1986-87 KANSAT SOITTAVAT III

Keitele 3.11.86  
Hei Risto!

Kiitos mielenkiintoisesta kirjeestäsi. Sain sen vasta tänään, koska vietin viikonvaihteen Helsingissä erilaisten keskustelujen merkeissä. Käyn suoraan asiaan:

1) Valitan, jos käytin kiireessä sanaa 'informaatioarvo', sillä täsmällisempi ilmaus olisi ollut informaation määrä. Arvoa tuolla informaatiomäärällä on vain sille, joka johonkin pisteeseen saakka 'ymmärtää' sitä, osaa ennakoida sitä osittain tai kiinnostuu sen sisällöstä. Arvo on subjektiivinen käsite! DNA:n informaatiolla on arvoa meille vasta sitten kun koemme mahdollisuuden selvittää sen, osaamme tulkita sitä. Minä kysyn: Alkoiko dna-parisidos toimia vasta sen jälkeen, kun ihminen keksi sen? Ei, koska parisidoksen toinen osapuoli on osannut tulkita sitä (= vastapariaan) jo vuosimiljoonia! Jos me emme vielä ymmärrä jonkin vieraan musiikkikulttuurin kahden muuttujan sarjaa, voi ainoastaan hölmö - suuressa viisaudessaan - tulkita tuon sarjan objektiivisesti arvottomaksi. Kenelläkään tietoon vakavasti suhtautuvalla ihmisellä ei olisi siihen rohkeutta. Vai olisiko niin, että tuon kulttuurin sisäistäneet (= kahden muuntujan sarjoja mielellään kuuntelevat alkuasukkaat) eivät ansaitse kokemuksilleen meille yli-ihmisille yksinoikeudeksi a priori asetettua arvo-käsitettä. Jos ihminen katsoo jumalalliseksi oikeudekseen kieltää arvo-käsitteen (analogisen) soveltamisen muihin kyberneettisiin systeemeihin, katsoo hän - ikään kuin lipsahtaen - oikeudekseen kieltää sen myös alemmilta ihmisiltä...

Se mikä on meidän käsityskykymme äärirajoilla - tai sen takana - voi olla alkuasukkaalle itsestäänselvyys - niin noloa kuin se meille sivistyneille  maailmanvaltiaille onkin.        
Luettelin esitelmissäni tästä lukuisia esimerkkejä: Bahrainin helmenkalastajien sarjat 1-3-5-6-9-16-21, joiun 22-32-33-23 jne.
Ei pidä tietenkään unohtaa Black Yadur Vedan sarjoja

12-21,123-321-123, 23-32, 234-432-234,34-43 etc...

Jos näillä ei ole "viestintämielessä informaatioarvoa", niin miten sitten jokut ihmiset kuitenkin osaavat ja osasivat toistaa nuo sarjat jo kauan ennen kuin me ymmärsimme niistä yhtään mitään??? ...tuhansia vuosia ennen meitä...

Käsitteet 'arvo' ja 'käsityskyky' ovat siis suhteellisia, subjektiivisia käsitteitä, joita ei tee absoluuttisiksi eikä objektiivisiksi jonkun käsitys asiasta. 'Objektiivisia' ne ovat vain tällä tavoin maailmaa katsovalle ihmiselle, olipa tällä sitten millainen tiedotusmahti tahansa. Kun sanon, että 'arvot ovat suhteellisia'  tai että 'informaation määrä on suhteellinen riippuen kokijan omassa arkistossa jo ennestään olevasta relevantin informaation määrästä', en tarkoita tätä yleispätevänä, universaalina lakina. Tarkoitan, että minä näen asiat tällä tavoin ja tämä näkemistapa vaikuttaa minun käyttäytymiseeni. Usko absoluuttisiin arvoihin ei ole oikeampi eikä 'väärempi'. Se vain tuottaa erilaisen maailmankuvan omine paratiiseineen ja helvetteineen. Omalta osaltani tiedän niiden olevan erilaisia kuin omani, koska olen luopunut niistä opittuani tuntemaan ne!

Valotan vielä koodausjärjestelmämme subjektiivisuutta Sir Arthur Eddingtonin lauseella: "...it is obvious that the moon and the mathematician use different methods of finding the lunar orbit."

2)         Koko entropiakäsite on tällä hetkellä melkoisessa käymistilassa. Jos omat sanani ovat joskus rohkeanpuoleisia, niin samaa on kyllä todettava siteeraamastasi lehden toimittajan lauseesta "...jos viesti säilyy lähettäjän muistissa, entropiaa ei ole". Emme nimittäin satu tietämään, onko edes alkeishiukkasilla 'muisti' vaiko ei.
Entropialakihan muotoutui huomattavasti korkeammalla tasolla - molekyylien parissa tehdyistä päätelmistä (lämpöoppi).

Jälleen pieni siteeraus - tällä kertaa nobelisti Ilja Prigoginelta: "To be able to retrace its past, the gas must remember everything that happened to it during the time interval from 0 to t0. There must be "storage" of information." Tämä lause koskee Boltzmannin löytämiä termodynamiikan lakien vastaista ilmiöitä, jollaisia löytyy kaasujen lisäksi myös spin- sekä plasmailmiöissä. (Order Out of Chaos, s.245)... Eikä Prigogine suinkaan ole ainoa, joka on uskaltautunut puhumaan alkeishiukkasten muistista. Ehkä he onnekseen eivät ole vielä kuulleet tamperelaislehden päätoimittajan kritiikkiä. Päinvastoin: Kritiikissä ilmaistu ajattelutapa on ollut heille lähtökohta, koska oli osoittautunut, ettei tuo ajattelutapa pidä yhtä todellisuuden kaikkien puolien kanssa!

Koko entropia-termin uudelleenarviointiin liittyy lisäksi pari muuta kysymystä: Ilmiötä ei tee absoluuttiseksi eikä objektiiviseksi vielä se, että ihminen näin luulee. - Toisekseen emme itse asiassa taida löytää maailmankaikkeudesta muuta kuin suhteellisen suljettuja tai avoimia tiloja. Fysiikan entropialakihan puhuu  ideaalista tilasta.

- Kolmanneksi: järjestäytyneisyys (negentropia) merkitsee samalla järjestelmään sopimattoman informaation hyljeksimistä, siis rajoittunutta näkemystä. Tuon rajoittuneisuuden ulkopuolelle päässee vain ideaalinen organisoitunut systeemi; ihmiskunta on antanut sille nimen 'kaikkitietävä'...

- Neljänneksi: Jos entropia- ja muistikäsitteet olisivat toisensa poissulkevia, merkitsee se, että yhden keräämä tieto on aina pois joltain toiselta. Olemme jälleen hyväksyneet maailmankuvamme  perustaksi olemassaolotaistelun, jossa vahvempi riistää tiedon muilta kyetäkseen hallitsemaan ympäristöään. Tämän ristiriidan lieventämiseksi olemme keksineet moraalisäännöt; ns. epäitsekkään toiminnan (kasvatuksen, lehtien tiedonvälityksen jne.), koska huomaamme pian, että negentropiapyrkimys ei voi olla yksinomainen tunnusmerkki kyberneettisen systeemin toiminnalle. (Jos entropiakäsitettä on lupa soveltaa biologiaan, lienee sama oikeus soveltaa sitä informaatioon yleensä - olipa se säteilyä, aaltoliikettä, liikettä tekoja tai mitä muuta tahansa.)

