1974-75 KITARAKIRJA I

[24.5.1974 - 20.6.75 KITARAKIRJA]

KITARAKIRJA / SPELA GITARR - KITARASÄETYKSEN ALKEET YM.

1974 - Kotkaviesti N:o 1: Nuorten Kotkien oma laulukasetti valmis.
(Ritva Penttonen, Apeli Halinen, Veli Heikkilä, kitarasäestys Ilja Saastamoisen.)
Nauhoitus Lahdessa 6.12.1973.

 

2/1974 - Kodin Kuvalehti - Pekka Leskelä: Soitellaan sähkökitaraa 2
Sähköinen aikamme kehitti akustisesta kitarasta sähkökitaran. Se saapui tanssi-lavoille jazzin myötä ja kehittyi ajan virroissa kalliiksi tekniseksi vempeleeksi, joka on nyt todella pop. Se on bändisoitin, jonka soittotekniikka asettaa aivan omat vaatimuksensa. Sähkökitaran esittelee tunnettu popmuusikko, kitaristi Ilpo ('Ilja') Saastamoinen.

Kuinka sähkökitaran soittajaksi opiskellaan, Ilja Saastamoinen?
- Käytännössähän se alkaa usein komppien (rytmiä antavien sointujen) opettelulla, olipa soitin sitten akustinen tai sähköinen kitara.

- Akustisesta kitarasta sitten siirrytään sähkökitaraan. Ja tarkka poika osaa kyllä pian siirtää komppia varten oppimansa plektratekniikan sähkökitaran single string -tyyliin (yhden kielen soittoon), plektran ylös-alas -lyönteihin jne. Tässä vaiheessa tulee tavallisesti muitakin soittajia mukaan, perustetaan bändi.

Paras tapa aloittelijalle on pyrkiä musiikkileireille, sanoo Ilja Saastamoinen. Ympäri maata järjestetään eri instrumenteille leirejä, joissa opetus on pop-pohjalta lähtevää.

Savonlinnan pop-jazzleirin järjestää Oulunkylän pop-jazz-opisto, Kajaanin muusikot järjestävät kaupungissaan oman pop-jazzleirinsä. SNK:n (sos. dem. nuorisoliiton) kitaraleirillä opettaa Ilja Saastamoinen itse. Tämän lisäksi on tilapäisiä leirejä järjestetty mm. Hämeenlinnassa, Helsingissä, Vaasassa, Varkaudessa, Joensuussa, Rovaniemellä ja Oulussa.

Kitarakouluja, soiton oppikirjoja, ei popkitaralle varsinaisesti ole. - Nämä koulut ovat yleensä pitkälti jazziin suuntautuneita, niissä ei puhuta esim. popkitaralle tyypillisistä venytyksistä. Paras koulu on ehkä Berklee Collegen kitaransoiton opettajan Leavittin tekemä. Itse teen parhaillaan kitarakoulua popin alkeissoittoa varten. Sen pitäisi tulla markkinoille ensi syksynä.

Korkeampaa opetusta ei maassamme tällä alalla paljon anneta. Ahkeran painostuksen jälkeen saatiin jazzopetusta Sibelius-Akatemiaan, mutta tällä linjalla on kitaraoppilaita toistaiseksi vain kaksi. He saavat samalla soittaa myös big bandeissä, kertoo Saastamoinen. Molemmat saavat myös Iljalta opetusta improvisointi-tekniikassa.

Improvisointi, melodian muuntelu oman musikaalisuuden ja sointupohjan perustalta, on tärkeä taikasana sekä popmusiikissa että jazzissa (jonka olennaisin tunnuspiirre se juuri on).
Mikä on paras tapa oppia hyväksi improvisoijaksi?

- Paras tapa on kuunnella hyvien improvisoijien levyjä ja kopioida improvisointeja suoraan sieltä. Näin opitaan fraseologian (juoksutuskuvioiden ja -tyylin) alkeet. Tästä voi sitten kehittää itseään eteenpäin oman musikaalisuutensa varassa.

Sähkökitara on kallis soitin, koska siihen on ympätty mikrofonit ja muut tekniset lisävempaimet. Mitkä ovat hyviä merkkejä ja mitä ne maksavat? Parhaasta päästä ovat Gibson, hinta n. 3 000 mk, ja Fender-kitarat, hinta tyypistä riippuen välillä 2000-3000 mk.

Tämäkään ei sähkökitaristille riitä, on hankittava vahvistinlaitteet. Ja ne maksavat myös turkasesti. - Ei aloittelija välttämättä tarvitse huippukalliita vahvistinlaitteita. On olemassa esim. Hagströmin, Fenderin ja Yamahan tekemiä, 10 watin tehoisia pikkuvahvistimia, jotka sopivat koti- ja opetuskäyttöön. Monet niistä ovat varsin hyviä, niillä saa syntymään soittoon hienoja kiertojakin. On vain katsottava, että kaiutin on tarpeeksi suuri, muuten se särkee äänen.

- Japanilaiset ovat alkaneet tuottaa tunnettujen vahvistinmerkkien kopioita, jotka ovat yllättävän hyviä mutta halvempaa hintaluokkaa. Merkkejä joiden kaappeja japanilaiset jäljittelevät, ovat Ibanez, Fender (Arian valmistamana) ja Gibson. Länsimaisista vahvistimista esim. Fenderin vahvistimet alkavat 2000 markasta ylöspäin.

Popin myötä ovat vahvistimien erilaiset tekniset vippaskonstit ja tehosteet lisääntyneet. Mitä mainitsisit niistä? - Varsin suosittu on wow-wow-pedaali. Sen ohella käytetään boostereita (äänensärkijöitä), sustainereita (äänenpidentäjiä) ja näiden erilaisia sekamuotoja. Näillä saadaan syntymään pitkiä ääniä, jotta soittaja voi keskittyä rauhassa venyttämään ääntä. Samanlaisia tehosteita saadaan aikaan vahvistimien säädöllä ja voimakkuutta muuttavalla volyymipedaalilla.

- Oktaavilaitteella saadaan kitaran oman äänen lisäksi samaan aikaan syntymään yhtä, kahta oktaavia korkeampi tai matalampi ääni. Joskus voidaan alkuperäinen ääni jopa suodattaa kokonaan pois, niin että ääni kuulostaa bassolta. Erikseen ovat vielä syntetisaattoreita lähentelevät laitteet, joilla ääneen saadaan erilaisia sävyjä.

Sähkökitara on nimenomaan bändisoitin. Kuinka pian on suositeltavaa päästä yhteissoittoon?
- Mahdollisimman pian. Jos joutuu liian kauan soittamaan yksin, ei rytmikorvan tarkkuus pääse kehittymään yhteissoiton vaatimalle asteelle eikä opita kunnon fraseologiaa improvisoinnissa. Maaseudulla monet joutuvat valitettavasti alkamaan yksin ja pääsevät yhteissoiton makuun vasta esim. musiikkileireillä. Yksinsoittoa vartenhan sähkökitaraa ei ole luotu, se soveltuu korkeintaan laulu-säestyksen komppiin.

Olet itse sähkökitaristina tunnettu nimi, mutta tunnetuillakin nimillä on esikuvansa. Keitä pitäisit omina esikuvinasi?
- Tuo on vaikea kysymys, koska vastaus riippuu siitä minkä tyylin esikuvista on kysymys. Mutta jazzin puolelta voin mainita nimet John McLaughlin, George Benson ja Joe Pass (joka on muuten tehnyt hyvän kitarakoulunkin).

- Popkitaran suuri nimi on ehdottomasti Jimmy Hendrix, jota ei aivan hevillä ylitetä taidossa, siksi pitkälle hän ehti sen kehittää. Popin ja jazzin välimaastossa liikkuvista on esikuvani George Wadenius. Bluesin suurista nimistä kannattaa mainita B. B. King ja Buddy Guy.

Sähkökitaraksi sanotaan varsinaisesti instrumenttia, jolla ei ole akustisen kitaran kaikupohjaa vaan ääni vahvistetaan mikrofonien kautta vahvistinlaitteilla. Akustisen kitaran ja sähkökitaran välimuoto on orkesterikitara, jolla on f-ääni-aukoilla varustettu kaikupohja. Bändisoitossa sitäkin käytetään mikrofonein ja vahvistinlaittein varustettuna, siis sähkökitarana.

