1965 Monologi

MONOLOGI 28.11.65

 

TAITEEN TAVALLISUUS ON TAVALLISEN TODELLISUUDEN EPÄTAVALLISUUTTA.

TAVALLINEN TODELLISUUS ON TAVALLISESTI TAITEEN EPÄTAVALLISUUTTA...

 

Kynä valmiina täyttämään tämän rivin

tämänkin rivin

ja tämän - osittain -

sen tähden että tauot näkyisivät

tehden tästä kirjoituksesta epätavallisen

lehtiartikkeleihin

(geometrian ja fysiikan kirjoihin,

rakenteelliseen runouteen,

siihen - aikaisemmin kirjoittamaani)

nähden.

 

Kaikki kirjoittaminen on pakenemista

kaikesta edellä kirjoitetusta

vailla pelkoa -

jatkuvaa pakenemista

aikaisemmista pakenemistapahtumista,

kaikesta siitä

mitä tuossa edellä juuri olen kirjoittanut,

jotta olisin valmis toistamaan

tämän rivin,

osittain tämänkin

todistaakseni

etten ole toistanut mitään sellaisenaan

että olen uudessa tilanteessa

koska toistan

vanhan tilanteen tapahtuman uudelleen.

 

Minun spiraalikehäpäätelmälläni

on takanaan, menneisyydessä

yhä useampia ja useampia kierroksia.

 

Palatessani takaisin

on pöytälamppuni palanut jo kauan

on kellon osoitin siirtynyt

kiertyäkseen takaisin

saman paikan ohi

kiertyäkseen ohi...

On pöly... on laskeutunut sattumanvaraisesti

ovat puut uunissa palaneet miten sattuu

on aleatorinen äänilevy pyörinyt

(Sen historian spiraaliornamentit

lisääntyvät kierros kierrokselta)

on muste kynästäni siirtynyt tähän paperille

täyttämään näitä rivejä.

 

Satua...

Satua tämä kaikki,

johon minä uskon jälleen

ja taas minä toistan samoja rivejä - tätä

ja tätä.

Tuntien tämän tilanteen uudella tavalla

kirjoitan samat sanat: "Samat sanat".

Mutta nyt,

kun minä kirjoitan

"samat sanat"

ajattelen minä jo jotain aivan muuta,

enkä minä ikävysty enää koskaan ...

 

loppu poissa (?) 28.11.65 [Ottaa käsikirjoituksen uudestaan esille.]:

 

Nyt minä voin lukea kirjoitukseni uudelleen alusta

ja sen jälkeen minä kirjoitan tämän,

jota edellä ei ole kirjoitettuna,

mutta joka on syntynyt

kaiken edellä tapahtumisen seurauksena.

 

Tällä välin olen jo vaihtanut

uuden äänilevyn, "Djangon",

joka etenee ja pyörii

vaihteen vuoksi sitä menneisyyttä,

joka toistuu nykyisin niin harvoin,

että sen palautuminen on vaihtelua minulle -

kaiken uuden toistuvan vaihtumisen keskellä...

 

Nyt minä olen jo taas vaihtanut uuden levyn

ja kello käy

ja sähkö ja kipinät uunissa

ja joulu lähestyy...

ja olen vaihtanut sen uuden levyn

niin monta kertaa,

että se rapisee,

vaikka sen pitäisi toistua samanlaisena.

 

Ja nyt minä AJATTELEN,

että tämähän voisi olla jokin... näytelmä

(se että minä kirjoitan)

se että minä kirjoitan tästä kirjoittamisessa

juuri tässä ja nyt.

Mistä te sen tiedätte,

onko tämä jo aikaisemmin keksittyä...

 

Mistä te sen tiedätte,

olenko minä

[jo vaihtanut levyn - tai]

vielä vaihtanut kertaakaan levyä

tai että minä kirjoitan

että kirjoitan

että joku - ehkä minä - kirjoittaa

näitä rivejä täyteen juuri nyt

eikä silloin

kun tämä voisi ehkä olla (jo) kirjoitettu.

