1990 Musiikki luovuuden leikkinä

ILPO SAASTAMOINEN: Musiikki luovuuden leikkinä

IMPRO - Keskustelua musiikkikoulutuksesta - Vaasan läänin taidetoimikunta 1990
(Eräs parhaimpia kirjoittamiani artikkeleita!!!)  (Ks. myös Muusikko -90?)

Ks. myös: Musiikin Suunta 1/1990, ss. 74 -82: "Improvisointi ja kulttuurin voima"

Artikkelin sisältämät ajatukset ovat tiivistelmä Ilpo Saastamoisen kirjasta "Keiteleen oudompi nuottikirja' joka ilmestyy Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen kustantamana keväällä -90. Samasta aiheesta pidetään Kaustisella 3.-8. kesäkuuta erityisesti opettajille tarkoitettu improvisointileikki kurssi, jonka vetäjinä toimivat Ilpo Saastamoinen ja eestiläinen Mikk Sarv.

Perinteisessä musiikinopetuksessa on yleensä havaittavissa eräs piirre; luovuuteen kehittämisen totaalinen puuttuminen.
Luovuutta on monenlaista. Tässä yhteydessä tarkoitan sillä erityisesti improvisointia. Ero säveltämisen ja improvisoinnin välillä on siinä, ettei improvisoitua esitystä voida korjata. Se on julkista säveltämistä, luomista yleisön edessä. Se ei ole ulkoa opeteltua eikä sitä soiteta nuoteista.

 

LUOVA JA TOISTAVA MUSIIKKI.

Yleisesti ottaen musiikissa voidaan nähdä kaksi eri puolta; luova ja toistava. Toistavaa puolta edustaa traditio, perinne, siis musiikki joka voidaan opettamalla välittää edelleen, esim. ulkoa opeteltavat säkeistölaulut.

Luova puoli sitä vastoin on vaikeasti omaksuttavissa, sillä improvisoitua esitystä on mahdotonta toistaa kahta kertaa samanlaisena. Vasta tällä vuosisadalla ovat ääni-tallennustekniikat antaneet uusia mahdollisuuksia improvisoinnin ymmärtämiseen ja opiskeluun jopa analyysin avulla.

Miksi improvisoinnin opettaminen on ollut vaikeaa? Vaikeus piilee sen perus-luonteessa. Improvisointi on pikemminkin sääntöjen pakenemista kuin niiden noudattamista. Tämä tekniikka edellyttää musiikillisen materiaalin hallinnasta syntyvää vahvaa itseluottamusta. Materiaalilla leikittely ei onnistu älyllisen tietoisen ajattelun avulla. Se on tähän tarkoitukseen liian hidas alitajuiseen ajatteluun verrattuna. Tietoinen minä toimii pikemminkin suorituksen kuuntelijana ja arvioijana. Tässä mielessä soittaja on itsekin osa oman itsensä yleisöstä.

Raja luovan ja toistavan välillä on kuin veteen piirretty viiva. Improvisoitu esitys voi olla niin rutiinilla tehty, ettei se edusta kovinkaan suurta luovuutta. Sävellys puolestaan voi olla improvisoinnin kaltaisesti syntynyt; se on valmis ensi kuulemalla, ilman mietiskelyjä. Kaikista tärkein tekijä on kuitenkin se, että esittäjän ja kuulijan käsitykset luovuudesta harvoin ovat identtiset. Sama tuote voi toisen mielestä edustaa luovuutta ja toisen mielestä pelkkää perinteen toistoa.
Tällaisessa vuorovaikutussuhteessa on siis lähtökohtana vähintään kahden samanaikaisen, yhtä todellisen arvomaailman välinen kohtaaminen. Vuosisatamme puoliväliin saakka sitä ei uskallettu vielä nähdä, koska se vei pohjan yhdeltä objektiiviselta todellisuudelta ja sen mukanaan tuomalta absoluuttiselta arvomaailmalta.

