1972 Musiikkitiedettä vai pakinataidetta

Musiikkitiedettä vai pakinataidetta

(29.9.? & 6.10.1972, Rondo 7/72, ss. 8-12)

Toimitus:
Tätä mieltä
Professori Timo Mäkinen on tämän vuoden aikana kirjoittanut Rondoon artikkelisarjan, missä hän käsittelee musiikin eri kriisikausia. Aiheina ovat olleet mm. kriisi Bachin perheessä ja 1900-luvun taitteen yhä tuntuva murros. Numerossa 5 Timo Mäkinen kirjoittaa aiheesta musiikki ja yhteiskunta ja toteaa, että pop on yhteiskunnallinen ilmiö ja mielenterveydellinen näkökohta soivaa saastetta käsiteltäessä on jäänyt harmittavan usein esteettisten ja poliittisten kiistanaiheiden varjoon.

Käsitellessään Ranisen versiota Mozartin sinfoniasta n:o 40 toteaa prof. Mäkinen, että musiikki on sävelten abstraktisuuden vuoksi turvattomammassa asemassa kuin kuvataiteen teokset tai kirjallisuus. Hän lisää: huono maku ei ole rikos, vaikka se on äärimmäisen piinallinen ilmiö esiintyessään näin puhtaaksiviljeltynä.

Ilpo Saastamoinen on artikkelin johdosta lähettänyt vastineen.

Musiikkitiedettä vai pakinataidetta?
Minusta tuntuu, että prof. Mäkinen on itsekin ollut hieman epävarma kirjoittaessaan Rondon (5) artikkelia "Musiikki ja yhteiskunta".

Epävarmuus sinänsä on mielestäni positiivinen ajattelun heräämisen merkki, jos sen henkilö itse myöntää. Siksi onkin ihmeellistä, että professoritason musiikkitieteilijä on niin vaatimaton, että pyrkii ikään kuin peittämään todellisen tietämyksensä ko. aiheesta. Kirjoitukseni tarjoaa erään vaihtoehdon siitä, mitä joku lukija voi tuon hämärähkön tekstin rivien välistä lukea so. miten väärinymmärretyksi Mäkinen voi teoriassa tulla.

Mäkinen aloittaa suvaitsevaisuuden ylistyksestä. Kirjoituksesta heijastuu implisiitisti suvaitsevaisuuden pitäminen jonkinlaisena kykynä "havaita absoluuttista kauneutta" missä tahansa sitä ilmeneekin. Mäkisen suvaitseva ihminen on sellainen, joka perehdyttyään yhteen musiikinsektoriin pystyy asiantuntemuksella sanomaan kaikkien muidenkin musiikkikulttuurien tuotteista sen, ovatko ne 'hyviä' vai 'huonoja'. Tällainen ihminen sietää muuta musiikkia unohtaen vain selvittää itselleen, miksi hänen omiin ihanteisiinsa verrattuna jonkin muun musiikkikulttuurin tuotteet voivat omissa ihanteissaan toteutua tämän kulttuurin piirissä kasvaneen mielestä 'syvällisemmin' ja musiikillisesti 'paremmin'. Tähän sietämiskynnykseen päädytään, kun kuunnellaan kaikkea musiikkia esim. länsimaisen taidemusiikki-perinteen arvojärjestelmien, normistojen, lakien ja
kuuntelu-tottumusten sitomina.

Ymmärtääkseni vain 'vapaan ratkaisuvallan' omaava ihminen voi tulla suvaitsevaiseksi pelkällä tahdonvoimalla tarvitsematta asettaa kyseenalaiseksi oman - ehkä suppeankin - arvojärjestelmänsä objektiivisuutta. Tältä pohjalta hän ymmärtää oman pätevyytensä arvostella itselleen vieraidenkin musiikkikulttuureiden tuotteita yhtä hyvin kuin ko. kulttuurin ihmisten musiikillisen maun tasoa, joka ei läheskään aina pysty saavuttamaan musiikillisen fakki-idiolatrian astetta.

