1959 Asiakirja

Asiakirja

Viitasaarella 18.12.1959

Olemme kokoontuneet koulumme joulujuhlan herättämissä tunnelmissa pohtimaan ihmiselämän probleemaa sekä ajattelemaan "triomme" koossapysymisen mahdollisuuksia tulevina aikoina.

Keväällä luultavasti valmistumme ylioppilaiksi ja pääsy akateemiseen vapauteen on ollut monien keskustelujemme aiheena. Kuluvan talven aikana on myös musiikilla ollut suuri osuus yhdyssiteenämme, jonka toivomme pysyvän kiinteänä tulevinakin aikoina. Toteamme yhteisesti, että keskusteluhetkemme ovat olleet erittäin antoisia, sillä ne ovat varmaankin kehittäneet meitä hyvin monessa suhteessa. Usko ja luottamus tulevaisuuteen siivittää ajatuksemme, ja innoissamme emme aina ole tulleet huomanneeksi edes vesi- tai lumisadetta, ja usein lopettaessamme keskustelun on kello jo ollut yli puolen yön. Tulevaisuudessa muistelemme kaiholla näitä kahta viimeistä kouluvuotta toveripiirimme henkisesti rikkaana kukoistusaikana. Tiedämme tämän jo nyt, mutta toivomme yhdyssiteen jatkuvan aina yhtä puhtaana ja kiinteänä. Toivotamme "triollemme" onnea ja menestystä tulevan kevään ylioppilaskirjoituksissa sekä seuraavina opiskeluaikoina.

 Erkki Arinperä                  Reijo Liimatainen (†1980)                  Ilpo Saastamoinen

Ps. Kirjoittanut puhtaaksi Ilpo Saastamoinen 13.7.1960 JKK:n oppilasasuntolassa jolloin on kulunut 8 kk. siitä kun nimet kirjoitettiin ja luonnos laadittiin.

(23.04.2010: ...Asiakirja on harvinainen dokumentti siitä, mitä odotimme elämältä - nyt kun jo tiedämme, millaiseksi se sitten lopulta muotoutui.

Reijo oli huonetoverini Viitasaarella VII luokalla.)

Jyväskylän Kasvatusopillisen Korkeakoulun "Naatissa" 13.07.1960

Kirjoitin juuri "sopimuksemme" puhtaaksi ja rupesin miettimään kaikkea sitä, mitä on tapahtunut 8 kk:n aikana joulukuun 18:nnen päivän jälkeen. - Niin... kevät oli kova, kerta kaikkiaan järkyttävä. Luimme ja luimme ja saimme kaikki ne valkeat lakit päähämme. Toisilla oli huonoa onnea, toisilla hyvää, mutta pääasia oli, että selvisimme. Loppukeväästä ja alkukesästä ei yhteytemme ehtinyt olemaan kovin tiivistä, mutta ennätimme kuitenkin  opiskelun lomassa kuuntelemaan "Djangoa".

Penkinpainajaiset olivat Keihärinkoskella ja yo-tanssiaiset koululla. Tällä hetkellä Reijo on Helsingissä, ja hänestä taitaa tulla lääkäri. Erkki on Pihtiputaalla ja Viitasaarella töissä odottaessaan armeijaan lähtöä ja - - - -  minä lorvin täällä Jyväskylässä muodollisesti [kesäyliopistossa] psykologiaa, englantia ja saksaa opiskellen. Itse asiassa olen ollut koko ajan musiikin lumoissa, sillä täällä on minulla ollut mahdollisuuksia vaikka millä mitalla "jammata" muiden kanssa.

Kaiken huipuksi unkarilainen huonetoverini (Robert Herzog - unkarin juutalais-pakolainen - myöhemmin Hezron †12.8.97) opettaa minulle unkaria, ranskaa, italiaa, hebreaa, etiopiaa ja somalia. Toistaiseksi en ole oppinut muuta kuin [jotkut] kirosanat (unkariksi ja ranskaksi) ja erään unkarilaisen lauseen: Ki tette e tettetett tettet? Te tetted e tettetett tettet? - Mielenkiintoista.