Luova ja toistava puoli ovat nähtävästi aina olleet mukana musiikin tuottamisessa ihmiskunnan historian ajan. Luovuus ei siis ole jonkun suoralinjaisen kehityksen myöhäissyntyinen muoto. Improvisoinnin pitkä historia osoittaa yleensäkin harhaksi sen käsityksen, että musiikki olisi jotenkin kehittynyt  yksinkertaisesta monimutkaiseen ja että kehityksen huippu olisi länsimainen taidemusiikki.

Luovuutta, improvisointia on edelleenkin jäljellä jokaisessa elävässä etnisessä musiikkikulttuurissa. Ihmiskunta on kautta aikojen saanut seurata lukuisia näyttöjä monimutkaisesta luovuudesta lintujen laulussa, eläinten käyttäytymisessä jne. Luonnosta suoraan elantonsa saaneet kansat ovat kyenneet lukemaan tuota kieltä nykyihmistä huomattavasti paremmin. Mutta koneet eivät elä. Kuolleiden koneiden aikakaudella meidät on sen sijaan opetettu ihannoimaan sääntöjen toteutumista. Poikkeavuudet on ymmärretty kielteisinä ilmiöinä. Vain
joissakin tapauksissa säännöt rikkonut on saanut neron merkinnän itsestään historian kirjoihin.

 

MUSIIKILLINEN VIESTI INFORMAATIONA.

Musiikki on informaatiota siinä missä puhe, eleet, ilmeet, kuvat jne. Musiikillinen viesti on kuitenkin abstraktimpaa kuin puhe, joka liimaa kokemuksen kautta yhteen sanat ja niiden yhteydessä esiintyneet todellisuudesta saadut mielikuvat. Kun toinen esiintyy, niin toinen tulee mieleen.

Usein musiikki herättää ulkomusiikillisia mielikuvia. Ne eivät kuitenkaan ole musiikin ominaisuus, vaan kuulija itse tuottaa ne. Hänen mieleensä palautuu esim. muisto tilanteesta, jolloin hän ensi kerran kuuli saman sävelmän. Tällöin musiikki toimii sanan tavoin. Se on kuin taulun nimi, joka kokemuksen kautta tuo mieleen itse taulun.

Jos nämä ulkomusiikilliset mielikuvat eliminoidaan, jää jäljelle pelkistetty informaatiotodellisuus. Tässä mielessä puhdas musiikki viittaa vain itseensä - musiikkitradition osana - houkuttelemalla kuulijan hahmottamaan sääntöjä ja sittemmin poikkeamalla niistä luovalla tavalla.

Informaation mittana on sen ennakoitavuus. Tradition, perinteen viesti muuttuu nollainformaatioksi hetkellä, jolloin uusi ihminen on oppinut viimeisenkin laulun, rituaalin, soittotavan tms. opeteltavissa olevan seikan. Yhteisön sisällä tämä yleensä tapahtuu suunnilleen aikuisikään tultaessa.

Luova, improvisoitu musiikki edustaa aina suhteellisen monimutkaista informaatiota - myös yhteisön omille jäsenille. Suhteellinen -sanaa ei pidä tässä unohtaa, sillä musiikki-informaatio on joko yksinkertaista(ennakoitavaa) tai monimutkaista (ennalta arvaamatonta) aina jollekin. Vuorovaikutuksessa informaation määrä on siis vain subjektiivisesti määriteltävissä.

 

NOLLAINFORMAATIO RYHMÄYKSEYDEN SYMBOLINA.

Yhteisönsä musiikillisen ilmaisun omaksunut tulee siltä osin yhteisönsä jäseneksi ja edustajaksi. Hän samaistuu ryhmäänsä. Yhteinen kulttuuriperinne on suoraan verrannollinen ryhmäidentiteetin, me-hengen muodostumiseen. On siis olemassa ihmisten joukko, jolle tietty musiikkiperinne edustaa nollainformaatiota. Kun he kuulevat alun, he tietävät lopun. He rakentavat mielessään hahmon osasta hahmon koko ilmenevän muodon. Siltä osin he ovat yhtä. He tietävät jopa hetken, milloin jokin rituaali aloitetaan. Yksilön sijasta ME osaamme tietyn laulun ja olemme siltä osin lähes identtisiä lauman jäseniä.

