1954-57 Kouluaineita II

KOULUAINEITA 54-55 (III lk), 55-56 (IVA lk), 56-57 (V lk)

III lk.

Keiteleen jäätyessä

"Hei, nyt sitä mennään, että vilisee!" kiljaisin, mutta samassa olinkin syleilemässä Keiteleen kirkasta jäätä. Olin ostanut hokkarit ja Keijon kanssa luistelin yhteiskoulun luona. Salmi oli vielä vapaana jäistä, mutta rannoilla oli jo melko vahva jää. Talvi oli jo tuonut ensimmäisen huurteisen viestinsä puitten oksille, ja kirkas aurinko loi kirkasta loistettaan. huurteisille niityille. Olin nyt ensimmäistä kertaa luistelemassa hokkareilla ja lensin vähän väliä kirkkaalle jäälle (Jäälauttoja ajelehti vielä salmessa, koska Kokkilan laiva oli juuri mennyt siitä).

varoituksista huolimatta läksimme Keijon kanssa luistelemaan syvemmälle, mutta uhkaava rutina kiidätti meidät pikavauhtia takaisin. Koetin pyöriä jonkin verran luistimillani, mutta lensin heti jäälle ja valitellessani kipua huomasin, että sillä kohdalla, mihin olin kaatunut, oli jäähän tullut suuri reikä.

Kun eräänä päivänä olin luistelemassa "Antin" kanssa , lensin äkkiä mahalleni veteen. Siinä kohdassa oli halkeama, josta oli pursunut vettä jään pinnalle ja siinä nyt kiljuin Antille että pelasta nyt "hyvä immeinen" minut! Luulin ensiksi, että olin pudonnut jäihin. Vaatteet märkänä minun täytyi laahustaa vaihtamaan "hynttyitä" päälleni.

Eräänä syksynä olimme Sarjaksen rannassa urheilemassa laiturin luona. Juoksimme edestakaisin rutisevalla jäällä, kunnes jään pinta oli kokonaan veden vallassa.

Kerran putosimme kaikki samaan paikkaan, kun hypimme aikamme siinä. Siirryimme sitten laiturin viereen. Siinä oli melkein sula kohta, ja pojat kehottivat minua nousemaan siitä ylös. Minä yllytyshulluna otin vauhtia, yritin tarttua laiturin reunaan, mutta käteni hamuilivat vain tyhjää. Kuului pahaenteinen molskahdus ja siinä pulikoin vyötäröäni myöten hyisessä vedessä. Säikähdin pahanpäiväisesti, mutta yrittäessäni rantaan täytyi minun kastella housuni ihan likomäriksi. "Se oli hyinen reissu", sanoin pojille tultuani rantaan. Sitten läksin kiireen vilkkaa vaihtamaan housuja ja rentoutumaan päivän hyvistä töistä. (8)

Elämää keskiaikaisessa ritarilinnassa.

"...Mutta talvi kului ja kevät teki tuloaan. Muuttolinnut palasivat takaisin kylmään pohjolaan ja lumikin alkoi jo sulaa. Silloin heräsi linnaan eloa. Parin päivän kuluessa oli linna äkkiä vapautunut tyrmeydestään. Ei näkynyt yhtään ainoata hämähäkinseittiä eikä likaläikkää. Alkoi näkyä trubaduureja, jotka kiertelivät linnasta linnaan ja soittelivat sota-, rakkaus- tai pilkkalauluja säestäen luutullaan. Vähitellen alkoi maasta pistää esiin kauniita sinivuokkoja ja esikoita. Oli tullut kesä..."

IVA lk.

Keväisillä hangilla.

Suuntasin sukseni rantaa kohti ja läksin "huilaamaan" alamäkeä. Saavuin pian leveälle ladulle, jota pitkin rupesin hiihtämään. Olin lähdössä 10 km:n rataa kiertämään.

Olin voidellut sukseni hyvin ja niinpä olin hetken kuluttua Nilakan vastakkaisella rannalla. Aurinko kultasi hankia kirkkaudellaan ja rannalla lämmitti niin, että hikeä nousi kasvoilleni. Olin iloinen kun pääsin metsän reunaan.

Alkoi pitkä nousu. Hiihtelin hiljaa ja kuulostelin metsän hiljaisuutta. Jostakin kuului halonhakkuuta ja läheisestä puusta samalla tuttu talitintin ääni: "Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy".

