Samanlaisten sanojen etymologiasta
Ilpo Saastamoinen: Kotkan siipien alla. Šam(an)laisten sanojen emytologiasta.
(Pitkä originaaliluonnos 28.2.1997) - Esitelmäaineisto Rovaniemen yliopistolla 2.3.97
Tutkiessani 1990-luvun alkupuolella saamelaisten musiikkitermien taustaa, huomasin pian, ettei kyseisestä alueesta ole juurikaan julkisuudessa esitetty kattavaa tutkimusta. Kiinnostukseni heräsi varsinaisesti Karl Tirénin mainitsemasta myytistä, jonka mukaan saamelaiset ovat saaneet falsettijoikunsa aasoilta, Aasa-jumalilta (’Asen’) (Tirén 1942, s.63). Pohjoissaamessa on mielenkiintoinen termi ’dajahusat’, joka tarkoittaa sanoilla varustettua luohtia, siis sanallista joikua.
Shamaanirumpua nimitettiin Suomen Lapissa ’kannukseksi’. Rummun kalvolla pomppivaa metallirengasta nimitettiin ’birraksi’. Lyöntikapula oli tehty T:n muotoisesta poronluusta. Vanhin sellainen - noin 500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua - on löydetty Kuolasta Olenij -saarelta (Findeisen, 1957, 244). Sellainen oli yleensä päällystämätön, vaikka Siperiassa lyöntikapulat ovat yleisesti nahalla päällystettyjä puukapuloita. Mielenkiintoista on, että saamelaisten lyöntikapula (Luulajan-saamen ’pallem’, Turjansaamen pallem itsessään muistuttaa enemmän (kukon?) kannusta kuin varsinainen rumpu (kantasaam. rekonstruktio kevre tai komte ) (Lehtiranta 1989). Kemin Lapin noidista (kantasaam. nojte) käytettiin rummun nimen mukaan termiä ’kannuslappalainen’ (~ ’tulilappalainen’). Tromsøn yliopiston ’Kola-saami musical tradition’ -projektin puitteissa tapasimme Kuolasta rummulle kildininsaamelaisen termin šummer ja eräänlaiselle maracas -tyyppiselle helistimelle sanan šereda, joka tarkoittaa ’särisemistä’ Ekaterina Korkinan haastattelun mukaan. On tunnettua, että shamanistisiin soittimiin - kuten esim. hantien nars juh’iin - laitetaan sisälle herneitä, kivenpalasia yms. jotta saataisiin aikaan jotain ’someromaista’ ääntä. Rummun äänen särö aikaansaadaan usein sitomalla siihen kiinni pieniä metalliesineitä. Äänen särö on shamaanirummun erehtymätön tunnusmerkki ainakin Siperiassa. ’Soita somer, helky hiekka...’ Paradoksaalista on, että šummer -rummun nimi viittaa jälleen johonkin itsensä viereen itsensä sijasta. Kantasaamen šemer(e) on suomenkielen ’hamara’ - siis pikemminkin lyöntikapula kuin rumpu. Inarinsaamessa se on šomer, pohjoissaamessa šimer, koltassa ja kildinissä šammer (*). On tietysti mahdollista, että jos toinen on ’vasara’ niin toinen on ’kalvo’ eli hamarapuoli. Samperi soikoon ja hyppiköön kuin sammakko (kantasaamen compoj), jota nimitystä (cuobbo, kildinin cuemb) vahvistamattoman tiedon mukaan pohjoissaamelaisten keskuudessa on käytetty myös noitarummun kalvolla hyppivästä ’birrasta’.
(*> Kuola 472: tiermes sammerdt 'ukkonen jyrisee')
Alkaessani tämän termien kaoottisen taustan selvittely-yrityksen minulle kävi todella ’vanhanaikaisesti’; putosin suoraan - Väinämöisen tavoin - Antero Vipusen vatsaan ’kolomia sanoja’ etsiessäni. Toinen jalka lipsahti Vipusen kurkkuun ja se oli miehen menoa... Vipusen ovessa olikin kyltti ’Sanojen e-mytologia’... Väinämöinen palasi ’miesnä tiiollisna’, mutta itsestäni en vielä tiedä, koska olen sillä matkalla mahdollisesti vieläkin. Sanojen takana oleva maailma on alkanut kiinnostaa jännitysromaanin tavoin enemmän kuin itse sanojen virallinen oikeaoppinen etymologia. Ehkä olen vain oppinut ’väärin-ymmärtämään oikein’.
Muinaisuuden ihminen ei ollut kielitieteilijä. Hän kuuli väärin, assosioi omalla erityisellä tavallaan, tulkitsi väärin - omasta kielestään käsin - ja käytti väärin tilapäisesti kaukaa tulleita sanoja - hampaattomien ihmisten suusta ja kieleltä lähteneitä. Kuitenkin hän oli utelias; toi matkamuistona retkiltään esineiden ohella sanoja ja tarinoita - niin kuin hän ne oli väärinymmärtänyt. Ja jotkut niistä matkamuistoista jäivät eloon ja alkoivat siementää jälkikasvua uudessa paikassa uusien ihmisten keskellä. Minä haluan kuulla sanat avoimesti noiden menneisyyden ihmisten tavoin, ilman historiaa, ilman kielioppia, pelkästään pohjaten suhteeni sanaan sen minussa synnyttämien subjektiivisten assosiaatioiden pohjalta. Näin lienee sanojen siirtyminen kielestä toiseen tapahtunut kuulonvaraisissa kulttuureissa.
Ammattilaisuus on yksi tieteen- ja taiteen tekemisen perusongelmista. Jos olet epäortodoksi, olet aina vaarassa menettää maineesi ja sitä kautta vähitellen työsi. Sinusta tulee joko kavaltaja, luopio tai kuoliaaksi vaiettu. Harvat kykenevät olemaan täysin pyyteettömiä tiedon etsimisen ahtaalla tiellä ja vielä harvemmilla on taloudellista riippumattomuutta siihen vaikka salaista halua löytyisikin. Täytyy olla hieman hullu voidakseen riskeerata maineensa kollegojen silmissä etsimällä täysin perinteestä poikkeavia uudenmallisia ratkaisuja - tai edes kiinnostumalla jonkun harrastajan epäortodoksisista ideoista tai näkemyksistä. Humanistiset tieteet nojaavat viime kädessä uskonsa dogmeihin. Ne ovat pyhiä. Ja ilman pyhyyttä ei ole seurakuntaa.
Liian voimakas pelko väärien johtopäätösten tekemisestä estää varsinaisia etymologeja paneutumasta heille osittain vieraaseen maailmaan, shamanististen tai musiikillisten termien sisältöön. Tieteidenvälisellä raja-alueella löytyy aina joku, jonka arvostelua pelätään. Kieli-ihminen pelkää musiikkisanaston tutkimista ja musiikintutkija leimataan harrastajaksi, jos hän paneutuu sanojen etymologisiin seikkoihin. Tämän tuloksena ’objektiivisesta totuudesta’ raavitaan vain pinnalta pikku siivuja. Nekin kykenevät täyttämään kaiken olevaisen, koska ulkopuolelle jäävän alueen suuruutta ei voida verrata tutkittuun. Mikä on ulkopuolella, sitä ei ole. Tällä tavoin tiede kattaa kaiken - mutta vain omasta mielestään.
Vaikeneva pelaa aina varman päälle. Tällä tavoin kysymykset jäävät väistämättä harrastajien vastuulle, jos on mieli saada edes jonkinlaisia vastauksia tämän ainoan käytettävissä olevan elämän aikana. Jos vastauksena syntyy ’tiedon’ sijasta uusia myyttejä, tarjoaa sekin kylähullulle mielenkiintoisemman elämän kuin vastausten odottaminen spesialisteilta.
Musiikin alallahan tällainen harrastelijamaisuus oli pakko hyväksyä viimeistään Beatlesien jälkeen. Kukaan ei voi kieltää toista tulemasta omalle reviirilleen henkisen elämän alueella. Huippu-urheilun tulokset voivat syntyä vain maaperästä, jossa mahdollisimman moni amatööri on asiasta kiinnostunut. Näin ei vielä ole kielitieteen hierarkkisessa vanhakantaisessa oravanpyörässä. Kielitieteelle amatöörit ovat korkeintaan tottelevaisia palvelijoita, sanankerääjiä, joilta ei odoteta itsenäistä ajattelua suhteessa filosofisiin kysymyksiin.
Vain harrastajan on helppo olla pyyteetön tiedonetsinnässään, koska hänellä ei ole mitään vastaavaa menetettävää verrattuna ammattilaiseen.
