1957-1963 Lapsuus ja nuoruus II

1957-1963 Lapsuus ja nuoruus II

PÄIVÄKIRJA 1957          [1.1.1964]

En muista siitä paljoakaan,

sillä päiväkirja jäi kirjoittamatta tuona vuonna.

Aloin soittaa kitaraa orkesterissa

luullen tulkitsevani tunteitani soittaessani rakastetulleni.

Se ei ollut ensimmäinen pettymys lentoonlähtöyrityksissäni,

vaikka olin harjoitellut joka päivä.

Joskus tuntuu, että kasvoin silloin pituutta ja henkeni lyheni.

 

Kesällä jatkoin valvottuja öitäni puupinojen päällä

antaen hämähäkkien kävellä ja kutoa,

itikoiden ja kärpästen nousta aurinkoon pilvien välistä.

Sinä kesänä kävimme Tukholmassa [luokkaretkellä].

Viikon kiersimme museoita odottaen paluumatkaa laivalla.

 

Syksyllä siirryimme [Salmen kanssa]

"Ellin" mökkiin asumaan

savuke sormissa

sovitukset mielessä

tiessään läksyt

istuin toisenakin iltana lampun valossa

ilman ajatuksen loistoa.

Siksi kai tarvitsinkin lampun.

 

PÄIVÄKIRJA 1958         [1.1.1964]

Loppiaisena juhlittiin kunnolla.

Sen jälkeen olen tuntenut korven kyyneleen tuskan.

Orkesterimme oli loistokunnossa:

Aloin TUNTEA mitä jazz on.

 

Voitin tanssikilpailut.

Halusin oppia tuntemaan tytöt ‑

varmaan yritinkin,

en oppinut ‑ onneksi

vaikka pelasinkin ryysypokkaa [hetken aikaa]

luokkatovereideni kanssa.

 

Kesä merkitsi öisiä retkiä

keikan jälkeen Draken majalle

ja soittoa.

Oli myös pieni retki SavO:n*  mukana

tervahöyryllä Pielavedellä.

Se merkitsi ensi tutustumista ylioppilasriemuun.

Tuo kesä oli täynnä valoisia aurinkoisia öitä,

tyyntä järvenpintaa kääntösillan luona

ja lintujen aamuvirkkuja ääniä.

 

Syksy ‑ tyhjiä sivuja,

tyhjiä puiden oksia,

mielessä tyhjyyttä.

Asuin Reijon kanssa Tikkasella

oppien lukemaan uudelleen

ja puhumaan tähdistä tieteellisesti.

(* Savolainen Osakunta)

 

19.6.58 to         Olin Kuopiossa. Ostin itselleni kitaran (Soololovella varustettu Noso-orkesterikitara.), housut, takin, uimahousut, sukat ja kravatin.

K: 19.6.58 Osamaksusopimus Kärjen Musiikkikaupan kanssa Noso-soolokitarasta (sis. pussi ja mikrofoni) hintaan 39 700,-.

 

VUOSI 1959         [1.1.1964]

Aloin Hilkan avulla ymmärtää,

miksi en tuntenut naista.

Syntyi taulu SOLITUDE,

jota katselin iltaisin takkatulen hohteessa.

Ensi kerran kävin Adlonissa Helsingissä.

Pidin koulussa jazzesitelmiä tai

kirjoitin suutuspäissäni Pestalozzista saksaksi Muikulle*.

Oli päiviä jolloin musiikki ei ollut mielessäni,

vaikka löysinkin "Viettelysten Venetsian" (MJQ).

Olin löytänyt AAMUSUMUN, vaikken sitä tuntenutkaan.

Luulin olevani rakastunut hetken

erään sumuisen souturetken jälkeen.

Katselin kauan harmaata vettä

harmaana, varmana tulemattomuudesta,

Yesterday'tä (MJQ) ajattelevana.

*Muikku oli määrännyt kotitehtävän minulle rangaistuksena huonosti luetuista läksyistä. Löysin Tikkasten hyllystä P:tä käsittelevän CL-tason kirjan, jonka pääajatukset sittemmin käänsin saksaksi. Muikku ei uskonut, että olin tehnyt tuon vaikean työn yksin.

 

Syksyllä elin ensimmäisen elämäni

auringonlaskun meren avaruudessa (*).

Se lämmitti kuin öinen nuotio käsiäni

ja laulu miesten ja hanhien.

Elokuussa kuoli Sarjaksen Kari (**).

Ensi kerran ajattelin ihmisen tehtävää ja tarkoitusta.

Enkä ymmärtänyt,

miksi hyvien, tarpeellisten ihmisten on kuoltava.

Luokkatoverini alkoivat kiinnostua levyjeni elämästä.

Ensi kerran yritimme lähestyä toisiamme.

Todistimme elävämme ihmisen ihaninta aikaa

ilman epäilyjä.

* Tenho-eno otti minut mukaan sorsametsälle opettakavereidensa kanssa Liminganlahdelle. Tenho ampui yhden hanhen, jonka Sirkka-Liisa (Tenhon vaimo) valmisti meille myöhemmin Vuonamon koululla [Keiteleellä] mustaviinimarjahillon kanssa.

** Kari Sarjas oli 50-luvun paras muusikko-pianisti Viitasaarella.

 

1960-1963 (katkelmia ja myöhempiä tiivistelmiä):

 

VUOSI 1960         [1.1.1964]

Totesin:

Elämä on täynnä huolia, murheita,

mutta myös toiveita.

Aion opetella laulamaan.

Penkinpainajaisissa olimme teksasilaisia.

Koko päivä ihanaa sekamelskaa

ilman selvää johtolankaa.

 

Totesin:

Elämä on kummallista ‑

ainakin eläessäsi Venetsian aamusumussa.

...

Juttele sinä ‑ minä puhun,

oletko olenko olemmeko vai ovatko muut

Euroopan hulluimpia.

 

Minä olen Blues for Pablo*,

koska rakkauteni on surumielistä

tietäessään totuuden tuskan

tietäessään tulevaisuuden saapuvan ja jatkuvan.

 

Minä olen kevätauringon sulattama lumi.

Cadizin neidot* tuovat sitä ruukullisen

tunteakseni sen tuoksun vuosien rikastuttamana.