Toistan vielä kurssilla sanomani: Se mikä viestin lähettäjän kannalta on entropiaa (informaation hajauttamista) on viestin vastaanottajan kannalta katsottuna negentropiaa (tiedon keräämistä ja organisoitumista) viestin ymmärretyksi tulleelta osalta. Jos tiedon muistissa säilyminen tekee entropian mahdottomaksi toimittajan kuvailemalla tavalla, niin eikö mikään tuhoaminen tai hajottaminen olekaan sitten entropiaa? Kysyn vain...         Jos hän pitää yleisesti hyväksyttyjä aivofysiologian tutkimustuloksia entropian välttämättömyydestä aivotoiminnoille 'Bergströmin sössötyksinä', niin olemme tekemisissä todella rohkean tietäjän kanssa, jonka negentropiapyrkimys on niin vahva, että hän haluaa sensuroida julkisuudelta sellaista tietoa, jota ei itse pysty käsittämään. Hän antaisi silloin mahdollisuuden toisille astua tiedon polulla itsensä edelle. Ja sehän lisäisi epävarmuutta, koska se lisäisi demokratiaa. Lehden tehtäväksi jäisi näin ollen levittää vain tarpeetonta tietoa - sellaista joka jo tiedetään. Eikö tässä tapauksessa olisikin viisainta, että toimittaja haastattelisikin itseään ja         oikaisisi vain omia mielipiteitään?!

Jälkimmäinen lauseeni viittaa hänen haluunsa poistaa toteamus kahden musiikkimuuntujan mahdollisuudesta luoda sarjoja, jotka ylittävät kuuntelijan vastaanottokyvyn. Mikäli tämä olisi musiikissa yleisesti tunnettu ja hyväksytty tosiasia, suosittelisin sen poistamista artikkelista. Sitä ennen haluaisin toimittajan näytön siitä, että näin on - esim. luettelo musiikkikirjallisuudesta, jossa tämä oivallus muodostaa tärkeytensä edellyttämän osan musiikin arvofilosofiasta ja estetiikasta.

Arvonkieltäminen musiikilta joka muistuttaa morsetusta on yhtä viisasta kuin sanoa, että kaikki salakielisanomat ovat merkityksettömiä. Eikö sittenkin olisi älykkäämpää yrittää ENSIN tulkita jopa merkityksettömätkin sanomat salakieli-ilmaisuiksi? Lehden toimittaja poikkeaa tässä yleisestä länsimaisesta käytännöstä (sikäli kuin sillä käytännöllä on auktoriteettiarvoa).

3) Jos kausiteoriaa pidetään käsittämättömänä, osoittaa se välinpitämättömyyttä musiikinhistorian opetuksista. Ehkä ne ovat liian selvästi silmiemme edessä erottuakseen. Tarkoitan ilmiöitä joita esiintyy jatkuvasti palautettaessa arvoonsa jokin "unohtunut" tyylisuunta tai kokonainen musiikkikulttuuri päällekäyvien ja yhteiskunnan tukemien valtavirtausten alta. Etupäässä nämä ilmiöt ovat länsimaisen musiikin sisäisiä - ehkä siksi, että muista ei meille (lehtitalojen rajoittuneen maailmankuvan vuoksi) tiedoteta. Viittaan viime vuosien ilmiöihin kuten vanhan musiikin uuteen nousuun, unohtuneiden säveltäjien esiin kaivamiseen, kuubalaisen musiikin esilletuloon, countrymusiikkiin, klezmer- tai rebetika-aaltoihin jne. Se että ilmiöt koskevat vain eurooppalaista ja afro-amerikkalaista musiikkia ei liene intialaisten tai intiaanien vika. Eiköhän syy tyhjiöön ole oman tiedonvälityksemme yksipuolisuudessa. Siinä että ei uskota muiden kulttuurien sisältävän niin merkittäviä arvoja, että niistä kannattaisi kirjoitella lehdissä muutoin kuin  kuriositeetin vuoksi. Osoittaaksemme avarakatseisuuttamme sietäessämme moisia ilmiöitä, asetumme niiden yläpuolelle samalla tavoin kuin nauramme apinoiden inhimillisyydelle.

Olemme hyödyntäneet itse asiassa vasta kahta kulttuuria, eurooppalaista ja afrikkalaista kansanmusiikkia, jotka muodostavat vain muutaman prosentin maailman kaikista musiikkikulttuureista (jos pidämme kulttuurin määritelmänä sitä, että suhteellisen helposti pystymme erottamaan tyylisuunnat tai kulttuurit kuulo-vaikutelman perusteella). Tausta tälle ilmiölle on minun mielestäni (tilan-puutteen takia vailla perusteluja) yleisessä informaation entropiahakuisuudessa, so. ihmisten toiminnassa pyrkiä levittämään tiettyä informaatiota myös sinne, missä sitä ei vielä ole. Tämä seikka ilmenee teoreettisella tasolla jopa peliteoriassa: satunnaiset numerosarjat 'pyrkivät' järjestäytymään periodeiksi, tietyn numeron  'valtakausiksi', jotka vaihtelevat pitkällä aikavälillä siten, että kokonaistulos on mahdollisimman tasaisesti hajautettu, entrooppinen, so. kaikki eri numerot ovat suurin piirtein yhtä paljon esillä. Tähän viittaa myös kursseilla tekemäni koe, jossa ykköset ja nollat 'kumosivat' toisensa sataprosenttisella tarkkuudelle.

4) Sanoin nimenomaan, että mikrotason epäsäännöllisyys tuottaa makrotason järjestystä eikä, että makrotason järjestys antaisi vapauden mikrotason satunnaiselle epäjärjestykselle. Viimemainitussa tapauksessahan mikrotason epäsäännöllisyys estäisi makrotason järjestyksen syntymisen. Makrotason järjestystä ei ole olemassa ilman mikrotason entropiahakuisuutta, jatkuvaa yllätyksellisyyttä.

Korostan, että säännöllisyys ja epäsäännöllisyys ovat myös suhteellisia: koodin ymmärtävä pitää säännöllisenä sitä, mikä ulkopuoliselle on säännötöntä. Säännöllisyys on tilastollista - ja siis tulkinnanvaraista - siinä mielessä, että pidämme säännöllisenä sellaista, jossa poikkeuksien suhde on esim. 2/160 (mikä oli leuddin laajenemisen ja supistumisen säännöllisessä vuorottelussa ilmennyt suhde). Epäsäännöllisenä pidämme edelliseen verrattuna tästä laajenemisen ja supistumisen laista kiinnipitävää lukusarjaa, jonka säännöllisyys on meille niin monimutkaista, että nimitämme sitä epäsäännöllisyydeksi - toistaiseksi... Emmehän pysty johtamaan yhtä ainoatakaan lukua sitä edeltävästä numerosarjasta käsin. Arvaamme että tuo luku tulee esille joskus, mutta emme tiedä milloin.

Me voimme jatkaa sävellystä autenttisesti, jos tiedämme mitä makrotason lakeja (siellä esiin tulevaa täydellistä balanssia) mikrotason ennalta-arvaamattoman sarjan tulee noudattaa, so. ymmärrettyämme epäsäännöllisyyden kurinalaisuuden. On huomattava, että säännöllisen ja säännöttömän ennalta-arvaamaton vuorottelu tuottaa vielä monimutkaisempaa informaatiota kuin pelkkä epäsäännöllisyys yksikkötasolla, jolloin on kysymys pelkästään epäsäännöllisesti  esiintyvistä yksiköistä (verrattuna epäsäännöllisesti esiintyviin sarjoihin).

4a) Joko minua tai sinua on syytetty 'improvisaation' ja 'epäsäännöllisen' käsitteiden käyttämisestä mitä erilaisimpiin asioihin.

Tuo on pelkkä mielipide. Sanojen hienous - yleensä - on juuri siinä, että yksi sana voi ilmaista useita todellisuuden ilmiöitä yleistyksen ja abstraktion avulla. Niin kuin 'ihminen'- tai 'viisas' -sanoja käytetään mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä... joskus. Jos ryhdymme tällaiseen näsäviisaaseen näpertelyyn, otan puolestani kaksi  esimerkkiä kuulemistani toimittajan kommenteista:

Hän käyttää sanoja 'häviö', 'syntyy', 'katoaminen'. Kummallisia termejä siinä tieteen maailmassa, jossa aineen ja energian summaa on pidetty vakiona, jossa mitään ei synny eikä katoa, koska kysymys on muuntumisesta.

