1993 Kirjoituksia kenttätyöstä
Musiikin suunta 1/93 - Ilpo Saastamoinen: ’Kirjoituksia kenttätyöstä’ ss. 78-82
I Ensimmäinen äänitysmatkani
Ensimmäinen elävä kosketukseni saamelaisjoikuun - varsinkin sen itäisempään laululliseen muotoon - tapahtui Utsjoella 1973. Nils Aslak Valkeapään kutsumana sinne matkusti joukko etelän muusikoita harjoitellakseen joikujen soitinsäestystä. Mukana olivat Paroni Paakkunainen huiluineen, Esko Rosnell bongoineen sekä allekirjoittanut akustisine kitaroineen.
Tuon matkan toinen kasetti on vielä tallella. Kun panen sen soimaan, muistuvat hetkessä mieleen unohtumattomat joikujamit. Samalla kaivertavat mieltä monet alkeistason töppäykset, jotka olen tehnyt materiaalin suhteen.
1) En löydä koko matkalta muistiinpanoja. Ainoastaan kasetin A-puolella lukee "Joikuja" ja B-puolella "Hotelli". Selkämyksessä on maininta "Utsjoki, kesä -73". Ei päivämääriä, ei ainoatakaan esittäjänimeä. En kykene kutsumaan esittäjiä "informanteiksi", sillä se tuo mieleeni heti "infantiili" -sanan... Valokuva-albumissani on kyseiseltä matkalta hajanaisia nimettömiä kuvia. Tunnistan niistä vain oman muusikkoryhmämme.
Sen sijaan Kitarakirjassani (Tammi - 74) löytyy matkalta muutama nuotinnus nimineen.
2) Käyttämäni C-kasettinauha on 90 minuutin Scotch 272 Dynarange. Omistin tuohon aikaan BASF -kasettinauhurin, joka oli myös patteri-käyttöinen. Sisäänrakennettu monomikrofoni varmisti sen, että pohjahurinan kuuluvuus ainakin oli huippuluokkaa. Laatu on kuitenkin parempaa luokkaa kuin myöhemmin kopioimissani hantiäänitteissä, jotka oli samoihin aikoihin nauhoitettu Ugutissa oman aikakautensa kasettinauhurilla, jossa oli ollut puolta hitaampi kierrosnopeus kuin länsimaisissa nauhureissa.
3) Tässä välillä kasetti on ollut ainakin 15 vuotta koskemattomana hyllyssä. Aika on tehnyt tehtävänsä; yläpäät ovat kadonneet jäljettömiin. Taukojen kohdalle saattaa olla ilmestynyt musiikkia, koska nauhaa ei ole välillä kelattu läpi. Kelanauhakopio on jäänyt tekemättä. Itse asiassa on ihme, että nauha on säilynyt niinkin kuuntelukelpoisena.
4) Olen itse mukana soittamassa äänitteillä. Se merkitsee, että nauhuri on ollut jossain penkillä tai jonkun läsnä olleen sylissä. Musiikin päällä on keskustelua tai sitten kitara peittää alleen varsinaisen joiun. Säröä ei ole, koska aparaatissa on automaattinen volyymisäätö. Se tietenkin aiheuttaa häiritsevää äänenvoimakkuuden "pumppausta".
5) Sanoinko edellä, että olin mukana soittamassa? On kyseenalaista sanoa nauhaa siinä tapauksessa alkuperäismusiikin kenttä-äänitteeksi. Olisin edes voinut pyytää joikaajaa esittämään harjoiteltavan joiun ensin yksin ja vasta sen jälkeen ruveta rakentamaan sille säestystä, joka saattaisi pakottaa joikaajan muuttamaan alkuperäistä rytmikäsitystään. On kokemuksia, joissa 5/8 -tahtilaji on käsissämme muuttunut 3/4:ksi. Puolustukseksi on todettava, että olimme siellä soittajina emmekä musiikki-tieteilijöinä.