Ryhmän ulkopuolisille ihmisille ko. musiikki edustaa salakieltä, ryhmiä erottavaa tekijää. Kun ensimmäinen heistä oppii laulun, saa hän haltuunsa avaimen alkuperäis-ryhmän jäsenyyteen.

Ihminen ei kuitenkaan ole pelkästään laumaeläin vaan samalla kertaa myös ainut-laatuinen yksilö - vaikkakin yhteisönsä jäsen. Ryhmäyhteys on tärkeää ihmiselle, jolla on heikohko (musiikillinen) itsetunto.
Monille se ei kuitenkaan riitä.

 

ITSETUNTO JA MUSIIKILLINEN VIESTINTÄ.

Yksilön identiteettiä heijastaa hänen esittämässään musiikissa luova toiminta, improvisointi. Perinteeseen verrattuna informaation määrä improvisaatiossa kuuluu toiseen ääripäähän. Tavallisesti improvisoiva ihminen ei edes itsekään tiedä, miten soolo seuraavalla hetkellä jatkuu. Kuinka sitten joku toinen voisi sen arvata? Improvisoiva ihminen on tältä osin yksilönä korvaamaton. Kukaan muu ei voi soittaa  hänen sooloaan täsmälleen samalla tavalla. Tällä tavalla hän erottautuu joukosta ainutkertaiseksi yksilöksi. Tekemisellään hän löytää paikkansa yhteisön persoonallisena jäsenenä - ei enää nimettömänä lauman osana.

Joskus käy niin, että yksilöllisyydestä tulee itsetarkoitus. Informaation määrä improvisoinnissa kasvaa silloin niin suureksi, ettei yhteisö enää tavoita siitä omaa perinnettään. Seurauksena on kuuntelijoiden kyllästyminen. Ryhmä sulkee yksilön ulkopuolelleen. Onko niin, että "väärinymmärretyt nerot" eivät ole olleet realisteja? Terveen ihmisen ja terveen kulttuurin sisällä luovuus ja traditio ovat sopusoinnussa keskenään. Jos musiikista puuttuu jompikumpi, on se merkkinä musiikin tai ympäristön (!) sairaudesta.

 

LUOVUUDEN JA TRADITION VÄLINEN TASAPAINO.

Tasapainon muotoja on suunnilleen yhtä monta kuin on kulttuurejakin. Luovuus ja perinne ilmenevät yhtä hyvin samanaikaisesti kuin peräkkäisinä kausina. Improvisoiva esilaulaja voi esittää soolonsa yhtä hyvin vuorotellen perinnettä edustavan kuoron kanssa kuin tehdä koristelunsa kuoron päälle. Afrikkalaisessa lyömäsoitin-perinteessä jokaisella rummulla on hyvin tarkka roolijako. Tavallisesti vain yksi rumpu soittaa vapaita sooloja muiden luodessa sille perinteessä pitäytyvän rytmitaustan.

Länsimaisen musiikin 1900-luvun historia on eräs selkeimpiä esimerkkejä tasapainon horjahtamisesta, kulttuurin sairastumisesta. Kun improvisointi katosi taidemusiikista barokin myötä, jäi sen paikalle musiikillinen tyhjiö. Esim. Suomessa tällainen tyhjiö syntyi myös vähitellen rappeutuvan kansanmusiikin alueella. Kalevalaisen runolaulun ja itkujen kuoltua se kykeni enää vain toistamaan - aluksi korvakuulolta
mutta lopulta vain nuoteista. Inhimillinen luomisen tarve oli kuitenkin niin voimakas, että malli piti hakea mistä tahansa, jopa vieraasta kulttuurista. Tämän tyhjiön kykeni täydellisesti täyttämään viimeisten vuosikymmenien aikana maailman valloittanut afroamerikkalainen musiikki, rock- ja jazzimprovisaatio. On huomattava, että tämä maailman valloitus tapahtui länsimaisen musiikin koulutusjärjestelmästä huolimatta.