Koska minulla on tietyt ennakkoluulot oman 'vapaan ratkaisuvaltani' suhteen, tarkistin, mitä Krönerin "Philosophisches Wörterbuchissa" sanotaan suvaitsevaisuudesta:

"Se on merkki itseluottamuksesta ja oman aseman varmuuden tiedostamisesta, avoimesta asenteesta, joka
ei pelkää vertailua muiden mielipiteiden kanssa eikä karta henkistä kilpailua." Ainakin tähän määritelmään sopivat Mäkisen 'suvaitsevaisuus suvaitsevaisuuden vuoksi' -sitaatit ja mielipiteet. Siksi tuntuu luonnolliselta, että hän omistaa kirjoituksensa loppuosan "taidemusiikin" paremmuuden ja "viihdemusiikin" toisarvoisuuden korostamiselle. Sen pohdinnan kirkkauden voinee kiteyttää kahteen ristiriitaiseen sitaattiin: "Huono maku ei ole rikos" ja ". . . minne saakka vandalismi musiikin alalla saa mennä (?)."

Mäkisen ensimmäinen tehtävä on se, johon jo approbaturopiskelijoitakin yliopistossa ensiksi opetetaan
- termien tarkka määrittely. Niinpä hän määritteleekin "viihdemusiikiksi" kaiken "kevyen" musiikin, esim.
tanssimusiikin, popin ja jazzin. Tämän pienen ylimalkaisuuden täsmentäminen - "Kevyt musiikki on aina ottanut materiaalinsa vakavasta musiikista." - osoittaa kiistattomasti, kuinka syvällisesti ja huolella kirjoittajan on täytynyt analysoida jopa blues-choruksia "musiikillista kauneutta" etsiessään, joten enempiä perustelujakaan ei ole tarvittu. Mäkisen em. viihdemusiikin-historiankirjoitusta koskeva oikaisu on bluesille samaa kuin ornitologia linnuille (lainatakseni vapaasti A. O. Mallanderin analogista ajatusta kirjeestään Antero Kareelle v:lta 1972) - siis ei suinkaan vailla merkitystä, varsinkin jos löytyy yksikin ihminen, joka uskoo ko. oikaisuun. Tämän uskon loogisuuden Mäkinen viisaan isän lailla asettaakin myöhemmin koetukselle ilmoittaessaan epäsuorasti: "...jazzin ja länsimaisen taidemusiikin kasvu-pohja on... lopulta yhteismitaton."
Jos "kevyellä" musiikilla tarkoitetaan myös O. Merikannon viihteellisiä sävellyksiä ja Verdin "karusellimusiikiksi" soimattua Trubaduuria, niin ainakin näissä tapauksissa kevyen ja vakavan musiikin materiaali on epäilemättä samaa. Olen utelias tietämään, aloitetaanko jossain musiikinhistorian luennot vaikkapa lauseella: "Alussa loi Jumala vakavan musiikin."