Usko tiedonhallinnan hierarkiaan on osoittanut vaarallisuutensa historiassa. Kolttanuoriso lakkasi opettelemasta äidinkieltään, kun vanhemmat ihmiset reagoivat pelkästään arvostelemalla sitä, että nuoriso ’ei osaa’ kieltä vaan sekoittaa siihen suomenkielen sanoja. Seurauksena ’vanhemman ja viisaamman’ asenteesta koko kielen harrastus näivettyi - tietenkin valtion kielipolitiikan suosiollisella tuella. Eikä kukaan alan ihminen ole vielä mennyt nälkälakkoon tuon kielen uhanalaisuuden puolesta. Mikä on se asennemuutos, joka tarvitaan kielitieteen saamiseksi pelkästään Suomessa satojentuhansien vapaaehtoiseksi harrastukseksi? Tämä kysymys on jälleen tullut ajankohtaiseksi Internet-aikakaudella, jolloin lähdemateriaali ei ole enää pitkään pelkästään pääkaupunkiseutujen hyvin lukituissa varastoissa satojen kilometrien etäisyydellä.
Tällä vauhdilla minä alkaisin saada vastauksia ehkä joskus 2000-luvun loppupuolella, eikä minun kärsivällisyyteni ole niin loputon. Haluan uusia vastauksia jo tämän elämäni aikana. Jokainen ymmärtää, että 100 000 ihmistä saattaa yhteistyössä löytää uusia vastauksia nopeammin kuin sata pienen pienille osa-alueille erikoistunutta spesialistia. Jos jälkimmäisillä vielä olisi kanttia asettaa uusien näkökulmien löytäminen vähintään yhtä tärkeäksi kuin oma taloudellinen hyvinvointi, olisi meillä toiveita puristisuuden ja tosikkomaisuutta tavoittelevan itseen kohdistetun ankaruuden poistavasta vallankumouksesta. Tuon kumouksen seurauksena totuuden etsintä ei olisikaan enää alistettu tieteen hierarkialle, kuten tänä päivänä on. Aina tarpeellinen kritiikki ei millään tavalla ole riippuvainen kulttuuripapistoon pohjautuvasta järjestelmästä, koska kritiikki luonnollisesti pulppuaa etsijöiden omista riveistä. Olen vakuuttunut, että sanojen etymologian ’internetissä’ löytyy tutkimusmatkareittejä jokaiselle asiasta kiinnostuneelle, jos tiedonetsintä olisi rehellistä ja avointa eikä alistettuna oman instituution säilyttämiselle. Jälkimmäinen tapa ei voi olla länsimaisen humanismin perimmäinen tarkoitus. Humanistiset tieteet eivät ole tautologisen matematiikan kaltaisia eksakteja järjestelmiä. Niiden on ratkottava kysymyksiä kuten: mikä on työhuoneeni seinälle sopivin tapetti jne. Ei ole olemassa yleistä parasta tapettia, joka kaikkien tulisi hankkia.
Kun pienet kansat haluavat päästä samaan sarjaan isoisten kanssa, liittyy siihen eräänlaista kritiikittömyyttä idoleja kohtaan. Tämä heijastuu käänteisesti oman pesän pitämisenä jotenkin ylisteriilisti puhtaana. Tämän voi huomata vertaamalla esim. virallista suhtautumistamme vaihtoehtolääketieteeseen, jonka asema maassamme on sama kuin mikä popmusiikilla oli 1960-luvun Suomessa. Pidämme kunnia-asiana olla ensimmäisiä rehellisyydessä sellaisia pelisääntöjä kohtaan, joista muut ovat jo aikaa sitten luopuneet. Kärjistetysti sanottuna olemme parhaita alueilla, jotka muut ovat jo jättämässä, vaikka emme sitä vielä itse huomaa. Tuotamme huippukapelli-mestareita musiikin alueelle, joka edustaa enää pientä taloudellisesti merkityksetöntä kakun reunapalasta maailmassa, jossa musiikin rahavirrat - ja osittain myös valta - liikkuu kokonaan toisilla musiikin alueilla. Vain me enää uskomme, että vain yhdellä taiteen osa-alueella voi olla yleispätevää laatua ja toisilla ei.
Huonolla kansallisella itsetunnolla on luonnollisesti historialliset syynsä. Olemme suhteellisen nuori sivistysmaa, mikäli sitä arvioidaan kirjakielen tai orkestereiden iällä. Henkinen ristiriita syntyy tilanteesta, jossa uskotaan parituhatta vuotta sitten tehtyihin kadunmiehen arviointeihin absoluuttisista arvohierarkioista, mutta samalla ollaan kaupallisesti suuntautuneita ja samaistumishaluisia valtaenemmistön mielipiteelle, jota länsimainen kulttuuri edustaa. Kosiskelemme siellä enemmistöä - sen pelisääntöjen tyylipuhtaalla noudattamisella saadaksemme arvonantoa - sen sijaan että itse ratkaisisimme, mikä meidän itsemme mielestä on tärkeää ja mikä ei.
Osoittaa huonoa kansallista itsetuntoa luovuuden sijasta osoittaa muille sivistyskansoille olevamme puhdasoppisempia kuin yksikään niistä - ikään kuin totuuksia olisi hengentieteiden alueilla vain yksi. Kommunikaatioteorioiden ja sumean logiikan aikakaudella erilaisten näkökulmien pitäisi olla tervetullut ja huojentava rikkaus. Musiikin alalla tämä kriisitilanne jouduttiin käymään läpi jo 60-70 -luvuilla. Ikuisia auktoriteetteja on sieltä enää turha etsiä. Useat erilaiset mutta vahvat suuntaukset koetaan toisiaan täydentävänä rikkautena, ei vaarana.
Kansallisen itsetunnon vahvistamistarve on johtanut tutkimukseen, joka osoittaisi millä tavalla suomalais-ugrilaiset kielet eroavat muista kielikunnista. Tämä on kuitenkin vain toinen puoli asiasta. Yhtä oikeutettua on pohtia sitä mikä yhdistää eri kieliä ja kielikuntia. Musiikkiin projisoituna tämä tarkoittaisi suunnilleen samaa, kuin että pohtisimme kuinka soittaa eri lailla kuin toiset ja olla kiinnittämättä huomiota siihen, kulkeeko sanoma, viesti yleensä ottaen enää perille lainkaan.
Tämä ei ole suomalaisen ajattelun kriisi, vaan tämä on länsimaisen ajattelun kriisi. Olemme valinneet uskonvaraisesti tien, jossa sanojen mahdollinen sukulaisuus on todistettava, jotta sukulaisuus olisi yleisesti hyväksyttävää (Esim. Häkkinen 1990, 1996 sekä Kulonen 1996). Millaiseen kielitieteeseen johtaisi ajatus, jonka mukaan eri kielikuntienkin sanat ovat perimmiltään toistensa sukulaisia, ellei toisin osoiteta?
Näkemyserojen syvyys käy selville, jos siirrämme saman asetelman länsimaisen oikeuskäsityksen syy-seuraus -suhteeseen: Yksilö on osoitettava syylliseksi johonkin rikokseen, ennen kuin hänet voi tuomita. Entäpä, jos johonkin tapahtuneeseen pahaan on ensisijaisesti syyllisenä yhteiskunta, ellei toisin osoiteta! Tapahtumat toteutuvat jonkun kautta eivätkä jonkun toimesta. Tekijä on tavallaan välittäjä, jonka syyllisyyden osoittaminen on lopulta aina uskonvarainen asia. Tiede ei kykene asiaa ratkaisemaan. Tämän ajattelutavan muutoksen joutuvat jälkeemme tulevat sukupolvet kokemaan joskus 2000-luvun aikana. Kielitieteessä sitä jo ennakoivat vanhaan mantereeseen (osin Afrikkaan ja Japaniin) keskittyvä ’nostraattinen’ sekä globaalisesti kattava ’mother tongue’ -tutkimussuunta, jotka lähtevät liikkeelle parikymmentä vuotta sitten hyvin laaja-alaisista kieltenvälisistä sukulaisuussuhteista (esim. Ruhlen 1994, sekä Illich-Svitych, Shevoroshkin, Bomhard, Bellwood [2014: Suomessa Panu A. Hakola] jne.).
Erilaisuuden osoittaminen on johtanut kieliopillisten kysymysten nostamiseen sanojen etymologisen vertailun edelle kieliperheiden eristämisessä toisistaan. Osittain uskonvaraisesti on myös hyväksytty käsitys, että yhteisten sanojen esiintyminen osoittaa aina lainaa indoeurooppalaisista kielistä suomalais-ugrilaisiin päin, vaikka nostraattisen protokielen tasolla koko kysymystä on lähes mahdoton edes esittää. Kyseisellä tasolla ei ole enää mielekästä ajatella kansallisesta näkökulmasta. Tämän pitäisi vapauttaa meidät uudelleen tarkastamaan niiden ’historian kylähullujen’ löydöt, jotka olivat näkevinään yhteyksiä niin heprean, egyptin, kreikan ja monien muiden kielten (kechuaa myöten) sekä suomen (= jonkin sen muinaisen kielellisen esi-isän) välisissä suhteissa ilman että sanojen ilmeneminen omassa kielessämme itsestään selvästi olisi joko sattumaa tai suhteellisen myöhään - valmiiseen suomenkieleen - saatua lainatavaraa.