Sulavan lumen tuoksun ja lämpimän seinän

tunnen unohduksen lumen sisältä.

Tunnen jäätyneen hiekan risahtelevan jaloissani,

kun lämpimässä hämärähuoneessa polveilevat ajatukseni

vetävät vastustamattomasti luokseen.

 

Minulla on hämärä huone ja käytävä,

johon huudan väsymykseni ja murheeni,

huolieni hämähäkinseitit vahvistumaan lämmössä.

Kun otan ne mukaani pois lähtiessäni,

ovat ne muuttuneet

täydellisen toivon ja onnen harsokankaiksi.

Kuka voisi palella tuo ihmekangas mukanaan!

Haluaisin tuntea sen valmistajan.

 

Löydämme kevään ensipälvet maasta

ennen kuin toiset ovat edes uneksineetkaan kesästä.

Mikä jää pystyisikään kestämään katsettamme

vaikka olemmekin kuin sisar ja veli ‑ luulemme.

 

Joskus pelkään, sillä alan aavistaa,

mitä on ihmisen ystävyys lähimmäiseensä.

 

On yhdentekevää haluta,

yrittää lakata tai voida lakata haluamasta,

jos kuitenkin haluaa eikä voi lakata.

Haluatko minut ja siksi et halua olla kanssani?

...Etkö tiedä ettei kuusta voi kaataa

hävittämällä siemen josta se on jo itänyt.

 

Etkö tiedä,

että magneetit vetävät toisiaan

näkyvimmin juuri silloin

kun eivät ole yhdessä.

Oletko unohtanut, että ajatus

ei pelkää rautaovea eikä aikaa.

 

...Ovatko kaikki leppäkertut jo kuolleet ‑

kysyt sinä epävarmuudessasi.

Ei ei, sillä siellä tai täällä voit havaita

pienen, hyvää tarkoittavan olennon,

jonka voit houkutella vaikkapa lentämään.

 

Muistatko Vanhan kirkkosaaren lähtevät jäät.

auringon lämmittämän kallion

ja irvistyksesi yrittäessäni kuvata sinut?

 

Sitten tulin ylioppilaaksi kauniin sään jatkuessa.

Tunsin surun, murheen,

ilon, ikävän ja paljon muun

kuten onnen ja kaihon ruusut.

Mutta katsoin vain erästä pientä punaista neilikkaa

tähtisumun keskellä tanssien,

vaikka aamuaurinko jo valaisi tyhjää tanssisalia

löytäen nuo kaksi,

jotka eivät muistaneet edes suudella.

Tiedän ‑ aivan varmasti

mitä on olla nuori rakastunut ylioppilas.

 

Koko muu elämä kai jatkui jotenkin eteenpäin.

Eräänä yönä keräsin vesisateessa

sylillisen valkeita metsätähtiä.

Se kai oli pahinta mitä saatoin antaa hänelle

märissäni, vieläkin vihoissani.

Ne olivat elämäni valkeimmat metsätähdet,

sateen puhdistamat.

 

Kerran ‑ ikäväni tähden puhuin ‑ puhuin siitä,

miten olin rukoillut hänen puolestaan,

että olin ristinyt käteni

vuosien tauon jälkeen olin katsonut ylös

ollen pienen hetken hiljaa koko sydämestäni.

Se oli elämäni kevään salaisuus:

Olin rukoillut toisen ihmisen vuoksi,

enkä ajatellut silloin itseäni.

 

Olen nähnyt vedet

hänen silmiensä kaivossa

aivan hiljaa.

...

Aina häntä koskettaessani pelkäsin,

että hän hajoaisi yhtäkkiä

hauraana haaveena menneisyyteen.

Katsoinkin häntä varovasti,

sillä olin nähnyt hänen silmänsä todellisina.

...

Tunnetko syksyn merkit?

Tiedän, millaiselta näyttää harmaa maa

harmaasta mielestä.

 

Tiedän, mitä on ensi lumi,

kun se leijailee rakastetun nenänpäähän.

Tunnen talviyönkin.

Tunnen yötuulen,

kun se koputtelee ikkunaruutuihin ja oviin,

jolloin Ihmisen läheisyys tuntuisi

hyvin hellänä ja rakkaana.

[* Miles Davisin levytyksiä]

16.6.60 to         Kesäyliopistossa Jyväskylässä. Minun huonetoverini on Robert Herzog.

29.8.60         - Lauantaina menin... soittamaan viimeisen kerran poikien kanssa. Miksi sen täytyi tapahtua juuri nyt? Soitin. Soitin ainoastaan T:lle, joka tuli tansseihin juuri hieman ennen, kun meidän piti soittaa "I'm in the mood for love" ja "Tis' autumn". Soitin. Ja hän tiesi, että soitin vain hänelle ja hän tiesi tanssin päätyttyä mitä ajattelin. Minun ei tarvinnut puhua mitään, sillä soittoni sanoi sen. Miksi? Miksi minun juuri nyt.., ensimmäisen kerran elämässäni piti pystyä soittamaan sillä tavalla? Tavalla, josta joskus olen uneksinut kykynä, joka ei ole minun saavutettavissani.

K: 31.8.60 ke         Jyväskylään... Huonetoverini (internaatissa Siljonkujalla) on Jouko Ketola Laihialta.

 

JYVÄSKYLÄ 31.8.1960-31.5.1962 [Katkelmia]

K: 1.9.60 to         Jyväskylä. Uusia tuttuja ja ystäviä... Avajaiset.

29.11.60         - Tänä iltana muistelin myös pääosaani "Mylly-Mattina" kansakoulu-ajoilta.
Muistui  mieleen myös ne pikku rakastumiset tyttöihin 7-8 v:n iässä. Niin se ihmiselämä kuluu. Siitä 40-luvun alkupuolen pikkuisesta "Ippo-enosta" joka vaarin sylissä istuen tavasi "Sa-von sa-no-mi-a ja lauloi tuvan lattialla: "Portille tyttö minut illalla jätti"* sekä opetteli laskemaan sataan, selasi Seuroja ja saksalaisia Signaaleja aitan vinnillä, poimi [-47] sokeria aapiskirjan välistä Paavolassa, oli pilkattu nuoruutensa tähden kansa- jopa yhteiskoulussakin, näytti ulkonaisesti kovaksi-keitetyltä 13‑14 vuoden iässä, innostui piirustukseen ja tanssiin, kärsi rakkaushuolista ja rupesi soittamaan sekä lopulta rakastui "yhtehen"... Siitä "Ippo-enosta" on tullut tällainen hupakko, 18-vuotias korkeakoululainen. Onkohan tämä kaikki totta? Olenko vai enkö ole.