Erityisen informoiva on artikkelin toteamus ihmisistä, jotka eivät halua tietää muusta musiikista kuin siitä, josta itse pitävät. Tässä haluaisin korostaa, että on jopa musiikinharrastajia, jotka eivät tiedä edes lasimaalauksesta. Arvostellessaan yksipuolisuutta asettuu Mäkinen luonnollisesti objektiivisen sivullisen asemaan, vaikkakin analysoi tasapuolisuuden vuoksi vain viihdemusiikin kannattajien affektiasennoitumista taidemusiikkiin. Kehitystä on siis tapahtunut sitten vuoden -58, jolloin 60-luvun 'vihaiset nuoret miehet' uskalsivat avata suunsa vain syödäkseen ja jolloin Ensio Lehtonen kirjassaan "Ajan kello" aloitti modernin popmusiikin kritiikin seuraavasti: "...Kun joku Elvis joikuen laulaa ja mölyää ja vääntelehtii ja hurmioituu, niin tuhannet... riehaantuvat kuin villipedot... Se on syvyyden henkien inhottavaa ja väkevää vaikutusta. Se on eläimellistä sammakkojen kurnutusta ja kuhertelua." (ss. 51-52)
Kun yleisönosastokritiikki on siirtynyt musiikki-ihmisille, on tasokin noussut; Rondon palstoilla Paavo Helistö kirjoittaa "idioottimaisesta, onnellisesta kamelista", Kurki-Suonio "neekeri-maolais-Krishnamurti propagandasta" ja Ahlgren jopa "alempiarvoisesta musiikista". Mäkinen pitää yksipuolisuutta joka tapauksessa negatiivisena "kokonaisuuden kannalta", Kirjoituksesta ei selviä tarkasti, tarkoitetaanko yksipuolisuudella taidekasvatusta, taidemusiikin tai viihdemusiikin kannattajien asennoitumista vaiko kaikkia näitä yhdessä. "Laajapohjainen musiikkikasvatus" on sen sijaan määritelty esimerkeillä venäläisten laajasta taidemusiikin tuntemuksesta. Koska Suomessa musiikinopetus on ollut ennen kaikkea taidemusiikin ymmärtämiseen tähtäävää, niin onko loppu-tulos ("taidemusiikin hylkiminen") ymmärrettävä yksipuolisuudesta (esim. "viihde-musiikin toisarvoisuuden" osoittavan Helistö-tyyppisen kritiikin puutteesta) koulu-opetuksessa? Tämähän ei suinkaan merkinne viihdemusiikin "tuhoamispyrkimystä", jollaiseksi tuhoamispyrkimykseksi taidemusiikkia kohtaan lienee laskettava suuri osa "viihteen" puolesta puhumisesta. Termien tarkempi määrittely olisi tässäkin paikallaan, koska joku asiaa tuntematon saattaa pitää 'laajapohjaisuutena' sitä, että koulussa opetetaan taide-musiikkia ja koulun jälkeen harrastetaan poppia. Joidenkin kriitikkojen mielestä esim. Stravinskin 'laajapohjaisuus' pilasi ainakin sävellykset 'Sotilaan tarina' (ragtime-osa), 'Ragtime pour onze instruments' ja 'Piano rag music'. Ranisen laajapohjaisuus eksytti hänet valitsemaan Mozartia ohjelmistoonsa ja - kiitos yksipuolisen musiikintuntemuksensa - pysytteli Elmore James pääasiassa bluesin parissa.

"Ensiksi on saatava musiikintuntemus riittävän laajapohjaiseksi ja vasta sitten voidaan lähteä tutkimaan Suomen kansan musiikkisivistyksen tasoa asiallisin perustein."
Tässä prof. Mäkinen avaa uudet laajat näkymät niin musiikki-sosiologialle kuin monelle muullekin tieteenhaaralle, joiden perinteisenä tehtävän-asetteluna on ollut ensiksi tehtäväkentän kartoittaminen so. tutkiminen ja sen jälkeen johtopäätösten vetäminen tutkimustuloksista ja ehdotukset mahdollisista toimen-piteistä. Mäkisen ehdotuksessa on se vaikeus, että jonkun on kuitenkin tutkittava, milloin kansamme musiikintuntemus on riittävän laajapohjaista, jotta voidaan asiallisin perustein tutkia kansamme musiikkisivistyksen tasoa.
Neuvostoliittolaisten laajemman musiikintuntemuksen Mäkinen perustelee ystävänsä tekemän kansanmiehen haastattelun ja oman tarjoilijatar-kyselynsä avulla - ehkä pitäen tarpeettomina mainita muita tutkimuksia. En ole ehtinyt opiskeluissani niin pitkälle, että olisin valmis vetämään laajat johtopäätökset sattumanvaraisesta haastattelusta, vaikka olenkin yhtä mieltä naapuriemme laajasta musiikintuntemuksesta omien haastattelujeni perusteella ainakin siltä osin, että Leningradissa on olemassa eräskin kaveri, joka tuntee hyvin Jukka Kuoppamäen ja 'Tasavallan Presidentti' -nimisen yhtyeen tuotantoa. Koska ko. alalta on olemassa
radion tutkimukset sekä Seppo Toiviaisen kirjoittama "Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ristiriidat', lienee
Mäkisen mielipide ymmärrettävä joko näiden tutkimusten pitämisenä ennenaikaisina tai perusteiltaan
epäasiallisina.