 

Kenties minä elän

tätä näytelmää parhaillaan

tässä teatterilavalla,

joka saattaa yhtä hyvin

olla minun  huoneeni,

jossa kello ei ole enää yhtä paljon (vähän?)

kuin minun - tätä sanoessani tai kirjoittaessani -

jossa hehkuvat puut palavat...

[tai: jossa palavat puut hehkuvat...]

 

Mistä minä sen tiedän,

näenkö minä teidät

siellä katsomossa istumassa

vai olenko minä omassa huoneessani

(vain) kuvitellen näkeväni teidät.

 

Mistä te sen tiedätte,

jos minä sanon tämän olevan

vain omaa yksityistä elämääni

ja minä saatan lähteä tuosta ovesta

ja jättää teidät tänne ihmettelemään sitä,

että olette tulleet taidetilaisuuteen

ja minä petän teidät tuomalla teidät elämään.

 

Ei kukaan pysty sanomaan minulle eikä teille

että onko tämä  todellisuutta vai mielikuvitusta,

kun minä väitän,

että teidän on lähdettävä

täältä kävelemään kiireen vilkkaa

tai minä kutsun poliisin...

 

Mistä te sen tiedätte,

että minä käytän

näin yksinkertaisia sanoja siksi,

etten osaa monimutkaisia

tai jos vain haluan herättää huomiota

yksinkertaisuudellani

tai jos minä haluan teidän ymmärtävän minua

mahdollisimman selvästi,

kun käsken teitä häipymään hiiteen täältä

ja vähän äkkiä...

Ja te luulette kaiken olevan teatteria,

kun minä otan yhtä niskasta kiinni

ja kunnes minä heitän hänet ulos.

(Kuvitellusti: Kas näin!)

 

Mistä minä sen tiedän,

kun en näe

tätä kirjoittaessani ketään ympärilläni.

Mistä minä sen tiedän,

olenko oikeassa,

kun kirjoitan tähän,

että tämä on totta loppujen lopuksi

ja että olen siis paljastanut

tämän salaisuuden,

että totta on tämä että mielikuvitusta...

 

Mistä te sen tiedätte,

että minä voin jatkaa

tätä todellisuutta niin pitkälle,

että kun minä ajan teidät

nauraen ulos ja sanon,

että siitä ovesta pääsee

taiteen mielikuvitusmaailmaan

tästä todellisuudesta,

jonka te tässä mielikuvitustuotteessa näette.

 

Kuka sen arvasi,

että tuon oven takaa

on kaikki pyyhitty olemattomiin

ja että te olette näyttämöllä

ja minä katsomossa

nauraen teidän yksitoikkoiselle esiintymisellenne.

[näytellä yleisöä joka istuu katsomossa]

 

On vahinko,

että minulla ei ole täällä kavereita,

jotka voisivat nauttia tästä

ilmaiseksi niin kuin minä -

jopa minulle pitää maksaa siitä,        

että katson teitä, 

että minun pitää tuijottaa

teidän vakavia ilmeitänne

että te maksatte siitä

että minä katson teitä,

vaikka minä itse asiassa kirjoitankin

tätä koko juttua mielikuvituksessani.

Oletteko aivan varmoja siitä,

ettei teitä ulos astuessanne

pueta takaisin keijukaishameisiinne

ja laiteta kotiinne...

vai alanko minä viheltää teille

ja heitellä teitä tomaateilla?

 

Oikeastaan olen ikävystynyt siihen,

että minut on tähän näyttämölle kirjoitettu

roolini mukaan sanelemaan,

että katson teitä,

siksi minä kirjoitan,

koska minun täytyy

myös jollain keinoin päästä tästä pois

ja sen minä voin tehdä

vain kirjoittamalla koko tämä juttu loppuun,

jonka jälkeen minä vasta tiedän,

miten minun on toimittava.