[19.10.2011: *"Tyttö on nätti ja mökki on nätti. Kaunis on pihamaalla mansikkamaa. Portille tyttö minut illalla jätti, koskaan en hänen kanssaan mennä saa... Niin paljon hänen kanssaan mielelläni oisin, mut koskaan en hänen kanssaan mennä saa." Em. laulu oli noita 40-luvun puolivälin savikiekolta kuultuja jenkkatyyppisiä iskelmiä, joita lauleskelin sanoja ymmärtämättä.]

25.12.60 Joulupäivä.
Joulu alkaa olla takanapäin. Eilen illalla olimme joukolla mummolassa viettämässä aattoa. Kävimme saunassa, söimme, söimme, saimme joululahjat, juttelimme, joimme kahvia ja kävinpä navettaakin katsomassa. Olen kävellyt paljon itsekseni ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen katsellut luontoa jouluna. Päivällä kahlasin lumihangessa ottaen valokuvia.

Illalla kävelin kirkolla ja klo 9 menin hautausmaalta hakemaan pikkuristit pois. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista... Isän hauta  oli lumen peitossa. Ainoastaan kynttiläristi ja osa hautakiveä olivat näkyvissä. Niin hiljaista... Vaarin ja Arvo‑enon haudalla oli toinen pikkuristi. Aika aivan kuin pysähtyi katsoessani vaarin haudalla olevaa patsasta - alastonta, polvillaan olevaa naista molemmat kädet toisella poskella. Luminen, valkea huntu oli tuon naisen hiuksilla ja hartioilla. Puhdas, valkea, ikuinen huntu. Katselin sitä kauan ja hiljaa. Lumikruunu, joka peittää kaiken puhtaaseen vaippaansa - puhdistaa kaiken. Itkikö tuo nainen hiljaa? Ehkä. Kyyneleitä ei vuotanut, mutta siinä saattaakin olla kuvan ikuisuus, sillä kyyneleethän kuitenkin joskus loppuvat.

 

VUOSI 1961         [1.1.1964]

Tiesin hänen tuntevan minut ja tuskani ‑ soitosta.

Ja minä tunsin hänet ‑ katseesta.

Kävelimme, juoksimme lumihangessa

keskellä talviyötä käsi kädessä

pysähtyen huohottaen nauraen,

unohtaen katselevan kuun,

nähden vain puhtaan hangen,

jossa juoksimme ja pyörimme.

 

Sitten hän meni kihloihin päivänä,

jolloin meidän piti olla yhdessä.

 

Olimmeko leikkikaluja?

Monta kertaa olin vastassa tyhjää junaa

tuntien palan kurkussa kasvavan

kerta kerralta suuremmaksi.

Jouluna oli kihlaus purkautunut.

 

Kalenterissa 10. - 11.7.1961 (ma-ti) - merkintä: Stockhausen

10.7.61 klo 20 ma         - Ohjelmalehtinen: Avantgardistisen musiikin konsertti I Korkeakoulun juhlasalissa:  Karlheinz Stockhausen, Mauricio Kagel.
Ohjelman esittelee säveltäjä Karlheinz Stockhausen.

[Ohjelman takana omat merkinnät:]

- Sota

- Avaruusvirta

- Autostrada ja autokolari [tai toisinpäin]

- Suuri pelle, nero vai hullu?

- Puhelinlangat

- Miehen nauru

- Pysähtyvä moottori, veturi

- Radion lyhyet aallot

- Metallitehdas

- Pommitus, vesisuihku

- Veden loiskina

- Korvankääntäjä (kirj. Pietari Hannikainen)

- Tämä mies on sairas

(Samalla sivulla piirros avaruusraketista)

 

Karlheinz Stockhausen: Erfindung - Entdeckung
(Tallessani olevan luentolyhennelmän kääntänyt ilmeisesti Seppo Heikinheimo) 
Omien muistiinpanojeni mukaiset muotorakennenimitykset:

1)         Punktliche Form (spezielle und allgemeine serielle Form)

2)         Gruppenform

3)         Statistische Form

4)         Variable Form

5)         Vieldeutige Form

6)         Momentform

[Ks. "Luova kuuntelu 1961-2013"]

 

VUOSI 1962         [1.1.1964]

Kerroin hänelle epätoivoisista yrityksistäni

vapautua muistoista.

Mutta hän tunsi minut, itsekeskeisyyteni,

sen, ettei ollut mitään muuta

kuin minä ja musiikki.

Mitä tekemistä hänellä oli siinä maailmassa,

jonka luulin kiinnostavan häntä.

 

Elokuussa hän kysyi, miksi kiusaan häntä.

Kun seuraavan kerran tapasin hänet,

oli hän naimisissa kuukauden kihlauksen jälkeen.

Nykyisin... minä...

vain hyvä ystävä.

1.4.62.         - Ei voida asettaa absoluuttista paremmuusjärjestystä runoille, sävellyksille eikä maalauksille, koska ne vaikuttavat jokaiseen ihmiseen aivan eri tavoin. Se mikä jättää toisen kylmäksi, osuu vavahduttaen toista suoraan sydämeen.

20.5.62 su         - Tämä kirja alkaa loppua...
- Sunnuntaiaamuna viideltä olimme Paavon kanssa hernerokkaa asemalla syömässä käveltyämme siihen saakka kaupungilla. Yöllä kuulimme käen kukkuvan ja kun kiipesimme Harjulle katsomaan aamusumua ja aurinkoa, niin oikein tuntui, kuinka kesä on tulossa. Aamuaurinko sumun keskellä, savut, peilityyni Jyväsjärvi, kasteinen nurmikko, valaistut talorivit alhaalla kylmässä. Sitten asema puliukkoineen, jotka seisoivat 75 asteen kulmassa yrittäen päästä sisälle olutta juomaan. Tällainen on aamu ‑ eräs viimeisiä Jyväskylässä.

