseen, yllättääkseen meidät. Osat ovat vaihtuneet...

Tulevaisuus on kenties rakenteeltaan looginen, vaikkakin tuhansien eripituisten lukusarjojen kombinaatio. Sitä on siis mahdoton käsittää yksinkertaisimpia osatapauksia lukuunottamatta. Tämä tulevaisuudenkuva on siis liian monimutkainen mekanistisesti, laskemalla hallittavaksi.

Niin kauan kuin emme hahmota menneisyyden 1-0 -sarjan rakennetta oikein, on tulevaisuus reaalista, ennalta arvaamatonta, todellista. Kun tulkinnan kohteena oleva mennyt on ymmärretty, on kuulija kypsä kiinnittämään huomionsa toiseen todellisuuteen, sillä tämänpuolisessa ei enää ole mitään ihmettelemistä. Kuulijasta on tullut tulevaisuuden rakentaja eikä kohde. Valinnaksi jää, riittääkö rakenteen oivaltaminen, vai paneudummeko rakenneosien sisäisiin muunteluketjuihin. Tämänpuolisen pieniä vivahde-eroja voi tarkkailla nauttien, rakkaudella, koska se on hallussa... Se on ratkaistu, joten se ei pelota enää. Sen siivellä voidaan elää ja olla sen kanssa yhtä... vaikka se joskus tiedettäisiinkin päättymättömäksi lukusarjaksi. Olemme kuitenkin valmiit ottamaan erehtymisen riskin.

Miten kokemussarjojen symmetrisyys havaitaan? Onko kysymys elämän filminauhasta, joka kelautuu muistoissaan alkuun - kuin kasettinauha joka kelataan takaisin uudelleenäänitystä varten? Kuinka paljon poispyyhkiytyvä vanha informaatio vaikuttaa uudelleen äänitettävään käänteisesti? Tämä tajuaminen synnyttää käsittämättömän paljon uusia kysymyksiä. Missä kohden tulevaisuus valitaan? Onko se koko ajan annettu
kaksi- tai useampiselitteisenä? Tämä ajatusleikki syntyy miettiessäni, kuinka yksisävelikkö-leudd kuvaa elämää... Ei - ei se kuvaa, vaan minun tulkintani kuvaa... Tuo leudd... se on itse elämä! Mutta ilman tulkintaa se jää mysteeriksi.

Se opitaan joko oivaltamalla se analyyttisesti (tai rekonstruoimalla synteettisesti) tai toistamalla sitä niin monta kertaa, että se opitaan elämällä se kantapään kautta, kuten kulttuurin sisällä elävät sen tekevät. Molemmat menetelmät antavat ihmiselle jotain - ehkä lopulta iloa enemmän kuin surua.

Miltä tuntuu meediosta, jolle hiljaisuus kuiskii sekä kysymyksiä että vastauksia? Kolmasti olen noussut tänä valoisana kesäyönä vuoteesta kesken unen kirjoittamaan tätä. Mietin, onko tuo laulaja meedio, jonka läpi kollektiivinen kulttuurimuisti suodattuu. Kuinka lähellä hän on kaupunki-kortteleiden mustaa bluesin soittajaa, kostean kellarin itseoppinutta kitaran-vinguttajaa tai tunnollisesti soittotunneilla käyvää keskivertoperheen pikkutyttöä? Omia lapsiani... minua?

Kenen elämää se leudd on? Sen kulku alusta loppuun on ainoa todiste siitä, että se tietää minne sen pitää kulkea!

Minne minun pitää mennä pyrkiessäni ennakoimaan kuulemaani? Pitääkö minun yleensä mennä? Onko ääniympäristöni hallitseminen niin tärkeää? Harjoittelenko musiikin ennalta arvaamattomuuden avulla kohtaamaan myös elämän tarjoamat yllätykset... kohtaamaan toisen todellisuuden tämän peilitodellisuuden avulla? Harjoittelenko sivuuttamaan yllätykset?

Elämän ja musiikin kulku on ennalta arvaamatonta niin kauan kuin en tajua sen rakennetta. Onko tuon rakenteen takana alkuoletus, joka vain kertautuu sarjoina ja symmetrioina? Jos alkuoletus on oikea, muuttuisivat menneisyys ja tulevaisuus kuvaksi, joka näkyy kokonaisuudessaan yhdellä hetkellä, yhdessä silmänräpäyksessä. Sitä ennen on kuitenkin kuljettava tuo musiikin/elämän lanka jossain todellisuudessa läpi - alusta loppuun - jotta voidaan todeta, oliko oletus elämän siementä kantava.

Voiko tämän tehdä teoreettisesti, analyyttisesti etukäteen? Tarvitseeko kuulijan tehdä sitä? Ja jos tarvitsee, niin kuinka monta kuuntelukertaa se vaatisi? Onko minulla aikaa siihen, jos minun on käytävä läpi kaikki etniset kulttuurit? Onko länsimaisen ihmisen teoreettinen tapa ainoa riittävän nopea keino oppia ymmärtämään oman kulttuurin lisäksi myös muiden kulttuurien sanoma? Onko se länsimaisen ihmisen anti ihmiskunnalle... kehittää ymmärtämisen pikakeinot oppimatta itse käyttämään niitä? Olisiko jo tullut aika oppia ymmärtämään... itsekin... ja sen jälkeen auttaa samalla muita... sillä tavalla ...?

Kuka se on joka soittaa? Olemmeko se me itse valitessamme juuri tämän sävelmän ja päättäessämme tutkia sen perusteellisesti? Me itse olemme tuo sävelmä, joka soi koko ajan... mielessä. Juuri siellä sisällä eikä jossain muualla. Kuitenkin joku muu laulaa sen meille... ulkoa... sisälle... Kuka se laulaja on? Se on vieras, niin kauan kuin emme tiedä, miten hän jatkaa lauluaan. Ja kun tiedämme, avautuvat silmämme näkemään, että hän olikin minä itse. Sillä me olemme yhtä... Käsittämätöntä...

-----