Meidän on aika ryhtyä vähitellen tutkimaan myös niitä yhtäläisyyksiä, joita ilmenee suomalais-ugrilaisen ja indoeurooppalaisen kielikunnan välillä sulkematta pois laajempiakin mahdollisia yhteyksiä ainakin Euroopan ja koko Aasian alueella. Viimeistään Jyväskylän fennougristi-kongressissa kävi laajallekin yleisölle selväksi, että ainakin geneettinen korttipakka on sekoitettu kokonaan uudestaan. Saamelaisilla geneettinen erilaisuus on säilynyt, mutta suomalaisia ei erota oikeastaan mikään keskieurooppalaisista. Tämä merkitsee kielitieteen alueella myös ainakin osittaista uudelleenarviointia. Tätä ovatkin viimeisten kymmenen vuoden aikana tehneet mm. Lehtiranta, Wiik ja uutta näkökulmaa etsivät Östman & Raukko 1995.
Emme enää tiedä, kenen geeneistä olemme tulleet. Matkan varrella kylläkin olemme omaksuneet ja kehittäneet suomenkielen. Vaikka vanhimmat kirjalliset todistukset kielistä ovat vain noin 6000 vuoden ikäisiä, on vanhimmalle Itä-Euroopasta löydetylle huilulle arvioitu ikää kymmeniä tuhansia vuosia. Epäilemättä tuolloin on myöskin puhuttu - osittain samoilla sanoilla mitkä jossain muodossa nytkin ovat käytössä - mahdollisesti juuri suomalais-ugrilaisten säilyttäminä.
Ainakin viimeinen jääkausi on pumpannut heimoja kulkemaan etelä-pohjoissuunnassa muuttolintujen tavoin. Olihan M. A. Castrén sitä mieltä, että ugrilaiset esi-isämme pakenivat (vedenpaisumusta?) Sajanin vuoristoon saakka (Häkkinen 1996, 67). Tätä ei nykyisin pidetä uskottavana. Eihän musiikin puolellakaan ole kiinnitetty vähäisintäkään huomiota siihen, että kalevalaisen laulumelodiikkamme lähin veljesilmiö löytyy elävässä muodossaan vielä tänään Afganistanin kirgiiseiltä (Dor & Nauman 1978, LP-levy). Näitä mm. Manas -tarustoa sisältäviä lauluja pidetään jokaisen kirgiisin musiikillisena ABC:nä, joten sitä löytyy hyvin vähän levyiltä. Sen sijaan yleisesti on tunnettua, että kielikuntamme on ollut kosketuksissa varhaishistoriassa turkkilais-tataarilaisiin kieliin. Musiikin alueella tätä ei ole uskallettu osoittaa pelossa leimautua vuosisatamme alkupuolen saksalaisen komparatiivisen etnomusikologian edustajaksi.
Sama pumppaaminen on tavalla tai toisella tapahtunut myös Euroopan alueella. Jotkut saamelaiset asiasta kiinnostuneet ovat ihmetelleet Ranskan luolamaalausten ja Skandinavian (saamelaisten?) kalliopiirrosten välisiä huomattavia yhtäläisyyksiä. En tiedä yhtäkään tieteellistä vertailevaa tutkimusta asiasta. Myytit kulkevat vain huhupuheina.
Saamelainen Johan Högman antoi kirjoittajalle 80-luvulla vakuuttavan esimerkin saamenkielen perussanaston syvästä yhteydestä muuhun Eurooppaan todetessaan, että ’nopea urospeura’ on saameksi ’vâlis vârris sârvvis’ ja latinaksi velox verres cervus, joista sanoista ainakin viimeksi mainittu on lainautunut jo arjalaiselta kielikaudelta (Kulonen 1993, 107).
......
Mitä Aasat lopulta ovat?
Lapissa sanotaan myyttien mukaan eläneen jo ennen saamelaisia viheltämällä puhuva kansa. Toisissa myyteissä heitä on pidetty skandinaavisina aasa-jumalina. Ior Bockin perimä sukumyytti mainitsee ’aaserit’ ja ’vaanerit’ Suomen ensimmäisinä ja vanhimpina asukkaina jo ennen jääkautta (Bock 1996, 6). Aikaisemmin on jo mainittu, että saamelaisten falsettijoiku on saatu nimenomaan aasoilta. Mitä ne olivat, karhuja, kotkia?
Jospa sana on kuultu hieman väärin, jolloin sen on ollut helppo yhtyä skandinaaviseen aasa-mytologiaan ajan saatossa. Pohjana on hyvä muistaa, että saamen ássat tarkoittaa asumista ja ás'si ’asukkaan’ lisäksi myös henkiolentoa, haltiaa.
Tässä mielessä kävin läpi vielä kerran saamelaissanastot ja löysin aluksi virolaisen kielentutkijan Marju Sarvin keskeneräisestä Turjansaamen sanakokoelman käsikirjoituksesta mielenkiintoisia sanoja selityksineen - luonnollisesti etupäässä vanhojen lähteiden kuten esim. Genetzin (1891) ja T. I. Itkosen (1958) kopioina:
aDta = horna, helvetti (< ven.)
adz (+ac) = syöjätär,paha naispuolinen, ihmistä pienempi olento.
Näitä oli tarun mukaan äiti ja kolme tytärtä, jotka kirottiin hämähäkeiksi.
> +adze-jenne = syöjätär-emo
> ads-katska = hiirilaji > ads(kai) = pieni hämähäkki > Inari: attšen
aGka = (aok™) isoäiti > vanha akka > puunjuuri > Kld. peuravaadin
akhš = (Kld.) kirves <? skand. ax(t)
akhted = (Kld. myös: akted) nylkeä, teurastaa
aske = syli, helma > askaded = halata, syleillä
assad = (assA) rakentaa
asv(a) = huhu
+asvsai = makea
az = pukine; vaatteet
aDtsed = nousta (’vuoksi’)
khaldted = (-lDi) soida pilliä (korvat) >? haltia
khaž = (+khočč) siipien äänen jäljittely
Huomio kiinnittyy Inarin syöjätär -termiin, koska sana kuuluu siis myös Suomen Lapin mytologiaan so. ’Ahttsen-nieidaan’. T. I. Itkonen esittää seuraavaa:
’Mannuda-attšen on inarilaisilla ’kuuntervaaja-ukko’...Atšen-nieida oli muinoin himokas ja kopea neito, joka nyt riippuu kuussa aiheuttaen sen, että kuu näyttää täpläiseltä. Attšen-kal'gu oli (Inarissa) noituudestaan tunnettu naispuolinen olento. Myös sanotaan, että attšen (lpI. hähttsedžan, lpK. ahttsehk') vetää suonta, kouristaa. Samaa sanajuurta on kuolanlapin adz, paha naisolento, joka vaihtoi salaa tyttärensä erään lapinakan poikaan. Koltanmurteessa ahttsehk’ merkitsee, paitsi pahansuopaa naisolentoa, jolla oli tytär a.-nei’da, myös ’suosirkkaa’ E. ahtsiš-eäbmi ja norjan-lapin haccedžan taas ’raatokuoriaista’(Itkonen 1984, 329).
Tähän mennessä on siis käsissä ’aasan’ muuttuminen suonta kiskovaksi syöjättäreksi Ahttsen-naiseksi joka aiheutti kuun täplikkyyden ja jolla oli kolme tytärtä ja jotka muuttuivat hyönteisiksi tms:ksi.
Ukkosenjumalasta Skandinavian saamelaiset tunsivat myös lempinimityksen attše (isä) ja attšekatš (isänen) (Holmberg 1915, 67) tai Atshe (Karsten 1952, 41). Toisaalta synnytyksen haltian Sarakan toisena nimenä on tiedetty myös - Skanken mukaan - ’Sadsta-akka’, jonka alkuosa tarkoitti ’päästä halkaistua puuta’ (Holmberg 1915, 78). Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Mader-akalla oli - syöjätär-emon Adze-jennen tavoin - kolme tytärtä (M. Sarv 1995), joista Sadsta/Sadsna-akka siis oli yksi.
Maailman luojaa kutsuttiin puolestaan joskus myös ’Saragads’ -nimellä. Saret l. sarrat tarkoittaa halkaistua (Karsten 1952, 50-51), joten lopun voi ymmärtää sekä -agad(s) (= akka?)-, -adz(en?)- että -gads (= god?) -loppuisena, joista viimeksi mainittu - gadze - tarkoittaa (katsovia ja kaitsevia?) henkiä. Merkillistä moniselitteisyyttä, joka antaa mahdollisuuden myyttien syntymiselle. On muistettava, että koltilla ’akkanen’ = ahkkaž ja vanha nainen ruotsinsaamelaisilla (a)ahka(a). Akja (ruots.) on ahkio (Karsten 1952, s.82). Meillä on siis käsissä jotakin, jolla on isä-akka -ominaisuudet, kaksisukuinen olento.
Skandinavian saamelaiset kunnioittivat joulunaikaista uutta kuuta (’passe manno’) mutta myös helmikuuta eli ’kuova-mannoa’, joka tuli syömään poron sarvien väliin sidottuja kenkäheiniä. Muinaisislantilaisilla vastaava menettely koski Thorri-kuun jälkeistä Goa-kuuta, jolle naisväki tarjosi juhla-aterian (Goi-blot). Uno Harva arvelee ’kuova-manno’ -termin olevan täten alunperin skandinaavisen (Holmberg 1915, 64-65). Tämä selittää, miksi ’kuu’ (ruots. ’monen’) olisi ollut vanhastaan tunnettu planeettaa koskeva sana myös saamelaisille.