Mäkisen kanssa olen myös yhtä mieltä siitä, että jokainen kansalainen on saatava samanarvoiseen asemaan kulttuuritarpeita jaettaessa. Tarpeiden sisältöä ei sen sijaan ole artikkelissa suoraan määritelty. Selväähän on, että ne ovat eri ihmisillä hyvinkin erilaisia.

Kirjoituksessa puhutaan myös ihmisistä, jotka pyrkivät "tuhoamaan" ja "likvidoimaan" taidemusiikin. Olisin kiitollinen lisätiedoista, koska en ole tavannut tällaisia tyyppejä enkä edes lukenut heidän kirjoituksiaan. Sen sijaan olen nähnyt runsaasti esim. joillekin taidemusiikinvaikutusvaltaisille kannattajille osoitettua kritiikkiä johtuen heidän penseästä suhtautumisestaan "laajapohjaisen" musiikki-informaation kouluihin saamiseen, em. musiikinalojen taiteilijoiden apurahojen saantiin sekä muuhun tämäntyyppiseen tukeen.

"... populaarimusiikki ja erikoisesti viime vuosikymmenien popmusiikki on ensi sijassa yhteiskunnallinen ilmiö ja vasta toisessa sijassa taidemusiikkiin vertailtavissa." Tätä ehkä popmuusikkoja yhteiskunnallisesta osallistumisesta sinänsä mairittelevaa propositiota ei Mäkinen liiemmälti perustele olettaen nähtävästi lukija-kunnan tietävän asian entuudestaan. Loogisesti hän kuittaakin avantgardemusiikin ja progressiivisen popin (?) välisen kuilun "sosiaalisella erisuuntaisuudella" jättäen korkean tason musiikilliset ja musiikinhistorialliset erot Herran huomaan popin musiikillisen toisarvoisuuden ja omaperäisen materiaalin puutteen takia. Jos tähän keskusteluun hyväksytään sotkettavaksi Platonin sijasta Mao-Tse-Tungin ajatus:
"Taiteellista laadukkuutta puuttuvilla taideteoksilla ei ole voimaa, olivatpa ne poliittisesti (so. yhteiskunnallisesti) kuinka edistyksellisiä tahansa" (Selected Works, Vol. III, s. 84: Works of art which lack artistic quality have no force, however progressive they are politically.),
niin - olettaen että Mao puhuu totta - popmusiikin yhteis-kunnallinen merkitys ei estäne sitä olemasta taiteellisestikin merkittävää ja siis ainakin tältä osin yhteiskunnallisesti toissijaiseen - anteeksi - toissijaisesti
yhteiskunnalliseen taidemusiikkiin verrattavissa.

Leimatessaan popmusiikin "yhteiskunnan vastaiseksi protestiksi ja pasifismin manifestiksi" unohtaa Mäkinen muistuttaa popin kuuluvan alalajina viihde-musiikkiin. (Eräs toinen Rondon kirjoittaja on myös todennut että armeijan marssilaulut edistävät militarismin sijasta "reippautta ja ryhtiä".) Minulle on vain jäänyt epäselväksi, mihin  kansanmusiikki  luokitellaan. Sitä ei Mäkisen artikkelissa mainita missään vaiheessa, ei viihteen, taiteen
eikä yhteiskunnallisen ilmiön otsikon alla.

