1966 Estetiikan karsintakoe

3.9.66 (Päiväkirja)             - Tänään olin estetiikan karsintakokeissa [Helsingin yliopistossa]. Aihe josta kirjoitin koski tekstiosan irrottamista muusta kokonaisuudesta ja sen seurauksista. Kirjoitin viisi konseptia pohtien asiaa lähinnä filosofisena, semanttisena ja eettisenä ongelmana. Saapa nähdä menikö se läpi.

- ESTETIIKAN KARSINTAKOE - SYKSY 1966:

Aihe: "Väärä erä kirjailijan sivuja saattaa vaikuttaa kuin kuvottava myrkky; sen sijaan hänen tuotantonsa näkeminen mahdollisimman kirkkaassa valossa voi olla päinvastainen kokemus."

- En tiedä, liittyykö yllä oleva HS:n tekstikatkelma erityisesti johonkin kirjaan tai kirjailijaan, mutta väitteet jotka siinä on esitetty ovat viime aikoina olleet yleisesti keskustelunaiheina, joille pontta ovat antaneet erityisesti Hannu Salaman "Juhannustanssien" synnyttämä jumalan-pilkkaoikeudenkäynti, yleinen sensuuria kohtaan
suoritettu kritiikki sekä yleensäkin kritiikin merkityksen pohtiminen. Kaikkien näiden keskeisenä ongelmana on pohjimmiltaan filosofinen kysymys siitä, voimmeko ja onko meillä oikeutta irrottaa jotain osaa, katkelmaa tekstistä tai muusta suuremmasta kokonaisuudesta erilleen ja käsitellä sitä täysin irrallisena, itsenäisenä osana. Tähän rinnalle tulevat myöskin kirjoitetun tekstin semantiikan ongelmat, jotka liittyvät läheisesti tekstin lukijassa syntyviin subjektiivisiin psykologisiin vaikutuksiin. Tästä kaikesta saamme esim. seuraavanlaisia kysymyksiä:

1) Mikä on se suurempi kokonaisuus, josta osa on irrotettu? Jos emme voi irrottaa kirjasta katkelmaa, niin voimmeko silloin käsitellä kirjaa irrallisena sen tekijästä, jonka elämän ja tuotannon osa tuo kirja on? Jos emme voi irrottaa kirjaa kirjailijasta, niin voimmeko silloin irrottaa kirjailijan elämän ja probleemat häntä ympäröivästä universumista; elämästä, sen ilmiöistä ja ongelmista?

2) Mikä pakottaa kirjailijan kirjoittamaan juuri siten kuin hän kirjoittaa? Mistä syystä? Pakottaako ympäröivä maailma hänet siihen, vai onko tämä ns. vapaan tahdon kysymys?

3) Onko kirjailijan pyrittävä sen todellisuuden osien mahdollisimman tasapainoiseen kuvaamiseen, jonka hän subjektiivisena olentona havaitsee? Onko kirjailijan pyrittävä todellisuuden tietoiseen tai tiedottomaan rajoittamiseen kuvaamalla vain esim. kauneutta mahdollisimman kauniisti?

4) Eettinen ongelma "hyvän" ja "pahan" kuvaamisesta. Mitä eettisiä seurauksia on siitä, että kirjailija kuvaa lukijoilleen myös "pahan" osuutta elämässä?

5) Onko "paha" hyvää, jos siitä voidaan oppia etsimällä sen syyt ja poistamalla ne (esim. harhakäsitykset maailmankuvassamme)?

6) Voidaanko antaa ohjeita siitä, mitä kirjailijan on tehtävä?

7) Onko kirjailija vastuussa kirjoittamastaan vain itselleen, vaiko muille ihmisille, vaiko molemmille? Kumpi on tärkeämpi viimeksi mainitussa tapauksessa?

8) Semanttiset kysymykset: Onko kirjailijan käyttämillä sanoilla absoluuttinen merkitys? Onko olemassa rumia, pahoja, hyviä ja kauniita sanoja sinänsä, a priori? Vai - riippuuko sanojen tuottama psykologinen tunnevaikutelma kaikesta siitä, missä yhteydessä lukija on jo menneisyydessä sanan kokenut tai missä yhteydessä sitä ei ole koettu?         

9) Valitseeko ihminen itse kärsimyksensä, helvettinsä loukkaantumalla sanoista, jotka joku toinen ihminen on kirjoittanut - varsinkin jos ne kuuluvat toisen henkilön ja toisten olosuhteiden luonnolliseen, jokapäiväiseen sanastoon? Voidaanko jokaiselta ihmiseltä vaatia yhtä puhdasta, virheetöntä ja steriiliä kielenkäyttöä? Onko oikein paeta kärsimystä jättämällä lukematta teksti, joka "loukkaa lukijan tunteita" ja näin pakenemalla probleemaa supistaa todellisuutta jossa voi elää?