Ainakin Luulajan-saamessa on verbi ’kuojjijit’ (= nousta) kuusta puhuttaessa. Kuu-termi ulottuu ugrilaisilla ainakin mordvaan (kov), ostjakkiin (khaw, khuw), unkariin (ho) sekä samojedikieliin erilaisissa ’ki’ -muodoissa. Suomessa puhumme Venuksesta ’kointähtenä’ mutta myös koiperhosesta tai sen toukasta. Kuolan Lapissa kuå'jje merkitsee kovakuoriaisen toukkaa (SSA 1992, 384, 485).
T. I. Itkoselta löytyy joitakin laajennuksia. Suomalaisten para-haltiaa vastaa Utsjoella ja Enontekiöllä smiera-kaht'tu, joka valmistettiin langasta yms:ta mustan kissan muotoiseksi. Kun sitä pudistellaan, sanotaan: ’šadta, šadta, sm.-k.’ (’synny, synny, para’). Kun puolet sielusta on annettu sen elävöittämiseksi, sanotaan: ’kuödte, kuödte, paha para’ (’kanna, kanna, paha para’). Tämä termi sinänsä on norjalaista lainaa (smørkatt). Ellei para saa ohjetta kantaa voita ja maitoa se saattaa tuoda sontaa (Itkonen 1984, 330). Oleellista ovat tässä yhteydessä syntymisen ja kantamisen saamelaiset ilmaukset. Para, jousiakka ja attsen-nieida -syöjätär sekä lopulta kissa yhdistyvät näissä myyteissä osittain toisiinsa sekoittuen.
Viron kielessä huuhkaja on ’kassikakk’ ja kissankäpälä ’kassikäpp’, kun taas unkarinkielessä kotka on ’sas’. Ryhmään voisi vielä lisätä saamen sanaa kad'dza = (poron) sorkka.
Saksan Katze (kissa) ja engl. ’cats’ ovat - ainakin minun mytologiassani - lähteneet liikkeelle nimenomaan kynsistä kissan olennaisimpana piirteenä, vaikka kissan kiiluvat silmät (> ’katse’) auttavat sitä näkemään ainakin ’itsensä’ (saam. ’etziem’) saalista etsiessään.
Entä jospa myytin ’kuu’ ei olekaan reaalimaailmassa ’kuu-planeetta’ vaan ’kuu-rasva’ joka saadaan esim. konttiluita halkomalla? Voiko (aamun) ’kajo/koi’ muuttuakin ’kojootiksi’? Lapissa ’kuu’ tässä merkityksessä tunnetaan suomalaismurteissa, mutta varsinaisissa saamenkielissä sanaa ei näytä olevan. Kuitenkin se on vanhaa perua - suom. ugrilaisten kielten lisäksi sille on esitetty myös indoeurooppalaista lähdettä armenian kogi (= voi) -sanaa myöten. Näitä ovat mm. mordvan kuja/kujä (rasva), marin kaja/koja, udmurtin ’kej’ sekä unkarin háj. Varmaa on, että saamelaiset ovat osittain tunteneet pohjoissuomalaisten käyttämän termin.
Pohjoissaamessa ’áhčči’ = isä, áhkká = eukko, áhkku = isoäiti, áski = (viili)pytty, ’aski’ = syli, helma; pesä, assi = ihonalaiskudos, kesi (vrt. F. ’asia’), áššu = hiillos. Kuohca tarkoittaa ’mätää’ (siis raatoa) sekä ’kuohcarássi’ suopursua. Lisäksi ’goahcci’ = neulanen, ’goahkka’ = kokki, ’goahti’ = kota, ’goaivu’ = lapio, goaskin:m = kotka, guohca = mätä, guohcat = juosta, laukkoa, guohkkat = kuokkia, guohtut = syödä (laitumella), guoskat = koskea, kajota jne.
Koltilla ydin on mm. kuätkač, mutta se ei ole varsinainen ratkaisusana, vaikka onkin lähellä. Kuu-akka ei ole kalpea hento olento, vaan se on kynnellinen liha-kuun-syöjä, jolla tässä ominaisuudessa on samanaikaisesti kaksi sukupuolta adz-jenne, áhčči-áhkká tai ee'čč-jie'n'n, isä-äiti, puhtaaksi kalutun autiomaan emäntä, liha-täti, kuun-kuä'skkj, koltankielen kuäk'kšed-kököttävä Kalevalaisten kaskimaiden kuä'ckkjnjõs-kiehinen tulikitainen ääll -mahlaisen al-fa -puun eli kask- koivun å'hss-oksalla istuva kassi-huuhkaja
- kuä'ckkjem-kotkas - eli kuu-isi/emä - kuu - eečč - em, liha-sieidin-7(ähšš)- čiččam - sijdd - akka!
Se on ja ei-ole. Se on en ja ett, paikka ja aika... Se ei ole yksin, koska sillä on ’se’ (cenn) ja ’suku’ (ett). Se siementää ja syö. Ahneesti. Siksi se on esi-isämme (Saks. ’Ahne’) - aar-nijdd-godd(i)-ka. Sen aar -reviiri on sen äidd -aita kun se adz-syö...äidin syli... Ja kun minä nousen sen pesään ja näen siellä oman itseni, päästän koukkunokkani halkaistusta raosta pitkän viheltävän kiljaisun - kuin falsettijoiku...Olen tullut aasaksi jälleen...
Kolttasanastoa:
aaccikj = aaccakj; heinäsirkka
Aaccikjnijdd = Syöjättären tytär
aassad = asua > aassi = asukas
aassad = olla suutuksissaan; vihastua > asseed = suututtaa
aasvas = (makea, ennensyömätön) ruoka
assi = (mon.) makaukset
a'skkj = syli
(e)e'čč = isä >? aasa
å'hss = oksa
å'rnn-saa'jj = keittopaikka >? Ruots. örn = kotka
åskk = usko
åå'res = (årraz); uros >? Ruots. år = vuosi > Est. ’aasta’ = vuosi
> áhčči (isä) > ee'čč (isä) > Engl. age = ikä
åårrad = olla, oleskella
ååššal = ahne
ååu'c = (å'hcc) yhdeksän
ähšš = (ääuš) kirves >? E. ax
ä'htted = nylkeä
äidd = aita(us)
äiss = aisa; sanka
ä'jj = vaari > äkk = mummo > åkkj'= akka, vaimo, muori >? äk-äjj-nen (ilman sukua!)
å'šš = asia > Engl. ass
ätt = helvetti >? Ruots. ätt 'aateli-, ylimyssuku'; R. äta ~ Engl. eat = syödä
J. Lehtiranta (1989): Yhteissaamelainen sanasto:
(29) *ace 'jalkoväli; syöjätär'
(30) *ajcce 'tuntea, aistia'
(23) *ese 'kesipuoli' = F. ’iho’
(466) *kockeme 'kotka'
E: ’eyrie’ (eeri) = korkealla kalliolla oleva kotkanpesä > ’ern’ (ö:n) = merikotka
>? Ruots. örn > björn > E. bear > (burn) > born > R. barn > bär > S. Beer
> Bähre ’urn’ (ö:n) = tuhkauurna (ash-urn) > näs-ö? >? E. earn?
> E. ’er’ = puna... > Est. ’aas(a?)’ = pelto?
Lehtiartikkeleita:
Esa Anttonen: Miksi intiaani soittaa kantelaa (+ 13 muuta artikkelia)
Kouvolan Sanomat 10-17-24.2. - 3-10-17-24-31.3. - 14-21-28.4. - 5.5. -
22.12.1985 (sisältää tutkijoiden lausuntoja) - 16.2. 1986
> Uusi Suomi; 5-osainen artikkelisarja tammikuu(?) 1972
> Apu-lehti; 7(?)-osainen artikkelisarja maalis-huhtikuussa 1979)
Pentti Pajunen: Sherlock Holmes Sammon ryöstäjien jäljillä,
Helsingin Sanomat; kahdeksanosainen artikkelisarja 14-16-18-23-25.8.-(?)-(?) - 9.9. 1960
LP-levy (Kalevala-melodiikka): R. Dor & C.M. Naumann: Musik aus Afghanistan: Kirghisen (Pamirin alue)
Adevaphon 002; Akademische Druck- u. Verlagsanstalt, Graz 1978
11.11.01 J. Pentikäinen:: Saamelaiset - pohjoisen kansan mytologia, SKS 1995
s.244-245 Ahčešeatni -myytti - Itkonen olettaa, että perinteen pohjalla olisivat toisaalta karhumyytit, toisaalta niihin myöhemmin sekoittunut ikivanha käsitys noita- tai vampyyriolennon ja sammakon, sisiliskon, sääsken tai paarman samuudesta.
Fjellner - v. Düben: Paha Attjis-ene tulee pohjatuulen vaikutuksesta raskaaksi ja synnyttää äärimmäisen pahan
ja ilkeän pojan (Atsits).