Mäkinen tuntuu hyväksyvän ja suosittelevan seuraavansisältöistä musiikintuntija Boehmerin ajatusta:
"...kun taidemusiikkia harrastavalla kuulijalla on ollut tilaisuus sekä musiikillisen sivistyksensä että sosiaalisten olosuhteiden pohjalta tajuta musiikki henkisenä prosessina, kokee kevyen musiikin harrastaja saman pelkkänä asiana." Nolo myöntää, mutta olen tuskin ainoa, jolle ei selvinnyt "henkisen prosessin" ja "asiana kokemisen" välinen ero. Edellinen viittaa psykologian sanastoon, joka ei jälkimmäistä termiä taida vastakohtana tuntea. "Asia" denotaatioineen ja konnotaatioineen on kai jo abstraktio, käsite jonka tajuaminen edellyttää symbolifunktiota so. henkistä prosessia. Jos oppiminen hyväksytään henkisen prosessin alkeismuodoksi, niin
Pavlovin koirakokeissa tämä saatiin aikaan yhdellä pillinvihellyksellä.

Estetiikan kannalta katsottuna olisi kiinnostava tietää, tarkoittavatko Boehmer ja Mäkinen termeillään
mahdollisesti ns. havainto-objektin ja fysikaalisen objektin välistä käsite-eroa, joka - huolimatta Boehmerin uskomuksesta - on usein mielestäni hämärä musiikillisenkin taideteollisuuden alalla. Boehmerin sitaatista ei myöskään käy selville, kokeeko taidemusiikin harrastaja myös kevyen musiikin henkisenä prosessina. Tämä surettaa minua, koska vastaus olisi ehkä antanut lisäselvitystä em. kysymyksiin.

Olen yrittänyt pohtia, kuulunko lintujen vai kalojen välille henkisten prosessieni tasojen perusteella, sillä tässä eräänä päivänä kuuntelin radiosta Gesualdon madrigaalia "Dolcissima mia vita" pohtien III asteen kvinttikäännösten ihanuutta Gesualdon tuotannossa, kun puhelin soi, enkä ennättänyt sulkea radiota... Jouduin monien muiden tavoin olosuhteiden pakosta täten kuulemaan taidemusiikkia ilman sanottavaa henkistä prosessia (sikäli kuin ennätin havaita), mutta en jäänyt sitä suremaan, vaan vastasin asiallisesti soittajalle.

Mäkinen on jostain syystä jättänyt määrittelemättä käsitteen "huono maku". Tämä on ikävää, koska
täsmällisin näkemäni huonon maun määritelmä on se, että asian-tuntijoilla on yksinoikeus antaa siitä
normatiiviset neuvot. Jos hyvällä maulla tarkoitetaan kykyä tajuta taiteellista laadukkuutta, niin silloin on
muistettava, että eri musiikkikulttuureissa taiteellisuuden kriteerien arvojärjestelmä on erilainen. Huonon maun määrittelijöiden tragedia on siinä, että he joutuvat kärsimään tuotteista, joiden tekijöiden makukäsitykset ovat usein - jopa tietoisesti - erilaisia. Kun näissä uskon kysymyksissä ei tieto aina voita "vandalismia", tekee mieli huutaa yhteiskuntaa apuun" - asiallisesti mutta samalla suvaitsevaisesti. Todellisena suvaitsevaisuutena pidän nimittäin sitä, että tämän tekijänoikeuksien puolustus-huudon alla on Rondossa Edvard Munchin "Huuto"
- siististi reunoilta silvottuna rakenteellisen tasapainonsa menettäneenä kuvajäljennöksenä! Ehkä se
ei kuitenkaan ole "loukkaavaa teoksen turmelemista".