Muuntuminen puolestaan on joko palautuvaa (reversiibeliä) tai palautumatonta (irreversiibeliä). Fyysikkojen oivallus onkin siinä, että he ovat todenneet palautumattomia prosesseja juuri alkeishiukkasten tasolla negentropian suuntaan. On vain pieni askel siihen, että tuollaisten prosessien määrän huomataan vastaavan päinvastaisen kehityksen (entropia) määrää.

Vielä kerran: jos käytin kahta sanaa 'mitä erilaisimpien asioiden yhteydessä', niin miksi toimittaja sitten näyttää hyväksyvän entropiakäsitteen soveltamisen biologiaan??? Minä vain kysyn.

5) Viidennen sinfonian ei todellakaan tarvitse kalveta joiun rinnalla - mutta vain siellä, missä joikua ei 'ymmärretä'! Samalla tavoin joiun ei tarvitse kalveta siellä, missä sinfoniaa ei ymmärretä. Molemmissa muodoissa löytyy tarvittaessa niin suuri monimutkaisuusaste, ettei kokija pysty sisäistämään ko. informaatiosta kuin pienen vähäpätöisen osan kerrallaan. Eikä koskaan kaikkea yhdellä kertaa. Tämä ei ole arvelua vaan pelkkä tautologinen johtopäätös informaatio-teorian perusväittämistä. Ja koskaan tuo "monimutkainen" musiikki ei muodosta kulttuurin koko kuvaa. Yksinkertainen musiikki on yhtä luonteenomaista sekä länsimaiselle että primitiivisille kulttuureille.

6) En tiedä, mitä toimittaja on oikein hakemassa, kun hän toisaalta ehdottaa tekstin lyhentämistä, mutta toisaalta pyytää lisävalaistusta asioihin, jotka siis vaatisivat tekstin pidentämistä. Koska toimittaja haluaa jutustasi pois juuri ne kohdat, joiden informaatiota itse pidän tärkeänä tuoda esille, on ehkä parasta, että minun juttuni sijasta haastatteletkin häntä, niin ei mitään hämmennyksen tunnetta pääse lukijakunnassa vahingossakaan syntymään vakiintuneiden perususkomusten suhteen. Jos tämä on lehden toimituspolitiikkaa, niin kehotan sinua suhtautumaan ko. toimittajaan ymmärtämyksellä ja kärsivällisyydellä ja ottamaan kirjoituspalkkiot,  joita varmasti tarvitset. Sen lisäksi voit kyllä levittää tämän lisäselvitykseni musiikkitieteen opiskelijoille, koska saamani kritiikin takana oleva maailmankuva on niin hienosti peitelty, ettei sitä tottumaton ensi silmäyksellä huomaa. Ts. se näyttää  viisaalta hyväntahtoisessa asiallisessa ylemmyydessään. Keskustelun kääntäminen termien sisällön määrittelyyn on sangen yleinen tapa välttää itse perusasioiden problematiikkaa silloin, kun osapuoli tuntee tiedostamatonta epävarmuutta maailmankuvansa peruskysymyksissä. Kun hän vaatii juttuani lyhennettäväksi samalla kun kääntää keskustelun termien selvittelyyn, tarkoittaa se, että hän kieltää perusproblematiikan esilletuomisen. Ja hänellä on valta tehdä se. Sinun osasi on harkita, mikä sinulle on mielekkäintä pitkällä tähtäyksellä.

Itse pitäisin joikujen nuotinnusongelmaa sivuseikkana verrattuna tässä kirjeessä kosketeltuihin. Voit lyhentää tekstiä käyttämällä yhdessä paikassa Prigoginen kaasu-muisti -sitaattia ja toisessa paikassa kuvata, "miten Saastamoinen valaisi improvisoinnin epäsäännöllisyyden takana olevaa makrotason säännöllisyyttä antamalla osanottajien improvisoida kaksi erillistä 1-0 -sarjaa. Osoittautui, että sarjat (11/8 ja 8/11) kumosivat toistensa epätasapainon." Tai: "Saastamoinen myös kysyi, miten ostjakkien nars-juh -soitteen sarja (100-100-10000-110-10-10000...) jatkuu. Jos tuo musiikki on informaationa primitiivistä, niin sivistyneen länsimaisen ihmisen tulisi arvata jatko." Tms... miten vain haluat.

Ainoa seikka, josta olisin kirjoituksessasi huomauttanut, oli käsite 'lämpökuolema'. En nimittäin itse käyttänyt sitä sanaa, enkä vieläkään ymmärrä sen merkitystä. Liittyikö se siihen, että 'lämpöä syntyy sivutuotteena'? Joka tapauksessa en itse vielä osaa löytää tuolle termille paikkaa omassa ajatusrakennelmassani, so. olen tullut toimeen ilman sitä.

Ymmärrän etteivät Prigogine -sitaattini yms. vielä suinkaan riitä toimittajan valmiiden ja lopullisten ajatuskaavojen rajojen avaamiseksi. Mutta mainitsen vielä yhden lyhyen jutun Rondossa (toukokuu -86). Valt. kand. Martti Luoma kirjoittaa siinä aiheesta Taide ja sosiaaliset ilmiöt - lähinnä semiotiikan kannalta. Se on toistaiseksi selvin semiotiikkaa käsittelevä kirjoitus, joka on osunut kohdalleni. Kunnon optimistina siteeraan vielä siitä kolme lausetta: "...Viestin ominaisuudet eivät sinänsä merkitse mitään..."Onnistunut viestintä" on vain ilmaisu lähettäjän ja vastaanottajan koodiston samankaltaisuudesta... Koska käsitys sanoman itsenäisestä  sisällöstä hylätään, ei viestintä voi olla hyvää tai huonoa."

Tuo viimeinen tarkoitti oletettavasti em. arvoja absoluuttisessa, objektiivisessa mielessä, koska viestintäsuhteen osapuolille viestinnällä on subjektiivista arvoa - ymmärtämisen osoittamassa määrin.

Hän vielä toteaa: "Tieteen tehtävä vain ei ole arvostella musiikkia." (!)

Minun puolestani voit jättää tästä kopion  myös lehden toimittajalle, joka Bergström-lausunnostaan päätellen ei itse ole "sössöttävää tyyppiä".        
(Arvostelua voi sen sijaan kuvata! Itse en menetä mitään, koska Aamulehti ei tietääkseni ole ennenkään julkaissut mitään minua koskevaa.  Kansat soittavat on pyynnöstäni toimitettu yli vuosi sitten ko. lehdelle. Sinä sen sijaan voit menettää työpaikkasi!)

Vaikkakaan en tiedä mitään Lorenzin kuolemansynneistä, olen milloin tahansa valmis asettumaan saman pöydän ääreen ko. toimittajan kanssa (ilman papereita) puhumaan termien määrittelyjen takana olevista peruskysymyksistä. En osoittamaan viisauttani vaan osoittamaan, ettei hänkään lopulta tiedä - niin kuin en minäkään. Meillä on vain usko (maailmankuvamme), joka kylläkin - historian osoittamalla tavalla - on kyennyt siirtämään vuoria... mm. maansiirtokoneiden avulla.

Olen erittäin kiitollinen saamastani kritiikistä, sillä se on lähes ainoa tapa testata omaa rajallisuuttaan. Ikävää vain oli se, ettei tuossa kritiikissä ollut mitään sellaista, jota en olisi jo läpikäynyt - osin vuosia sitten. Siksipä odotankin mielenkiinnolla tulevaa keskustelua Bergströmin kanssa, joka - luettuaan Kansat soittavat - johdannon - piti teorioitani "erittäin kiinnostavina ja pitkän keskustelun arvoisina".
Terv. Ilpo

Ps. Anteeksi ehkä tyly suhtautumiseni lehden toimittajaan. Mutta asetuin vain kielellisesti samalle tasolle hänen kanssaan. Mikäli haluat toimittaa kirjeeni seminaarin osanottajille jälkikäteen, voit pyyhkiä viittaukset lehden toimitukseen kokonaan yli. Itse tein jo osan siitä tarkistusvaiheessa. IS.