Sähkökitara on nimenomaan se soitin, jonka taidokkaista käsittelijöistä on tullut nuorten pop-idoleita. Siinäköhän toivossa niin moni poika innokkaasti haluaisi oppia sitä soittamaan? Se on kuitenkin soitin, jonka taidokas käsittely vaatii muutakin kuin alkeellisen kompinrämpyttämisen taidon. Jollei siis aio vakavasti paneutua musiikkiin, ei kannata ostaa kallista sähkökitaraa.

Näin energiapulan aikana, kun hallitukselta on saatu monenlaisia energian säästö-ohjeita, sopii jokaisen sähkökitaristin liittää iltarukoukseensa toivomus, ettei hallitus eräänä päivänä julista sähkökitaran soittoa pannaan. Sähköähän se näet kuluttaa siinä kuin lamput ja sähkölämmittimetkin.

PK: 24.5.74  - On sunnuntainvastainen yö... Pitäisi saada Kitarakirja valmiiksi.

11.-14.6. + 17.-20.6.74     SNK/Kotkaliitto (NKK): Kitaraleiri, VVO Tampere/Ylöjärvi
                   - Eila Järvinen - Demari + "Kitarain viikko VVO:lla" (> Pop/jazzkoulutus)

 

29.8.74          Hotelli Haaga, Obnäs - Tammen uutuuksien esittelytilaisuus

7. pnä syyskuuta 1974 lauantaina, UUSI SUOMI
Tammen syksy: Vankkaa proosaa aikuisille, nuorisolle 50 kirjauutuutta.
Tänä syksynä 20 vuoden ikään ehtivä Keltainen kirjasto hallitsee Kustannusosake-yhtiö Tammen tämänsyksyistä käännöskirjallisuutta usean kovan tekijänimen voimalla. Samoin kotimaiset kirjailijamme ovat todella vahvoin teoksin mukana, kertoi yhtiön toimitusjohtaja Jari H e l l e m a n n esitellessään Tammen syys-tuotantoa.
Kuva: Proosaa, runoutta, viihdettä ja musiikkia. Vas. Alpo Ruuth, Arvo Turtiainen, Kaari Utrio ja Ilpo Saastamoinen (5.9.74).

18.11.1974         - Kitarakirja on valmistumassa, kansi on jo minulla.

Päiväämätön 1975 - Kajaani - Pekka Kinnunen:
Harvinaisuus markkinoille: Laaja kitarakirja Ilpo Saastamoiselta
Tässä kuussa tulee Tammelta markkinoille kevyen kitaramusiikin harrastajien ammattikirja, jollainen on todella harvinaisuus maassamme ja joka paikkaa osaltaan musiikin tietokirjallisuuden valtavaa puutetta. Kitarakirjan on tehnyt Kainuun alueorkesterina toimivan Kajaanin Big Bandin kapellimestari Ilpo (Ilja) Saastamoinen.

Tätä ennen on ainoan kitarakirjan tehnyt maassamme Viljo Immonen jo 1940-luvulla. Tuo uranuurtajateos on suppea ja jo vanhentunutkin, mutta sitä on edelleenkin saatavana kirjakaupoista nuorempien tuotteiden puuttuessa.

Saastamoinen on koonnut noin 290-sivuisen teoksensa monipuolisesta kevyen musiikin materiaalista eri puolilta maailmaa. Tämä on myös ensimmäinen teos, jossa selvitetään perusteellisesti sähkölaitteiden käyttö.

"Olen joutunut laatimaan teokseen myös kevyen musiikin teoriaa, koska sellainen puuttuu suomenkielisenä lähes kokonaan", Saastamoinen kertoi. Kitarakirja sisältää pop-, jazz- ja laulumusiikin teoriaa. Päähuomio teoksessa on kiinnitetty laulu-säestykseen ja komppaukseen.

Saastamoinen on käyttänyt materiaalinaan kansanmusiikkia kaikkialta maailmasta. Esimerkkejä on japanilaisesta, intialaisesta, kuubalaisesta, marokkolaisesta, makedonialaisesta, bulgarialaisesta, syyrialaisesta jne. eri maiden kansanmusiikeista. Kirjassa on parin sivun verran harjoitusmateriaalina myös saamelaisten joikuja. Tässä mielessä se lienee ainutlaatuinen alansa teos koko maailmassa.

Pop-musiikin osalta on esimerkkejä kymmenien tunnettujen suuruuksien musiikista Jimi Hendriksonista [!] Jukka Toloseen.

Kitarakirja on herättänyt jo ennakkoon huomiota ulkomaalaistenkin muusikkojen joukossa. Saastamoisen mukaan on teoksen kääntämisestä muillekin kielille käyty epävirallisia keskusteluja. Saastamoisesta on hyvä asia, että kirja ilmestyy nyt, kun hän työskentelee Kainuussa. "Tämä voi osaltaan osoittaa, ettei kulttuurityöntekijöiden tarvitse asua välttämättä Helsingissä."

Viime syksynä alueorkesterikokeiluun kapellimestariksi tullut Ilpo Saastamoinen on tehnyt tiivistä työtä teoksen parissa kaksi vuotta. Kajaanissa hän on joutunut työskentelemään enää pääasiassa oikoluvun parissa. "Tosin viime kesänä meni yksi kuukausi vielä tiiviisti nuottien puhtaaksi piirtämisessä. Nuotit eivät ole kirjassa ladottuina, ne julkaistaan käsin piirrettyinä", Saastamoinen kertoi.

25.2.75  Kitarakirja (Tammi, Helsinki) 280 s. (> 1979 4 painosta / 16000 kpl)
                  (Ailu + IS esiintyminen julkaisutilaisuudessa)

3.3.75          Kansan Uutiset - Ilpo Saunio:
Kuvateksti: ILPO "ILJA" SAASTAMOINEN, joka nykyisin johtaa maamme ainoata kunnallista big bandia Kajaanissa, on kirjoittanut hyvän kirjan kitaransoittajille ja musiikin harrastajille yleensä.

Iljan Kitarakirja - sauvat murtomaahiihtäjälle
Ilpo Saastamoinen: Kitarakirja. Tammi T-kirjat, 1975

Suomenkielinen musiikkikirjallisuus on laajentunut tärkeällä teoksella. Nimi Kitarakirja ei ehkä houkuttele avaamaan tätä teosta yhtä korkealle kohonnein uteliaisuusodotuksin kuin voinevat saada aikaan Tammen T- sarjaan aiemmin sisältyneet oppaat Koiran trimmaus tai Pataruokien parhaita. Mutta kun kirjan on kerran avannut, sitä ei juuri suljekaan ennen kuin viimeiset sivut on kahlattu loppuun.

"MAAILMA ON TÄYNNÄ kukoistavia kansanmusiikkikulttuureja, joiden nerous ei perustu monien ylikypsien ja maailmasta lähes erkaantuneiden musiikinmuotojen matemaattisen teorian pohjaan", sanoo Ilpo Saastamoinen kitaraoppaansa loppulauseessa. Sanat antavat hyvän viitteen hänen kirjansa luonteeseen. Se on kirja musiikista, joka tänä päivänä ympäröi meitä joka taholta ja läheisesti ja jolla on puhuttavaa lähes jokaiselle ihmiselle musikaalisuusasteesta riippumatta.

Kitarakirja on kirjoitettu käytännön oppaaksi käytännön kokemusten perusteella, ja siitä on vaikea löytää yhtään riviä, joka olisi mukana vain täydellisyyden vuoksi, teorian itsensä vuoksi. Lisäksi kitarakirja on kirjoitettu hauskasti. Sen ohjeet ovat usein kansanomaisia ja helposti ymmärrettäviä, olkoonkin että esimerkiksi sointumerkintöjä koskevaa osaa saa opin saanutkin tankata läpi milli milliltä. Kaiken kaikkiaan kirjasta on kitaristille vähintäänkin yhtä paljon hyötyä kuin suksisauvoista murtomaahiihtäjälle, ja myös kitaransoittoon uskaltautumattomat saavat siitä monia hyödyllisiä vinkkejä musiikkiasioiden parempaan ymmärtämiseen.

KITARAKIRJAN         ALUKSI Ilpo Saastamoinen selvittelee erilaisia kitaratyyppejä sekä sähkökitaraan olennaisesti liittyvää nykytekniikkaa. Kitaran soittoa vain vierestä katselleelle tuottaa yllätyksen se, miten paljon esim. Kitarankielten oikea valinta vaikuttaa soivaan lopputulokseen, jopa itse musiikkityyliin.