Kirjoitettu Põltsamaalla 26.-28.12. 1997 välisenä mielen valon synnyn juhlayönä:
- Sepempi seppä
Shamanistisen kerrostuman sanat näyttävät olevan kaikkein vanhimpia. Rautakaudelle tultaessa tuo sanasto siirtyi suurelta osin uudentyylisen shamaanin, sepän pajaan, toiseen merkityskerrostumaan. Hän ei kuitenkaan kyennyt valmistamaan elävää rautaista naista, mikä näkyykin tämän päivän kone-yhteiskunnan kriisissä, vaikka autoja korjataankin vielä nyrkkipajoissa. Rinnan tämän kanssa jäi shamanistinen perinne elämään uusiutuneessa muodossa. Liet-sovasta ’rautio’-sepästä tuli ’runo-loit-su-seppo’ eeppisten menneisyyden leudd-luohti-sankaritekojen kertoja, joka sepitti ’söpöjä’ tai jopa ’sepempiä’ säkeitä kuulijoiden ihastukseksi - tietenkin myös varustettuna kuumentavilla taka-ajatuksilla ’mustasta’ (lpN: harv. čahppat:d, lpK tav. čappad, čappes > čääppeed ’mustua’) ja ’kauniista’ (čappat). Koltansaame antaa tälle käsitteelle jopa koon: Sä'ppli (sä'pplee) on ’hiiri’, 'sopuli' on kå'ddsä'ppli ja 'soopeli' on zoo'bbel (E. sable < Russ. sobolj).
- Vieläkö ’s-mink’ mahtuu tähän rakoon? Tilaa ei ole paljon, mikäli sanat kertovat siitä jotain. Koltan ’soppi’ = suåp'p, veneen kokan soppi puolestaan = čuõp'p, ’tehdä sovinto’ = suåppad ja ’sopimus’ = suåp'pmõš. Englantilaisittain sanottuna kysymyksessä on ’turvallinen’ (safe) paikka... Liukas kuin saippua (soap).
- ’Seitsemän kuolemansyntiä’ alkaa sanasta ’sept...’, jonka symboli on act-kirves (ax). Stop! ja Achtung! Se ei ole ’oikea’, koska se ’aidosti’ (S. echt, F. ’ehta’) viittaa liikaa numeroon acht (8). Se ’näyttelee’ (acts), koska se on entinen ex-7 eli ’herra-Äks/eli-X’. Se on siis ’anti-sept-inen! Ymmärrän nyt, miksi ’7’-numeroa halveksutaan (S. achten < ? acht ’8’) valehtelijan lukuna ja miksi se kuitenkin johdattelee seitsemänteen taivaaseen, zemen-syksyyn.
- Kuolansaamessa puhutaan ’mustasta’ sanalla (čahpes), joten ’kaunis’ onkin siellä močče∂ t. moččes. Koltan ’soma’ kääntyy nurinpäin mooččad-moččas-mo'ččes -sanoiksi. Pohjoissaamessa tämä sana ei ole käytössä, koska se assosioitunee liiaksi moski -pohjukkaan l. ’umpi-perään’, suurusliemeen, mutaan (mođđi) tai ’Moskva'an’, josta ’hymy’ (modji) ei enää ole kaukana. Koltilla kuitenkin ’synkkä’ (metsä) kuvataan sanalla mååskas (mååsk-). Kamassin kielessä se on ???kosmos < kǝs= 'Kohle, hiilet'. Kuin Katze. Pimeässä kulkeva suomalainen ’kysyy’, englantilainen ’asks’, mutta eestiläinen õskab l. osaa. Saksalainen kysyy: ’Was’, ja koltta vastaa: vuõs's(mõs) ('ensimmäinen'). ’Once open jet’aime...Deo was - ör-n-oth...?’ Yes ’t. was! East est. Kosmetiikka-maskeeraus-masquerade ja KOSMOS -mask!
- Kuolan ’kaula’ on čappait (lpK čeäppat; seäp'plõs ’kaulus’) ja niska čappaide-mant. Mustakaulainen ja -niskainen poro on tietenkin kauniimpi kuin housujen ’sepalus’. Jos jalka ei mahdu saappaaseen, käytetään häpeä-mättömästi saippuaa (engl. soap).
Tätä kolmatta tasoa ei tuoda esille päivätajunnassa: Tälle tasolle kuuluvat myös sellaiset termit kuten eestin sapa, suomen saparo, koltan puõ'llisapp (soihtu-keppi, so. ’sytytystulppa’) ja lopulta pitkän tien takana kohoava englannin chapel-torni. Espanjalainen tietää (sabe), että jotkut puhuvat ’sapelista’ tässä yhteydessä.
- Piiloseksuaalinen kerrostuma on ’munana’ ainakin yhtä vanha kuin ’kana’ itse. On täysin mahdotonta sanoa, onko veneen kolmionmuotoinen keulatuhdon pimeä soppi antanut nimensä niin hiirelle, naisen hävylle, metsän siimekselle ja kosmiselle pimeydelle, vai onko sanojen synty juuri toisin päin. Tosiasia on - pisteenä i:n päälle - että koltan sa'pp on suomen (parta)suti...
Vielä tänä päivänä jotkut suomalaiset perheenisät kutsuvat makuuhuonetta ’pajaksi’. Siellä todellinen Sampo sijaitsee, piilotajunnan tasolla, mikä on ollut välttämätön osa kieltä sen säilymiseksi elossa. Sanojen porotokka ei elä, ellei tämä taso ole mukana. Niillä on oma seksielämänsä, joka piiloutuu symbolitasolle, toisten sanojen taakse, kun ei voi mennä puiden siimekseen tässä reaalitodellisuudessa. Muuten sanan suku ei jatku, ja koko lauma kuolee sukupuuttoon.
- Seksuaalisymboliikka on sanojen ’parittajaämmä’. Se on kuin fraktaalikuvio, jonka teema-aiheet piiloutuvat kohtuun aikakausiksi syntyäkseen taas yllättäen tähän todellisuuteen. Tämä tajunnantaso ei kunnioita kielikuntien rajoja. Se muodostaa hologrammikuvan, joka tulee näkyville samana pujahdettiinpa sen internet -verkostoon mistä päätteestä tahansa.
[Joulun -97 sanomaa...]
- Tunnen syvää kunnioitusta tuon pienistä pienimmän suuruudesta. Se alkaa sysipimeästä hiirenkolosta ja päätyy kosmiseen mustaan aukkoon. Kuinka paljon se silti voikaan kertoa - omalla pimeydellään, joka tuoksuu myskiltä. Ja se vastaa kaikkeen sanalla ’mix-i’ (way)? Se on itse tie, joka johdattelee kahdella tavalla: schweig-kennt-star tai way-känd-emisen strada-vei... Se on itse milk-wawe, 0-no-now-know... mjõlk-oa/iv-ory, mill-Vipu-nen, kurri-0-vueivv(i), jurripää, jord-li/peä... Molok-kuu... mil-est-one mielo’n mesitiellä... miel´dd-old... Ja se vie koko ajan boys-pain (Spinne-Spanne-Spain-vägx), kunnes se tulee 10 -thee-n/age-x-y (= tra/tre-aeg-dia/die) ja sin-nijdd-tao days-en nova-nõu-womb-vamp-tax(t)-sun. Ja theme on tale/tail-luu !-tæck(en)-mar-xixi: Same-ässä siõmma (lab-see) (som-näär) may-cha- Saamlane, sch-aman või soomlane?
- Seimessä lapsi makaapi, kunnes... Liha muuttuu sanaksi:
Fly-iš (lpK nordd-mõs ’survoin’) nord-dad (lpK ’survoa’) > n'ord (north-ord). No-ort p'ole (’Ei-seutua ei ole’ = pohjan napa-tähti). - Tai sana muuttuu lihaksi: Sono > son...norra > ng-årra (’luona’). Se alkaa sykkiä (lpK njoikkad) ja se sükeleb (Est. ’kutittaa’).
Joskus yöllä: Nuortta-saamelaiset eivät ole nuoria (lp. nuerr?) vaan ’itäläisiä’ tie-taitajia tai ’pohjoisia (new årt) poiss-syntyjä (bort & port & puerto). Heidän Aas-kiell-kulkuaan ohjasi Arct-iš, Iso Karhu, Šur-Jukhs, Suur-Vankker tai Odav-nuoli, A-ster-ix, astra-star Art/Ast/Artz -suunta-weis(e)-tolla (teä't'teš, teä't'tšõš). Taattoja Idästä: Easter-öster... syksyllä (höst). Pohjan-maalle: n-jord. Nost(e)r-A-dam-uk-co-s’en ohjaamina - of cause... ’Iš-Star’ -Täht-tašt start-nõu-See-sea idästä (õ-Stern-No-see!) Taucher-sukeltaja-paholaislintu, joka veuvoo know-noaidit neu-vo-ojaa pitkin maailman navel-new-(nev-nav-)alle, Sen syntysijoille, a'lgg-pojan-alun-oval-suolle lapsivedessä purjehtien (navy-navigate-napaportista ulos). (Est.) Välja-poika on ’valittu’.