 

27.11.86         - Aamulehti         - Keitele 27.11.86
(kirje eräälle nimettömälle toimittajalle)

Valitettavasti en ole ennättänyt vastata kirjeeseesi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saatuani kirjeesi olen entistä enemmän vakuuttunut siltä, että päivälehden palstat eivät ole paras mahdollinen paikka sen tyyppisille musiikkipohdiskeluille joiden parissa itse työskentelen. Nähtyäni Risto Pennasen artikkelin karsintaehdotuksineen ja saatuani tietää karsintaperustelut olen päätynyt siihen käsitykseen, että kirjeesi olisi todella tullut osoittaa suoraan minulle ilman välikäsiä. Lukuun ottamatta 'lämpökuolema' -termin käyttöä en nimittäin nähnyt yhtään väärinymmärrettyä tulkintaa Riston artikkelissa verrattuna siihen mitä Tampereella puhuin. Juuri tämä seikka lienee ollut syynä Riston yhteydenottoon, so. tiedusteluun, oliko  hän väärässä vai olenko minä puhunut puppua tai sekavia.        

Tässä lienee lähtökohta siihen, että olen puolestani ryhtynyt ottamaan kantaa. Koska oli sovittu, että tarkistan lopullisen tekstiasun, käytin mielelläni tätä mahdollisuutta todetakseni, että tuosta sensuroidusta versiosta puuttui lähes kaikki, mikä omasta mielestäni oli olennaisesti lähtökohtaani - entropiakäsitteen uudelleen-arviointia - valaisevaa. Minun ongelmani ei ole, onko ajatuksiani koskeva artikkeli liian pitkä tai lyhyt - minua kiinnostaa se, tulevatko esittämäni uudet näkökulmat esille vai eivät. Koska ko. artikkelista oli poistettu käytännöllisesti kaikki uusi informaatio, jäi jäljelle vain epämääräinen, päätön hakuammunta perinteisiä käsityksiä vastaan. Tuon torsojutun otsikoksi olisi silloin aivan hyvin voinut laittaa vaikkapa 'Saastamoinen löytänyt virheitä omista joikunuotinnuksistaan'. Epäilemättä se olisi soveltunutkin tarkoitukseen tarjota informaation sijasta 'kiinnostavuutta'.

Ymmärtäisin karsinnan siinä tapauksessa, että samaa informaatiota toistetaan tarpeettoman monta kertaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt esitettyjen asioiden olleen mielestäsi joko liian vaikeita, sekavia, vääriä tms. Tällöinhän artikkelia olisi pitänyt pyytää laajentamaan supistamisen sijasta. Pennasen artikkeli ei ollut mielestäni loistokas, mutta kylläkin ansiokas (esim. johonkin Jukka Hauruun verrattuna) yrittäessään totuudenmukaisesti kuvata ajatuksia, joiden ilmaisuun itselläni oli käytettävissä pitkästi toistakymmentä tuntia. En tiedä, olisinko itse pystynyt noin lyhyeen ilmaisuun.

Koetan välttää ennakkoluuloja kuin ruttoa. Ehkä sen ansiosta olen löytänyt kenties joitakin uusia, ennakkoluulottomia näkökulmia musiikkiin. Minulla ei todellakaan ole ollut mitään ennakkoluuloja Pennasen artikkelinkaan suhteen. Se mitä olen ajatellut ylipyyhityt tekstit nähtyäni, ei voi perustua ennakkoluuloihin vaan kylmiin faktoihin ja niihin pohjautuvaan loogiseen päättelyyn - joka sekin voi kyllä johtaa harhaan.

Koetan esittää vertauksen: Joku poliitikko kertoo jostain uudesta mallista esim. työttömyyden hoidosta. Lehtimies tekee asianmukaisen jutun, mutta hänen esimiehensä pyytää poistamaan siitä tuon nimenomaisen uuden mallin, koska ei satu olemaan samaa mieltä asiasta. Maatiaisjärkeni nimittää tällaista toimintaa sensuuriksi. Mielestäni toimituksen mielipiteet kuuluvat ko. poliitikolle (?), tai sitten ne julkaistaan yhdessä hänen sanomisiensa kanssa, so. tiltataan ne julkisesti - sen sijaan että yritetään saada tunnollinen toimittaja uskomaan ettei poliitikon sanoihin ole luottamista.

En usko monenkaan lehden tietoisesti noudattavan tällaista periaatetta. Jäljelle jää siis vain se mahdollisuus, että asiat joita  minä pidän tärkeinä eivät lehden toimituksen mielestä sitä ole. Asia olisi helppo kuitata, jos esittämäni mielipiteet olisi jo moneen kertaan läpikäytyjä ja julkisuudessa köykäisiksi havaittuja. Näin ei ole asianlaita. Olisiko sana 'ymmärtämättömyys' tässä kohdalleen osunut? Se olisi riittävän neutraali ilmaistakseen myös sen mahdollisuuden, että minä en VIELÄ osaa ilmaista ajatuksiani riittävän selkeästi. Varsinkaan lyhyessä ajassa. Se ei ole ihme, jos minulta itseltäni on mennyt neljännesvuosisata aikaa OPPIAKSENI - alan spesialistina - ajattelemaan nykyisellä tavallani. Toisaalta se paljastaa loogisesti sen, että en voi suhtautua 'ymmärtämättömyyteen' vahingoniloisena. Sehän on vain haaste itselleni yrittää puhua vielä ymmärrettävämmin "värien olemassaolosta musta-valkeassa maailmassa".

Mutta haaste on molemminpuolinen. Ehkä pitäisi ottaa oppia tieteen maailmasta: mitä oudompi tosiseikka, sitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tutkija kuvaa ja kertoo löytämästään. Varmaan asia ei välttämättä ole vieras lehtimaailmankaan tiedonvälittämisperiaatteille - ainakaan teoriassa. Eikä tuon löydön merkitystä kaikkien heti tarvitse ymmärtää. Olennaista on vain se, suljemmeko silmämme (tai suljemmeko muiden silmät) vaiko kerromme.

Asian monimutkaisuus ei aina poista sen tiedollista arvoa: voisimme tiivistää Einsteinin sanonnan "tarkistusten, lyhentämisten ja selvennysten" avulla lausekkeeseen E = mc2. Epäilemättä tuon yksinkertaiselta näyttävän kaavan selventäminen (= selittäminen) juuri tekisi sanoman kaoottiseksi päivälehden lukijoille. Ojasta allikkoon...

Ehdotit että kirjoittaisin musiikkifilosofiastani ilman entropian käsitettä. Minulle se merkitsee suunnilleen vastaavaa kuin jos Einsteinin suhteellisuusteoriaa yritettäisiin selvittää ilman suhteellisuuden käsitettä, Raamattua ilman Jumalaa jne. Tapanani on aloittaa siitä (improvisoidun musiikin problematiikan yhteydessä erityisesti. Ehdotuksesi suorasanaisesti tulkitsemanani merkitsee, "Koska Aamulehden lukijat eivät tiedä entropian käsitteen tarpeellisuudesta musiikissa, ei heille myöskään pidä kertoa siitä."