Kitaraan liittyviä sähkölaitteita koskeva osa olisi mielellään saanut olla laajempikin. Jonkin verran hämäräksj jäi nyt, miten oikeastaan toimivat booster tai fuzz tai wah-wah -pedaali, ja mikä oikein on Leslie-teho.

ITSE SOITTOTEKNIIKKA-OSA keskittyy antamaan ohjeita säestykseen eli komppaukseen; soolokitaristiksi ei todella opitakaan kirjoja lukemalla. En kykene arvioimaan, missä määrin Saastamoisen ohjeet vastaavat aloittelevien komppi-kitaristien tarpeita - tähän arviointiin tarvittaisiin kitarapedagogin kokemus. Joka tapauksessa tuntuu siltä, että kirjan opit täydelleen omaksunut harrastelija ei juuri voi joutua sellaisen tehtävän eteen, jota hän ei näillä eväillä hallitsisi. Eri asia on se, että en usko monenkaan kykenevän pelkästään itseopiskelun avulla näitä asioita noin vain sulattamaan.

Myös tässä osassa joutuu ulkopuolinen monien yllätysten eteen. Esim. lähes kaikki pianistit maailmassa soittavat tällä hetkellä suunnilleen samaan tapaan tai ainakin pyrkivät niin tekemään. Kitaraa sen sijaan voi soittaa lukemattomilla täysin persoonallisilla tavoilla, ja joskin on olemassa tiettyjä koulukuntia (esim. flamenco-koulukunta, klassinen kitaransoitto), ei kukaan voi sanoa, onko tämä tai tuo tapa oikeampi. Kaikki erilaiset käden ja sormien asennot, plektran valinnat, soittoasennot, viritystavat tuottavat tulokseksi jonkin verran erilaisen ilmeen, jota saatetaan tarvita tietyn asian ilmaisemiseksi.

Erityisen kiinnostavia ovat eräät taulukot, joihin Saastamoinen on koonnut tunnetuille kitaristeille sekä eräille tyyleille ominaiset kielten viritystavat sekä soinnutuksen erikoisuudet.        

LÄHES PUOLET KIRJASTA on omistettu harjoitustehtäville, joiden skaala ulottuu Kaj Chydeniuksesta Jukka Kuoppamäkeen ja saamelaisista joiuista intialaiseen musiikkiin. Paitsi että tämä kirjan osa on musiikillisesti monipuolinen, se on myös työväenhenkinen. Melkoinen osa kirjan materiaalia onkin saanut alkunsa tekijän lukuisilla esiintymismatkoilla kuten Sofian ja Berliinin festivaalit sekä virallinen Kuuban-taiteilijavierailu toissa syksynä. Harjoitustehtäviensä valintaa Saastamoinen selvittää laajassa alkulauseessa, joka on musiikkipoliittisestikin mielenkiintoinen:

"KIRJAN LAULUAINEISTO saattaa tuntua aluksi yksipuoliselta monien yhteiskunnallisten tekstiaiheidensa vuoksi. On kuitenkin sijoitettava kirja sen todelliseen ympäristöön - maailmaan, jossa soiva musiikki on melko yksipuolisesti pelkästään viihdyttävää. Valitsemani ja käyttööni saamani laulut ovat eräs tapa pyrkiä tasapainoa kohti."

"Toisaalta sivuamme iskelmämusiikin aluetta, joka osittain kuuluu EEC-musiikiksi nimitetyn alueen piiriin. Tämä purkkamusiikki muodostaa kuitenkin vain osan rytmimusiikista. Afro-amerikkalaisen musiikin toiset osa-alueet ja johdannaiset sisältävät samanlaisia yhteiskunnallisesti ja historiallisesti merkitseviä arvoja kuin keskiluokan nousun myötä kukoistukseensa kohonnut eurooppalainen klassinen EEC-musiikki, jota kukaan ei vakavissaan yritä poistaa historiankirjoista, koska se edustaa oman aikansa osatodellisuutta, jonka tunteminen on meille tärkeää. Yhtä tärkeätä on tietää, mitä kansan keskuudessa on kunakin aikakautena laulettu ja soitettu. Valitettavasti koululaitoksemme ja musiikkiopistomme eivät ole tähän asiaan paneutuneet."

"MUSIIKILLISET EROT ovat ehkä suurimmat pikemminkin viihteellisen ja aktivoivan musiikin kuin kevyen rytmimusiikin ja vakavan klassisen musiikin välillä. Mitä vähemmän yritämme muuttaa maailmaa, sitä enemmän tarvitsemme pelkästään viihteellistä musiikkia voidaksemme jotenkin sopeutua elämään muuttumattomassa epäkohtien, ristiriitojen ja stressin maailmassa. Mitä enemmän teemme työtä maailman kehittämiseksi jokaiselle ihmiselle onnelliseksi paikaksi, sitä enemmän meillä on varaa ottaa musiikki myös vapaa-ajan viihteenä työpäivän jälkeen."

KIRJAN PÄÄTTÄÄ hakusanaluettelo, jossa selvitetään pahimmat vieraskieliset termit. Luettelosta selviää yhtä hyvin se, että lattarilla tarkoitetaan latinalais-amerikkalaista musiikkia yleensä kuin se, että P. A. -systeemillä keikkamuusikko tarkoittaa yleis- ja lauluvahvistimia, joita ilman mikään suuri ulkoilmakeikka ei onnistu. Yhtä hakusanaa jäi luettelosta kaipaamaan; monikohan mahtaa tietää, mitä keikkamuusikko tarkoittaa sanoessaan "hikiä"? - Selitykseksi ehkä kelpaisi, että silloin on kyseessä jokin nihkeä kappale, jonka soittamisesta muusikot eivät tykkää. Tämän puutteen korvaukseksi Saastamoinen sen sijaan lopettaa kirjansa hakusanaan, joka "on piste i:n päällä". Enempää kitarakirjaan tuskin olisi voinutkaan enää asiaa lisätä
ILPO SAUNIO

14.3.1975         ONNEA SUURTYÖN JOHDOSTA! Kitarakirja näyttää erinomaiselta! Kiitos. Annakaarina [Kiviniemi, Kouluradio]

18.3.75         Uusi Suomi - Åke L. Granholm: Kitaraa kirjasta
(Kuvateksti: Teoriasta käytäntöön, Ilpo Saastamoinen ja kitara.)
Kitara taitaa nykyisin olla suosituin harrastelijasoitin. Jo ennen tv:n kitarakurssi-sarjaa - lähinnä tietysti rautalankamuodin innoittamana - olivat lukuisat nuoret hankkineet itselleen kitaran ja ruvenneet musisoimaan. Monelta varmaan on tuo harrastus loppunut lyhyeen, oppiminen osoittautui suuremman työn takana olevaksi kuin alussa oli kuviteltu.

Innostuksen tyrehdyttäjänä ja oppimisen vaikeuttajana saattoi osaltaan olla myös kunnon oppikirjojen puute. Omin neuvoin kitaramusiikin salaisuuksiin hakeutuminen ei ole niinkään helppoa, sen voin kokemuksesta todistaa. Tuossa mielessä on siis pidettävä erikoisen ilahduttavana seikkana Ilpo Saastamoisen kirjoittaman Kitarakirjan ilmestymistä. Saastamoinen on toiminut sekä ammatti-muusikkona että opettajana, joten hänellä on ollut hyvät edellytykset opuksen luomiseen.

Kitara on itsessään hyvin monipuolinen soitin, ja sen käsitteleminen yhden kirjan puitteissa on jo liiankin mittava tehtävä. Sen vuoksi tekijä on keskittynyt pääasiassa nykyisin muodissa olevien pop-, folk- ja rock-tyylien tarkempaan selvitykseen ja jättänyt muut soittotavat vähemmälle. Pääperiaatteethan tietysti ovat samat kaikilla aloilla, soinnut ja niiden hallinta kuuluvat jokaisen kitaransoittajan perustaitoihin, ja tuota puolta selvitetäänkin kirjassa verraten perusteellisesti ja samalla annetaan lukijalle perustietoutta musiikin teoriapuolesta. Erilaisia rytmin käsittelytapoja ja melodian soittoa käsitellään myös, samoin kuuluu asiaan luonnollisesti kitaran tekninen kuvaus ja sen eri käyttöalojen selvittely aina vahvistinlaitteita myöten.

