1944 Välirauhapäivien tunnelmia

Vellamo Paananen:         Välirauhapäivien tunnelmia Pielaveden Jylhässä

(Jäljenne äitini päiväkirjasta välirauhanpäivänä 19.9.1944 klo 22.25)

Savon Sanomat, keskiviikkona 19.9.1984, s.2

Syyskuun 19 p:nä 1944. -

On tiistai-ilta. Kello on yli 20.00. Synkkä pimeys kattaa seudun, vaikka taivas ei ole
pilvessä.

Malda, Ilona ja Tenho (joka on 40 vuorokauden työlomalla)* laulavat tuolla viereisessä
kamarissa useampiäänisesti. Koko perhe valvoo. Odottelemme myöhäisuutisia, sillä
iltauutisissa ilmoitettiin, että rauha on saatu ja illalla kuullaan ehdot.

Saapa kuulla! On todella jännittävää ja - pelottavaa. Parhaillaan kuuluu radiosta laulu "Oi, terve, Pohjola,
Isäimme onnela..." Se karmii selkäpiitä. "Eipä ken orjuuteen voi syöstä poikiamme..." Hyvä Luoja! Jospa todella niin on!

Aselepo tuli voimaan t.k. 4 p:nä klo 8 aamulla ja on se jatkunut tähän päivään saakka. Neuvottelijamme
ovat Moskovassa, jossa pääministeri Hackzell sai halvauksen. Hän elää vielä, mutta hänen tilansa on toivoton. Vanhan miehen sydän ei kestänyt - ehkä kaikki oli hänelle ylivoimaisen raskasta, rauhanehdot vaikeita.        

Parhaillaan radiosta kuuluu selostus Pohjois-Suomen evakuoimisesta, joka on käynnissä. Hm. Siellä oli minullakin niin paljon tuttavia ja ystäviä. Missä lienevät nyt Veera ja lapset, Marja-Liisa perheineen, y.m.? Raskas on Suomen kansan tie tänä vaikeana aikana.
        

Poliittinen tilanne Euroopassa on nähtävästi tehnyt melkoisen kuperkeikan. Jotka eilen olivat ystäviämme, ovat tänään vihollisiamme ja päinvaston. Meillä on nyt "Suuri, itäinen naapuri" entisen r:n [= ryssän] asemasta. "Niin muuttuu maailma, Eskoseni!"

Ilona-sisar oli lääkintälottana Kuusamossa ja hän tuli äskettäin kotiin. Hän kertoi, millaista siellä oli. Kummallista. Ajattelen tässä monia tuttaviani, joita heikäläisten joukossa oli. - Valma* lähti elokuun loppupäivinä takaisin Tammisaareen entiseen työpaikkaansa sikäläiseen sotasairaalaan. Veljeni Arvo ja
Jouko* ovat luultavasti jo Suomen puolella.               

***

Olen koko kirjoitusajan kuunnellut puolella korvalla Lapin evakuointiselostusta. Surullista. En voi ajatella kaikkea sellaisenaan kuin mitä se todellisuudessa oli. Voin vain kuvitella. Noin 250 000 Lapin asukasta on saanut lähteä evakkotielle - jälleen.

Radio-orkesteri aloitti iltakonserttinsa soittamalla Sibeliuksen iki-ihanan "Finlandia" -hymnin. Tasan klo 22 puhuu v.t. pääministeri von Born. Myöhäisuutiset jäävät siis pois ohjelmasta.

Kuuntelen Finlandia-hymniä ja mietin, miten toisenlaiselta se kuulostaakaan nyt kuin aikaisemmin. Tajuan sen eri tavalla, ikäänkuin syvemmin. Elän sen sävelten mukana. Sehän on Suomen kansan elämänkuvaus! Minusta tuntuu kuin näkisin sieluni silmien edessä kansani käyvän tietään, jonka varrella on ihania, kesäisiä kukkaniittyjä, rauhallista työtä, arkista elämänmenoa. Sitten seuraa synkempiä syksyjä, taistelua ja vastuksia, kunnes ihana rauha saavutetaan.
Tuo viimeksi mainittu taitaakin olla vain oma haavekuvani, ei niinkään säveltäjän.

Ikkunan takana on pimeä syyskuinen yö. Se ahdistaa. Yö on kuin seinä, mikä painuu ikkunaa vasten. Eilisiltana lepakot lentelivät ikkunaruutuun. Miksikä niilläkin olisi halu polttaa siipensä, sillä öljytuikun valo kai se houkutteli - virvatuli sekin.

Pienet lapseni, Salme ja Ilpo, nukkuvat viatonta lapsenuntaan. Kyyneleet tulevat silmiini ajatellessani
evakkotiellä kulkevia lapsukaisia ja heidän äitejään. Ja heitä on maailmassa niin kovin paljon.

Kello on nyt 21.30. Kävin ulkona. Pimeää on, vaikka taivas on kauttaaltaan tähdessä. Linnunrata sieltä ylhäisestä korkeudestaan katselee yhtä tyynenä maailman melskettä kuin satojatuhansia vuosia sitten. Se uhmaa aikaa.

Hallan tyttäret tanssivat läheisellä suolla syysyön karkeloaan. Vain valkeat hameet ja hunnut näkyvät pimeyden läpi pihamaalle. Ne käarivät pian koko seudun viileään vaippaansa. On syksy, viides
sotasyksy, oikeastaan kuudes on jo alkanut, kun ottaa huomioon myös syksyn 1940. Paljon, paljon sisältyy kuluneisiin vuosiin.

***

Järnefeltin "Korsholma" kuuluu parhaillaan radiosta radio-orkesterin loppunumerona. Äiti* jo nukkuu tuossa tuolissa. Ei hän jaksanut valvoa näin pitkää aikaa. Malda lukee, pappa* kuuntelee soittoa, Ilona nukkuu ja Tenhokin on ollut jo ajat sitten unten mailla. Minä olen kirjoittanut hitaasti ja taukoja pitäen.

Maljakossa on kesän viimeistä kukkia: leijonankitoja, tummia orvokkeja, malvoja, dahlioita, astereita. Pieni kätevä pöytäalmanakka näyttää päivää 19. syyskuuta. Todellakin! Vielä viisi minuuttia! Sitten alkaa von Bornin puhe.

Nyt päättyi "Korsholma". "Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan..."

Kello on 22.15. Virsi "Jumala ompi linnamme" kaikuu parhaillaan. Välirauhan ehdot kuulimme juuri. Nyt lauletaan "Oi, maamme, Suomi synnyinmaa."

Ehdot olivat ankarat. Hyvä Jumala! Auta meitä uskomaan ja luottamaan tulevaisuuteen. "Vaikka koettaa,
eipä hylkää Herra."

Vuoden 1940 raja, Petsamon menetys, Porkkalan pakkovuokraus 50 vuodeksi, Etelä- ja Lounais-Suomen
lentokenttien käyttöoikeus, Suomessa olevien saksalaisten aseistariisuminen, samanaikaisesti oman armeijan kotiuttaminen, kuuden vuoden kuluessa maksettava sotakorvauksia 300 miljoonan
dollarin arvosta - siinä osia välirauhanehtojen 23. pykälästä. Mitä lienee vielä edessä? Sen tulevaisuus näyttää. Siellä voi olla vaikeuksia, joita emme aavistakaan.

Välirauhanpäivänä 19.9.1944 klo 22.25. (Jäljenne päiväkirjasta)

VELLAMO PAANANEN

*Vellamon sisaruksia sekä Sylvia-mummu ja Optatus-vaari