Saavuttuani vuoren päälle alkoi huima lasku. Lakki oli lentää päästäni, kun sukseni melkein lensivät parin ajotien yli. Saavuin suurelle niitylle ja näin edessäni Vuonamon koulun. Taas tuli entistä jyrkempi nousu. Punaisia nauhoja seuraten saavuin parikymmentä metriä pitkän, melkein pystysuoran mäen harjalle. Melkein allani oli Ypykän talo. "Eipä tässä pelätä". tuumin ja syöksyin huimaan laskuun. Nousin samalla menolla pienen vastamäen päälle ja jatkoin matkaa peltoja pitkin. Saapuessani taas metsään näin jonkin metsälinnut tekemän kuopan, jonka ympärillä oli paljon siiven- ja pyrstönjälkiä. Edelleen hiihdettyäni lähti yhtäkkiä edestäni uljas koppelo lentoon. Katselin sen menoa, kun se suhisten laskeutui kauemmaksi.

Aikaa oli kulunut, kun saavuin kaikkein suurimman mäen harjalle. Söin siinä appelsiinin ja samalla katselin, kuinka joku mies laski siitä ohi. Syötyäni appelsiinin tyrkkäsin pari kertaa sauvoilla ja annoin painua. Voi ihme sitä vauhtia! Mäki vei minua noin 300 metriä kaukana olevan ladon luokse. Siinä oli - luulisin - noin 100 m:n korkeusero. Nousin takaisin ja jatkoin edelleen matkaa. Metsässä pysähdyin auringonpaisteeseen suuren kiven viereen ja ihailin luonnon kauneutta. Mutta sitten alkoi nälkä kurnia vatsassa, ja katsoin viisaimmaksi mennä kotiin.

(Loppu töksähtää! 7 1/2)

Kevätpuro

On kevät. Ilma on täynnä tuoksuja ja aurinko on noussut jo taivaan sinertävään lakeen. Linnut livertelevät ja metsän humina kantautuu houkuttelevasti korviin. Mieli on täynnä riemua ja odotusta.

Tuolla jossain kevätpuron laulava sointu erottuu muista luonnon riemuavista äänistä. Se hyppii, juoksee, joskus rauhoittuu, mutta kohta se putouksena pärskyen ilmaisee riemunsa, koska talven hyiset kahleet ovat murtuneet ja se on herännyt pitkästä painajaisunesta. Auringon kultaiset säteet kimaltavat puron pintaan.

Kaksi pientä poikaa kirmaisee puron luo. Tuossa tuokiossa se on täynnä kaarnalaivoja ja vesimyllyjä. Mielellään se auttaa poikia. Se kiidättää kaarnalaivoja eteenpäin iloisesti. Vesimyllyn sointuva surina on aina miellyttänyt sitä. Puro yrittää aina parhaansa saadakseen myllyn yhä kovemmin pyörimään. Jäitä ja puiden oksia kelluu pyörien purossa. Risukkoon aidan alle on muodostunut pato. Silloin puro leviää, laajentuu ja täyttää niityt ja pellot. Se tempoo oksia ja syksyn kylmän kouran kellastuttamia lehtiä mukaansa. Kohta nekin häipyvät putouksen nielemänä.

Akanvirrassa  pyörteet leikkivät hurjasti väliin tehden syviä reikiä veden kalvoon, väliin työntyen johonkin ajan kuluttamaan onkaloon. Nyt se laajenee suistoksi ja laskee järveen. Suuri pyramidi on kertynyt suistoon risuista, mudasta ja kaikesta, mitä se on tuonut tullessaan.

Näin päättyy puron tie. Mutta uudet vesimassat syöksyvät jälleen samoihin putouksiin - samaan akanvirtaan ja samaan suistoon. Sillä on aina kiire. Tehtävä on suoritettava aina toistuvasti joka kevät. Syksyllä se jäätyy - lepää talven ja uutena, kauniimpana keväänä se uudelleen herää eloon nähden samat pojat joka kerta. Siihen se on tyytyväinen, sillä se on luonteeltaan iloinen veitikka. (8)

VA lk.

Meidän perhe ja radio.

Muistan vielä hyvin tuon päivän, jolloin vanha patteriradio vaihdettiin sähköradioon. Kyllä sitä silloin ihmeteltiin koko perheen voimalla. Koko päivän se sai olla äänessä, vaikka Matti-setä meitä varoittelikin.