Mikään metodinen oppikirja tämä Kitarakirja ei kuitenkaan ole. Se pyrkii paremminkin valottamaan niitä mahdollisuuksia, joista aloittelija voi oman mieltymyksensä mukaan suuntansa ja harjoittelunsa valita. Mitään kevyesti luettavaa tekstiä ei tämä kuitenkaan ole. Aikaa ja tarmoa on varattava, rinnan teoreettisten tietojen kanssa on käytävä läpi harjoitusosasta asiaan liittyvät harjoitukset, ja vasta kun ne on oppinut kunnolla soittamaan on syytä siirtyä eteenpäin. Oikotietä oppimiseen ei ole, silti olisin toivonut, että tällainen kirja olisi ollut käytettävissäni silloin kun kolmisenkymmentä vuotta sitten itse kitaralaudan kuvia piirtelin ja näihin kaavioihin erilaisia sormituksia yritin sommitella; olisivat säästyneet monet turhat mutkat.

Kirjan kieliasua olen mielessäni hiukan vastustellut. Saastamoinen on lähtenyt siltä englanninkieleen pohjautuvasta terminologiasta, joka jazzin ja varsinkin popin mukana on musiikkiin iskostunut, ja käyttänyt näitä suomalaisittain kirjoitettuna. Puhuttuna esim. sana "saundi" on aivan paikallaan, mutta kirjoitettuna se vaikuttaa vieraalta, semminkin kun suomenkielinen vastine "sointi" jotakuinkin kattaa asian Asiallisestihan tuo ei suuriakaan vaikuta, antaa ehkä kepeyttäkin tekstille, pääasia on kuitenkin, että nyt on tarjolla kirja, joka opastaa aloittelijoita - ja miksei jo kehittyneempiäkin soittajia - kitaransoiton taitoon. Lopullinen tulos riippuu sitten itse kunkin omasta tarmosta.
Åke L. Granholm
Ilpo Saastamoinen: Kitarakirja, 1974 Tammi (283 s.) 

20.3.75 Demari - Pekka Gronow: Kitaristin maailmankatsomus
Ilpo Saastamoinen; Kitarakirja. Tammi, T-kirjat. 32 mk.
Kuvateksti: Ilpo Saastamoisen kirjassa on paljon aineistoa, joka on hyödyllistä muillekin kuin kitaristeille - se on myös yleensä hyödyllinen johdatus eräisiin popin ja jazzin piirteisiin.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana musiikkielämämme on nopeasti muuttunut. Maahamme on levinnyt ja täällä on kehittynyt uusia musiikkityylejä,  joiden vaikutus on tuntunut hyvin laajalla alueella. Eräs niistä monista nuoren polven muusikoista, jotka ovat yhtä lailla kiinnostuneita kansanmusiikista, jazzista ja popista on ollut Ilpo Saastamoinen. Hän on soittanut monissa tunnetuissa popyhtyeissä, toiminut pedagogina ja musiikkipoliitikkona, laatinut koulutussuunnitelmia ja organisoinut muusikoita ammattijärjestöön. Hiljattain hänelle myönnettiin tunnustuksena toiminnastaan Kritiikin kannukset -palkinto.

Ilpo Saastamoisen Kitarakirja on syntynyt tämän toiminnan tuloksena. Se on eräänlainen kitaransoittajan käsikirja, mutta se on paljon muutakin, jopa kitaristin filosofiaa. On ehkä paikallaan hieman selostaa, mitä kirja on ja myös mitä se ei ole.

Kitara on harvinaisen monipuolinen soitin. Alkeellisellakin soittotaidolla se on käyttökelpoinen säestyssoitin, mutta se soveltuu myös erittäin vaativaksi soolo-soittimeksi. Se on käytössä monissa eri musiikkikulttuureissa ja musiikin suuntauksissa, useammissa kuin monet muut soittimet. Tämä käyttötapojen moninaisuus on toisaalta johtanut siihen, että kitara käytännössä on monta eri soitinta: Segovian klassinen espanjalainen kitara ja Jimi Hendrixin rock-sähkökitara ovat vähintään yhtä kaukana toisistaan kuin piano ja pianoharmonikka.

Kuten Saastamoinen itse toteaa, Kitarakirja antaa "melkoisen osan siitä tiedosta, mitä tarvitset plektrakitaran soitossa". Se esittelee soittotapoja, jotka ovat lähinnä käytössä pop- ja jazzmusiikin piirissä mutta soveltuvat toki moniin muihinkin yhteyksiin. Tälläkään alueella se ei ole mikään varsinainen "kitarakoulu" tai asteittain etenevä kitaransoiton oppikirja. Aloittelija, ja varsinkin itseopiskelija tarvitsee edelleenkin avukseen Immosen kitarakoulun tai jonkin vastaavan alkeiskirjan.

Sen sijaan Kitarakirja tarjoaa valtavan määrän tietoja, harjoitustehtäviä, vihjeitä ja ajatuksia yhtä hyvin ensimmäisen kitaransa ostoa harkitsevalle aloittelijalle kuin  kokeneelle muusikolle. Ajoittain aineiston määrä on jopa ylitsepursuava ja hämmentävä, sillä Saastamoisen käsittelemillä musiikin aloilla nuottimerkinnät, termit ja tekniikka eivät suinkaan ole vakiintuneita, ja moni on saattanut oppia esimerkiksi sointumerkinnät eri nimillä. Saastamoisen terminologia on kyllä loogista ja käyttökelpoista.

Pahimpana puutteen kirjassa pitäisin juuri tätä aineiston runsautta. Varsinkin aloittelija saattaa turhautua kaikesta tästä tiedon paljoudesta, koska tekijä ei ole aina selvästi tuonut esiin, minkä tasoiselle opiskelijalle mikäkin asia on tarkoitettu. Ihanteellista olisikin, jos kirjaa voitaisiin käyttää opettajan ohjeiden mukaan. Kymmenen vuotta opiskeltuaan kitaristi voi sitten palata ensimmäiseen lukuun ja löytää siitä taas uusia asioita.

Toisaalta Kitarakirjassa on paljon aineistoa, joka on hyödyllistä muillekin musiikista kiinnostuneille kuin kitaristeille. Voi huoletta sanoa, että teknisestä näkökulmastaan huolimatta se on paras tähän saakka ilmestynyt suomenkielinen johdatus eräisiin pop- ja jazzmusiikin piirteisiin, jopa niiden ulkopuolellekin. Sillä kuten Ilpo Saastamoinen kirjansa viimeisessä luvussa toteaa, "ehkä jo tämän kirjan kansanlauluharjoituksia soitettuasi viimeistään huomaat, että maailma on täynnä kukoistavia musiikkikulttuureja, joiden nerous ei perustu monien ylikypsien ja maailmasta lähes erkaantuneiden musiikinmuotojen matemaattisen teoreettiseen pohjaan".
PEKKA GRONOW

26.3.75         Iisalmen Sanomat - Matti Pulkkinen: Monipuolinen musiikkiteos
Ilpo Saastamoinen: KITARAKIRJA, Tammi 1975.
Kevään runsaassa kirjauutuustuotannossa erottuu sarjassa Tietoa-Taitoa-Tekniikkaa musiikin harrastelijoille ja kevyen musiikin ammattilaiseksi aikoville, lähinnä kitaristeille, käteen sopiva teos.

Tekijä Ilpo "Ilja" Saastamoinen on melkein meikäläisiä, syntyisin talousalueellamme Keiteleeltä. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Viitasaarella ja valmistuttuaan kansakoulun-opettajaksi toimi opettajana Viitasaarella. Sen jälkeen hän opiskeli Helsingissä (hum.kand.) pääaineenaan musiikkitiede.

Samalla Ilja Saastamoinen toimi muusikkona. Opiskeluaan hän jatkaa lähimpänä tavoitteenaan fil.kand. -tutkinto, josta puuttuvat vielä laudaturtyö ja lopputentti.

Tällä hetkellä Saastamoinen toimii Kajaanin alueorkesterin - Kainuun Big Bandin kapellimestarina, joka toimi on ainoa laatuaan koko maan huomioon ottaen. Hän on myös valtion säveltaidetoimikunnan jäsen.

Muun muassa runsaat luottamustoimet vaikuttivat hänen siirtymiseensä maaseudulle, samoin mahdollinen tuleva otollinen musiikkimaaperä. Ilpo Saastamoisen toiminnasta ovat iisalmelaisetkin saaneet vaikutteita äskettäin pidettyjen kevyen musiikin koulutuspäivien muodossa.