6) Kuuntelutinko nauhan joikaajilla? Lähetinkö heille myöhemmin nauha-kopion? Kyllä kuuntelutin osittain, mutta varmuudella en lähettänyt kopiota. Ei se silloin edes tullut mieleen. Se olisi ollut uhraus. Ja
kuitenkin: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Lähetinkö heille myöhemmin valokuvia? En - ainoastaan postikortin
Veijo Länsmanille [†], joka oletettavasti myös esiintyy jossain nauhalla. Hän hukkui pari vuotta myöhemmin Tenoon. Hänen omia laulujaan en nauhoittanut, koska en ymmärtänyt kieltä ja musiikkina ne olivat mielestäni täysin länsimaisia. Olisi pitänyt nauhoittaa.
7) En tähän päivään mennessä ole selvittänyt, mitä saamelaiset joikaavat, koska en ole litteroinut tekstejä kenenkään saamelaisen kanssa. Merkityksettömien välitavujen osalta voisin tehdä työn tietysti yksinkin.
Lohdutukseksi tiedän, että kolttasaamelaiset puolestaan ovat itse litteroineet viime vuosien aikana yli sata
vanhaa leuddia mm. niistä Itkosen, Launiksen ja Väisäsen äänitekopioista, jotka toimitin heille useita vuosia sitten.
8) Muistan kokeneeni häiritsevänä sen, kun joku alkoi joikua jotain aivan muuta samanaikaisesti kun äänitin
toista joikaajaa. Eihän sellainen sovi hyvään kenttä-äänitykseen! Vai sopiiko? Myöhemmin tajusin, että heterofonia - samanaikainen eri joikujen esittäminen jopa eri sävellajeissa - eri tempoista puhumattakaan on osa joikukulttuuria. Olinko vähällä ruveta antamaan neuvoja, millaista heidän musiikkinsa pitäisi olla?
9) Ensimmäisen joiun äänitys alkaa kesken esityksen. En siis ollut valmistautunut riittävän ajoissa aloittamaan äänitystä millä hetkellä tahansa. Musiikin loputtua kuuluu lause: "Met otamme tämän nauhalle." Sen jälkeen ei
tapahdu mitään, koska ainutkertainen hyvä esitys latistuu toistettaessa. Kukaan ei viitsi aloittaa heti samaa
uudelleen.
10) Kuinka hyvin olin valmistautunut etukäteen? Tuskin lainkaan. Seurauksena oli kulttuurishokki:
Ensimmäisenä päivänä olemme ainakin tunnin harjoitelleet "Raikun tyttöjen joikua". Toisena päivänä eräs Norjan saamelainen joikaa saman minulle hotellissa. Nauhalla kuuluu kommenttini: "Tuohan oli mielenkiintoinen joiku. Rytmisestikin niin monimutkainen, etten saa siitä mitään selvää." Todellisuudessa joiku oli mitä yksinkertaisin 4/4 -tahtilaji. En enää vuorokauden kuluttua tunnistanut, mitä olin edellisenä päivänä opetellut! Voin vain kuvitella, mitä tilanteesta arvelivat saamelaiset, jotka tiesivät minun harjoitelleen ko. joikua... Kuka tässä tilanteessa on informantti ja kuka infantiili...
11) Oli tällä kokemuksella positiivisiakin puolia. Löysimme ainakin alkeis-tason lähestymistavan joiun säestykseen rajoittumalla yksinkertaisimpiin perussointuihin. Sillä tavalla oli mahdollista keskittyä joiun erityispiirteeseen; sekatahtilajeihin ja sen aiheuttamiin improvisointiongelmiin. Monimutkaisiin rytmikaavioihin riitti yksinkertainen soinnutus. Ongelma sinänsä oli sävel-korkeuden portaaton nousu. Siinä suhteessa jouduimme neuvomaan joikaajia: Kuunnelkaa soittimia ja yrittäkää pysytellä samassa sävellajissa. Säestyksen siirtäminen puolisävelaskeleittain ylöspäin ei yksinkertaisesti toiminut. Lopputulos oli lähes aina epävireinen. Tämä joikuperinteen puoli tulee luultavasti katoamaan soitinsäestysten lisääntyessä.