Afro-amerikkalainen musiikki siis korvasi taidemusiikin ulkonaisesti kadonneen, osin sisäänpäin kääntyneen luovuuden. Mutta samalla se korvasi toisenkin seikan, rytmisen sykkeen, joka musiikista oli kadonnut - osin siksi, että kirkko oli tuominnut sen maallisena ja seksuaalisena - erityisesti tanssiin liittyneenä rahvaanomaisuuden ilmauksena. Kun hovitansseista katosi luovuus, katosi niistä samalla myös ilo. Sijalle tuli järjestäytynyt kuri ja kuuliaisuus järjestelmälle. Niinpä nuorisodiskot edustavatkin tänä päivänä luovinta taidetta - eivät baletti tai kansantanssit.

Jos yksi taidemuoto on epätasapainossa, on kuitenkin mahdollista korvata tuo puute jollain kokonaan muulla taidemuodolla. Voi ainakin teoriassa olla kulttuureja,  joissa luovuuden puute musiikissa on korvattu jollain muulla luomisen keinolla.

 

SÄÄNTÖ JA POIKKEUS PELIVÄLINEINÄ.

Ymmärtääksemme musiikin kuuntelutilannetta meidän on mentävä näkyvän todellisuuden tuolle puolen, kuuntelutilanteen psykologiaan. Siinä todellisuudessa soittaja ja kuuntelija ovat aivotapahtumien osalta
täsmälleen yhtä aktiivisia osapuolia. Kuuntelija ei ole objektiivinen olento, joka kuulee musiikin absoluuttisen hyvyyden tai huonouden. Kysymys on pikemminkin siitä, millainen on tämän musiikin suhde tuon kuulijan päässä olevaan äänitearkistoon. Tässä kahdenvälisessä pallopelissä käytetään hyväksi yhteiseksi otaksuttua perinnettä sekä siitä irtoavia yllätyksellisiä poikkeamia; venyttelyä, supistamista, helppoon rutiiniin tuudittamista  ennen yllätyshyökkäystä, oikein- ja nurinpäin tekemistä jne.

Jos informaatio on liian helppoa, panee kuulija itse paremmaksi tai kyllästyy ja poistuu paikalta. Hämmästyttävää on todeta, että samat reagointitavat pätevät silloinkin, jos informaatio on liian vaikeaa. Psykologisesti kantavin, paras peli on lähellä tasapeliä. Silloin oikein- ja väärinarvaamiset menettävät
itseisarvonsa. Niistä molemmista nautitaan. Jos jompikumpi osapuoli alistetaan toisen ehdoille, menettää peli makunsa.

Kahden äänitearkiston välisessä kommunikaatiopelissä voi jopa tapahtua, että kuuntelija on aktiivinen ja soittaja passiivinen osapuoli, vaikka näennäinen todellisuus viittaa muuhun. Yleisö voi olla haltioissaan,
vaikka esiintyjälle tilaisuus on rutiinitehtävä. Toisaalta soittaja voi olla taivaissa samalla kun kuuntelijan mieli on maassa.

Palaamme vielä hetkeksi peli-ideaan. Improvisoinnissa kuulijalle syötetään sääntöä, toistoa, kunnes hän turtuu sanoman helppouteen. Juuri silloin on poikkeuksen aika. Mitä nuo säännöt ovat? Ne ovat perinteisiä soittotapoja, joiden alusta jo voimme muistaa tai päätellä lopun. Täydennämme hahmon mielessämme ja vertaamme lopputulosta ennakkoarvioomme.

 

INFORMAATIO JA RITUAALIT.

Musiikillisessa vuorovaikutuksessa ei informaatiolla ole yleispätevää määritelmää. Sen määrä koetaan aina subjektiivisesti. Mikä on tuttua jollekin, on toiselle kenties täysin uutta, jopa käsittämätöntä. Kuulijoiden kokema uuden informaation sopiva annostus ratkaisee psykologisen viihtyvyyden. Soittajan viihtyvyyden siinä ympäristössä ratkaisee puolestaan hänen oma käsityksensä esityksen luovuuden asteesta - tai sitten raha. Jos luovuuden tunne ei ole läsnä molemmissa osapuolissa, kuihtuu kommunikaation tarve. Poikkeuksena ovat rituaalit, joissa mukanaolo ei riipu uuden informaation määrästä, vaan joissa ollaan mukana muista syistä.