Kitaransoitto on tullut suosituksi mm. Tv:n kitarakurssin kautta. Monet aikaisemmin ilmestynet kitarakoulut eivät ole vaikeudessaan tavoittaneet soitonhaluisia ihmisiä. Nyt ilmestynyt Saastamoisen teos on ensimmäinen todella monipuolinen musiikkiteos kitaransoittajille. Aikaisemmista teoksista on puuttunut teorian yksin-kertainen selkeys, mitä taas Saastamoisen kirjasta löytyy. Siinä on puututtu asioihin, jotka ovat välttämättömiä jo paljon ennen soittimen hankkimista. Ensimmäinen virhe voi tapahtua juuri silloin jos harrastaja ostaa soittimen ilman asiantuntijan apua.

Kirjoittaja on todella antanut lukijoilleen kaiken käytännöllisen tietouden ja hyödyn. Kirja sisältää musiikin harrastelijan perustietouden teoriassa, joka on rinnan sovellutettu kitaran soittajille. Kirja on jaettu sisällöltään lähinnä tietouteen musiikista ja kitarasta sekä harjoitusosaan, jotka loppuunvietyinä vaativat lukijaltaan keskittymistä kirjan sisältöön.

Ei ole oikotietä soittotaitoon, eikä ns. korvakuulo-opilla päästä pitkälle. Siksi kitaransoittajien on aika paneutua Ilpo Saastamoisen kirjaan huolella. Se tarjoaa aloittelijalle helppoa musiikkitietoutta, harrastelija voi kivuta asteikon ylöspäin, ja jo pitemmällä olevat löytävät siitä välttämättömät kertausasiat - sekä uutta vaikeuksiin asti.

Mielenkiintoisena lisänä on kirjan lopussa sanasto, jossa selvitetään monet tärkeät musiikkitermit, joita kuulemme runsaasti päivittäin. Kirjan tekijä päättää CODAAN, jossa sanotaan mm.:
- Sinä itse päätät, onko soittaminen sinulle iloa vaiko koettelemuksen tietä. Ja jos on, niin onko se hyväksi vai pahaksi…
MATTI PULKKINEN

27.3.75         Kansan Tahto: Saastamoisen yhteiskunnallinen Kitarakirja
(Kuvateksti: Kajaanin Big Bandin kapellimestarilta, Ilpo  S a a s t a m o i s e l t a  on vastikään ilmestynyt Tammen julkaisemana musiikillisesti monipuolisin Kitarakirja, mitä Suomessa on ilmestynyt. Eikä tässä tarpeeksi, se on myös musiikkipoliittisesti uraauurtava.)

Suomen musiikkikirjallisuus on laajentunut merkittävästi. Kajaanin Big Bandin. kapellimestarin, Ilpo Saastamoisen "Kitarakirja" on paitsi musiikillisesti moni-puolisin, mitä Suomessa on aiemmin julkaistu, myös musiikkipoliittisesti mielen-kiintoinen. Tammen julkaisema "Kitarakirja" on työväenhenkinen, sillä suuri osa sen materiaalia on saanut alkunsa tekijän monilta esiintymismatkoilta, kuten Sofian ja Berliinin festivaaleilta sekä Kuuban vierailulta.

Kirjan alkulauseessa Ilpo Saastamoinen selvittää kirjan työväenhenkisen laulu-aineiston valintaa sillä, että "Kitarakirja" on sijoitettava sen todelliseen ympäristöön, maailmaan, jossa soiva musiikki on melko yksipuolisesti pelkästään viihdyttävää. Ilpon mukaan hänen valitsemansa laulut ovat eräs tapa pyrkiä tasapainoa kohti.

Ilpo toteaa "Kitarakirjan" alkusanoissa sivuavansa myös iskelmämusiikkia, joka osittain kuuluu EEC-musiikiksi nimitetyn alueen piiriin. "Tämä purkkamusiikki muodostaa kuitenkin vain osan rytmimusiikista Afro-amerikkalaisen musiikin toiset osa-alueet ja johdannaiset sisältävät samanlaisia yhteiskunnallisesti ja historiallisesti merkitseviä arvoja kuin keskiluokan nousun myötä kukoistukseensa kohonnut eurooppalainen klassinen EEC-musiikki, jota kukaan ei vakavissaan yritä poistaa historiankirjoista, koska se edustaa oman aikansa osatodellisuutta, jonka tunteminen on meille tärkeää. Yhtä tärkeää on tietää, mitä kansan keskuudessa on kunakin aikakautena laulettu ja soitettu. Valitettavasti koululaitoksemme ja musiikkiopistomme eivät ole tähän asiaan paneutuneet" sanoo Ilpo Saastamoinen "Kitarakirjan" alkusanoissa.

"Kitarakirja" on kirjoitettu käytännön oppaaksi kansanomaisesti ja hauskasti. Kirjan alussa selvitellään kitaratyyppejä, mm. kitarankielen oikeaa valintaa sekä sähkö-laitteita. Soittotekniikan osa keskittyy säestykseen eli komppaukseen. Melkein puolet kirjasta sisältää harjoituksia, jotka ulottuvat aina joiuista intialaiseen musiikkiin saakka. Kirjan päättää erittäin laaja hakusanaluettelo.

Kirjansa alkusanoissa Ilpo Saastamoinen toteaa: "Mitä vähemmän yritämme muuttaa maailmaa, sitä enemmän tarvitsemme pelkästään viihteellistä musiikkia voidaksemme jotenkin sopeutua elämään muuttumattomassa epäkohtien, ristiriitojen ja stressin maailmassa."

Päiväämätön: Ilmiantaja N:o 4 1975  -  Markus Leikola - KITARAKIRJA MYYNTIMENESTYKSENÄ
Ilpo Saastamoinen, Kajaanin kaupungin Big Bandin palveluksessa toimiva popmuusikko, on pyöräyttänyt kitarakirjan, nimenä ytimekkäästi KITARAKIRJA.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan: kitara, teoria, harjoitukset.

Kitaraa ja sähkökitaraa vahvistimineen ja kaiuttimineen käsittelevä osa on paras selvitys mitä Suomessa on julkaistu. Myös kitaran hoidosta on runsaasti asiaa. Kaipaamaan jää vain neuvoja kitaraa hankkivalle. On totta, että monet nuoret hajottavat uudet sähkökitaransa ja vahvistimensa, koska eivät tiedä miten niitä pitää käyttää. Kalliita teknisiä pelejä kun ovat, niin menevät myös herkästi hajalle.

Teoriaosassa on turhan paljon aloittelijalle vaikeaa asiaa. Ei ole lainkaan mahdotonta, että innostus vähenee kaiken maailman intervallien poukkoillessa alkulehdiltä esiin.

Soittotekniikan selvittely menee ehkä hieman liian paljon pikkutarkkuuksiin. Toisaalta on tärkeä heti alkuun olla oppimatta väärää tyyliä, sitä on erittäin hankala ruveta jälkeen päin korjailemaan.

Sointujen keskeinen osuus pop- ja jazzmusiikissa on tuotu kiitettävästi esiin. Klassillisista soitinoppaista soinnuista on turha yrittää etsiä mainintaa enempää. Mutta miksi Saastamoinen on käyttänyt monista keskeisistä sointutyypeistä täysin ainakin minulle vieraita merkintätapoja?

Harjoitusosa alkaa radikaalilla mullistuksella: lähdetään komppauksesta ja rytmistä eikä nuoteista ja melodiasta. Rytmin osuus on aivan oikein painotettu, mutta silti häivähtää mielessä pieni epäilys: onkohan sitä turhan paljon?

Poppiin ja rockin kuuluu plektrasoitto olennaisena osana. Mutta sormilla soitosta  tykkääville on omat lukunsa myöskin, tämä on vain hyvä asia.

Improvisointiosa ei mielestäni ole kovin onnistunut; on kyseenalaista, kuinka siitä oppii improvisoimaan. Plussaa saa vielä kansanmusiikkia ja intialaista musiikkia käsittelevät luvut.

Harjoituskappaleet ovat juuri sellaisia kuin niiden pitääkin; käyttömusiikkia. On amerikkalaista, venäläistä ja unkarilaista kansanlaulua, on M. A. Nummista, Chydeniusta, Kuoppamäkeä ja tietysti kotoisia kansanlaulujamme. Iskelmämusiikista olisi kenties voinut olla muutama esimerkki myös.
Erittäin kätevä opas, hinta (35,-) vain hirvittää.