- Sitten tähti pysähtyi paikkaan nimeltä ’Nort-p'ole’ (’ei-ole-pohjaa’), johon Pohjantähti-noël-nael-naula kuitenkin uppoaa ja juuttuu kiinni. Loputtoman alkumeren ylle. Muttuu aim-äimä-neulaksi, neulasiksi, Nebeliksi ja Nebulosaksi, novel-uss-siksi, nõu-look-usvaksi, navel-napa-tähtinapiksi. Jouluyönä - juli-nätt; natal-fatal. Odav’an al'e...köyhään kotiin. Ja vielä senkin alle. Boys...
Siellä he tapasivat quiet-guide-guardit-ward-bardit kaitsemassa kello-Herde-tyst-karjaa, nyelv-eloa. Carry-äri-karlar. Kouta-keinossa. Sw-Eden’istä itään; nede-r-Eden, josta pyytävät Byt-lakht-emin lohia. Beetle-Betteln-hem’in cat-kütt-küüssä. Lax-lux-Lachen lusa-luona iloitsemassa odd-uud-isesta, jonka kuulivat
(heard) he(-ad)-vend-lye-S-ängel-Heer-ilta.
Ja Lo-och! ’Kaks on valveilla puolisoa’... (lpK) va'lvv -susilauma. So. två-ulv; kaksi(-toista!) sutta lammasten vulva-viitoissa valvomassa survovan (lpK norddad) pohjan-(s)kinni-kindla-küünal-naula-sulkakynä-kynttilä-candle-valon süd-sysi-sykkivässä loisteessa... Volva-Wolf-sudet (Russ. volk) ulvoen hunt-art-Volk-folk-bandt-roll’ina välja-ulkona walk-vaeltaen... Kaukana kavala maailma. Tvål ja tulva... Valve-venttiilit valu-able-sytytystulppina Wales-verhojen takana.
- He tapasivat luu-sy’yn eli siõmma(-lais)-lapsen ’säimm’ (’parta’)-äimä-neula-heinä-suovan kuum-uudessa (lost-loser-closter) nukkumassa sova-sohvalla ja syömm-ässä. Wich crossed/closed Eygens. Kuu-to(ne)-moon’issa.
Koltan säi´mm on ’verkko’ (~ riippumatto?) ja säi'mmča'lmm ’ruutukuvio’ (’verkko-silmä’). Kalman-yö (E. calm ’tyyni, rauhallinen’, lpK vealmm ’tyven, syvä joki-suvanto’) on siis tähtituikkeinen, tähtien ’rei’ittämä’ (E. hole) ’silmä-yö’. Etelässä kuuma, pohjolassa kylmä (kall, kalt, cold).
Ja tietäjä-targad veivät (throw-thru-tro-true) thron-crow’n vaaggj-kantosatulan Wiege-kehdossa lepäävän lapsen päähän, kätkivät kätkyen sy-õõmmanz-sä sieltä pudonneen raskaan käärme-kiven (kidgg, keädgg?) tilalle ja palasivat nädal’an perästä schweig-end en-dal(e)-kotiin. Sch-lang-e-way-back. O(l)dd-ist-and. Maas’issa rahu’a ja õlmai-sex harr hiiva-täht.
27.12.97 klo 07.01:
- Mikä pojalle nimeksi? Elia? Jesaja? V: E-L- (= p'ole) -I-A-S. Ja se tarkoittaa: Y-L-bo = ys (boa = uss). ’Il-uss-(üx)-poiss’-on Ass-luck (aast lack) Non-no (00 = ∞). aast’-Amos-est. Syn-teen-ut Aas-staal 0 (=år/or) syrjäänsessä (sir-jaan(uss)-sesam) aasin ancient-(ain’ schön-t) tail-list-a äitinsä ylpeydeksi Biel-o-water-ässä. S’on (Si = on) soma poika (nätt-al´gg)...natt-sun-star(t). No-see (wash-burn)Worn-dzenn (virgin) Meer-rye-ass-ta. Tat on teille ’märjäksi... (marj-Q)’
(Mare-kuksan W’ei(b/w)-an-gel-Jum’-ist’ Beatle-Heim 'is'). ’Dav-vit’ märk-ab ’Pohjan-valu’sa’, se on: Pollo(esp.)-Ei-is-burn-hing’, kirjoittaa Peiv-val(o) p’ole-Aar-(ch)-Reis-Caamox-sun keskellä (profeetta Õõmmaz’ta seijte-raatten) ash-3:n alla.
- Tarun opetus on: Jos isä poi-ss’-on, käy hole-chaos (tri-inch -angel = ∆) vier-asialla. Ja Se puhuu Noël-ny-elv - yön-ni-elu-kielellä. Valo-löytää-tien (Licht-Leicht-Leut-Leist-ung). Whale-ghost, veil-valeen vald-es-mann-nijdd, gummin cay-maani(tus). Ei...manch-men...sch... vaan ise sand-Mönch-is-a(nd)-man. Kind-last oli A-kill-(e)uss-munn’in kand (poika)-a-bää(ra). New-boring-Ebb. A-Damm jo nukkuu. Omena õun kaadettu. Chantit laulavat Mans-i-och-ga-Mari-verss-ajja; glow-re-lay. By-men-net õitsevat yössä.
- Tämä tappokh-tui kong king Hero-s-test teki ’mord’-vala-iset new-år-jielle nativ’-ut-mårt-teille...Arm-menš... Hiil-gåv-õõ. Gåva-not(ch)e. Bi-valve-ekhe-paar. S-te(ue)rn-t-äx(t)-man is cumming. Kummin suudelma.
Selityksiä:
Argo-jousi muuttui arch-kaareksi eli veneeksi (lp. vadnna), saks. Bahn (?) ja suomen ’vanne’. Nowa’n arkki-vene. Šur-jukhs eli Otava on ’seven-star’. Mikä on ’se-veneth’, S-boat? Se on swan, jolla on ’Fahne hoch’. Ja kahdeksas tähti on ocho-oso-otson-ochin-acht-axe-axis-Ax-cell-ace-ässe-asunto eli Pohjant-eight, tecken-acht-merkki. Täht-luu key-nuen äähkas-ach-kyossa, sykkivä axeli-naula Achsel-päillä, Tall-jojen yllä taivaan-Himmel-Deck(el), holvikaari, taigojen taika. Golden net, kultainen verkko, kolttien nuotta taivaan joessa. Se on old-hole-hold(er), koska se pitää kiinni tavas-davvi-juksaa eli pohjankaarta. Revan-tulien heel/heal-kanta-pää-eld-uksella. Tai -oksalla ylimmällä; Creuz-Rast’illa leväten rest-endt-inä At-las(t) -jättiläisen yläpuolella. Lintu-god-tõidu-lainen.
- Josef oli kirvesmies, jukhs-seba(-ot-Herra?), act-org Arg-ma-de-alainen(?), Šur-jukhs -hurjastelija, ehkä lure-juhs ehkä vänd-kär (ystävärakas) joka nai (marry) jukhs-i-naisen Marian, pohjan-nijdtin ja åttonde ottopojan itselleen O-Sir-ljus’in Ost-juuston-calm-eassa loisteessa night-ingælien laulaessa kielillä natt-tales-tarinoita day-fall-uss-ten t. Thy-wald-istend dol-jienn told-välkk-eessä. Jo falcon-y Further-East-rand. JAH-bee: jukhs-vet = jousi-tieto...
[1.6.2014: En todellakaan ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa. Kirjoittaessani sen siinä on ollut jotain mieltä, mutta ajatus on lentänyt niin nopeasti, että en enää pysy mukana salakirjoituksen vauhdissa.]
27.-28.12-97
Joutsen-Otava (otava 'salmon net'!)
Ihmettelen, miksi joutsen-juks-njuihkk-jowko-sanaa ei tunneta Otavan nimenä yleisemmin. Mutta ei act-kirvestäkään. Paitsi Karjalan kalliopiirroksissa, joka on täynnä suorakaulaisia suonj-hanhia. Mutta ei ruokaansa kurkottavia S-kaulaisia skål-ruokajuoma-yksilöitä. O-tava-davvi voi olla myös 0-sapa = Q-why-jot-kuu, jonka õtsiv-a Katze l.-eväs löytää - sew-akoilla hirve-ast hiihtäen. Sur-jukhs on niin suuri, että Šur onkin suuri-yhden sijasta jossain kielessä kaksikko (Zwilling). On kuitenkin ’odav’, jonka neuvo ei maksa juuri mitään. Taivon turujen šu-root-on Arch-Thor-Uss.