Siinä oli neljä nappulaa. Yhdessä oli äänen voimakkuus. Siinä oli kolme voimakkuutta ja kaikki niiden väliltä. Toisessa oli aaltoalueet. Niitäkin oli lyhyet, puolipitkät, pitkät, ylipitkät ja vielä pari muuta aaltoa. Kolmas oli hieno keksintö, jolloin radion sai suljetuksi milloin tahansa. Neljäs liikutti lasin alla olevaa nauhaa, joka osoitti lähetysasemien nimet. Kovaäänisiäkin oli, sekä muita ihmeellisyyksiä.

Minä en ole voinut kuunnella sitä muulloin kuin kesällä ja muilla pienemmillä lomilla. Silloin sieltä kyllä löytyykin heti mm. "Amerikan ääni" ja BBC:n lähetysasema. Kuuntelin sitä siskoni kanssa joskus yli puolen yön. Äiti ei oikein pidä siitä, että etsin aina uusia asemia, sillä hän kuuntelee mieluummin jotain niin sanottua klassillista musiikkia, uutislähetyksiä, kuunnelmia, ruoanlaitto-ohjeita, liikalihavuuden vastustamista koskevia esitelmiä ja sunnuntaisin jumalanpalvelusta. Minäkin kuuntelin niitä joskus, mutta jazz-musiikki tuntuu aina mielenkiintoisemmalta.

Matti-sedän, perheen pään, ollessa kotona, täytyy olla visusti poissa radion luota. Silloin ei ole minullakaan halua mennä muuttamaan asemia, sillä pian voi kuulua ärähdys: "Mene tiehes sieltä radiota renkkaamasta!"

Pikku-veljeni Ilkka kuuntelee taas mielellään jouluna Tiernapoikien laulua syöden suklaata tyytyväisen näköisenä.

Joskus hyvän kuunnelman tullessa istuu koko perhe mikä mitäkin tehden salin lämmössä kuunnellen radiota aina myöhään yöhön saakka.

Vanhakin kun alkaa radiomme jo nyt olla, on Matti-setä aikonut ostaa nyky-aikaisemman ula-vastaanottimen. Aina on lupaillut sen ostaa, mutta ei vieläkään ole tullut. - Ehkäpä jo kuitenkin ensi kesänä--. (8)

Kesä lähestyy.

Niin - kesä lähestyy, nyt sen tuntee jokainen. Auringon raukea lämpö on syöpynyt lumen sisään synnyttäen pieniä puroja, jotka solisten tuolta korpien kätköistä yhtäkkiä ilmestyvät tulvivana jokena esiin. Lampien jääpeite on enää vain vaaleaa petollista massaa, joka hiljaa kuin taiottuna lopulta on poissa.

Puitten silmut kasvavat ja täyttävät koko metsän ihanilla tuoksuillaan, ja leskenlehtikin pian aukaisee kullankeltaisen kukkansa. Peipposen liverrys kantautuu jo korviimme, mutta kottaraiset ovat jo kauan aikaa kisailleet taivaan sinessä. telkkäpariskunta on myös löytänyt rauhaisan suvannon kodikseen. Siellä se uiskentelee hiljaisessa tihkusateessa sinertävän vanan kaarena levitessä sen jälkeen.

Jänikset ja muut metsäneläimet pysyttelevät piilossa, kun niiden turkki vaihtuu hieman kesäisempään asuun. Vielä parissa kuin auringolta unohtuneessa lumikasassa näkyy oravan pieniä jälkiä.

Vihdoin alkaa routakin häipyä maaemosta. Yöpakkaset ovat enää hyvin pieniä, joskin aamulla pienet vesilätäköt mukavasti rätisevät, kun niiden päälle astuu.

Nyt nousee jo vihertävä ruohonkorsi maasta katsellen ehkä silmät vähän sirrillään ympärilleen. Niin niitä nousee yksi toisensa perästä tehden luonnon yhä kauniimmaksi. Kukkien nuput aukeavat, viimeinenkin lumi on sulanut ja koivuun ilmestyvät komeat hiirenkorvat.

"Kuu kiurusta kesähän, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään", sanoo vanha sananlasku. Kun kauan kaivattu pääskynen sitten istahtaa puhelinlangallemme livertelemään, täyttää meidät hyvän mielen tunne - eikä suotta. (8 ½)