Oma periaatteeni on toinen: Viime vuosien aikana olen onnistunut salakuljettamaan entropian ja musiikin yhteyksiä joka ainoaan esitelmääni huolimatta siihen liittyvän uuden käsitemaailman mukanaan tuomista vaikeuksista. Pääasiana on ollut entropia-käsitteen tärkeyden tekeminen ymmärrettäväksi. Sama pätee tietysti käsitteeseen musiikillisten arvojen suhteellisuudesta. Aluksi on pyrittävä etsimään juuri tuota yhtä prosenttia, jolla on riittävän lukkiutumaton ajatusmaailma kyetäkseen omaksumaan  täysin entisiin kuvioihin soveltumatonta kysymyksenasettelua. Tuo yksi prosentti on se, jonka mukana kehitys pysähtyy tai kulkee eteenpäin.        
Veikkaan että myös sinun käsityksesi satunnaislukuperiaatteella toimivien sarjojen viestintäsisällöstä on nimenomaan siltä yhdeltä prosentilta saatua (jonka prosentin olet valmis jättämään huomiotta lehden lukijakunnasta).

Muistan, että eräs suurimpia innoittajiani 60-luvun puolessa välissä oli nimen omaan kevyen musiikin arvoista käyty lehdistökeskustelu. Mutta minullahan ei ole talousvastuuta... Viestin perillemeno on tietenkin myös omana tavoitteenani, mutta  jos sen varmistamiseksi on turvauduttava nollainformaatioon, jätän sen muiden huoleksi. Tässä asiassa minulla ei ole edes valinnanvaraa; tie on valinnut minut enkä minä tietä. Yritän realistina kuitenkin ymmärtää viestinnän mahdollisia lain-alaisuuksia - sitä, kuinka soittajan on vaikea vaihtaa täysin uuteen soittotekniikkaan vanhoilla päivillään (tai konkarihiihtäjän siirtyä yhtäkkiä luistelutyyliin). Sama pätee myös maailmankuvan romuttamiseen keski-iässä. Se onnistuu vain harvoille. Oma ikäpolveni on tässä mielessä jo enimmäkseen menetetty; sille voi ainoastaan esittää perinteisten käsityksen kritiikkiä, osoittaa miksi vanhat 'totuudet' eivät riitä ymmärtämään koko todellisuutta. Nuori polvi sitä vastoin kykenee ihmeteltävässä määrin sisäistämään hetkessä näkökulmia, joiden tajuaminen itseltäni on vaatinut vuosikymmeniä. Heille on mielekästä puhua uusista teoriamalleista, koska heidän tehtävänsä on puolestaan koetella niiden pätevyyttä yhä laajenevassa musiikin kentässä.

Jotta tähän kirjeeseen tulisi mukaan edes jotain ajatuksiani paljastavaa, palaan vielä satunnaislukusarjoihin. Tuollaisen  sarjan pääviestintäsisältö on         juuri se, mitä et ehkä haluaisi sen olevan: olla ennalta-arvaamaton! Siinä on improvisoidun  musiikin ikivanha leikkimieli... Yritän vielä valaista: Eikö tenniksen, pöytätenniksen, nyrkkeilyn, lähes kaikkien pelien viehätys perustu juuri siihen, että ne muistuttavat satunnaissarjoja (tietenkin annetun variaatiomäärän puitteissa), kun pyrkimyksenä on vastapelurin yllättäminen. Mitä muuta viestintäsisältöä ne tarvitsevat?        

Kaikki nämä (musiikilliset) pelit muistuttavat meitä siitä, että todellisuus ei - ainakaan vielä - myöskään ole täysin ennalta-arvattavissa. Eikö meidän pitäisi olla henkisesti valmiita kohtaamaan nuo yllätykset harjoittelemalla tuota kohtaamista vaarattomissa, abstrakteissa tilanteissa?

(Sinun viestintä-ideaalisi mukaan pelienkin tulisi noudattaa säännönmukaisia variaatiosarjoja, so. pelaajat opettelisivat vanhat pelit (~ sävellykset) "partituureista" ja toteuttaisivat ne ulkoa opittuine ylä- alakierresarjoineen... Improvisoinnista rangaistaisiin!)

Tarve tuottaa satunnaislukusarjoja muistuttavia 1-0-yllätyksiä lienee yksi inhimillisen toiminnan vanhimpia tarpeita - nimenomaan kommunikaatio-menetelmänä. Mitä vanhempia musiikkikulttuureita olen päässyt kuulemaan, sitä selvemmin tuo ajatus tulee niissä esille - kaikkein kristallisoiduimmassa muodossaan pelkkänä kahden muuntujan 1-0 -periaatteena. Ikävä kyllä, sellaiset esimerkit ovat tänä päivänä äärimmäisen harvinaisia aarteita.

Ja jos vielä palaamme entropiaan, olen sitä mieltä, että ko. lain tulkinta (= entropia, kaaoksena tai ajan suunta kaaoshakuisena) on yksi länsimaisen maailmankuvamme peruspilareita.

Ja tuo peruspilari on romuttumassa hyvää vauhtia. Itse yritän osaltani auttaa tuon suuntaista kehitystä musiikkihavaintojeni avulla. Jos musiikki hyväksytään informaatioksi, joutuu se välittömästi kihloihin entropiakäsitteen kanssa. 

Ja nimenomaan musiikissa olen näkevinäni osoituksia siitä, että entropiahakuisuus onkin inhimillisen toiminnan ja ilmaisun yhtä tärkeä ja välttämätön osapuoli kuin negentropiapyrkimyskin. Musiikki on minulle vain välikappale maailman ymmärtämiseksi - en voi irrottaa musiikkia muusta todellisuudesta erillään olevaksi mysteeriksi.

Ehkä tämä ongelman hipaisu auttaa sinua ymmärtämään kantaani. Luuletko, että helpolla luopuisin sanasta, jota yli 15 vuotta etsiskelin musiikin ulkopuolelta pystyäkseni jollain tavalla ymmärrettävästi puhumaan aikaisemmin käsittelemättömistä musiikin ilmiöistä - tarvitsematta lähteä salatieteiden kielikuviin?

Minä käytän entropiakäsitettä vain ja ainoastaan siksi, että tuo yksi käsite riittää selvittämään tuhansia musiikkiin liittyviä kysymyksiä, joihin ei tähän saakka ole löydetty tyydyttävää selitystä muilla keinoin tai joita ei ole tiedetty kysymyksiksi lainkaan. Kokonaan toinen seikka on se, että jouduin ko. käsitteen tulkinnan 'epäortodoksiseen' joukkoon. Paluuta menneeseen ei kuitenkaan näytä olevan näköpiirissä. Vaikeatajuisuus on helppotajuisuuden ensimmäinen aste. Se siitä.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että Risto Pennasen artikkeli olisi ollut julkaisukelpoinen sellaisenaan. Toisaalta melko tarkalleen vuosi sitten on Tammelta ehdotukseni mukaisesti tiettävästi lähetetty Kansat soittavat -kirjani arvostelukappale lehtenne toimitukseen, mutta tietääkseni sitä ei ole Aamulehdessä arvosteltu.

Koska Tampereen esitelmämatkani uutisena on jo vanhentunut mutta kirja ei, ehdotankin että Risto voisi tehdä kirja-arvostelun esitellen samalla musiikki-filosofiaani siinä yhteydessä. Koska olen järjestyksen ihminen, olisi mielestäni tällaiset vanhat 'rästityöt' saatava ensin pois päiväjärjestyksestä, ennen kuin voidaan jatkaa jalat maassa kiinni. Kun nuo asiat on hoidettu, palatkaamme mahdollisuuteen kirjoittaa tuo 90 rivin artikkeli.

Eräs toinen erittäin mielenkiintoinen mahdollisuus olisi siirtää tämä kirjeenvaihto lehden palstoille. Se saattaisi todella synnyttää mielenkiintoa näihin outoihin asioihin tässä kummallisessa maassa. Avoimuuden periaate esiintyisi silloin todella edukseen. näitä kirjoituksia on varmasti mahdollisuus tiivistää

Muuten olen sitä mieltä. että satunnaislukusarja-käsite on nimi sellaisille sarjoille, joiden järjestäytyneisyyttä emme vielä tunne.        