28.12.1997 (Päiväkirja)
Kyllä ’joutsen’ -termi on liitetty Otavaan. Väinämöinen saattoi laulaa Joukahaisen suohon vain kesäaikana, sillä talvella suo on jäässä! Otava ei näy pohjolassa kesäaikaan, jolloin meillä on letto-suot, lietteet ja muut löytämättömät paikat. Mikä oli tuon ajan joutsenen nimitys? Antikin ’Leda’ -joutsen, joka johdatti (S. leiten, Leiter, E. lead, leader, R. ledare) ihmisten ledig-joutilasta kulkua. Joutsen oli valkea kuin valo (E. light). Se lensi nopeasti ja kevyesti (E. light) suureen kokoonsa verrattuna. Se ei pelkästään johdatellut tähtikuviona ihmislasten kulkua erämaissa ja korpisoilla, vaan se myös itse näytti suuntaa muuttolintujen muodostamana lento-aurana (F: lentää; lintu; Est. lind; S. fliegen 'lentää', Flug 'lento'; Pflug 'aura'). Muuttoaika syksyllä oli mahdollisesti E. hour (tunti). Tuo näky oli kunnioitusta herättävä (’aur’ = kulta > honour > Lat. ’anas’ = sorsa), sillä joutsen-Otava oli sekä lintuna että tähtenä jõu-lintu, voimalintu. Tähtenä se oli ’light-Leiter’ (E. ladder = tikapuut) myös siinä mielessä, että se muodosti ’toivon-taivon-tikapuut taivaaseen’ l. Pohjantähteen, joka sijaitsi ’Pohjan’ Teivas-Tavas-Davvi-Dalvadas-talvikylässä, jonka pimeydessä toivottiin suven valo-poikaa (est. ’päike-poiss’) palaavaksi. Ja kun se tulee, on se sisäisesti jo ’pois’-mennyt. Kun aika on täysi. Ajan lopulla.
Pohjolan kesässä Joukahaisen luo ei ollut tietä, koska hänet oli laulettu suolle asumaan laulujoutsenena. Suonikylässä ledaok' = letto (suo/savikko-jänkä) > lideD = hyllyä, huojua, notkua (letto, jänkä). Mahdollisesti joutsen asumapaikassaan Ton-mutalammikoissa lauloi Ton -äänellä, josta syystä se myytissä muuttui Tuonelan joutseneksi. Jos sen laulu oli ’Lied’ tai ’Lei’, niin se alkoi hautoa munia ’lay eggs’ -termillä. Lei(t)-Ton ~ ’lei-ten - löy-tää’. Ja ’ten’ on ’kymppi’, ’maali’ ja ’teen-age’, tiineys-ikä. Se oli aina toisen maailman ja todellisuuden asukas. Jos se oli täällä, niin sen koti oli ’tuolla’. Jos se meni ’tuonne’ puoleksi vuodeksi, niin aina se palasi ’tänne’. Ja taas se laulatti itsensä suohon. Synnyttämään itsensä uudelleen Fenix-lintuna. Se ei syntynyt tulesta vaan vedestä, koska se itse oli - ehkä ’tuskaansa pakahtuva’ (painfull) tuli-penis (Kuola: panne = hammas; panned = käyrä). Sen palveleminen on ’teenistus’ - ’tunnistus’ > tunnustus. Siten siihen saadaan ’tuntuma’.
Mikä oli Väinämöisen osuus? Myytti kertoo, että hänen ja Joukahaisen ajoreet (R. köra = ajaa; F. korja = reki > korea-sorea ~’kesäasu’ > Sommer-hiekka?) törmäsivät vastakkain, so. talvikeli muuttui kesäkeliksi. Väinämöinen edusti tässä suhteessa vettä, kesän tuloa ja siis venettä (vana = InS ’vadnna’). Viisaus muuttui ’wise’-sanueesta ’Wiese’-niityiksi. Miten? Laulamalla visa-lauluja (S. Wiese = laulu; Wiege = kehto > tuon ajan Visa-kortti). Tai sitten? Visainen kysymys, johon vain Vipunen voi vastata - ellei lankea viisa-sten vipuun. Väinämöinen oli aina ’leader’- laulukilvan johtaja. Hän siis lauloi Lied-lauluja.
Missä asennossa? Alunperin ranskalaisittain sanottuna mutta vaarini suusta suomalaiseksi muunnettuna: ”Visa-vii” eli vastatusten : Visa-visavi-savisa-visu-vi-suvi-suvii-suviisu-viisu-viisu... ’Visa-vii’ on tarkkaan ottaen ’silmästä silmään’. Kalevalainen laulutapa ’käsi kätehen, sormet sormien lomaan’ edusti siis kesän ja talven jatkuvaa toisikseen vaihtumista. Harvakseltaan. ’Arvuuttaja’ oli aina arv-perinnön vaalija. ’Puoltaja’ oli aina kallistumassa pois. Kumpikin vuorotellen. Keskenään osia vaihtaen. Tuonelan kauko-kõu-ko-ukkosilma-virran musta joutsen valkeassa maailmassa ja valkea joutsen kaamoksen mustalla talviyö-taivaalla. Ja kysymys oli orvosta, suon yksinäisestä löytölapsesta (S. Weis? > Est. vaine?), joka kuitenkin osasi aina tien takaisin - missä sitten olikin. Muuttuiko leda-johdatus kesällä Adler-tulikotkan adel-valoksi ja yleväksi kunniaksi? Jos näin oli, oli se samalla egyptiläisten Aton-jumala.
Kuitenkin Väinämöinen oli viisaampi. Hän nimittäin aina muistaa, mitä oli sitä ennen, kun Joukahaista ei vielä ollut. Joka kerta kun Joukahainen törmää Väinämöiseen, on Väinämöisellä vanhempi tieto - aika ennen Joukahaisen syntyä.
Marja-aikaan Väinämöisen on kuitenkin taas lähdettävä - ennenkuin jää peittää vesireitin. Häntä ei enää tarvita. Hän on jo vanha mies. Mutta hän lupaa kuitenkin tulla takaisin, sillä häntä tullaan vielä tarvitsemaan. Tämä surullinen lähtö ja ugrien uudelleensynty veden alloista, laineista toistuu joka vuosi, joka vuosituhansi. Alku on saamen ’algg’, poika, joka syntyy jouluna, valon takaisinpaluuhetkenä, idästä nousevana keskelle kaamoksen pimeyttä. Ammoinen Uumon ukko muuttuu vähitellen aamuksi, Adamiksi, sitten kohoaa hommage’ksi l. hõmmik-huomiseksi, jolloin human-õõmmaz-olmai-ihminen nousee ylös. almu-unesta, valmu-unikosta, helmitimanttien (alma) loisteessa kesäauringon aamukasteessa. Maailman synty...
Otava oli siis lentävä(?) joutsen, jota odotettiin, sitten pyydettiin ’otav’-nuolilla, jotka olivat edullinen (est. ’odav’) ratkaisu saaliin ’ottamiseen’. Mikä termi kuuluu vuorolaulun toiseen olomuotoon? Vastauksena on ’swan’, Schwan, Schwahne (?), jonka tapana (R. van) on olla aina vanheneva-väistyvä (wahn). Joskus se on naamioitunut kirveeksi, joskus lipuksi (Fahne), joskus ’Piruksi’ (R. fan) jolla on häntä (S. Sch-wanz-e), kun housut ovat pulitangossa. Oikealla joutsenella on kaula. Mutta tähtitaivaalla se on häntä, josta kerrotaan talvi-iltojen ’cock-tail’ -osan (Teil) mittaisia tarinoita (tale). Räätälintyönä (taylor)...
Koltilla ”swan” on muuttunut hanheksi (čuânj > ks. myös suoni). Hanhi, jonka huuto on (koltilla) čuârvvmoš ~’sarvittelu’. Kosintakamppailussa otetaan toisesta mittaa. Ensin miespulisten kanssa tapellen, sitten naaraat hedelmöittäen. Kunnes se - pois muuttaessaan - muuttuu ensin kärpäsen (čuâr) kokoiseksi. Vanhuus ei siis ole pelkästään viisautta vaan myös heikkoutta. Syrjäänvetäytyminen on vaikenemista (S. schweigen). Kehto (S. Wiege) muuttuu vanhuuden lepopaikaksi S-banaksi, U-Bahn’iksi. Miksi? Koska sitä vastaava laulu on Ge-sang, sung, song, sång (R. laulaa = sjunga). Se on aina ’vanha’ laulu ennen kuin uusi aurinko-poika (sun-son) ilmestyy esiin. Muuttuakseen omalla vuorollaan karvansa menettäneeksi ’Sim-son’iksi’.
Alkoiko swan-laulajan ikävä etelään jo ’Jaani-päivästä, juhannuksesta lähtien? Poismeno on kaunista (schön), koska veneen laskeminen vesille edellyttää aina järveä (R. sjö-n). Joukahainen kuitenkin ’syöstiin suohon’. Poislähtevä on usein sairas (R. sjuk). Itse laulu voisi olla myös udmurtien ’sjuan’. Ehkä säveliä tulee olla seitsemän (sju), koska Otavassa on seitsemän tähteä. Sono-sonore-sonetti-zene-sana... Näytelmän tapahtumapaikka on ’scene’. Sana voittaa sävelen ja sävel voittaa sanan. Ikuinen kilpalaulanta jolle ei löydy lopullista voittajaa. On vain vuoronvaihto niinkuin kymri-tarinoissa, joissa joen ylittävät lampaat vaihtavat joka kerta väriä puolitiehen virtaa päästessään. Musta muuttuvat valkeiksi, valkeat mustiksi. Toinen vain vuorollaan ’soutaa’ (swim-ui) pois herätäkseen sommar-kesänä sömn-unesta uutena poikana, ’simasuuna’, tuulen (wind) tuomana löytölapsena (find, finden).