10) Onko rajoitetun sanaston käyttö pelkkä kunkin aikakauden muotikysymys, vai voidaanko se tulkita joko uusien variaatio-mahdollisuuksien etsimiseksi (puhtaasti teoreettisesta mielenkiinnosta johtuen) tai myös kirjailijan yritykseksi LÄHESTYÄ omalla tavallaan niitä ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnassa vähemmistöinä - tai enemmistönä, yritykseksi tuntea lopulta olevansa samanarvoinen ihminen jokaisen kanssa - riippumatta yhteiskunnallisesta arvostuksesta, "hyvyydestä" tai "pahuudesta" suhteessa muihin ihmisiin. Näitä kirjailijan motiiveja ei kukaan toinen pysty ratkaisemaan ja arvostelemaan - tuskin hän itsekään.

- Tässä muutamia esiin nousevia kysymyksiä, joihin annetut vastaukset ovat muuttuneet hyvin paljon viime vuosien keskustelujen ja kirjoitusten seurauksena, ja nämä kaikki pohjautuvat alussa mainittuihin kahteen perusnäkökohtaan:

1) Mistä syystä joku kokee tekstin "kuvottavana myrkkynä" ja mistä syystä joku toinen ei koe?

2) Mikä on se kokonaisuus, josta teksti on osa?

- Jos etenemme pitkälle tuossa osa-kokonaisuus -ketjussa, voimme päätyä lopputulokseen, että se maailma, jossa elämme - meidän maailman- kuvamme (ne muutamat perusasiat, joissa kenties kaikki ajattelemme samalla tavalla) tuottaa sellaisia olosuhteita, joista joku on pakotettu kertomaan, koska emme voi peittää kaikkea. Emme voi loputtomasti pettää itseämme, vaikka turtuminen, apaattisuus ja valtava adaptaatioprosessi onnistuvatkin tuudittamaan meidät ajoittaiseen rauhaan ja uskoon että kaikki on oikein. Emme siis huomaa, että me itse tuotamme sen todellisuuden, jonka tekopyhyydessämme tai tietämättömyydessämme koemme "kuvottavana myrkkynä". Me haluamme kieltää, me haluamme paeta sitä olemassaoloa, johon tiedottomasti itse olemme syypäät. Koska itse emme tunne olevamme syyllisiä, emme voi hyväksyä sitä minkä subjektiivisesti koemme "pahaksi". Meille - jotka olemme hyviä - on annettu oikeus ja tilaisuus tuomita se, mikä ei ole riittävän lähellä oman elämämme ja sen turvallisuuden kannalta. Me emme ymmärrä pahan kuvaamisen tärkeyttä ja merkitystä. Me näemme vain pahan, siksi sairastumme sitä lukiessamme, tai jätämme sen yksinkertaisesti pois ajatuksistamme.

- Aikana jolloin absoluuttiset arvot ovat romahtaneet me latistamme kritiikin pelosta periaatteitamme. Meidän on pakko olla epäloogisia loogisuuden sijasta huomatessamme millaisiin mielettömyyksiin veisi omien egoististen arvojemme loppuun saakka looginen kunnioittaminen. Meistä tulee suvaitsevaisia; teemme pikku kompromisseja sensuurikysymyksissä sekä vähemmistöjen oikeuksissa suhteessa pornokirjallisuuteen.
Mutta onko periaatteemme muuttunut?

Sanan "suvaita" keskeltä voi löytyä helposti sana "halveksia" tai "kyky antaa toisen olla ja pysyä väärässä". Meidän on oltava epävarmoja totuuden tietämisestämme niin kauan kuin Sibelius, Kalevala, Raamattu tai "Das Kapital" eivät vielä voi tuntua meistä samanarvoisilta myrkyiltä (tai nektareilta). Olkaamme epävarmoja niin kauan kuin meitä kuvottaa!

Suvaitsevaisuus ja kompromissit eivät riitä. On yritettävä päästä synteesiin, joka näkee kaiken todellisuuden samanarvoisena, kaiken yhdistävänä, jolloin voimme sanoa T. S. Eliotin tavoin: ...and the fire and the rose are one... tai kuten Wittgenstein: ...die Frage und die Antwort sind eins...

Ilpo Saastamoinen

9.9.66          - Läpäisin estetiikan kokeissa. Kirjoituksen on täytynyt olla hyvä, koska alkupisteitä minulla oli vain 7 todistuksesta muiden jopa kymmeneen verrattuna. N. 150:stä valittiin tämän kokeen perusteella 15, joten on syytä olla iloinen. Ps. Sain siitä täydet 10 pistettä.