31.5.62 - helatorstai - Lauluvihkoni irtosivuista löytyy Jukka Mannerin käsialalla kirjoitettu lyijykynäteksti, joka jollain kummallisella tavalla tiivistää nuoruuteni viimeisen päivän tunnelmat:

"Ei soinnut kaiu nyt enää niinkuin ennen.
Ei liu'u sormi kielen kultapintaa mennen.
On poissa hurma kitaran,
tuon suuren onnen antajan.
On mieli uupunut soittajan"

1.6.62 - perjantai
Muistat kuitenkin märän, kostean, tuoksuvan puiston, kuusen jonka luona lauloit "Itämaille rientää mä tahdon", tuon näköalan, joka avautui Jyväsjärvelle, urheilu-kentän ja nurmikon täynnä vihreyttä - tuoden mieleen Versailles'in linnanpuiston - toinen pää näyttää jo sinertävälle. Kuuman yön teeskennellyn ilon jälkeen seuraa aamun kostea kylmyys ja tuuli. Kävelet pitkin hiekkakäytäviä viluissasi ympäri harhaillen. Näet sadepisaroiden jättämät jäljet, kuopat tiessä ja mullassa. Kostea, kylmä aamutuuli tunkeutuu takkisi ja ruumiisi läpi. Palelet - eikä aamuaurinkoa vielä näy - vain yksinäinen lentokoneen ääni. Haluaisit vielä kerran kulkea kaikki kotisi kadut päästä päähän niinkuin monta kertaa ennenkin, mutta voimasi ovat lopussa. Jalkapohjiasi pakottaa, ja nyt vasta oikein todella tunnet sen lohduttoman toivottomuuden, joka val­taa sinut täysin. Tulee se hetki, jolloin kaikki naamiointi haihtuu ja mieleesi tunkeutuu hiljaa kaivertaen tieto siitä, että sinun elä­mäsi loppuu tähän. Sinä et enää koskaan kohtaa sellaista toveripii­riä, johon sinä olet nämä kaksi vuotta kuulunut. Vasta opiskelu-aika­nasi olet oppinut huomaamaan, että sinunkin silmistäsi voi valua tuskan suolavettä. Olet tulossa lapseksi jälleen.

Koittaa hajaantumisen aika: Maraa hyvästelet noin ohimennen, Jok­kea et ensin uskalla katsoa silmiin, mutta rehti kädenpuristus an­taa voimia. Yrität hyvästellä kaikkia mahdollisimman nopeasti, sillä sinulla on kiire. Jukka yrittää epätoivoisesti asettaa polkupyörää paikoilleen auton taakse, puristaa ohimennen kättäsi, ei vahingossa­kaan katso sinuun päinkään. Sanon "Terve" ‑ ei hän vastaa. Auton katolta on valunut vesi hänen takilleen ja ohimoilleen ja kasvoilleen. Valunut? Paavo vastaa tervehdykseesi lyhyellä kädenpuristuksella ‑ juokset autoon ja lähdet pois. Ikkunasta katsot, kuinka Paavo avut­tomana ‑ ikäänkuin ei ollenkaan käsittäisi mitään ‑ jää tuijottamaan jälkeesi. Olen lukevinani siinä katseessa jotain epätoivoa ja sil­loin sinun täytyy puristaa kätesi nyrkkiin ja purra hampaitasi yh­teen niin lujaa kuin jaksat. Olet menettänyt ainoat ihmiset, jotka antavat sinullekin arvoa ihmisenä, huolimatta puutteellisuuksistasi. He tunsivat sinut. Nyt on kaikki lopussa.

Alkaa kotimatka. Tunnet oikein selvästi, miten lämmin virta vuotaa pois sielustasi ja kovetut, kovetut entistä enemmän. Juuri tällä hetkellä ei elämälläsi ole tarkoitusta. Tulet harhailemaan ympäri, odotat armeijaan pääsyä ‑ kauas tuttavista - jossa taas kerran aloitat uuden elämän tyhjästä, muotoutat itsellesi uuden roolin. We had too little time!

K: 16.6.62 la         (Kalenteri:) "Süd!"

16.6.62         - TkEsk/UudRakP Täällä jossain... Suuri show on alkanut. Olemme toinen toistaan hölmömmän näköisiä pellejä, jotka eivät oikein tiedä mitä ajattelisivat.

Vielä viikko sitten lauantai‑iltana, olin tansseihin (H:gin Adloniin) lähdössä vapaudesta nauttien. Ei tämä järjen kannalta vaikeaa ole, mutta käytännön järjestelykykyä vaaditaan kyllä. Tuntee todella olevansa Suomen armeijan toivo seistessään saappaat takaperin jalassa.

Ensiksikin säkki jossa varusteet olivat, painoi ainakin sata kiloa. Työpuku oli kaiken huippu. Se vedetään sarkahousujen päälle lauantaisiivousta alettaessa. Katselin siinä ikkunaa pestessäni ja hien virratessa maahan nenänpäätä pitkin ‑ ulos vilpoisaan mutta aurinkoiseen ulkoilmaan, ja silloin tunsin jotain, jota tulen varmasti tuntemaan monta kertaa: That old feeling...

25.06.62. klo 01.20         - Olen apupäivystäjänä. Vuoroni on hyvin lyhyt, ainoastaan pari tuntia, mutta sitä varten rupesin nukkumaan jo klo 20:n maissa. Minulla oli kuuma, heräsin vähän väliä katsomaan punaviolettia iltayötaivasta, pilviä ja nukahdin taas nähden painajaisia päivystyksestä. Koko aika oli aivan horrosta, kuulin poikien valmistautumisen nukkumaanmenoa varten epäselvänä hälinänä. Muistan, että joku kutkutti minua jalkopohjasta, enkä pitänyt siitä. Kaulassani on päivystäjän kilpi ja pöydällä edessäni kypärä, vyö, epälukuinen määrä kaikkea paskaa, muistio huomista ampumaharjoitusta varten (leipälaukku jne.), puhelin ja Aroma Fazer -karamellejä. Kirjoitin iltapäivällä Jukalle selostuksen nykyisestä mielentilastani ja suven ihanuudesta.
Mustien Husaareiden marssin [= rakuuna-pataljoonan tunnusmarssi] sanat osaan jo ulkoa. Silloin tällöin kuuluu jostakin tuvasta jonkun unissahuudahtelua harrastavan kaverin äännähtelyä. Se sopii oikein hyvin tähän askeettiseen, melkein brutaaliin ympäristöön. Aion pian suorittaa varuskuntakortin vaatimukset ja päästä iltalomille, jolloin saan edes vähän vaihtelua tähän. Nyt vuoroni alkaa olla lopussa. PU-vääpeli [Päivystävä Upseeri] kävi juuri tarkastamassa merkintäkirjan, joten Rajasärkkä saa siivota käytävän rauhassa.