Kokonaisuutena tämä kesä on minulle melkoinen elämys ja huomaan, että se akateeminen vapaus on olemassa jos ei yksinkertaisesti lue mitään, mutta seuraukset? Helkkari... Paperi loppuu. The End.

Ilpo Saastamoinen

PS. 12.9.66 The Trio "The Curious Ones" was based [Viitasaari, Taimoniemen koulu].

Ilpo Saastamoinen
Matti Tarkkonen [† > 2010 saatu tieto]
Reijo Liimatainen [†1980]

13.9.66         - Reijo ja Matti [jotka olivat kylässä eilen] pyrkivät kenties tietämään jotain, kun minä taas pyrin OLEMAAN TIETÄMÄTTÄ MITÄÄN. Ja mikä ihmeellisintä: näin meidän päämäärämme ovat samat - tiedon rajojen selvittäminen. Ja lopputuloksemme tulee olemaan sama, se että EMME TIEDÄ MITÄÄN.

K: 14.9.66         Reijo valmistui lääkäriksi.

22.5.87 Viitasaaren Seutu: "Hyvät eväät täällä saimme"
(Kuvateksti: Sätene Rönnfors on saanut ruusun entiseltä oppilaaltaan Kristiina Palosaarelta.)

- Jouduimme täältä lähtemään maaseudun murroksessa, mutta onneksi saimme hyvät eväät, muisteli ja kiitteli helsinkiläinen toimittaja Kristiina Palosaari vanhaa opin-ahjoaan Viitasaaren lukiolla viime perjantaina.

Syntyjään pihtiputaalainen Kristiina Palosaari kuului siihen vuoden 1960 yli-oppilaiden joukkoon, joka palasi luokkakokoukseensa muistojen pariin. Siitä olikin kulunut jo 27 vuotta, kun tämä joukko oli lähes kokonaisuudessaan yhdessä.

Vuonna 1960 leivottiin silloisesta Viitasaaren yhteiskoulusta 22 ylioppilasta. Nyt heitä oli hieman kellastuneine valkolakkeineen paikalla 18. Yhden oli vienyt tuoni ja muutamilla oli este. Niin ovat vuoden 1960 ylioppilaat hajaantuneet maahan ja maailmalle, että vain yksi - Hilkka Hartikainen, o.s. Haimola - asuu Viitasaarella. Tosin joukosta jo alunperinkin lähes puolet oli muualta kuin Viitasaarelta, koska koulu keräsi oppilaita laajalti myös ympäristöstä. Muutamat heistä ovat asettuneet melko lähelle juuriaan. Esimerkiksi Ilpo Saastamoinen on palannut koti-pitäjäänsä Keiteleelle ja toinen Ilpo, Kekkonen, vaikutti koulumiehenä Pihtiputaalla, joskin on nykyisin Tikkakoskella.

Poikia vuoden -60 ylioppilasluokalla oli poikkeuksellisen vähän, vain kuusi. Sinänsä pojat ovat kautta aikojen olleet ylioppilaiden joukossa vähemmistönä.

Tämän päivän kouluun johdatteli vieraita ja samalla entisiä tuttujaan rehtori Veikko Merioja. Luokkakokouspäivän mittaan vierailtiin myös kunnantalossa ja kirkossa sekä käytiin edesmenneen Reijo Liimataisen haudalla. Iltatilaisuutta vietettiin Pihkurissa.

Ks. myös:
26.5.87 ti Helsingin Sanomat / Horisontti (s.17) - Kristiina Palosaari:
Meidän luokka ja mitä siitä tuli

Muuttuuko ihmisen ulkonäkö 27 vuodessa? (Horisontti, sivu 17)
(Kuvateksti: Ylioppilaskuva vuodelta 1960. Elämä edessä lupaavana, valoisana...)