Se on oikeastaan aika vaikeaa,

koska minun on kuviteltava teidät siihen,

missä te olette

ja minut sinne huoneeseen

sinne näyttämölle.

 

(Muuten - tähän näytelmään kuuluu,

että tuolla ulkopuolella on eräs kaveri,

jonka roolina on tyhjentää ilmat autonrenkaistanne

ja sekoittaa päällysvaatteenne eteisnaulakossa -

sitä paitsi kello on jo yli puolenyön,

joten olette myöhästynyt bussistanne.)

 

Sitten minun on kuviteltava tuohon uuni

ja mistä minä tiedän,

olivatko ne puut, (jotka se kaveri sinne viskasi)

juhlasalin flyygelin kannesta.

Tässä minä tietysti kirjoitan

siellä olevan vain sähkölamppuja.

 

Mutta nyt minä en saa

näytelmän kirjoittajan tekstistä selvää,

enkä minä osaa nyt kirjoittaa mitään

enkä minä jaksa tuijottaa

teidän jäykkää ilmettä koko iltaa,

vaan minun on mentävä ensin nukkumaan.

 

Sitten menen kysymään

näytelmän kirjoittajalta neuvoa,

miten tätä jatketaan,

joten teidän on odoteltava hetki,

aivan pieni hetkinen,

ettei minulta - poissa ollessani -

jää mitään näkemättä.

 

Minä saatan tulla aivan kohta takaisin.

Mutta siltä varalta, ettei niin käy,

(niin) voitte kuvitella mielessänne,

että juoksen kenties oikotietä vaatenaulakkojen luokse,

koska en halua jättää loppukohtausta näkemättä,

koska en viitsi kirjoittaa sitä tähän.

 

Voitte kenties piankin kyllästyttyänne ja ulosmentyänne

nähdä minut oviaukon suulla

hymyilevänä katselevan teidän toimintojanne,

kun te vedätte päällystakkia niskaanne

tietämättä, onko tämä näytelmä vielä loppunut

vai kirjoitanko minä tätä parasta aikaa.

Ainakin ensiksi minun on siirrettävä kelloni

oikeaan aikaan (23.45)

ja kouhittava uuni.

 

Minun on sanottava tämä,

jotta ette olisi varmoja,

palaisinko minä vielä tähän samaan paikkaan

nauramaan teille,

koska te olette luulleet tulleenne

katsomaan minua tänne,

mutta asia onkin...

 

Nyt minä sanon,

että minä lähden tästä ensimmäisen kerran,

jotta te uskoisitte minun tulevan takaisin.

Silloin minulla olisi mahdollisuus jäädä tulematta

ja tulla tähän takaisin vasta sitten,

kun te olette lähteneet pois

ja katsoa sitten kaikessa rauhassa

kaikki se mielenkiintoisin huipennus,

joka teiltä jää näkemättä,

koska olette lähteneet näyttämöltä

kesken esityksen.

 

Kuitenkin - että te tietäisitte,

mitä pitää tehdä,

niin lupaan jatkaa tämän kirjoittamista aivan heti,

kun olen vaihtanut äänilevyn,

vetänyt kellon

ja kouhinut uunin.

_____

En minä oikein tiedä tätä touhua

tuntuu siltä ja aina tuntuu

että kunhan vain

jo vain kun jo tapahtuisi se,

mikä vain ei ole vielä tapahtunut...

 

Olen vähän huolissani itsestäni,

sillä tiedän, että olen siinä vaiheessa,

että kun tulisi ja tapahtuisi

että pääsisi jo eroon

tästä korkeasta käsitteellisestä ajattelusta

ja saisi elää niin kuin kuka tahansa.