Kukaan ei ole nostanut meteliä myöskään silloin, kun Heikki Klemetti "loukkasi" vanhaa kansan häämarssia preparoimalla sen sävellykseksi "Oi kallis Suomenmaa" ja kun tunnettu suomalainen miesoopperalaulaja "harjoitti vandalismia" laulamalla TV:ssä Simon & Garfunkelin "Bridge over troubled water" Sibelius-Akatemian suosimalla äänenmuodostuksella ja fraseerauksella. Ehkä ainakin uskovaiset viihde-muusikot ovat jättäneet
 sensuurinvartijoiden valtaongelmat Herman Hessen 'Pablon' lailla:
"Luulen, että nämä asiat voimme rauhassa jättää Meidän Herramme haltuun, hän on oikeamielinen ja lukee tarpeelliset päivät meille kaikille, niin myös jokaiselle valssille ja foxtrotille, varmasti hän antaa oikeuden tapahtua."

Mäkinen näkee taidemusiikin preparoimistuotteet kaupallisina pyrkimyksinä. Kummallista on että hän
sivuuttaa koko asian lähes huitaisulla, vaikka hän varmaankin on tietoinen tämän ns. intentionalistisen harhan puutteista ja heikkouksista taidekritiikin menetelmänä. Tekijän intentiot eivät aina voi olla teoksen arvon mittapuu, eivätkä ne aina edes selviä kritiikin tärkeimmän tehtävän, teoksen tutkimisen avulla. Musiikkisosiologina motiiveja tutkittuaan ja eetikkona moraaliarvostelmia esittäessään Mäkinen sen sijaan liikkuu varmalla pohjalla; musiikin free lancer -työllä elävä soittajan on vaikea syyttää kuukausipalkkaista professoria kaupallisista pyrkimyksistä, koska hän ei tunne tiedemiesmaailmaa eikä sen moraalinormeja.

"Akustisilla manipulaatioilla" ("arkitodellisuuden kaunisteleminen" romantiikan ohjelmamusiikki, leipä ja sirkushuvit" / Verdin "karuselli-musiikki", Supermarkettien "kiihottava" Muzak / ravintoloiden wieniläis-operettiohjelmisto, "huumeita propagoiva musiikki" / In dem tiefen Keller, "epämiellyttäviin suorituksiin piiskaaminen" / Kaunis on kuolla...???) pyritään Mäkisen mielestä hyötymään toisten kustannuksella. Tämän ajatuksen hän esittää kehyksinään lehti, jossa on kuvia taloista, soittimista, ihmisistä (päässään ylioppilaslakki, arabialais-päähine tai neekerinaamio - jopa ilman päähinettä, kieli ulkona), kirjoista ja neliöistä ilman havaittavia taiteellisia päämääriä tarjoamassa lehden tekstipakkausta ostajalle miellyttävissä
puitteissa. Joku voi pitää tätä (kuvallisena) manipulointina, johon Mäkisen mukaan "...yhteiskunnan
ei tulisi olla ...päältä katsojan asemassa". En tiedä, mihin sitten luokitellaan neekerien vapaaehtoiset
työlaulut, perheenemäntien keittiö-askaremusiikki (ehkä Sibeliusta), rekkakuskin yötyömusiikki, kadonneet sotamarssi-laulut, joita etsitään ruohikosta, kirkon virsimanipulaatiot ja painikilpailujen musiikki, joka vaimentaa erivahvuisten "huumeiden" ilmaan pääsystä syntyneitä säveliä.

Olen Mäkisen kanssa samaa meiltä siitä, että elämme musiikkikriisin aikaa ja että popmusiikki on myös yhteiskunnallinen ilmiö - vaikkakaan mikään ei estä tutkimasta sitä musiikilliselta kannalta.
Virkaanastujaisesitelmässään v.1970 hän totesi pop-eliittikriisistä mm.:
"Tietäminen, harkinta, erilaisten voima-kenttien vaikutus ja niiden esilletuominen... onkin tieteen tehtävä... Riittävän laajan, suvaitsevaisuutta edistävän tutkimustyön merkitys on ensiarvoisen tärkeätä."