Ystävällisin terveisin:         
Ilpo Saastamoinen

(Liitteenä Murui-intiaanien soitteen fraasisarja Keiteleen oudommasta... sekä Ostjakkien nars juh soitteen fraasisarja)

(PS II)         Olen kirjoittanut näin laveasti, koska saan äärimmäisen vähän varteen otettavaa kritiikkiä mielipiteistäni. Siitä syystä olen takertunut näin innolla kirjoitukseesi, joka minulle edustaa eräänlaista aarretta koettaessani testata näkemyksiäni suhteessa perinteisiin käsityksiin. Ehkäpä voit lukaista Kansat soittavat -johdannon ja osoittaa siellä mahdollisesti olevat yksiselitteisesti pieleen menneet väitteet.          Terv: I.S.

 

3.12.86 Keskisuomalainen - PÄIVI LEHIKOINEN (> Ks. Isot henkilöhaastattelut):
Ilpo Saastamoinen romuttaa absoluuttisia arvoja - Musiikki - informaatiopeliä
(Kuvateksti I: Musiikin vastaanottamistapahtumaa voi Ilpo Saastamoisen mielestä verrata lukkoon ja avaimeen. "Tiettyyn lukkoon käy vain tietty avain."
Kuvateksti II: "Lähtökohtana on miniminä kaksi enemmän tai vähemmän toisiaan vastaavaa todellisuutta, esittäjän ja kuulijan, jotka yrittävät kommunikoida keskenään."
Kuvateksti III: "Nautinnollinen tilanne on silloin, kun musiikin esittäjä ja sen kuuntelija ovat lähes tasapelitilanteessa.")

"Universaalia musiikkia ei ole olemassa kuin hyvin yleisellä tasolla, informaation ja yleis-inhimillisyyden tasolla", tiivistää musiikin monitoimimies Ilpo Saastamoinen. Niin musiikin kuin muutkin taidemuodot hän näkee informaationa, yksilöiden ja yhteisöjen kommunikaatiopelinä. Tällä hetkellä kansanmusiikin viestit eivät pääse määränpäähänsä, mutta musiikinlajin tulevaisuuden Saastamoinen näkee valoisampana.

Keiteleläinen säveltäjä-muusikko-tutkija-opettaja Ilpo Saastamoinen toteaa musiikin informaation olevan universaaliuden sijaan sisäänpäin kääntynyttä. "Musiikilla on kaksi funktiota eli toinen puoli musiikista on tehty vahvistamaan yksilön identiteettiä ja toinen puoli yhteisön identiteettiä."

Monimutkainen, improvisaatiota käyttävä musiikki on ominaista yksilöiden sala-kielenä toimivalle musiikille. Yksilöllä on musiikissaan tietty määrä sääntöjä, joita hän noudattaa, mutta toisaalta musiikille on ominaista ennalta-arvaamattomuus.

Yhteisöä palvelevalle musiikille puolestaan on ominaista tietty toistuvuus, säännön-mukaisuus, jopa konservatiivisuus. "Yhteisön musiikki toimii salakielenä muihin yhteisöihin päin, vahvistaa yhteisön keskinäistä identiteettiä. Ne, jotka osaavat musiikin, hyväksytään yhteisön jäseniksi. Verrattuna naapuriyhteisöihin tietyn yhteisön musiikki on monimutkaista", Saastamoinen analysoi.

Sekä yksilöiden että yhteisöjen musiikkia voidaan tehdä monimutkaisesti tai yksinkertaisesti.
"Jos musiikista puuttuu yksilöllisyyden tai yhteisöllisyyden funktio, se tuhoutuu. Kansanmusiikista yksilöllinen improvisointi on pian lähes tuhoutunut. Nuoriso sen sijaan on valinnut luomisen tien soittamalla rokkisooloja kellareissa."

Esittäjän ja kuuntelijan peli
Ennalta-arvaamattoman musiikin voima on Ilpo Saastamoisen mukaan pelin viehätyksessä. Nautinnollisin tilanne on silloin, kun musiikin esittäjä ja sen kuuntelija ovat lähes tasapeli-tilanteessa. Aloitus on esittäjällä ja kuuntelija puolestaan yrittää hakea jatkoa ymmärtämälleen musiikin muotokielelle.

"Kun kappaleen kerran kuulee, muodostaa siitä kuvan, jota vain tarkentaa kuullessaan esityksen toistamiseen. Harvoin on olemassa musiikkia, josta ei olisi jonkinlaista ennakkokuvaa mielessä."

Saastamoinen toteaakin jaon aika- ja tilataiteisiin olevan vanhentunut. Niin kuvia, musiikkia kuin tekstiäkin voi käsittää samalla tavalla eli informaationa ja kahden pelinä.
"Musiikissa on hienosyisiä vivahde-eroja, jotka jakavat kuuntelijat tiettyihin homo-geenisiin etnisiin ryhmiin. On ryhmiä, jotka ymmärtävät jousimusiikin kieltä, kirkkomusiikin kieltä tai esimerkiksi rockmusiikin kieltä."

"Valtaosa musiikista on ihmiselle yleensä liian monimutkaista. Niinpä ihminen ryhtyy seuraamaan pienen musiikinlohkon ennalta-arvaamattomuutta ja -arvattavuutta älyllisesti. Loppuun musiikkiin suhtaudutaan tunteenomaisesti." 

Primitiivistä musiikkia ei ole
Vaikka Ilpo Saastamoinen sanoo musiikin informaation olevan sisäänpäin kääntynyttä, sanoo hän musiikin sisältämän informaation olevan moneen muuhun informaation lajiin verrattuna kuitenkin helpompaa jäsentää. "Jos musiikin jujua ja pelisääntöjä alkaa etsiä, sen yleensä löytää ja musiikkia pystyy seuraamaan", rohkaisee Saastamoinen.

Hän ei käytä termiä primitiivinen musiikki, sillä se kertoo ainoastaan sanojan suhtautumisesta, ei itse musiikista.
"Primitiiviseksi kutsuttu musiikki on monesti muotorakenteeltaan paljon moni-mutkaisempaa kuin tunnustettu sinfonia, ja sen muotorakenteen selvittäminen voi viedä kuukausia."

Ilpo Saastamoisen yksi intohimo ovat vanhat matkakirjat. Hän sanoo niiden heijastelevan mielenkiintoisesti käsityksiä muista kulttuureista.
"Yhdessäkään kirjassa ei suhtauduta esteettisessä mielessä positiivisesti muihin etnisiin kulttuureihin. On aina löydettävä jotain, mikä on alempana olevaa kuin oma ja sitä voi sitten nimitellä vaikka primitiiviseksi."

Absoluuttiset arvot harhaa
Yksi Ilpo Saastamoisen työtä ohjaava tekijä on kiinnostus romuttaa absoluuttiset arvot musiikkia arvioitaessa. Koska musiikki on informaatiota, löytyy sen arvo lähettäjän tarkoituksen ja vastaanottajan tulkinnan välisestä suhteesta, eikä yleis-päteviä, objektiivisia arvoja ole olemassa.

"Vastaanottamistapahtumaa voi verrata lukkoon ja avaimeen. Vain tietty avain käy tiettyyn lukkoon, yleispäteviä avaimia ei ole olemassa. Lähtökohtana on miniminä kaksi enemmän tai vähemmän toisiaan vastaavaa todellisuutta - esittäjän ja kuulijan - jotka yrittävät kommunikoida keskenään."

Saastamoiselle tietämättömyys objektiivisista arvoista on totaalista. Vain oman arvo-järjestelmänsä voi tietää, mutta sekin muuttuu koko ajan. Objektiivinen arvojärjestys on käsitteellinen mahdottomuus.

"Tietty kulttuuriyhteisö tiettynä aikana on jossain mielessä identtinen [jäseniltään], sillä tietyt musiikkikokemukset ovat tapahtuneet yhteisön jäsenille samassa järjestyksessä. Kun homogeeninen yhteisö on yhtä mieltä musiikista, syntyy harhakäsitys objektiivisesta arvojärjestelmästä."