Shamaanirumpu tuottaa informaatiotodellisuudessa äänen sijasta hiljaisuutta, koska yksitoikkoinen tasainen rummutus edustaa nollainformaatiota. Tämä puolestaan houkuttelee kuulijan ajatukset kääntymään sisäiseen maailmaan, omiin ajatuksiin ja sitä tietä toisen tietoisuuden tason universaaleihin näkymiin. Tällainen nolla-musiikki voi edistää ykseydentuntoa itse kaikkeuden kanssa. Luovuus ilmenee tällöin pelkästään kuulijassa - myöskin siinä tapauksessa, että hän uppoaa lyöntien näennäisen samankaltaisuuden taakse, yksityisen lyönnin mikromaailman sisäisiin sinfonioihin.

Monimutkainen musiikki johdattelee kuulijaa ja passivoi häntä luomalla itse hänen puolestaan. On paradoksi, että näennäisesti yksinkertainen musiikki voi tehdä kuulijasta säveltäjän!

 

JÄRJESTYSTÄ VAI KAAOSTA?

Käsitykseni siis on, että paras peli soittajan ja kuulijan välillä on tasapeli, jossa toinen puoli - poikkeukset - syntyvät perinteellä leikittelystä. Väärinennakoiminen muodostuu jopa nautinnoksi, kun se on sopivassa suhteessa ennalta arvattuun. Tällainen peli osoittautuu säännön ja poikkeuksen epäsäännölliseksi vuorotteluksi. Em. käsitteet eivät nekään ole objektiivisia. Toistuessaan poikkeus aletaan ennen pitkää kokea sääntönä ja päinvastoin. Improvisointianalyysit osoittavat, että kurinalainen, systemaattinen sääntöjen välttäminen tuottaa pitkällä aikavälillä erilaisia makrotason symmetrisiä rakenteita. Sääntö itse siis voi muuttua ennen pitkään poikkeukseksi. Ollakseni jatkuvasti yllätyksellinen, on minun lopulta tehtävä alussa esittämäni fraasi toisinpäin. Tämä johtaa väistämättä vaihtoehtojen väliseen tasapainoon.

Tämä prosessi ei välttämättä ole tietoisen ajattelun ohjaamaa. Ehkä aivojen sattuma-generaattorilla on siihen osuutensa. Pohjalla kylläkin saattaa olla tietoinen päätös olla seuraamatta mitään sääntöä. Näinhän pallopelissäkin tehdään: päätökset tehdään sekunnin murto-osissa alitajunnan tasolla.

 

VIRHEET LUOVUUDEN VOIMANA.

Otsikko saattaa vaikuttaa eriskummalliselta maailmassa. jossa virheen pelko syötetään ihmiseen kaikessa - ei vain musiikissa. Miksi virheen pelko? Siksi, että elämän ahdistavuuden täytyy tietenkin heijastua myös
taiteessa. Ahdistavuus syntyy säännöistä, jotka ovat samat kaikille, mutta joita kaikki eivät milloinkaan pysty yhtä helposti noudattamaan. Ja säännöt ovat osa sellaista elämää. joka pyrkii matkimaan koneiden sokeaa kuollutta maailmaa, maailmaa jota hallitaan, alistetaan, yhtenäistetään, jolle julistetaan, mutta jolta ei koskaan kysytä. Kaikki mikä on koneellista, on ennalta arvattavaa, kuollutta nollainformaatiota.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen on tiede alkanut löytää elämän uudelleen. On alettu kehitellä itsesäätelyjärjestelmiä ja kybernetiikkaa, on ryhdytty tutkimaan kaaos- ja fraktaalimatematiikkaa - puhumattakaan ajattelevista tietokoneista. Vasta tätä kautta olemme vähitellen oppimassa ymmärtämään, että virhe kuuluu elämään. Elämä kehittää itseään virheiden kautta. Mutaatiot ovat lopulta elämän puolella.