Päiväämätön 1975 - MAF SOUND  -  "Ilja" Saastamoinen teki uudenlaisen kitaraoppaan
…Kevyen musiikin monitoimimies Ilja Saastamoinen on yllättänyt jälleen kerran mieluisasti musiikin ystävät, laatimalla laajan ja perinpohjaisen kevyen musiikin kitarakoulun. Teoksella tulee olemaan hyvä vaikutus, sillä on todettava, että kevyen musiikin kirjallisuus on jostakin syystä jäänyt melkoisen suppeaksi ja tästä johtuen on teos piristävä ruiske mainitun kirjallisuuden joukkoon… (jatkuu)

MUSA 4/75, ss. 48-49 - E. L: Ilja Saastamoinen - Kitarakirja
Tämä Ilja Saastamoisen kitarakirja täyttää omalta osaltaan suomalaisen kevyttä musiikkia käsittelevän opetusmateriaalin alueella ollutta tyhjiötä. Ja jo pelkkä vilkaisu kirjojen myyntitilastoihin kertoo teoksen tarpeellisuudesta.

Kirjan tekijä on pitkään ollut merkittävä hahmo suomalaisessa musiikkielämässä - hän on tehnyt  ansiokasta työtä kevyen musiikin hyväksi useilla sektoreilla. Ilja on toiminut ammattimuusikontyönsä ohella kymmenien pop-, jazz- sekä kitara-kurssien opettajana, ja uransa aikana saamat käytännön kokemukset ovat luonnollisesti auttaneet häntä tämän oppaan luomisessa.

Kitarakirja on tarkoitettu ensisijaisesti sointusäestyksen ja nuoteista soiton oppi-kirjaksi itseopiskelijoille, lauluryhmien säestäjille ja yhtyesoitosta innostuneille sekä apuvälineeksi plektrakitaransoiton opettajille. Harjoitusmateriaalista on valtaosa suunniteltu soitettavaksi plektralla eli näppäimellä - tämä on todella uusi vaihtoehto kitaristeille, sillä aiemmin ilmestyneet suomalaiset kitarakoulut - lukuun ottamatta Viljo Immosen vuonna -47 ilmestynyttä plektrakitarakoulua - ovat keskittyneet sormilla soitettavaan klassiseen musiikkiin.

Ilja on käsitellyt aihettaan varsin perusteellisesti. Kirja sisältää harjoitusmateriaalin lisäksi mm. erilaisten kitaratyyppien ja sähkölaitteiden yleisesittelyn. Soittimen nuottimerkintä, viritys, melodia ja soinnut on jaettu omiin lukuihinsa, ja näin on helpotettu sisällön sulattamista huomattavasti. Kiitettävänä seikkana pidän nimen-omaan sähkölaitteiden esittelyä, johon on tilanpuutteen asettamista rajoituksesta huolimatta pureuduttu esimerkillisen monipuolisesti.  Kaikki yhtyesoittoa harrastavat tietävät sähkölaitteiden tuntemuksen tärkeyden. Tästä luvusta löytävät amatööri- ja mikseivät myös ammattimuusikot arvokkaita vinkkejä. Esimerkiksi kierron eli feedbackin hallitseminen kiinnostaa varmasti monia kitaristeja.

Musiikin teoriaa käsitellään luonnollisesti kitaristin näkökulmasta. Asiat on esitetty helppotajuisesti ja varsin tyhjentävästi, ja terminologiassa on käytetty sanoja, joilla pop-, jazz- ja muun kevyen musiikin parissa työskentelevät puhuvat. Kirjan lopussa olevasta sanastosta löytyvät tärkeimmät erikoistermit selityksineen.

Soittotekniikka -luvussa käy selvästi ilmi kirjan sisällön suuntautuminen plektra-soittoon, vaikkei sormisoittoakaan ole tyystin unohdettu. Kummankin kännyn tekniikkaa on esitelty riittävästi, ja välillä kerrotaan eri huippukitaristien soittotapojen erikoisuuksista - tämä tietenkin lisää myös tekstin kiinnostavuutta. Eric Claptonin, Jimi Hendrixin, Johnny Winterin ja muiden kitaratitaanien pikkukikat kiinnostanevat asianharrastajia. Blueskitarointiin olennaisena osana kuuluvat venytykset, slurrit, trillit ja liu'ut tulevat myös esille tässä yhteydessä.

Lyhyet johdatukset skaaloihin ja sointuoppiin päättävät tämä kitarakirjan teoriaosan. Sointumerkintöjä käsiteltäessä on käytetty uusia merkintätapoja, jotka saattavat aluksi tuottaa aiempaan käytäntöön tottuneiden keskuudessa omaksumisvaikeuksia, mutta en usko tämän aiheuttavan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Kirjan harjoitusosan osuus on teoksen sisällöstä runsaat puolet. Aluksi käsitellään komppausta, ja tässä vaiheessa tulevat sitten kappalenäytteet mukaan. Pidän esi-merkkibiisien valintaa onnistuneena - eri maiden kansanmusiikkia on esitelty runsaasti ja mukana on myös useita yhteiskunnallisesti kantaaottavia kappaleita.

Harjoitusosassa perehdytetään lukija komppauksen lisäksi improvisointiin, erikoisvirityksiin, kansanmusiikkiin, tahtilajeihin sekä sormisoittoon. Sormisoitto-luvun harjoitukset perustuvat lähinnä folk- ja countrymusiikkiin. Improvisointia - vaikka se onkin erittäin laaja aihe - on käsitelty melko mukavasti. Mukana on esimerkiksi muutamien koti- ja ulkomaisten huippukitaristien tyylinäytteitä sekä skaala- ja sointuimprovisoinnin perusteita.

Tämä kirja antaa aikamoisen osan siitä tiedosta, mitä kitaristi tarvitsee plektra-soitossa. Opuksen lopussa on sointutaulukon ja sanaston lisäksi kitaristi- ja kirjallisuusluettelo, jossa mainitut lähinnä eri spesiaalialoihin suuntautuneet oppaat sopivat Iljan teoksen jatkoksi. Kerta kaikkiaan tervetullut kitarakirja, jota suosittelen kaikille asianharrastajille. E. L.

Päiväämätön (maaliskuu?) -75: Saastamoinen kirjalistalla
Ilpo Saastamoisen kitarakirja on päässyt - heti ensimmäisellä listakerrallaan kolmanneksi Mitä Suomi lukee -listan "muun kirjallisuuden" sarakkeessa. Saraketta johtaa Reima Kampmanin sivupersoonakirja "Et ole yksin".

20.4.75                      Helsingin Sanomat - Nämä kirjat käyvät kaupaksi  -  MUU KIRJALLISUUS (II)
Reima Kampman        Et ole yksin 1. (ed. kerran 1.)
Ilpo Saastamoinen      Kitarakirja 2.  (ed. kerran 3.)  (> Toukokuu -75: 4. sija)

 

Päiväämätön: Paavo Helistö: "Uusia levyjä ja Iljan kitarakirja"
…Ilja Saastamoinen, tietäjä iänikuinen, on kirjoittanut Kitarakirjan, yksin-opiskelijoiden erinomaisen apuvälineen. En ole kitaristi, joten en kykene arvioimaan tämän kirjan merkitystä tavanomaisten kitarakoulujen rinnalla. Mutta kuten saattaa arvatakin sen lähtökohdat ovat virkistävällä tavalla toiset kuin klassisten soitin-koulujen. Se on monessa asiassa poikkeavan persoonallinen, sanoo asioita juuri niillä nimillä kuin popparit sanovat, ja on sympaattista ajatella että kaukana keskuksista kitaransoittoa harjoittavilla nuorilla on myös tällainen vaihtoehto opintojen tukena. Se on hyvin kiinnostava kirja myös sellaiselle, joka ei edes soita kitaraa.
PAAVO HELISTÖ

 

Päiväämätön: Timo Savolainen: Kapellimestari on tehnyt KITARAKIRJAN
Uutuutena kevään kirjamarkkinoille on ilmestynyt Ilpo Saastamoisen Kitarakirja.Tekijän mukaan kirja on tarkoitettu kitaransoitosta ja kitarasta kiinnostuneille itseopiskelijoille, lauluryhmien  säestäjille, plektrasoiton opettajille ym.
Kirjan tekeminen alkoi Ilpo Saastamoisen mukaan jo kaksi vuotta sitten, jolloin kustantaja Tammi pyysi kirjaa Saastamoiselta. Nykyisin Kajaanin Big Bandin kapellimestarina toimiva Saastamoinen on sittemmin tehnyt kirjaa jatkuvasti. Materiaalia on kerääntynyt vuosien mittaan paljon.