6.7.62                  Yöjotos.
- Eilen [5.7.] oli l5 km:n pikamarssi, ja koska en suorittanut sitä l t 45 min:iin, niin joudun ensi viikolla uusimaan sen. Tänään juuri vastasin epäsotilaallisesti ylikers. P:lle ja menetin iltalomaoikeuteni viikonvaihteen ajaksi. Parin tunnin perästä lähdemme yöjotokselle ja palaamme vasta huomenna. Täytyy sanoa, että tämä on todella helvettiä.Onneksi ainakin johtajat vaihtuvat elokuussa, kun joudun AUK:hon Mikkeliin.

Muuten - maastoharjoituksissa kaivoin suojahaudan siten, että nenäni kohdalle tuli polttiaispesä, ja syöksyessämme taaksepäin hyppäsin suoraan muurahaispesään so. ojasta allikkoon. Kurkku on ollut kipeä ja lääkkeeksi olen saanut asperiinia.

8.8.62        - Täällä Karkialampi, AuK. Paikka vailla pienintäkään romantiikkaa. Vain uudet rakennukset kuusimäntymetsän keskellä ammottavalla hakkuuaukealla. Alipäällystö hymyilee merkitsevästi ‑ tuon hymyn salaisuus paljastuu varmasti lähiviikkojen aikana. On satanut, olemme likaisia, vaatteet ovat likaiset, koulu on likainen, koulun ympäristö on likainen, välineet ovat likaiset. Ne kaikki kaipaavat puhdistusta. Joku nauraa alikersantille ‑ sanoo muistaneensa hyvän vitsin mutta unohtaneensa sen, jolloin alikessu muistaa vielä paremman vitsin: MARS MARS KOULUN YMPÄRI! Sotaharjoituksessa hyökkäysvaunujen kanssa toisen krh:n paikka sattuu kahden metrin päähän pään kokoisesta ampiaispesästä. Tilannetta ei tarvitse kuvata.

30.9.62         - Elämme unohduksen kylässä. Meidät on unohdettu, me olemme unohtaneet. Mitä olemme unohtaneet? Olemme unohtaneet ajan, paikan ja tavat, miten elimme siviilissä, tavan opetella elämää ja nauttia elämästä. Me olemme unohtaneet.

Mitä on jäänyt jäljelle? Emme ole unohtaneet syödä, juoda, nukkua ja kuunnella isännän kertomuksia sodasta, korjata viljaa ja nostaa perunoita.

Mitä olemme tällä elonkorjuukomennuksella oppineet? Olemme oppineet ajamaan hevosta, pyörittämään tahkoa, tyhjentämään vettä kellarista, nukkumaan kymmenen tuntia vuorokaudessa. Olemme oppineet tietämään, että [Saimaan] Saukonsaari on hyvin kaukana ns. sivistyneestä maailmasta. Jos nimittäin aiot Savonlinnaan tanssimaan niin älä aio. Ei se kannata - et pääse sinne kuitenkaan. Olet oppinut myös tietämään, että Suomessa on Särkihovi -niminen tanssipaikka. Onneksi et tiedä siitä paljoakaan enempää. Olemme Saukonsaaressa. Unohduksen ja tiedon vankeina.

6.10.62 - lauantai. Puolikurssin korpraaliksi ylentämisen jälkeen.... Sinulle nauretaan täällä, jos rupeat puhumaan, kuinka kuussa asui ihmisiä, joiden ei tarvinnut näytellä eikä kuulla toisten naurua, sillä he etsivät tietoa olevasta, tietoa tunteesta ja sen vivahteista, jotka ravitsivat itseään soinnuilla ja nukkuivat värien päällä. He kuuntelivat tyhjyydestä tulevia ääniä, he etsivät niiden ajatuksen ja logiikan ja sitten he itkivät. He itkivät onnesta, että olivat löytäneet jotain niin kaunista, joka heidän oli suotu kuulla - jopa nähdä - mutta jota he eivät voineet pitää. Eivät he olisi ehkä halunneetkaan, sillä pian he olisivat kyllästyneet. Mutta nyt heillä oli päämäärä. Heidän elämänsä tarkoitus oli etsiä yhä uusia samanlaisia ajatuksia ikuisuudesta, joka oli saavuttamattomissa mutta kuitenkin lähellä. Tällainen oli valojen ja sumuihmisten maailma; tyhjyys ja sen keskellä monotonisia säveliä jotka kertoivat sävelistä, joita kukaan ei koskaan ollut kuullut, mutta jotka kuitenkin olivat olemassa. Siinä maailmassa ei annettu arvoa korpraalin jämille.

14.10.62 - sunnuntai        - Meillä oli myös taisteluharjoitus: 17 tuntia marssia - puolet suolla, puolet maantiellä kumikengät jalassa, täyspakkaus ja pikakivääri selässä. Se oli pyrkimistä päämäärään pimeässä oksien raastaessa kasvoja ja käsiä. Sinua palelee, olet märkä. Et pääse ylös, jos istahdat. Vartioit yöllä kaksi tuntia, lopun ajan nukut teltassa, jossa  ainoana lämpönä SAVU. Poltat kielesi hernekeitosta. Sinussa on nuha. Olkapäitäsi pakottaa. Oikean jalan polvi on hellä. [johtuu melkein latuskajalasta] Aamulla taas juokset ja huudat hurraata. Sinua haukutaan. Kovetut. Hukkaat kenttäpullosi. Pitkällä marssilla koululle kaverit kuitenkin antavat vettä. Marssitte läpi kaupungin mukulakivetystä pitkin; jokainen hiekanjyväkin tuntuu kengän läpi, koska jaloissa on viisi rakkoa. Nukahdat heti käytyäsi suihkussa ja vastaanotolla. Seuraavana aamuna saat kaivettavaksi kaksi KANTOA, koska kaappisi on epäjärjestyksessä. Siitä huolimatta enää 40 Raskaalla linjalla ja sen jälkeen RUK:hon.