Mekanistisesta maailmasta virhe on suljettu pois. Tästä syystä improvisointiin luonnostaan kuuluva virheen mahdollisuutta ei ole ymmärretty eikä hyväksytty. Se on johtanut taiteen umpikujaan. Taiteesta on tullut
yhtä ahdistavaa kuin itse elämä. Ei kuitenkaan riitä, että taide heijastaa elämää. Sen on kyettävä tarpeen vaatiessa asettumaan myös elämän vastapainoksi, näyttämään tietä, jos elämä itse on astumassa harhapolulle.

Luovalla ihmisellä virhe on yksi musiikin luonnollinen osa. Virhe on iloinen asia, jonka pitää herättää hymyä myös virheen tekijässä tuskan sijasta. Se on lopulta ainoa oikea tie, sillä se johtaa toisen ihmisen hyväksymiseen. Se johtaa oman itsen hyväksymiseen. Elämässä ja taiteessa on asioita, jotka ovat virheitä tärkeämpiä. Tämän asian oivaltamiseen me voimme olla matkalla taiteen avulla.

 

YHTEENVETO.

Jos haluamme ymmärtää niin menneitä kuin nykyisiä musiikki-ilmiöitä, on musiikin käsittäminen informaatioksi näkökulma, joka johtaa mielekkäisiin ajatusmalleihin. Nämä mallit kykenevät yhdistämään asioita,
joita emme ole aikaisemmin kyenneet näkemään saman prosessin ilmentyminä - samalla kertaa sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla. "Niin ylhäällä kuin alhaalla.' Pystymme näkemään nollainformaation ennakoitavana perinteenä, tyylinä, traditiona joka vahvistaa ryhmä-yhteenkuuluvuutta. Vastaavasti toisen ääripään näemme paljon informaatiota sisältävänä luovuutena, improvisointina, ennakoimattomana säännöistä poikkeamisina ja sitä tietä yksilöiden itsetuntoa vahvistavana ilmiönä. Täten pystymme kytkemään musiikin teon ja kuuntelun
sosiaaliseksi vuorovaikutusmuodoksi. Meidän ei enää tarvitse rajoittaa näkökulmaamme eristyneisiin ilmiöihin, vaan kykenemme samaistamaan musiikin muiden kommunikaatiomuotojen kanssa. Mutta vasta sitten, kun nekin puolestaan on riisuttu peittävistä verhoista, erilaisuuden harhasta.
Tämä pelkistäminen tapahtuu kysymällä yhä uudelleen: mikä osa viestistä on ennakoitavissa ja mikä osa tuo mukanaan yllätyksen?

                 

NÄIN TEORIASSA - ENTÄ KÄYTÄNNÖSSÄ?

Luovuus on säännöstä poikkeamista. Miksi emme myös itse voisi tehdä sitä ja antaa esimerkillämme rohkeutta toisille tehdä samoin! Ensimmäinen yllätys saattaa omassa luomisessamme olla oppilaiden virheiden hyväksyminen. Yhteissoitto on tässä suhteessa aina hyvä menetelmä. Se ei anna mahdollisuutta "ei-ku..."
-mentaliteetille, tankkaavalle virhekohdan uudelleensoittamiselle. Muiden eteenpäin meno pakottaa virheen tekijän hyväksymään virheensä ja etsimään parhaan ja nopeimman keinon siitä välittämättä päästä muiden mukaan!