Joukahainen on juukmoš - juu´mikj. Juoma ja Kaksoset. Tulee juoma-aikaan (kesällä), muodostaa pesimäparin ja laulaa joikumalla [Komi: jusj 'joutsen']. Kun englantilaiset kadottavat (lose, lost) joutsenet, niin pohjolassa ne ’löydetään’ (> est. leitab? > InLp ’lusa’ = luo). ’Lose’ on myös ihmisen ’osa’ eli arpa. Ei välttämättä kadotettu. Onni on vain aina jossain muualla. Puolivuosittain: somero-sommare ja Kaamos-hammare-rumpu. Joka kerta kadonnut tuhlaajapoika löytää tien takaisin kotiin. Ja koti on aina siellä, missä se on. Kunnes tulee noutaja... ’tuonne’... Seven-star kutsuu. Katso: sie(he)-ben-7-see-ven! Taivaan tähtimerestä (sea-see) kuuluu laulu! Sju-nga. Sijdd (kylä ja porokarja) - Herde-Heer-Herran armeija lentää (fly, flies) seitsen-siitin-seitojen yllä taivaalla kärpäsiksi pienentyneinä / enkeleiksi suurentuneina ja laulavat ylistystä. Lux-ferry-Kiefer-bear-valon-kantajat. Vesi-lädd-lååd-linnut. Klungk-klungk... lunch-lunch.
Juovat taivaallisesta Klang-purosta klingen-lingua-langua-vettä. Linnunmaitoa. Milk-a-way’llä...Mieron vieri-tiellä...fyr-bort-Fahrt-varande. Ner-ring’kinä...Nääri-vanat jäljellä...
Leda-joutsen-lå´dd-lintu laulaa leudd-låt-lauluja luvvjt-niityllä lahtien lähteillä. Kunnes lähtevät taas synty-lahti-sijoiltaan... lahdattaviksi jossain muualla, jossa ovat poissa. Seitsentähtien Seulas-selällä. Suolta varastetut (> ’saul’...) kael-kailottajan suonikielet, jotka soivat poismenneiden muistoksi. Laulujoutsenen kaulasuonet vain juonteina juontamassa uuden laulun syntyä - joutsentaivaassa - meidän maassamme. Ison Karhun syntysijoilla.
Niistä muodostuu aika (Zeit). Ajan alku ja loppu. An-Fang ja W-ende. S-lut-tappo. Anno. Anjo. And-no. Ande-henget jotka kiird-lentävät gier-vietin vieminä kiertäen toisiaan takaa. Kaiun kiiriessä. Ja kohdatessaan muuttuvat toisikseen. Ikuisesti. End = And. Häntä kädessä (hand) - Main-päätään syöden kuin Kronos-päinen aika-käärme. Mu(oa)innas-tarujen mainitsema Meandash-peura.
Existent on aina ex-Istend. Herra on aina poissa, jossain muualla. Kunnes tulee takaisin. Laulaen lov-Lob-love-luotti-leudd-luvvjt-laulua, kunnes lankeaa loveen ja siirtyy toiseen todellisuuteen. Muuttuu vastapeluriksi.
Kirjoitettu joulupyhinä 1997:
Omen = kuun merkki; sillä on kahdet Janus-kasvot ja siksi se on sama kuin Jumi. Se hengittää: al-om = el-ämä > omul (rom.) = ihminen > fa+ega = Fig (viikuna) > fae-ga = af-aeg > fan-egg > van-far >Fan-far...Piru-isä...BaaB-aBBa...
Suomessa tämä sanue ilmenee elämä-ilma -pohjaisena, mutta erityisesti ’olemisena’. ’Me oomme lapsia Suomenmaan...’ On vaikeaa nähdä aluksi mustaa valkoisena, kun on tottunut toiseen. Mutta jos menee kodan takaovesta ulos, näyttää kaikki toiselta todellisuudelta. Siinä todellisuudessa tämä sanasto kytkeytyy yhteen ihmiskunnan vanhimmista taruista, Paratiisikertomukseen. Latinassa se on ’alma’ so. ’tieto’, mutta unkarissa: alma = omena ja álom = uni. Olevaisen siemen, tieto on siis joko unta tai unessa. Harhaa kaikki tyynni. Venäjässä taas puolestaan tieto on ’nanije’ = na (= kyllä) - ni (= ei) - je (= ja-jaa... -yes), espanjan ’ei-mitään’ = na-da, eestin ’nii tai naa’, ’niin-tai-näin’ so. nänni-nainen ja ’almaz’ timantti, siis almusta kaukana. Ei helmiä sioille...armaille kyllä (Nijdd? Da!); nii-ttää-neij-tää-nii-ttää-neij-tää-night-taa.
- Jos sanalla on syvämerkityksiä, ilmenee se yhdessä muodossa maan antimina, maana, mutta toisessa muodossaan se esiintyy henkisemmällä tasolla, esim. ilmaan tai olemiseen liittyvänä. Lisäksi on vielä shamanistinen todellisuus, joka antaa mahdollisen henkisen merkityksen.
- Saamelaisten dualistinen jin-yang -näkemys heijastuu ajatuksessa, jonka mukaan ’mitä suurempi jumaluus, sitä raadollisempi on sen maallinen symboli so. jumaluutta koskettava riitti tai rituaali. Hyvä esimerkki on Meandas-peuran myytti, jonka pohjana on näkemys lopulta koko olevaisuuden hedelmöittämisestä talvitaivaan tähtikartan tasoisessa suuruusluokassa. Toteutuksena olivat Seitajärven muinais-keväiset alastomuusriitit tyttöjen suopungilla pyytämiseen.
Jos kysymyksessä oli Jumi, taivaan korkein kaksoismuotonen yhdynnän jumaluus, siveltiin puun juuresta tehty ylösalaisin oleva juurakko talilla ja verellä fallos-symboliksi. Epäilemättä kristinuskon edustajien oli aika vaikea nähdä tässä mitään hyvää, koska heillä oli vain yksiulotteinen ’objektiivinen’ maailmankuva.
Saamelaisilla sen sijaan kaikki ilmeni kakseutena, kaksinapaisena - jopa kielioppia myöten duaalimuotoineen. Heillä erikoishuomion ansaitsevat asia joita ’sin(ä)’ ja minä’ teemme yhdessä.
- Sama ilmenee musiikissa siten, että hyvällä joiulla täytynee olla ainakin kaksi hyvää alkua, mutta myös kaksi eri lopetuspaikkaa. Aloittaminen ja lopettaminen tapahtuu aina hyppäämällä ’vauhdissa’ laulun virtaan - eri paikasta kuin missä teoreettiset fraasien alku tai loppu sijaitsevat. Dualismi vallitsee myös kaksi- ja kolmejakoisten iskualojen vaihtelussa sekä sanojen kaksiselitteisyydessä piilotasoineen.
Ei päivämäärää (1997-98):
Baabelin kieltensekoitus syntyi siinä vaiheessa, kun kaksineuvoinen alkusana-jumaluus jakautui kahteen eri sukupuoleen. Bæl muuttui sanaksi Baal - bell. Ensimmäinen on maskuliininen paalusauva ja jälkimmäinen feminiininen korva-pielus-kylki-kello. Aal-ankerias ja bello canto. Pitkä vokaali ja soiva kaksoiskonsonantti. Baal > baar-tanko ja Bell > Perr... Molemmissa on jälleen sekä maskuliiniset että feminiiniset ainekset. Bar-baari ja syöjätär. Baaritarjoilu ja perimmäinen kysymys berry-marjasta ja sen kantamisesta pesässä; lihtte-mirr (luottamuksen puu) > valo-meri > mir = rauha > meri > see-meer ~ summer >? lyhty > löytö-marja-merkki
Onko vain kahdenlaista elämää? Elämä ja sukupuolielämä?
Myytit syntyvät joka tapauksessa elämän projisoimisesta taivas-elämään, tähtitaivaalle, joka näyttää suunnan. Seksielämä. Onko se piiloutunut maan alle? Jos edellinen on keskisen ja ylisen yhdistelmä, niin onko jälkimmäinen keskisen ja alisen yhdistelmä? Jos on neljä esivanhempaa, niin montako versiota kahdesta vanhemmasta voi syntyä?*
*(8.12.2014:) Ajatus on syntynyt siitä, että kansankielessä sairauksia näyttää olleen vain kahta laatua: 1) kuolemansairauksia - nimettömiä, 2) lemmensairauksia. Nämä kattoivat kaiken.
(24.7.2014?) > Udo Uibo: Sõnalood, Etümoloogilisi vesteid, Tänapäev, s.23 - Baltisaksa lihtrahvalikus keelepruugis oli häälik g eesvokaalide e,i,ä,ö,ü ees muutunud j-iks... (saks. Georgina > est. Jorjen)
- G:n ääntäminen j:nä ei siis ole vain ruotsinkielen piirre.
26.11.2014 -päiväkirjamerkintä on siirretty osion "Sanasauna" alkuun.