Saastamoinen haluaa tähdentää sitä, ettei hänen kirjansa ole tarkoitettu aivan alkeisopetusta varten. Esimerkiksi televisiohan lähetti talven aikana kitarakurssin, joka oli juuri tarkoitettu aloittelijoille.         

Saastamoisen kirja on oikeastaan ainoa nykyaikainen kitarakirja sitten Viljo Immosen kitarakirjan, joka on vuodelta 1947. Tämä koskee kevyttä musiikkia. Klassinen kitaramusiikki on kyllä ollut paremmin edustettuna.

Edelleen Saastamoinen tähdentää kirjansa esimerkkimateriaalia, jossa musiikin eri alueet on otettu hyvin huomioon. Kansanmusiikkia kirjassa esitellään kaikkiaan lähes 15 eri maasta. Mukana on myös unohdettujen saamelaisten joikuja.

Saastamoisen kirja on täyttänyt varmasti tuntuvan aukon suomalaisessa kevyen musiikin kirjallisuudessa. On puuttunut tyystin yhtenäinen tärkeimmät rytmimusiikin kitaransoittoon liittyvät teoreettiset ja soittotekniset seikat käsittelevä teos.

Ansioksi voidaan myös lukea se, että asioita ei tarkastella teoksessa yksinomaan plektrasoiton kannalta, vaan on tuotu esille kitaran soittimellinen moni-ilmeisyys, joka suo mahdollisuudet mitä moninaisimpien musiikillisten ajatusten ilmaisuun kansanmusiikista popin ja jazzin kautta aina bossa novaan ja klassiseen musiikkiin  saakka. Kahden viimeksi mainitun soittotekniikka tosin on käsitelty jonkin verran pintapuolisesti.

Kitarakirja jakaantuu kahteen osaan, teoreettisten instrumentteihin ja musiikkiin liittyvien seikkojen esittelyyn ja soittoteknisten ja eri musiikin lajien erikoisuuksia käsittelevään harjoitusosaan.

Teoreettinen osa sisältää musiikin teorian perusasiat kevyen musiikin teorian perusasiat kevyen musiikin tarpeita noudattaen ansiokkaasti esitettynä. Teos varmasti soveltuu mainiosti oppikirjaksi - muillekin rytmimusiikkia soittaville instrumentalisteille kuin kitaristeille.

Itseopiskelijoita ajatellen on valitettavaa että tekstiin on päässyt livahtamaan joitakin painovirheitä, jotka opettajan johdolla opiskeltaessa eivät varmasti muodostu pienimmäksikään ongelmaksi. [???]

Harjoitus osa on yksityiskohtaisen tarkka erittely komppaamisesta ja improvisoimisesta eri musiikin lajien puitteissa. Molempien käsien tekniikka on käsitelty yksityiskohtaisen tarkasti ja improvisointiin liittyvä asteikko ja sointuteoria on selostettu juurta jaksain runsaasti esimerkkejä käyttäen.         

Kirjan kitarakouluna käyttöä haittaa se että oppimateriaalia ei ole jaoteltu riittävän  asteittain eteneväksi. Oppilas joutuu sulattamaan liian nopeasti liian monia asioita.  Teosta ei voi pitää juuri kitaran ostaneen vasta-alkajan alkeisoppikirjana, vaan on täytynyt jo jonkin aikaa soitella ennen kuin teosta voi tehokkaasti käyttää. Varsinkin nuotinluku ja otelaudan tuntemus vaatii huomattavasti alemmalta kehitystasolta lähtevän progressiivisesti etenevän valmennuksen.

Lähinnä näkisin Kitarakirjan käsikirjan tai diplomityön luonteisena teoksena ja vielä varsin ansiokkaana sellaisena.
TIMO SAVOLAINEN

Päiväämätön - Kainuun Sanomat? - Lennart Hoffrén:
Kajaanilaiset musiikkia harrastavat tuntevat nimen Ilpo Saastamoinen. Nyt kapellimestari on kirjoittanut listoilla olevan kirjan, "Kitarakirja." Kiinnostava tuttavuus, jolla on sanottavaa. Todella uutta verta jokaiseen käteen.

Päiväämätön - Kirjastolehti 4/75 - Jukka Kuha: 
78.65         Saastamoinen, Ilpo. Kitarakirja. Valokuvat: Jussi Aalto. Piirrokset tekijän.
Hki 1975 T. 280 s., kuv., liitel. (T-kirjat.) (B5346)  32,-   A: Kitarat. Kitaransoitto.

Kirja on tarkoitettu ns. kevyen musiikin kitaransoiton yksinopiskelijoiden, laulu-ryhmien ja yhtyeiden kitaristien alkeiskouluksi sekä kitaransoiton opettajien käyttöön. Sisällöstä mainittakoon kitaraa ja sen lisä- ja apuvälineitä esittelevä jakso, kitaran nuotti- ja sointumerkintää sekä soittotekniikkaa käsittelevät jaksot ja laaja harjoitus-osa. Kirja sisältää lisäksi pop- ja jazz-musiikin yleistietoutta ja alan sanaston. Verrattain vankalla sisällöllään kirja täyttää omalta osaltaan ko. musiikin tieto- ja ammattikirjallisuudessa vallitsevaa tyhjiötä. Kitaransoiton itseopiskelijoiden yksinomaiseksi tietolähteeksi se ei kuitenkaan varauksettomasti riitä. Soittoa opiskelevien kannalta olisi ollut eduksi, jos kirjaan olisi lisätty soittoasentoja ja -tekniikkaa selventäviä piirros- tai valokuvia. Kieliasu on verrattain hyvää ja helppolukuista. Kevyeen musiikkiin vihkiytymätön tosin jossakin määrin vierastaa eräitten sellaisten "ammattitermien" kuten "saundi", "svengi" jne. käyttöä, mutta se ei heikennä yleisvaikutelmaa.         
Jukka Kuha

Päiväämätön Blues News - Kimmo Laaksonen: Ilpo Saastamoinen, Kitarakirja.
Sopivasti ennen TV:n kitarakoulun loppumista ilmestyi tämä ensimmäinen suomen-kielinen kitaransoiton opas, missä painotus on ns. kevyen musiikin puolella. Tunnettu ammattimuusikko ja alan koulutuksen esitaistelija on tehnyt varsin mittavan työn. Seuraavassa on tarkoitus hiukan arvioida tätä teosta, erityisesti ajatellen BN:n lukijakuntaan kuuluvia kitaransoiton harrastajia.

Kirja on jaettu kahtia, teoria- ja harjoitusosaan. Teoriaosa on varsin laaja. Toisaalta se sisältää myös paljon puhdasta käytännön tietoa. Kitaran ja vahvistinlaitteiden hankinnasta ja huollosta on omat lukunsa. Soittotekniikalle on

omistettu yksi luku. Harjoitusosassa pyritään esittelemään eri musiikin lajeja ja soittotapoja käytännön tehtävien avulla. Samalla selvennetään teoriaa ja paneudutaan perusteellisemmin pienempiin teoreettisiin yksityiskohtiin.

Harjoitusosan käyttö edellyttää teorian perusasioiden tuntemista. Koko teoriaa ei silti tarvitse hallita. Lähinnä on kysymys nuotti- ja tabulatuurikirjoituksen tuntemisesta. Teoriaosan vauhti tuntuu jonkun aika rajulta, mutta teosta voi pitää myös erään-laisena käsikirjana, jolloin tekstin tiiviys on vain hyväksi.                  

Harjoitusosa keskittyy alussa säestämiseen ja sointuihin, mitä pitäisin hyvänä lähestymistapana. Pääpaino on koko ajan plektrasoitolla, lukuun ottamatta sormisoitolle omistettua lukua. Muutenkin koko kirja on selvästi suunnattu sähkökitaran soittajille - toisin sanoen tuleville orkesterimuusikoille. Mielestäni tekijä olisi voinut siksi painottaa enemmänkin yhteissoiton merkitystä. Useimmista harjoitus-kappalaista tuskin saa kaikkea hyötyä irti ilman soittokavereiden tukea.

Kappaleet ovat etupäässä kansansävelmiä, kotimaisia iskelmiä ja ns. uudempia poliittisia lauluja. Valinnan syynä lienevät kustannuskysymykset. Julkaisulupia on ehkä saatu ilmaiseksi. Ja ilmeisesti tekijänoikeuskorvaukset esim. ulkolaisista iskelmistä yms. ovat siksi korkeita, ettei ole kannattanut tarpeettomasti nostaa kirjan hintaa. Kaiken kaikkiaan valikoima on kuitenkin melko laaja.