8.3.63                RUK lopussa. Lappeenrantaan 

28.4.63 -            sunnuntai - Ilpon  nimipäivä. (Lappeenranta)

[KEVÄTKUKAT - Elämäni ensimmäinen runo!]

Helskyttelen käsissäni kukkasia,

leskenlehtiä helskyttelen

- kevätkukkasia.

Riennän.

 

Sorsat (ne) juovat rantasulassa

lokkien riemun puristuksessa

ja nälän.

Ajatukset ovat irronneet vapauteen,

etsivät mennyttä elämää - mustalta jäältä.

 

Nauran - Onko aurinko saanut minut laulamaan,

vaiko ne, joita kädessäni kannan?

 

Riennän ohi kevään,

poliisikamarin, yli rautatien

heilutellen kädessäni kolmea elämänkukkaa,

sillä yksi on pudonnut

ja olen astunut sen päälle - vahingossa -

jonka otin irti maasta varoen.

 

Huoneeseeni riennän, huoneeseeni,

jonka elämä on tiilestä tehty

- ei kevätkukista vaan punaisesta - aineesta,

jonka tahto on tehnyt vankilakseen.

 

Hymyilen -

onko Polyhymnia pujahtanut sieluuni,

vai ovatko ne vain keltakukat, lehdet,

jotka olen liittänyt tahtomattani elämäni kirjaan.

Vai tahtoenko olen sen tehnyt?

 

Mutta eihän tiiliseinä rajoita auringon peilejä.

Ovathan ne murtaneet ihmisen kuorenkin,

naamioni ovat nuo poistaneet

ja paljastaneet keväisen hymyn

sotilaspuvun ja lakin alta.

 

"JATKAKAA!", sanon tyhjille kauluslaatoille,

jotka pukuani tervehtivät - eivät minua,

katsovat kummissaan keltaisia palloja,

jotka käsissäni hyppivät.

"JATKAKAA", sanon keltaisille ympyröille kädessäni,

josta ne tahtovat nähdä kevään - oman luomansa.

"Jatkakaa elämää kukat, kevättä!",

kuiskaan hiljaisella äänellä

ja hymyilen.

(Jopa Mona Lisakin tulisi kateelliseksi

hymyni nähdessään)

 

Siellähän nauravat sielut

etsiessään elämää, kevättä

pehmeältä sataman jäältä.

Lokit.

 

Eivät kirjat vielä ole vieneet ajattelukykyäni,

sillä tunnenhan, nautinhan, kaipaanhan,

kirjoitanhan runoa - ensimmäistä elämässäni.

 

Runoilijako? Taiteilijako? Soittajako?

Ei - vaan ihminen,

joka tahtoo elää, luoda

ja etsiä napolinkeltaisia kukkia

harmaalta pohjalta.

 

Vaikka en niitä etsinytkään,

vaan Versailles'in puistoa täältä,

missä on vain muisto siitä kuvasta,

joka on kätkettynä päiväkirjani väliin;

vihreä täydellinen kuva,

haave valkeiden paperien ympäröimänä

pumpuliin käärittynä.

 

Ja näinhän senkin - linnanpihan.

Sillä eikö kuvajainen veden kalvossa

ole ihanne - täydellinen luomus?

Ja näinhän senkin - kuvajaisen -

valkean jään keskellä.

Ajatukseni antoi sille värit

- ihanteelliselle maisemalle.

 

Siinä ovat nuo ajatusteni siemenet

päiväkirjani ja minun välissä.

Eivätkä ne ole enää harmaalla pohjalla.

Pegasos on ottanut ne selkäänsä

viedäkseen ne maailman ääriin

ihmisten ja auringon nähtäviksi

- nuo kolme kukkaa.

 

Nyt tahtoisin maalata ne -

tarkoitan niiden kuvaa sielussani,

josta ne ovat löytäneet sopen.

Ne tuntevat omansa - onnelliset.

 

Katson niitä jälleen.

Ne myös katsovat (kuin Eurydike) sieluuni,

sanovat:

Laula meille Orfeus!

Haluaisin laulaa, soittaa heille lauluni,

jonka sävelet nostaisivat ne pois harmaalta pöydältä,

lauluni, jonka virta kuljettaisi ne Euterpen syliin -

nuo keltaiset leskenlehdet.

 

Lupaan tehdä sen laulun,

jos aurinko ei mene pilveen,

jos ihmiset näkevät kevään,

jos lokit lentävät ja nauravat,

jos sorsat juovat ja uivat,

jos puut ovat ,

jos kaupunki on

- niin kuin tänään.

 

Jos minä kävelen ja näen

pojan laskevan markkojaan,

pikkutytön heittävän minua pallolla,

ruohon kasvavan sinitaivaaseen,

jos kuulen Bachin hyräilevän

kirkossa urkupilleihin fuugaansa.

 

Niinkuin tänään, niin huomenna ehkä

ovat ne sävelet,

tulevat olemaan

kauneinta ja riemullisinta mitä tunnen

- ainakin sydämessäni.

 

Siispä kukat keltaiset:

Kuulkaa kun kuvittelen tuon laulun -

vain mielessäni annan sen soida,

sillä niin se on paljon parempi

kuin kirjoitettuna tuhruiselle nuottipaperille,

risuaidalle

variksen varpailla.

 

Eihän se voi olla niin kaunista,

kuin on kuulla keltaiset sävelet

valkean pilven takaa,

vihreän taivaan sinisen sisältä.

 

Hymyilen:

harmaiden puunrunkojen takaa.

 

Istun päiväkirjani äärellä kahden -

runo ja minä

villasukat jalassa

muistellen, nähden,

kuinka äsken kävelin suoraselkäisenä

- välillä kumartuen poimimaan keltaisia ajatuksiani,

jotka talven aikana

olivat hukkuneet jäätyneeseen maahan,

nyt uudelleen löytyneet.