1960 oli joukko vakavia nuoria valkoisissa lakeissa ja ruusut sylissä. Edessä oli valoisa tulevaisuus. Nyt he ovat sairaanhoitajia, lääkäreitä, opettajia, ekonomeja, koulutettua materiaalia teollistuvan Suomen tarpeisiin. Toisten tunnistaminen ei ollut vaikeata, mutta kirkonkylä oli peitetty pankkeihin ja näköala järvenselälle piilotettu kauppa-krouviyhdistelmän taakse.

Arvoisa luokkatoveri. Minä koskaan en voi unhoittaa sinun siintoas Pihkuri aava - en vaikka joskus haluaisinkin. Voitko Sinä? Et. Siksipä Viitasaaren yhteiskoulun ylioppilasluokka vuodelta 1960 kokoontuu vihdoin.

Kutsu kuului jo alkuvuodesta, puhelimet soivat pitkin Suomea. Ja melkein kaikki saapuivat Keiteleen avaran Pihkurinselän rannalle, muistelemaan meidän luokkaa ja katsomaan mitä meistä tuli.

Meidän luokkaan pääsy ei ollut mitenkään itsestään selvää. Korkeampaa sivistystä pääsi tavoittelemaan ankarien pääsykokeiden jälkeen. Pitäjällä ihmeteltiin, että sekin ja sekin pienviljelijä aikoo panna poikansa oikein oppikouluun. Pappilan ja kanttorilan lapselle koulu kyllä kuului. He tulivat meidän luokalle. Muut kelvollisiksi havaitut kerättiin maalaiskylistä ja lähipitäjistä, sillä Viitasaaren yhteiskoulu oli pitkään laajan alueen ainoa.

Kortteerista oli sovittu tätilän tai koulukkaita elannokseen majoittaneen täysihoitolan pitäjän kanssa. Asuntolaa tai kouluruokaa ei ollut, koulua käytiin myös lauantaisin. Katkuiset linja-autot kulkivat harvoin ja matkat olivat joka tapauksessa liian pitkät. Koulua lähdettiin käymään koko viikoksi.

Minulla on ompelijalla teetetyt vekkihame ja siihen hyvin sopiva punainen pikku-takki, kun valokuvasssa seison isän folkkarin vieressä, kädessäni pieni matkalaukku. Tukka on leikattu tasaisesti korvien puolivälin kohdalle ja kiinnitetty pinnillä toiselle puolelle. Olen kymmenvuotias ja hymyilen leveästi, sillä olen lähdössä oppikouluun.

Meitä ensiluokkalaisia oli 44, itsevarmoja kirkonkylän lapsia ja melkein mykkiä maalaiaispoikia golfhousuissaan. Kaikki pelkäsimme opettajia, varsinkin rehtoria, jolla oli ehdoton arvovalta ja jonka karjaisu oli kulmakunnan kuulu.

Koulu oli sopusuhtainen, suuri puurakennus, josta arkana etsittiin oikeaa luokkaa. Muuta tuttua kansakoulun kanssa siinä ei ollut kuin hien ja liidun haju. Asetuimme pulpetteihin ja saimme tietää, että Hevonen är häst. Se oli ruotsia. Mutta pitkästä saksasta tuli minulle varsinainen kompastuskivi.

Me totuimme. Totuimme koulun ja kortteerin ankariin sääntöihin, muistutuksiin, jälki-istuntoihin ja uuvuttavan, seisovan aamurukouksen vakiopyörtyjiin. Totuimme opettajiin ja ihastuimme yhteen: äidinkielen opettajaan Sätene Rönnforsiin. Kaikki sanoivat häntä Rönskäksi ja uskottelivat itselleen, ettei hän sitä muka tiennyt. Rönskä oli aluksi ainoa opettaja, joka suhtautui meihin kuin ihmiskunnan jäseniin ikään. Aatteen henkilöitymä, puhuja joka sai kuulijansa innostumaan - ja mikä lavasäteily, sanottaisiin nyt Rönskästä. Suomen kieli oli Rönskän aate, säteilyä hänessä oli - ja on.