 

Olisi pullo punaviiniä

ja nainen,

jonka kanssa voisi keskustella ihmisen läheisyydestä

ja todeta, kuinka kuka tahansa kenet tahansa...

jonka kanssa ei tarvitsisi paeta

objektiivisen kauneuden maailmaan

maailman subjektiivista ajallista kauneutta...

jolle saattaisi tulla ehdottaneeksi naimisiinmenoa

riippumattomina, itsenäisinä ihmisinä,

minkä tietää jo etukäteen onnistuneeksi.*

(*Huom. 13.5.2010 - Toisin kävi... )

 

Minun tekisi mieli

- kaikesta huolimatta - puhua siitä,

että olen kyllästynyt siihen ajattelemiseen,

niihin ajatuksiin, josta puhun

ja käsittelevät kyllästymistä

niihin hienoihin ajatuksiin,

joihin kyllästymisestä puhun

jo kahdettatuhannetta vuotta

ja kuitenkin ne ovat uusia vastauksia

vanhoihin kysymyksiin -

ovat vielä yhä kiinnostavia.

 

Kuitenkin minun on pakko kysyä kaikilta

ja puhua itseni kaikille tyhjäksi

että pääsisin eroon...

tästä puhumisesta, ajatuksellisesta erittelystä,

kuinka rikkonaiseen kallioon

ja pora ja dynamiittipötkö ja

sytytyslankrruummmpfsss

pohja vettä varten juoksee

ei koskaan paikallaan apaattisena enää...

vaikkapa lukemaan tämän kokoelman

viimeistä kertomusta siitä,

kenelle on ollut millaista elää

nämä välillä olevat lehdet

ja paljon muuta kuitenkin

_____

Käsikirjoituksen mukaan

minun pitää kirjoittaa

tai puhua tästä kirjoittamisesta.

Mutta minusta se oli niin huono idea,

että pidän teidän totisuuden tarkkailemistakin

mielenkiintoisempana,

vaikka ikävystyttävää sekin on.

 

Olen kyllästynyt

konemaisesti toistamaan käsikirjoitusta

ja siksi ajattelen tässä nyt

vain ikiomia asioitani

ja minusta on paljon mukavampi

ja luonnollisempi olla

kun ei tiedä itsekään,

mitä kohta voi tapahtua.

 

Teidän mielestänne tämä on mielikuvitusleikkiä,

että minä katselen TEITÄ.

Mutta oletteko sitten aivan varmoja,

kun alkaa toinen näytös

ja te menette ulos kävelemään todellisuuteen,

missä MINUN mielikuvitusteatterini alkaa.

Ja minä seuraan

teidän jokaista liikettänne ja elettänne tarkkaan,

riisun teidät mielessäni

vaatteistanne ja henkisistä verhoistanne,

kuvittelen ne salaisimmat

ja yksityis- sekä arkaluontoisimmatkin ajatukset,

mitä teidän tämäniltaiseen elämäänne sisältyy.

 

Se mikä on teidän todellisuuttanne,

on minun mielikuvitustani

samoin kuin on minun todellisuuttani

ja itseni määrättävissä

mitä minä tässä teen,

sen jälkeen kun olen hylännyt partituurin

tai käsikirjoituksen

tai mikä-se-nyt-on.

Ettekä te tiedä,

olenko minä todella niin tehnyt.

 

Kenties minä laadin käsikirjoituksen siten,

että panen tämän esittäjän esim. herra X:lle,

joka oletettavasti esityksen kirjoittamisen aikaan

istuu juuri tässä salissa.

Luultavasti eteisvahtimestari

tulee silloin saliin kesken teatteriesityksen

ja kuuluttaa, että herra X:ää pyydetään puhelimeen

(mikäli soitan hänelle salamapuhelun tai henkilöpuhelun),

eikä kukaan läsnäolijoista tiedä,

onko näytelmäkirjailija kirjoittanut

tämän kaiken tapahtuvaksi

vai olenko minä päättänyt sen

juuri tätä kirjoittaessani

(näin saattaa tapahtua).

 

Nyt kun minä kirjoitan tätä juttua,

on jo toinen päivä

ja olen pannut tulen uuniin jälleen

ja kellokin on yhtä paljon.