II Myyttejä ja mietelmiä
- Kuka on "tutkija"? Ihmisten luokse pitäisi mennä ennen kaikkea ihmisenä, vasta toissijaisesti tutkijana. Vasta silloin osapuolet ovat tasavertaisessa vuorovaikutustilanteessa.
- Olisiko tutkijan tehtävä ensin tutustumiskäynti ja vasta toisella käynti-kerralla tehdä äänityksiä? Yhtä hyvin
on mahdollista, että parhaat nauhoitukset syntyvät juuri ensimmäisellä kerralla.
- Mitä ovat "parhaat nauhoitukset"? Ehkä kenttä-äänitematka onkin vain jonkin suuremman näkymättömän prosessin pintakuori, jonka kätköissä tapahtuvat ihmisten ja kulttuurien sisäiset muutokset. Itse vuorovaikutus-prosessi voi olla uuden kulttuurisynteesin siemen. Se voi tuhota kulttuuria, mutta se voi myös olla kipinä,
joka sytyttää muuten kuolevan kulttuurin uuteen elämään. Kuvaamani matka Utsjoelle lienee juuri tuollainen:
se sytytti kipinän ainakin minussa itsessäni. Toisaalta se oli ehkä alku "uudelle joiulle", joiun soitinsäestykselle. Äänitekasetti edustaa tässä prosessissa vain toisarvoista rekvisiittaa.
- Mitä tarkoitusta varten äänitän?
Vaatimus äänitteiden studiotasosta voi olla koko työn tuhoamista. Kun etsitään äänieristetty paikka, siirrytään
ehkä pois esittäjän luontevimmasta ympäristöstä liian steriiliin ilmapiiriin. Jos paikalla olevat yhteisön muut
jäsenet pakotetaan olemaan hiljaa, on osa musiikin henkeä jo ehkä tuhottu. Toisaalta joku ei ehkä uskalla esiintyä tuttujen läsnä ollessa. Yleispäteviä ennakkoasetelmia ei ole.
- Onko hyvän lopputuloksen saavuttaminen tärkeämpää kuin yrittäminen samaistua, olla yhtä näiden
ihmisten kanssa tasavertaisena? Jos tutkijan rooli peittää tutkijan persoonallisuuden, ei vuorovaikutussuhde ole
tasapuolinen. Tutkijan on uskallettava panna itsensä alttiiksi arvostelulle ja
naurulle. Hänen on kyettävä myös itse uhraamaan jotain, tekemään vastapalveluksia. Ei hän laulata ihmisiä
tieteen tai keisarin käskystä, vaan tavalla tai toisella hyötyäkseen myös itse työnsä tuloksista, ehkä toteuttaakseen elämän-tehtäväänsä. Joka hetki on oltava valmis kysymään itseltään, olenko viemässä jotain pois, riistämässä jotain, vai olenko myös edistämässä ko. kulttuurin elämää - uskottavasti.
Tutkija ei ole mykkä persoonaton ulkopuolinen tarkkailija vaan tasa-arvoinen ihminen niiden kanssa, joiden
hengentuotteita on keräämässä. Mitä itse uhraan vastineeksi? Lasihelyjäkö? Vuosisadan alun keräilijän ehkä tuli olla eräänlainen herra, koska häneltä odotettiin oppineena miehenä senkaltaista käytöstä. Tänä päivänä sellainen asenne ei johda mihinkään. Tutkimuksen on hyödytettävä kaikkia osapuolia.
- Jos sinulla ei ole tietoja, sinulla on oltava innostusta, palavaa mieltä ja sydäntä. Olet tutkimassa elämää, et
musiikkia. Ilman tietoja ja tuntemusta on intoa tietysti vaikea synnyttää. Jos sinulla on tietoja mutta ei intoa, älä edes suunnittele äänitysmatkan tekemistä. Se, että tulet jonkun luo, ei ole uhraus. Uhraaja on se, joka ottaa sinut vastaan. Mitä sinun on tehtävä etukäteen, jotta ihmiset ymmärtävät sinun olevan aidosti kiinnostunut heidän kulttuuristaan? Ja kun palaat takaisinkotiisi, mieti jäikö jäljelle molemminpuolista kaipausta. Jos näin ei ole, pysyttele erossa koko aiheesta.