BN:n lukijoita arvelisin eniten kiinnostavan, miten afroamerikkalaista musiikkia on käsitelty. Tietoa on ripoteltu pitkin kirjaa aika paljonkin. Luku "Improvisointi" alkaa - bluesilla, milläpä muulla. Ikävä kyllä kyseinen kappale on lyhyt. Pienenä detaljina kannattaa mainita myös luku "Erikoisviritykset", jossa puhutaan mm. slide-soitosta. Ja mikä tärkeintä, esitetään suuri joukko erilaisia virityksiä, jotka ovat koko liu'uttelun a ja o.

Kaiken kaikkiaan "Kitarakirjaa" voi lämpimästi suositella aloittelijoille ja vähän pidemmällekin ehtineille. Mikään blues-soiton opas se ei tietenkään ole. Kirjahan kattaa itse asiansa koko 'kevyen" musiikin kentän ja enemmänkin. Teksti on yleensä aika luistavaa ja helppolukuista. Lisäksi koko ajan käytetään modernia ammattislangia, ja kaikki tärkeät termit ja nimitykset esitetään myös englanniksi. Kirjan lopussa on jopa erillinen lyhyt sanasto. Teosta voi siis käyttää sanakirjan täydentäjänä, esim. amerikkalaisia blueskitarakouluja tutkiessa. Kuten edellisessä jutussani totesin (BN 5/74), ammattisanastoa ei juuri tavallisissa sanakirjoissa ole.

Uskon voivani lopuksi koko lukijakunnan puolesta esittää Ilpo Saastamoiselle suorat kiitokset. Tätä kirjaa on kauan tarvittu. Toivottavasti sen menekki on sitä luokkaa, että kustantajat uskaltavat julkaista erikoistuneempia soiton oppaita tulevaisuudessa.
Kimmo Laaksonen

Päiväämätön: Kirja kitaristeille (TSL:n kulttuurivälitys)

Päiväämätön: Kitarasta kirja
Musiikin oppikirjallisuutemme on köyhää. Musiikin itseopiskelijat ovat pahassa paitsiossa kun soiton alkeet ovat voittopuolisesti vieraskielisiä. Kitaransoiton aakkosia ilmestyi viimeksi liki kolmekymmentä vuotta sitten, Viljo Immonen opetti plektranäppäilyä.

Kainuun alueorkesterin kapellimestari, mainio kitaristi ja opettaja Ilja-Ilpo Saastamoinen on tehnyt kitaranharrastajille perusteellisen oppaan (Kitarakirja, Tammi, 35,-), jolle povaamme monivuotista menekkiä. Iljan aineisto on syntynyt eri puolilla maata pidetyillä kitaraleireillä sekä kansainvälisillä festivaaleilla. Innokas nauhurinkäyttäjä on tallentanut maailman äänet ja purkanut tarinat ja soitot kansien väliin. Kitarakirja ei ole vain sointusäestyksen ja nuottisoiton oppikirja, se on musiikkipoliittinen kannanotto sisällöttömään pop-musiikkiin, se on vastalause ylikansalliselle musiikkipupun tarjonnalle. Toki Kitarakirja tarjoaa runsaasti kansainvälistä folkia, mutta painopiste on kansallisen musiikkiaarteistomme nuottinäytteissä.

Rondo 6/1975 - Leif Karlson: Opas kitaransoittajille
Pop, blues- ja jazzmusiikkia laajemmin käsittelevää kitarakirjaa ei suomen kielellä ole aikaisemmin julkaistu, ja varsinkin sähkökitaransoiton salaisuudet ovat kauan olleet vain ani harvan suomalaisen omaisuutta. Saastamoisen 280 sivua täynnä tiivistä tekstiä, nuottiesimerkkejä, valokuvia ja harjoituksia ovat varmasti pitkän työn tulos, joka ansaitsee huomiota ja arvonantoa. Sisällysluettelon tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki plektrakitaraan liittyvät teoreettiset ja käytännön asiat on ainakin jossain määrin käsitelty. Jopa markkinoilla olevia kitaroita, virittimiä ja vahvistimia on tarkasteltu, vaikka voikin olettaa että nämä tiedot vanhenevat nopeasti.

Teksti on sujuvaa ja humoristista mutta paikoitellen aika hämärää. Esimerkiksi King -vibraaton selitystä ja symbolikuvaa (sivulla 92) en ymmärtänyt, vaikka olenkin Kingiä kuullut levyltä. Nuottiharjoitukset ovat joskus niin paljon pienennetyt, että niiden soitto rentoutuneena voi tuottaa vaikeuksia. Tämä on kustantajan puolelta väärää säästämistä, sillä runsas laulumateriaali vaikuttaa ensi silmäyksellä paljon suppeammalta kuin se todella on. Jazzsointuoppi ja sen jatkuvasti kehittyneet sointu-symbolit on käsitelty erittäin ansiokkaasti, vaikka ne eivät taatusti kuulu aloittelijan ensimmäiseksi luettavaksi. Saastamoisen monipuolisuuden halu panee varmasti monet miettimään, sillä yksi ja sama sointu esiintyy monella nimellä kuten Cø7, Eb-6 ja 3b 9 [?]. Näiden asioiden selvittely, kuten enharmonisten vaihdostenkin, olisi voitu liittää jonnekin korvikesointujen tuntumaan.

Verraton hakuteos
Kirjan laajaa teoriaosaa ei tarvitse pelätä, sillä sen voi jättää lukematta, ja tarvittaessa sieltä varmasti löytyy - jos vain osaa sisällysluetteloa hyväksi käyttää. Kirja on ylipäätänsä verraton hakuteos pikemminkin kuin systemaattinen oppikirja. Aloittelijalle on kyllä suositeltavaa harrastaa ohella enemmän melodiasoittoa, sillä varsinkin akustisella kitaralla sointusoitto johtaa helposti "- kramppiin".

- Asiavirheitä en ole montaakaan kirjasta löytänyt. Säriseviä kieliä koskeviin seitsemääntoista pykälään voisi kuitenkin liittää kolme sivua aikaisemmin esiintyvän nailonkielen kiinnitystä esittävän kuvan. Immonenkin varoittaa pitkistä kielenpäistä klassisessa kitarakoulussaan. Lopussa olevasta sointutaulukosta olen vain tarkistanut kaksi sivua (264-265). Kuvasta C-7 - C-6 on ilmeisesti kaari unohtunut, sillä sävel g ei voi sisältyä sointuun F7. [? Leifin virhe?]

Erityisen mielenkiintoista ovat plektran käyttöohjeet, kielten venytys- ja sammutusohjeet sekä improvisoinnin alkeet. Kielten sammutus on plektrasoittajalle suurempi ongelma kuin sormisoittajalle mutta silti yhtä tärkeä. Sähkökitara esiintyy yhä useammin sinfoniaorkesterissakin, eikä olisi pahitteeksi vaikka Suomen säveltäjätkin hieman tutustuisivat tähän monipuoliseen soittimeen.

Muotitanssien rytmikuvioita ei kirjassa käsitellä, bossa novan alkeita lukuun-ottamatta, mutta muuten kirja on kyllä rytmiä täynnä. Laulujen melodioita edeltää otelautakuva, johon jokainen laulussa esiintyvä nuotti on merkitty: toiset paksuilla pisteillä, toiset taas risteillä. Selitystä tähän ei ole silmiini sattunut. Toisissa lauluissa on merkitty useita sointumahdollisuuksia, mikä on hyvä sointukorvan kehityksen kannalta. Aivan kirjan lopussa on sanasto, josta voi oppia mikä on "booking office", "road manager" tai "sleepaus". "Ad lib" ei kylläkään tarkoita "vapaasti, hatusta soittaen". [*]

Olen itse oppinut monta asiaa kirjasta ja toivotan sille hyvää menestystä. Klassisenkaan kitaristin, sellaisen joka ei ikinä halua tanssilavalle astua, ei ole pahitteeksi lukea kirjaa läpi ja ehkä vähän soittaakin.

[*         "at one's pleasure" ~ "mielin määrin"; "vapaasti, improvisoiden"]

 

20.6.75         Helsingin Sanomat - Nämä kirjat käyvät kaupaksi
MUU KIRJALLISUUS (II): Ilpo Saastamoinen  Kitarakirja 9.  (ed. kerran toukokuussa 4.)