Yhteensoitto vaatii toisten kuuntelemista. Toisten kuunteleminen tulee vähitellen tärkeämmäksi kuin oma henkilökohtainen suoritus. Jälleen paradoksi: mitä paremmin osaat kuunnella toisia, siitä varmemmaksi
myös oma suorituksesi tulee. Päämääränä on se, että tietoinen minäsi kuuntelee toisia, kun alitajuinen minäsi hoitaa sinulle kuuluvan osuuden esityksestä. Ja tähän tarvitaan aikaa, paljon aikaa ja harjoittelua. Jos haluat olla muita parempi, sinun on tietoisesti ajateltava omaa suoritustasi, keskityt siihen liikaa, et kykene kuuntelemaan toisia ja olet pian yksin oman onnesi nojassa.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että yksilön suoritus olisi samantekevä. Virheet eivät suinkaan ole itseisarvo. Motorista tekniikkaa on opeteltava ensin yksin tai kaksin niin kauan, että yhteissoitto ylipäätänsä on mahdollista. Mutta siinäkin on syytä pitää mielessä ihanne: virheistä pitää oppia iloitsemaan yhdessä.

Mistä sitten aloittaa improvisointiin totuttautuminen? Sitä minäkin kysyn itseltäni. Olen kysellyt jo kymmenen vuotta. Rajoituksena on se, etten voi hyväksyä yhden ainoan musiikkikulttuurin - afro-amerikkalaisen - perinteen pohjalta lähtevää opetusta. Siksi olen koettanut perehtyä erilaisiin etnisten kulttuurien lähtökohtiin ja löytää ideoita. Alan aavistaa, että yleisimpänä pohjana ovat olleet musiikkileikit. Eivät tavalliset leikit vaan nimenomaan arvausleikit. En edes tiedä, kuinka paljon niitä on todellisuudessa ollut musiikin piirissä. Tiedän vain sen, että ne tarjoavat lähtökohdan luomiseen, joka on vapaa kulttuurisidonnaisuudesta - jos niin halutaan. Ja noiden arvausleikkien materiaalina on kenties aluksi vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi muuntujaa, joiden vuorottelua pyritään ennakoimaan. Jotta tällaisesta muodostuu leikki, se on tehtävä yhdessä, pareittain, ehkä kolmisin. Jotta se voidaan tehdä yhdessä, se edellyttää jonkinasteista yhteisen rytmin hallintaa, tradition hallintaa - niin hyvin että se alkaa kyllästyttää tai että se tuottaa ekstaasin.

Mitä sitten tapahtuu? Se voi olla vaikkapa ambulanssin ääni: pii-paa-pii-paa-pii-paa-pii-paa... neljä kertaa yhdessä, jonka jälkeen improvisoiva esilaulaja ratkaisee, onko seuraava ääni jälleen 'pii' vai onko se säännön rikkova 'paa'. Ja toinen yrittää samanaikaisesti laulaa tai sanoa sen, minkä vaihtoehdon luulee esilaulajan valitsevan. Yllätysmateriaalina ovat ehkä käytettävissä vain vaihtoehdot 'pii-pii-paa' tai 'paa-pii-pii'. Siinä
on jo tarpeeksi ensihätään. Kahden oikeinarvatun sarjan jälkeen voidaan vaihtaa vuoroa.

Ja ensimmäisellä kerralla...  kun näet sen kauhun mikä lapsella on silmissä hänen joutuessaan itse tekemään valintoja, luomaan, ymmärrät viimeistään, kuinka tärkeästä kadotetusta elämänmuodosta onkaan kysymys. Sitä varmemmin ennen pitkää tulet myös kokemaan sen riemun, kun joku uskaltaa hypätä tuntemattomaan sääntöä rikkomalla. Sen hetken vuoksi kannattaa tehdä työtä.

 

PS. Tuota pii-paa -leikkiä en ole edes itse kokeillut lasten kanssa. Aavistan vain, että se pitää aloittaa hitaassa tempossa, puolinuotteina, mutta tiukasti rytmissä pysyen. Jos se ei toimi, keksi itse parempi idea ja lähetä se minulle, niin saat vastaavasti minulta sellaisia arvausleikkejä, jotka olen testannut. Koska lapset osaavat leikkiä, osaavat he leikkiä myös musiikilla. Ja leikin pitää olla jännittävää. Ja leikin pitää tuottaa iloa.
Muuten se ei ole leikki. Ja leikin avulla me opimme häviämään - iloisesti. Silloin ei myöskään voitto ole kovin tärkeä. Tärkeää on itse leikki... se, että kaksi ihmistä iloitsee...