 

Riemu ei halua ruumiini kahleita,

vaan pyrkii ulos

saaden silmäni välkkymään,

huuleni hymyilemään,

sydämeni pakahtumaan,

poskeni punottamaan.

Lentäähän Tuonelan joutsenkin - joskus.

 

Eikä minua häiritse se,

että eilen kuvataidenäyttelyssä

sanoin linoleikkaukseksi

lasilevyn avulla silkkipaperille tehtyä kuvaa,

vaan lauloin musiikin mukana [tansseissa],

sillä onhan nimipäiväni.

 

Katson kolmea kukkaani.

Ne ovat jo hieman kuihtuneet.

Olenhan jo imenytkin niistä elämänvettä,

ajatuksia itselleni.

 

Katselen kevätkukkia,

kuihtuneita harmaalla pohjalla.

Käsi poskella

pöytään nojaten

mietin.

 

Nostan kukat kypsymään kirjani lehdille ja nousen.

...

Ja hän kuljeskeli vappuaamuna

heti puolenyön jälkeen - soittamasta tultuaan
-

Valtakatua pitkin

ja etsi soitettuja säveliään

kiviseltä kadulta

kesän löytääkseen

mukaansa.

 

10.5.63 pe         OHI ON OHI ON OHI ON. Jyväshovissa.
Yhtäkkiä huomasin, etten enää voikaan tästä lähtien vetää yli aamuja kuten tavallisesti. Ainoastaan tuo ylimääräinen viiva tämän päivän kohdalla. Joku sotilaskuoro lauloi tänä aamuna radiossa OHI ON, OHI ON, OHI ON, TÄMÄ MARSSIME PIAN OHI ON! En tiedä, oliko tuolla jotain yhteyttä almanakan aamujen loppumisen kanssa. Tämä päivä kai sen näyttää.

Joku on keksinyt meille uuden nimenkin "siviilimies". Ja sitäpaitsi olen pannut merkille, että meitä tuijotetaan entistä kunnioittavammin. Meille juotetaan kahvia ja sanotaan, että meihin ollaan kautta linjan tyytyväisiä ja että palvelusaikamme on päättynyt ja että maanpuolustushenki ylläpidetään siviilissäkin ja että älkää ryypätkö matkalla. Nämä ovat matkaohjeita, joten kai me ainakin matkalle lähdemme.

Onhan meillä kaapissa vaatteitakin, jotka ovat oudon näköisiä, eivät paina mitään ja jotka kuulemma ovat omiamme ja jotka meidän pitää panna ylle tänään. Kengät ovat kummallisimmat - ne muistuttavat urheilukenkiämme eli kusiluistimia eli virtsa-hiihdättimiä, mutta niissä ei ole nauhoja ja niillä lienee muukin tarkoitus kuin käydä pesulla ne jalassa. Kaikkein ihmeellisintä on se, että eilen sotilaat so. kokelaat ja alikersantit tervehtivät toisiaan nostamalla hattua! Sehän on suorastaan järkyttävää...

Tuo sana siviili toistuu nykyisin tavallista useammin, joten sillä täytyy olla jokin tärkeä merkitys juuri tänään. Eilen näinkin jo kaikki alikersantit tuossa kummassa siviiliasussa - violetinvärisiä kravatteja (!), vihreitä ja sinisiä pukuja. Eniten minua kiinnosti se, miten varusmiehet käyttävät kravatteja. Sehän on kapiaisten yksinoikeus. Sitten nuo alikersantit luovuttivat kaikki tavaransa ja heidät vietiin keskellä yötä kuorma-autoilla keskuskentälle, josta heidät kuulemma vietiin junaan. Tuli ihan mieleen sodanaikaiset joukkosiirrot keskitysleireihin. Mutta kaipa heidät oli aivopesty perusteellisesti, koska he nauroivat noustessaan autoihin. Olikohan se hysteeristä naurua suuren tuntemattoman eteen jouduttaessa.

Minua ihan pelottaa - tuleeko sama kohtalo meillekin? Enhän millään haluaisi lähteä täältä, sillä kasarmihan on kotini, vääpeli on äitini ja kapteeni isäni, joukkueen-johtaja isoveljeni ja muut sotilaat naapurin poikia, jotka pitää voittaa.

Ennen lähtöä meille annetaan kukkiakin - ruusuja - mutta ne ovat metallista ja laitetaan kauluksiin eikä rintapieleen ja sen jälkeen olemme kuulemma ihan niinkuin kornetteja - soittotorvia - rippikoulun käyneitä. Yhtä tärkeä on tämä ylennys. Sitten meille sanotaan, että siellä uudessa paikassa, mihin me joudumme, on sellaisia kerhoja, joissa juodaan paljon olutta ja joissa jäsenet kaikki ovat joskus saaneet niitä metallisia ruusuja. Niihin kerhoihin meidän kuulemma pitäisi liittyä. Harjoitellaankohan siellä edes aseotteita?

4.7.63                  - Minut on valittu [Viitasaaren] Taimoniemeen opettajaksi.

5.7.63 pe                Jyväskylän kesä 1963:         - Olin kuuntelemassa [Erwin] Lazslon konserttia... Kaikista meidän lisäksi olevista kulttuureista löydetään paljon enemmän laulutekniikan muotoja kuin se normaali laulutekniikka, mitä meillä käytetään. Armstrong, bantu-neekerit, Andalusian mustalaiset, kiinalainen, arabialainen musiikki, gospel-song... [4.11.2011: Ensimmäinen viittaus maailmanmusiikki-kiinnostukseeni.]

7.7.63                  - Eilen [6.7. la] oli Suuri Suviretki Päijänteellä (Korpilahden Oittilaan).
- Laivamatka ja sahti olivat hyvät. Perillä tosin tunnelma oli tiivistyä liiankin intiimiksi - ainakin isäntäväen mielestä - mutta kaikki selvisi(vät) loppujen lopuksi hyvin. Tanssimme riihessä hanurin ja viulun tahdissa. Kaikki olivat panneet päälleen omaperäisintä, mitä suinkin olivat löytäneet. Ennen kaikkea lakit herättivät kiinnostusta.