Kun vertaa tätä humaanista tiedemiesmoraalin ilmaisua tutkimustyön tuloksiin - tiettävästi luentosarjana
pidettyyn Rondon artikkeliin, tuntuu ihmeelliseltä, että jo Rondon (6) seuraavassa pääkirjoituksessa pidetään jazzin liittämistä viihteen yhteyteen musiikin asiantuntemattomuutena.

(Olisin mielelläni vastannut tähän Kurki-Suonio / Helistö / Ahlberg -kirjoittelutason kirjoitukseen asiapitoisemmin esim. selostamalla käsityksiäni joidenkin länsimaisen taidemusiikin ulkopuolella olevien musiikkikulttuurien esteettisistä ja ideologisista normistoista, mutta energiani kului Mäkisen epäselvän ja hämärän tekstin implisiittien vihjeiden ja affektiivisten perustelemattomien arvoarvostelmien selväkielelle kääntämisessä. Samasta syystä en ole vaivautunut merkitsemään sitaattilähteitäni. Toisaalta minua rauhoittaa se, että vihdoinkin olen laatinut affektipitoisen pakinan, koska asiallinen sisältö näyttää kaikuvan kuuroille korville. Kuinkahan moni lukija pitää tätä artikkelia taidemusiikin tuhoamispyrkimyksenä?)

Näissä sekavissa mielentiloissa kiitän lopuksi. prof. Mäkistä hänen monimielisestä so. henkisiä prosesseja herättävästä artikkelistaan. Toivottavasti kuulija- ja lukija-kunta ei ole sivuuttanut hänen arvot järjestykseen palauttavaa (ja tietämättömyydestä johtuvia ennakkoasenteita vahvistavaa) kirjoitustaan pelkkänä "oopiumina" huomaamatta niitä erikoisia ideoita, joita hänellä on tarjottavana opetuslapsilleen.

(Samalla haluaisin korostaa - niin Mäkiselle kuin itsellenikin - suvaitsevaisuuden sijasta NÖYRÄN suhtautumisen merkitystä musiikin suuren tuntemattoman edessä.)

Ehkä onkin suuri syvällisyys hänen ehdotuksessaan 'jättää musiikkipoliittiset kysymykset parlamentaarisen demokratian huomaan' odotellessamme musiikkitieteen entistä suurempia kehitysaskeleita Suomen Ateenassa vaikkapa Sarastron sanoin:

Oi täänne pyyhäään taaarhaan

ei kooostoo tulla saaa

jos iihmineeen kääyy haaarhaan

tien leeempii oosooittaaa.

Ja käsi heellää joooohdattaaaa

taas meidät koohtii oooonneelaaaa...


Helsingissä 6.10.72
Ilpo Saastamoinen

 

Timo Mäkinen vastaa Ilpo Saastamoiselle (s.9) 

Ilpo Saastamoinen näyttää joutuneen merkilliseen noidankehään. Hän tietää hyvin, että iskelmätuotanto kuuluu kapitalistiseen tajuntateollisuuteen, jota hän inhoaa. Yrittäessään haastaa porvarilliseksi käsittämänsä estetiikan kaksintaisteluun hän joutuu puolustamaan, jopa ihailemaan halveksimaansa teollisuutta.
Ristiriitaista tilannetta sopii miettiä lauleskelemalla myötäseuraavaa värssyä
(sävel kuin "Mozart 40", nuotteja ei tarvitse tuntea):

Vihdoin viimein sain kirjeen ma sulta.

Siitä kiitän, oi Ilponi, kulta.

Sitä oottelin viikosta toiseen.

Toivo petti, en uskonut moiseen.

Katso kuuta, älä riehu,

Vaikka sappi syömmess' kiehuu.

Elä mäne pois...


Aiheetta enempään
Timo Mäkinen

Koti » Jutut -72 » 70-luku >1972 » 1972 Musiikkitiedettä vai pakinataidetta