 

Mutta todellisuudessa

minä olen istunut tässä

vain muutamia minuutteja

teitä mielikuvituksessani katselemassa

ja pohtien sitä, 

kuuluuko eteisvahtimestari tähän näytelmään,

jota minä kirjoitan,

vai tuleeko hän sinne

näyttämölle virkansa puolesta,

koska minä olen sopinut hänet niin tekemään.

 

Toinen kysymys on se,

että jotkut teidän joukossanne

saattavat ryhtyä puhelemaan

vuorosanoja keskenään,

miettimään [äänekkäästi] äänekästä käytöstäni

julkisella paikalla.

 

Joku teistä saattaa sanoa ääneen,

etten ymmärrä

teidän näyttelemisenne vivahdusrikkautta,

vaan ikävystyn,

jolloin joku teistä

saattaa mielenosoituksellisesti

poistua salista eteisnäyttämölle,

jossa vahtimestarin rooliin paneutunut henkilö

on jo teitä odottamassa,

 

ellen minä ennätä täältä

kirjoittaa itseäni tulemaan sinne,

tuomaan teille ruusuja

ja hymyilemään heti,

kun vain olen kirjoittanut

nämä rivit loppuun,

jolloin roolin esittäjä

voi poistua hetkeksi katsomosta

tai kuka tahansa katsoja - siis minä -

voi poistua näyttämöltä.

 

Eikä meistä kukaan tiedä,

onko poistunut henkilö

näyttelijöihin vai katsojiin kuuluva,

koska hänen bussinsa

menee pian joka tapauksessa,

eikä kukaan meistä tiettävästi

saa tästä jutusta minkäänlaista palkkaa.

Ei siitä ainakaan ole mitään tietoa

tätä kirjoittaessani,

enkä minä edes tiedä,

esitetäänkö tätä juttua koskaan todellisuudessa,

koska tämä on niin mieletön - sen tähden,

että minulla ei ole mitään käsikirjoitusta,

jonka mukaan voisin toimia tässä

ja tietää, milloin ja miten

tämä juttu loppuu.

 

Minä vain tiedän,

että minun on kirjoitettava tätä juttua

ja katsella tuolla salissa olevaa

näyttelijöiden joukkoa.

Eikä näytelmän ohjaaja ole kertonut minulle,

ketkä siellä ovat todellisia katsojia,

ketkä näyttelijöitä

ja ketkä katsojiksi naamioituneita roolihenkilöitä

ja ketkä tavallisia katsojia,

joita luulemme näyttelijöiksi sen tähden,

että he katselevat ympärilleen salavihkaa,

kääntävät päätään juuri teitä kohden,

siirtelevät jalkojaan vaivautuneina,

koska eivät tiedä,

kenen selkään on kiinnitetty lappu,

jossa lukee: Haista home!

Tämähän on tietysti karkeaa pilaa,

mutta näyttelijän -

hänen on kestettävä niin paljon.

 

Minun tehtäväni on tietysti

olla tämän jutun kirjoittaja.

Enkä vielä tiedä,

keitä ohjaaja on aikaisemmin valinnut

teidän joukostanne tekemään erilaisia liikkeitä

ja kenen tehtävänä on istua vakavasti,

selkä suorana, väkinäisesti hymyillen,

kun kaikki muut salissa näyttävät pitkää nenää.

 

Tiedättekö, miten hauskaa minulla on,

kun minä kuvittelen kirjoittavani tähän

kaiken sen, mitä te teette todistaaksenne,

että olette VAIN katsomassa

tätä minun näytelmänkirjoittamistani.

 

Juuri siksi asiaan kuuluu,

että näyttelijöiden joukossa on henkilöitä,

jotka teitä petkuttaakseen katsahtavat sivulleen

teihin, juuri teihin päin

ja hymyilevät - ikään kuin katsoakseen,

oletteko TE eräs näyttelijöistä,

joka on salannut tehtävänsä koko ajan.