Ilpo Saastamoinen näkee esimerkiksi kriitikoiden roolin objektiivisuuden edustajina loppujen lopuksi toimivan itseään vastaan, herättävän lukijoissa järjestelmän tuhoutumista edistävän vastareaktion. Tiedotusvälineiden ohella toinen yhteen muottiin puristava tekijä on koululaitos. Myös musiikkioppilaitokset saavat Ilpo Saastamoiselta kritiikkiä tukeutumisesta yksipuolisesti klassisen musiikin perinteeseen. 

Kansanmusiikki nousee uudelleen
Tällä hetkellä kansanmusiikki on kriisissä lähes joka puolella maailmaa eli viesti "objektiivisesti hienommastä musiikista" on saatu leviämään ympäri maapalloa. Jotain vahvoja alueita on säilyttänyt oman identiteettinsä, kuten Turkin kaupunkilais-kansanmusiikki.

Saastamoinen ei kuitenkaan maalaile synkkiä tulevaisuudenkuvia massakulttuurin vyörymisestä, vaan hän toteaa olevansa ehdoton optimisti, joka luottaa ihmisten silmien avautumiseen. Hän ennustaa ihmisten alkavan erikoistua pieniin vähemmistökulttuureihin.

"Ihmiset tajuavat väistämättä, ettei eroa monimutkaisen ja yksinkertaisen musiikin välillä ole olemassa eri kulttuureiden välillä, vaan missä tahansa valitussa musiikissa on molempia musiikkityyppejä."

Ilpo Saastamoinen toteaa tekevänsä eliittityötä, sillä hän saa itse määrätä työnsä suunnan - toisaalta valinnan hintana on mm. elintason heikkeneminen.

Työhön kuuluu niin säveltämistä, tutkimista kuin opettamistakin. Painopistealueina ovat lähinnä suomalais-urgilainen sekä saamelainen musiikki. Pääosan musiikin ammattilaisista hän näkee olevan palkkiojärjestelmän oravanpyörässä, jossa on tehtävä, mitä tilataan.

"Raha olisi enemmän tarpeen harrastajille ja myös alueradiotoimintaan kannattaisi panostaa. Ammattilaiset sen sijaan kaipaavat apurahojen ja ammattititteleiden sijaan työtilaisuuksia ja yleisöä. Kun on olemassa instituutiot, ei olla vastuussa itselleen, vaan mesenaateille. Onneksi mikään instituutio ei ole niin vahva, että se pystyisi tuhoamaan luovuuden", Ilpo Saastamoinen sanoo.
PÄIVI LEHIKOINEN

 

10.12.86 Iisalmen Sanomat - SEPPO HEIKKILÄ:  Modernisoija ei käytä primitiivinen -termiä
(> Isot henkilöhaastattelut)
... Ilpo Saastamoinen, joka on asunut viimeiset kuusi vuotta Keiteleellä. tunnetaan taiteilijana ja musiikkifilosofisena ajattelijana. Hän yrittää puhua ihmiselle uudesta tavasta suhtautua musiikkiin.

Musiikkinautintoon sisältyy ainakin arvomaailman palasia - ellei peräti yhtenäinen näkemys. Siis ei ole kysymys pelkästään musiikista. Nauttiminen on kenties seuraus eikä primäärinen ilmiö. Koemme oivalluksen ja voimme sanoa rakastavamme musiikkia. Näin pohdiskelee Saastamoinen ainutlaatuisessa kirjassaan Kansat soittavat.

Mainittu kirja on saanut hyvin myönteistä palautetta. Musiikinopettaja ja kriitikko Pekka Toivanen sanoo teoksen olevan kansainvälisesti ainutlaatuisen; vastaavan tasoista ja laajuista antologiaa ei liene julkaistu millään muulla kielellä. Toivanen kehottaa kuuntelemaan kirjan kappaleiden esityksiä mahdollisimman paljon

nuotintojen kanssa, sillä kuultu ja nähty yhdessä helpottavat sävelmässä piilevien 'jujujen' löytämistä ja täten lisäävät musiikillista kokemusvarastoa.

Saastamoinen tunnetaan kansanmusiikin modernisoijana ja puolestapuhujana. Hän kieltäytyy käyttämästä termiä primitiivinen musiikki. Säveltäjän mukaan nousussa oleva kansanmusiikki sisältää samalla tavalla musiikillisia arvoja kuin mikä muu musiikki tahansa...

 

8.1.87 Demari - Pekka Gronow: Musiikin koko kirjo
Marja-Leena Kuitunen ja Pirkko Moisala: Kansojen musiikkia.
Otava, 67 mk. Kasetit 316 mk.

Maailma pienenee nopeasti. Meillä on jo neljännesvuosisadan ajan ollut tilaisuus tutustua maailman musiikkiin tavalla, joka olisi ollut edellisille sukupolville ennen LP-levyn kehitystä täysin mahdotonta. Viime vuosina musiikin hakuteokset ovat käsitelleet Otavan isosta musiikkitietosanakirjasta lähtien myös Euroopan ulko-puolisten maiden musiikkia ja pikku hiljaa se on löytänyt tiensä musiikin-opetukseenkin. Nyt on taas ohitettu yksi merkkipylväs: käsissämme on ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys Euroopan ulkopuolisten maiden musiikista...

... Samalla tavoin olisi mahdollista havainnollistaa vaikkapa afrikkalaisia rytmejä tai balilaisia asteikkoja esimerkkinä siitä, miten musiikkia voidaan rakentaa täysin eri tavalla kuin meillä. Tätä puutetta korvaisi osittain Ilja Saastamoisen Kansat soittavat, mutta valitettavasti se ei ole ehtinyt mukaan lähdeluetteloon.

Voidaan myös kysyä, eikö kirjaan olisi kannattanut ottaa mukaan luku eurooppalaisesta musiikista, jotta nähtäisiin, miltä meidän oma musiikkimme näyttää etnomusikologin silmillä. Tätä ei paljonkaan korvaa amerikansuomalaista musiikkia käsittelevä lyhyt luku, joka jää pinnalliseksi. Mutta kaikkea ei saa yksiin kansiin. Kansojen musiikkia on tervetullut ja tarpeellinen kirja.
PEKKA GRONOW

 

19.2.87 to Nurmijärven kureeri N:o 8, s. 11 - Pohjantahti soitti pääkirjastossa
(Kuvateksti: P o h j a n t a h t i -yhtye esitteli kansanmusiikkia pääkirjastossa sekä musiikkiesimerkein, että kertoen siitä, mitä näennäisesti yksinkertaisen musiikin taakse kätkeytyy.)

Tiistai-iltana Pohjantahti -yhtye kertoi musiikillisin ja sanallisin esimerkein millaista on eri kulttuurien musiikki ja miksi. Esitys on suunniteltu juuri kirjastoja varten - myönteisten kokemusten kannustamana.

Esimerkit ovat Ilpo Saastamoisen kirjasta Kansat soittavat. Kirjassa kerrotaan noin 50 primitiivisen kansan kulttuurista ja musiikkiperinteestä. Kirjaa käytetään oppi-materiaalina mm. Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa sekä Sibelius-Akatemiassa.

- Esitämme etupäässä suomalais-ugrilaista musiikkiperinnettä, sanoo Ilpo Saastamoinen. - Olen tutkinut vuosia tämänkaltaista musiikkia. Se ei ole helppoa musiikkia vaikka siltä kuulostaakin.

- Primitiivinen musiikki on usein liian monimutkaista, jotta ihminen voisi mieltää sen kerralla. Siksi sitä sanotaan helposti yksinkertaiseksi. Kuitenkin saamelaisilla löytyy 20-, jopa 50-jakoisia rytmejä. Morse-viestitys kuulostaa yksitoikkoiselta, mutta siihen kätkeytyy hyvin paljon sille, joka sen osaa.