Ei kysymys ole vain tieteestä. Ei kysymys ole vain alkuperäiskulttuurien kohtaloista. Kysymys on sinusta, sinun
elämästäsi, sinun sisäisestä elämästäsi ja mielenrauhastasi. Kysymys on siitä, mitä kaikkien osapuolien sydämissä tapahtuu. Ja silloin kaikki se, mikä näyttää menetykseltä, epäonnistumiselta, saattaa kääntyä voitoksi pitkällä tähtäyksellä.
Lopuksi kysyn: Mitä suomalainen musiikkitiede on tehnyt saamelais-kulttuurin elinvoiman säilyttämiseksi?
III Kenttätyöskentelijän töppäilyjä.
Välähdyksiä matkan varrelta
Joskus on hyviäkin hetkiä huonojen lomassa. Joskus pelkkää juhlaa. Ystäväni Juri Sheikin läksi kerran Novosibirskista Kamtshatkalle vain kasetit mukanaan. Unkarista luvattu nauhuri ei ennättänyt saapua ajoissa. Kuubassa Vesa Kurkela onnistui videoimaan etupäässä kirjoittajan takamusta, koska olin ottamassa lähiäänityksiä yuka-yhtyeen lyömäsoittimista.
Joskus stereomikin oikea kanava osoittaa taivaalle ja vasen maahan. Yleensä patterit tai akut loppuvat
kesken parhainta esitystä - nauhoista puhumattakaan. Joskus panet kasetin sisään väärinpäin ja murjot kannen kiinni juuri ennen ratkaisevaa äänitystä tai sitten panet kuunnellessasi vahingossa äänityksen päälle, etkä ole
muistanut poistaa äänityksen varmistinläppiä. Turkin mustalaiskylään mentäessä piti shortsit vaihtaa pitkälahkeisiin housuihin. Kuolassa sinulla oli parhaimmillaan viisi naista jonossa haluamassa laulaa luvvtia yömyöhällä hotellin käytävällä, eivätkä toiset malttaneet olla hiljaa yhden laulaessa. Nauhalta löytyy kolmekin päällekkäistä laulua.
Ensimmäiset äänimaisema-tallenteet löytyvät 70-luvun alusta: Santa Claran kaupungin keskuspuiston 3000
pikkulintua samanaikaisesti iltapäiväruuhkan sadan autontorven kanssa tai Lahden kaupunginhotellin vuotava vessanpönttö (ilmiselvää Shostakovitshia!). Varangissa eräs tekosaamelainen ehdotti puukon kanssa, että lopettaisimme yrityksemme saada pari saamelaistyttöä joikaamaan. Muurmanskissa jotkut venäläiset pitivät Jaakko Gauriloffia ja minua saamelaisten kulttuurin riistäjinä (Pidimme matkalla kaksi konserttia saamelaisille.). Kerran erehdyin kysymään lestadiolaiselta, osaako hän joikata...
Russkinskien hantikylään saapui toinen eestiläis-suomalainen äänittäjäryhmä samalla bussilla, jolla Jarkko
Niemen kanssa poistuimme sieltä antoisan keräysmatkan jälkeen. Nellimössä isä ei uskaltanut leuddestaa,
koska pelkäsi aikuisen poikansa kuulevan. Krasnyi Jarin udegikylässä shamaanirituaali keskeytyi, koska suokortesavu sytytettiin liian myöhään ja henget haistoivat vain liedelle kaadetun vodkan ja jäivät sen pariin aikaansa viettämään. Kerran ajoimme Ivalosta ensin Nuorgamiin ja sitten Hettaan todetakseni vain, ettei matkatoverini ollut edes soittanut keräysmatkastamme etukäteen asianosaisille. Ketään ei tavattu. Jännittävin
tauko nauhalla: se kolmeminuuttinen, jonka Heikki Laitinen odottaa ennen kuin kolttanainen uskaltaa aloittaa
leuddinsa. Muistaakseni puolivälissä on yksi rykäisy ja kesken katkeava aloitusvokaali.