Niitä löytyi suuresta mustalierisestä metrin halkaisijaltaan olevasta hellehatusta Väinämöisen päähineen kautta yömyssyyn (joka oli) Otso Appelqvistin päässä. Eikä prof. Oksalankaan hattu ollut kaikkein tavallisimpia. Monet liikkuivat avojaloin ja tuo mustalierinen tyttö huvitteli lossissa pitämällä jalkapohjaansa liikkuvaa sinkkiköyttä vasten [!]. Oikein olivat eksistentialistit liikkeellä (- maalais-pojille näyttäytymässä).

10.7.63          - Eilen illalla oli Jyväshovissa "kulttuurikierre". Jos siellä joskus on ollut ihmeellisempää yleisöä [niin syön hattuni] niin omituista sen on täytynyt olla. Eilisillan yleisöstä esimerkkejä: lippalakkinen tyttö joka tanssiessaan poltti sikaria, poika jolla oli kukko laukussaan [pärekorissaan?] - lattialla twistaamassa, erilaiset käärmetanssijat, ihmiset opettelemassa tuntemaan ihmistä ollen sivuammatiltaan esim. arkkitehtejä.

Esko, jolla ei nyt onneksi ollut romaaninsa käsikirjoitusta mukana, graafikkoja, teatteri-ihmisiä, säveltäjiä, arvostelijoita, muusikkoja, eksistentialisteja, pasifisteja, lehtoreita, ulkomaalaisia, opettajia, toimittajia, designereita, tiedemiehiä, professoreja - siinäpä onkin joukkoa. Juhlat kestivät myöhään kahteen yöllä.        

13.7.63 la        IS kitarassa [Kari] Rydmanin sävellyksen (Sonata II) kantaesityksessä

         > 2.10.63 klo 20 J:kylän viim.kulttuuripäivä radiosta ulos (Rydman: Sonata II)

29.8.63            Taimoniemeen.

30.8.63          - Olen nyt Sarasteen Irrun opettajatoveri ja asun Taimonienen koulun yläkerrassa.

6.9.63            - Luulin ennen että päiväkirjani loppuu samalla kuin kertomukseni..., mutta nyt huomaan, että tuon kertomuksen tuhkasta nousee Fenix-lintu, joka ei osoita vielä mitään kuolemisen merkkejä, olkoonpa sen siivet ja sulat sitten kuinka palaneet tahansa, ettei se pääsisikään kuin pomppimaan maan pinnalla.

 

21.9.63         - Syksy soittelee viluvirttään. Musta mies nuhruisessa takissaan huilu kainalossa. Kun huilun-soittaja saapuu villiviinien keskelle, alkaa tanssi. Lehdet jäykistyvät ensiksi kuin lumottu käärme, punastuvat sen jälkeen melkein sinertävän tummiksi ja alkavat sitten loimuta kuin olisivat tulisessa hiilloksessa, joka nousee täyteen liekkiin vielä ennen sammumistaan sinimustaan yöhön.

Tuo musta mies katsoo hetken niitä vaiteliaana - alkaa uudestaan surumielisen soittonsa. Lehdet jatkavat tanssiaan välillä jäykistyen ja koko ajan tummentuen kilpaa iltapilvien kanssa, jotka kauempana seuraavat huippuaan kohti jatkuvaa kuolintanssia, kuolemantanssia joka päättyy kuin rakkauden hurmostilaan. Ne eivät tajua muuta kuin rakastettunsa soiton, joka saa ne huojumaan hurmoksessa vailla mitään käsitystä ympäristöstään. He haluavat vain yhä uudelleen ja uudelleen antautua tuolle mustalle huilunäänelle, joka saa ne irtoamaan ruumiistaan. Ne eivät tunne enää sen muotoa, kuulevat vain tummanpunaiset sävelet, jotka tunkeutuvat toinen toisensa jälkeen lehtien avautuneeseen sieluun, joka janoaa säveliä yhä enemmän ja enemmän, alati, loputtomasti.

Millään muulla ei ole enää (mitään) väliä. Ne haluavat rakastaa koko olemuksellaan ennen putoamista kuoleman kuiluun. Tuossa hurmioituneessa yhtymisessä äärettömyyteen lehdet eivät huomaa, että sävelet alkavat vähetä ja käydä yksitoikkoisiksi, kunnes viimein on enää jäljellä yksi jatkuva sävel, joka pistää niiden sieluun toisella tavalla kuin rakkaudentanssin aikana. Tuo monotoninen ääni tunkeutuu kudoksiin ja tiehyeisiin täyttäen kaiken, kunnes lehdet ovat jo kuolemanjäykkiä. Koko yön sävel kulkee lehdestä toiseen. Aamuauringon säteiden lakaistessa kuuran maasta on jään alla vain pudonneita kuolleenkouria, jotka heidän rakkaimpansa on ilojensa jälkeen surmannut häävuoteeseen. Musta huilu on hävinnyt - vain ikävyyden ääni on jäänyt jäljelle. On syksy...

4.11. 1963         Kirjeestäni Paavolle: - Elämää ei tietenkään voi jättää sivuharrastukseksi.  Tämän hetken uskontoni tiivistelmä:

1) Pyrkiä vain kaikkein parhaimpaan.

2) Tieto siitä, että jos noudatan em. ohjetta, olen valmis lopettamaan [/"loppumaan"] milloin tahansa...

3) Tärkeintä ei ole päämäärään pääseminen vaan siihen pyrkiminen.

4) ...en millään muotoa voi hyväksyä nykyistä kristinoppiamme sellaisenaan. Olen päättänyt unoh­taa kaiken koulutietoni siitä ja alkaa uudelleen alusta.

 

26.3.1987 To  PieKei: Meijeristä kulttuurikeskus.
... Hevosia oli puomissa kaurapussit päässä jyviä tai heiniä rouskuttaen. Ja sitten kun hevosten aika kävi pitkäksi, kokeiltiin puomin ja hampaiden kestävyyttä. Puomit kertoivat omaa säveltään - ehkä Ilpo olisi näkyä katsellessaan löytänyt siitä melodian sovitettavaksi vaikka opiston kuorolle.