 

Koska haluan nähdä koko jutun yhdellä kertaa,

olen kirjoittanut itseni tähän

kirjoittamaan näytelmää,

jonka henkilöitä en edes tiedä,

koska olen antanut näytelmässäni

ohjaajan hoitaa sen tehtävän.

 

Muiden roolihenkilöiden tehtävänä on

todistaa mahdollisimman uskottavasti

olevansa katsojia

erilaisten syiden ja selitysten avulla -

puhumattakaan pukeutumisensa tavanomaisuudesta

ja tunnettuina siitä,

etteivät tavallisesti näyttele aktiivisesti.

 

Minäpä kirjoitankin itseni

tekemään summittaisia kysymyksiä,

koska kuulemma useimmilla penkkiriveillä

on tällaisia selittelijätyyppejä...

(KYSYMYKSIÄ ja niitä seuraavia VASTAUKSIA - otanta vai koko yleisö?)

 

Minun rooliini kuuluu,

että tehtäväni on sanella tämä käsky,

jonka mukaan kaikkien niiden,

jotka aivan varmasti eivät kuulu tähän näytelmään,

on nostettava kätensä pystyyn.

 

Itse nostan tietysti käteni,

koska olen vain tämän jutun sanelija, kirjoittaja,

koska olen hylännyt rooliini kuuluvat vuorosanat

ja alkanut ITSE kehittää tätä leikkiä eteen päin.

 

Olen kyllä unohtanut,

pitikö alkuperäisen juonen mukaan

salissa olla sijoitettuina

sellaisiakin henkilöitä,

joiden tehtävänä on tässä tapauksessa

nostaa kätensä pystyyn.

Katsotaanpa...

 

Kaikki VAIN katsojina olevien

on tässä kirjoituksessa käsketty nostaa kätensä NYT.

Epävarmuuteni johtuu siitä,

että tämä juttu on suunniteltu kulkemaan

saneltavanani olevan kirjoituksen perusteella,

eikä sen mukaan,

mitä minun tämän tekstin mukaan

nyt pitää puhua...

 

- Mahdollinen näytelmän aihe... Ajan ja paikan variointia!

 

7.12.2011         - Käsikirjoitukseni, joka on päivätty: 28.11.1965 sisältää puolessa välissä kommentin: "Kirjoitettu ennen 28.11.65". Teksti kertoo siitä, että kuvittelen olevani näyttelijä, joka toistaa edellä mainittua kuvitteellista kertomusta. Tässä tilanteessa minun on kuviteltava mukaan myös katsoja-kuuntelijat, joiden oma mielikuvitus lopulta ratkaisee, mikä tässä on totta ja mikä kuviteltua. Teksti on kuviteltu sellaiseksi, ettei siitä täysin voi sanoa, onko se etukäteen kirjoitettu vai onko se ainakin osittain paikan päällä, esitystilanteessa improvisoitu. Jätän lopullisen version siis näyttelijän itsensä päätettäväksi. Juuri siksi ei ole mieltä minulle opetella kirjoittamaani tekstiä ulkoa, koska silloinhan tietäisin heti, jos näyttelijä esityksessä improvisoi repliikkejään. Silloin esityksestä putoaisi jokin oleellinen osa kokonaisuutta pois. Parasta olisi, jos näyttelijä itsekään ei etukäteen tietäisi, aikooko hän improvisoida esityksensä repliikkejä vaiko ei.

Tässä minä siis istun 7.12.2011 ja yritän kuvitella/muistella tuota hetkeä 28.11.1965, jolloin istuin Taimoniemen koulun yläkerrassa Viitasaarella ja taltioin tuota alkuperäistekstiä - kuvitellen vuorosanoja, joita näyttelijä esittää kuvitellulle teatteriyleisölle, joka ei oikeastaan tiedä, onko näyttelijän puhe kirjoitettua vai improvisoitua.