Idyllinen kirkonkylä ei tarjonnut nuorisolle muuta iltatekemistä kuin pimeillä kujilla juoksentelun, mutta koulussa oli konventteja. Alaluokkalaiset saivat ohjelman jälkeen mennä parimarssia. Kuljettiin mielitietyn kanssa käsikädessä ympyrää koko joukko ja laulettiin Ei ole leskeä ollenkaan. Kiitos Asko, mukava kunnanjohtaja, parimarssin suurista hetkistä ensimmäisellä ja toisella luokalla! Sitten rakastuin Tuomoon, vai kummin päin se meni.

Vilkkaasti toiminut teinikunta piristi ylemmillä luokilla hitaasti junnaavia kouluvuosia. Perustettin kerhoja ja seurusteltiin naapurikoulujen kanssa. Kaksi kertaa viikossa oli jo elokuvatkin urheiluseuran talolla. Rippikoulu oli askel aikuisuuteen ja sen jälkeen rohkeimmat menivät työväentalolle tansseihin.

Kesällä suoritettiin ehtoja (saksaa) ja muutama pääsi ulkomaille. Minkä koulussa opimme, sen opimme persoonallisilta opettajilta. Eräs heistä oli tosi rohkea: hän yritti antaa varovaista sukupuoliopetusta ja sai luokan kiusallisen hämilleen. Opetus-taulu ihmisen elimistä ja sisuskaluista loppui suolistoon. Seksi oli tabu, samoin politiikka.

Ylioppilaita meistä aikanaan sukeutui. Aloitusluokka oli pienentynyt puoleen, ja varsinkin pojat jäivät luokalle entiseen suositeltavaan tapaan. Vakavampaa kokoon-panoa kuin päättäjäiskuvan nuoriso saa hakea. Opiskelemaan hajaannuttiin eri puolille ja yhteydet katkesivat. Luokkakokouksessa ne solmittiin uudelleen.

Vanhaan kauniisti korjattuun kouluun kerääntyi tukevasti keski-ikäinen, mutta huomattavasti hilpeämpi seurue kuin ylioppilaskuvassa. Tunsimme toisemme vaivatta, ihmisen perusnäkö ei muutu. Ja ihme: silloinen nuori historianopettaja, nykyinen rehtori Veikko Merioja muisti meidät myös. Suopeaa arvovaltaa säteillen hän esitteli hienoja opetusvälineitä. Muistakaamme myös, että Viitasaaren yhteis-koulu on kunniakkaasti maaseudun vanhin suomenkielinen oppikoulu, vuodelta 1905.

Entinen kaunis Viitasaaren kirkonkylä on peitetty pankkeihin ja upea maisema Keiteleen Pihkurille piilotettu kauppa-krouviyhdistelmän taakse. Seudulla syntyneen Henrik Gabriel Porthanin patsas tuskin parantaa yleiskuvaa. Rakentakaamme rumaa yhtenäisen maailmankuvan puolesta, sanoo helsinkiläinen seinäkirjoitus.

Ja mitä meistä tuli? Meistä tuli sairaanhoitajia, lääkäreitä, opettajia, ekonomeja, musiikkitieteilijä, dramaturgi, toimittaja. Ei ehkä suurmiehiä tai -naisia, mutta koulutettua materiaalia teollistuvan Suomen tarpeisiin. Luokan primus on kotiäitinä Saksassa, kotiseudulle jäi vain yksi ja hän kertoi olevansa onnellinen.

Olemme suuren muuton ja suuren murroksen ikäluokkaa. Eikä murros käynyt kivutta. Opittu moraalikoodi ei sopinut uuteen aikaan. Avioliittoja särkyi, mielen-terveys säilyi miten kuten. Yksi meistä ei enää ole elävien parissa. Kävimme hänen haudallaan rippiisämme, rovasti Veikko Simolan kanssa. "Kenties Jumalan myötä-tunto onkin väsyneillä."

KRISTIINA PALOSAARI

15.4.2010 Jyväskylä

Hei Riemuylioppilas

Jonkinlaisen elonmerkin itsestään (pe 4.6.10 luokkakokousta varten) antoi 14. Reijoa (Liimatainen) ja Mattia (Tarkkonen) ei enää voi tavoittaa nykymedian keinoin.         Terv. Riitta