- Ei voida sanoa, että musiikki olisi kehittynyt yksinkertaisesta monimutkaisemmaksi vaan, että on yksinkertaisempaa musiikkia sekä moninaisempaa musiikkia. Yksinkertaisemmassa musiikissa tulevan arvattavuus on suurempi. Improvisaatiossa

arvattavuus on vaikeampi. Yhden esittäjän improvisaatio on tuon henkilön henkilökohtaista salakieltä. Ryhmällä voi myös olla improvisaatiosisältöisiä esityksiä, jolloin salakieli on ryhmänsisäistä. Esimerkkinä karjalaiset itkuvirsien laulajat.

- Musiikkia on käytetty erilaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Shamaanimusiikilla, joka ymmärtämättömän kokee tasaisina rummutuksina, on tietty tarkoitus. Tuo musiikki on ehkä kaikkein yksinkertaisinta, mutta sen tarkoitus on tuottaa mielikuvia aivoista, sillä monotoninen lyöntirytmi ei synnytä kokemusta musiikista itsestään vaan kokemuksen musiikin avulla.

- Mongoliassa sekä Tiibetin buddhaluostareissa kaksi tai jopa kolmiääninen yksinlaulu kuuluu musiikkiperinteeseen. Itseltäni tuon laulutavan oppiminen vei pari vuotta. Oman kokemuksen kautta primitiivisen musiikin hienous ja taito vasta ovat auenneet ja harhakuvien runsaus selvinnyt.

 

Kansat soittavat (sis. TV-ohjelma)

26.2.87 to Ilta-Sanomat - Vapaalla - Ritva Leino: Shamaanista menoa
- ’Kansat soittavat’ - Koulu-TV 1987 pe TV 1 klo 10.10
(Kuvateksti: Pohjantahdin shamaanirytmit vievät mukanaan ties minne)
Kalevalan päivän viikolla KOULU-TV tarjoaa tarttuvaa menoa tšeremissien, votjakkien ja eskimoiden malliin. Tämä ei ole vitsi; Suomalais-ugrilainen kansanmusiikki á la Pohjantahti on oikeasti kova juttu.        

Erkki Ilon ohjaama KANSAT SOITTAVAT vie mukanaan rytmin alkulähteille. Tuohinaamareihin ja shaamanirytkyihin pukeutunut kolmikko, Ilpo Saastamoinen, Kalle Fält ja Pekka Nylud, loihtii kurkustaan unohdettuja ääniä. Ilpo Saastamoisen  käsikirjoittama ohjelma puhuu kulttuurimme yksipäistymistä ja          ihmisen alistamista vastaan.

Ryhmän esityksissä on huumoria, voimaa, aitoa tunnetta ja asiaa. Tekee hyvää nähdä narinantapaisen muuttuvan villiksi alkurytmiksi - siinä on sitä järkeä ja tunnetta sopivassa sekoitussuhteessa.        
- Shamanistinen musiikki on lähes tutkimaton alue. Tällainen erittäin vanha kansan-musiikki on hyvä esimerkki näennäisestä yksinkertaisuudesta. Viime talvena tein puoli vuotta töitä analysoidessaan yhtä sävelmää, sanoo Ilpo Saastamoinen.         

Pohjantahti-yhtye on erikoistunut suomalais-ugrilaiseen musiikkiin. Ryhmä on edustanut Yleä viime vuonna EBU:n nykykansanmusiikin festivaaleilla Espanjassa.
Ohjelmassa kuullaan kurkkulaulua, eskimorytmejä ja kolttien leuddeja rumpujen ja nars-juhin säestyksellä. Marilainen Tauti kaataa sekoittaa menneen nykypäivään.

Pohjantahti on tehnyt melkoisen kulttuuriteon kaivaessaan esiin unohdetut shamanistiset rytmit. Esi-isiemme rukoukset on taidettu sittenkin kuulla. Ihmisen on hyvä tietää mistä on tulossa, jotta aavistaisi minne on menossa.         

Näitä katselee ja kuuntelee sopivin väliajoin aina vaan uudestaan.
RITVA LEINO

>27.2.87 pe   TV-1 klo 10.10 (Koulu-TV) "Kansat soittavat"

27.2.87          Helsingin Sanomat - Pirkko Kotirinta: Pohjantahti alkumusiikin lähteillä
TV 1 tänään 10.10 (Kuvateksti: Shamaaneja lepotauolla. Naamioiden takana piileskelevät IS, KF ja PN.)

Kun Sakari Pälsi osui matkoillaan kuulemaan kielisukulaisten musiikkia, se hämmensi: "...ei se oikeastaan ollut laulua eikä rallatusta", Pälsi ihmetteli muistiin-panoissaan. K. A. Gottlund kirjasi hänkin ylös huomioita "harjoittamattomasta ihmisen äänestä, joka ei ole vielä korottanut itseään lauluksi". Pälsi ja Gottlund eivät pystyneet kuulemaan, mitä kuulivat, ymmärtämisestä puhumattakaan.

Ilpo Saastamoinen on suunnitellut yhdessä Pohjantahti-yhtyeen kahden muun muusikon, Pekka Nylundin ja Kalle Fältin kanssa ohjelman, jonka avulla voi testata, mihin itse kunkin musiikillinen ymmärrys venyy. Sen on ohjannut ja tuottanut Erkki Ilo.

Pohjantahti lähestyy suomalais-ugrilaisten kielisukulaistemme ja arktisten kansojen musiikin kaukaisia juuria, mutta mitään museorainaa aiheesta ei ole tehty, päin-vastoin. Ikivanhoihin rakenteisiin pohjaavasta musiikista ei tuputeta historiallisia tietoja, vaan luotetaan katsojan oivallukseen.

Ohjelmassa kuullaan mm. vogulien, saamelaisten, tseremissien ja votjakkien musiikkia. Viimeksi mainittujen Emmä tiiä -laulussa kannattaa kuunnella rytmisen rakenteen lisäksi oudon kuuloista, nasaalia ja vahvalla vibratolla värähtelevää ääntä, joka ei tule munniharpusta. Se on ihmisääntä, kurkkulaulua, jonka parikin tekniikkaa Ilpo Saastamoinen hallitsee, Sääli, että kamera jättää laulajan piiloon.

Pohjantahti käyttää musiikissaan elementtejä, jotka erottavat alkuperäiskansojen musiikin länsimaisesta perinteestä: monimutkaisia tahtilajeja, huippusointu-perussointu -tehon puuttumista, viisisävelikköä suppeampia asteikkoja ja erikoisia äänenmuodostustapoja. Mukana on silti mm. sähköbasso.

Alkuperäiskansojen musiikin ja yksinkertaisuuden välille ajatellaan usein yhtäläisyysmerkit, aivan turhaan ja virheellisesti. Riittävän monimutkaisella kun on taipumus tulla koetuksi yksinkertaisena - malliesimerkkinä vaikkapa saamelaisten joiku, joka saattaa kulkea 20/8 tahtilajissa.

Shamaanit osasivat hyödyntää yksinkertaisuuden. Pohjantahti on löytänyt perus-idean, mutta tekoälyn aikakaudella kuulijoilla ei ole enää kykyä vastaanottaa. Vai onko?
Ohjelma uusitaan  ma 23. maaliskuuta.
Pirkko Kotirinta

 

27.2.1987 pe Aamulehti - ANJA MULARI-IKONEN:  Kuulkaa pätkä suohon naurettua (Tv 1 - 10.10)
Pohjantahti-yhtyeen kansanmusiikkiesityksessä Kansat soittavat riittää katsottavaa ja kuultavaa muillekin kuin koululaisille, joita varten tämä koulu-tv:n ohjelma on tehty.

Monet kansanmusiikkimuodot ovat kuolleet länsimaisen kulttuurin puristukseen. Jotain on sentään pelastettu. Pohjantahti-yhtye herättää henkiin osin lähes suohon nauretut laulut. Kun on kyse musiikkiohjelmasta, erityisesti kannattaa kuunnella. Ilpo Saastamoisen tekemä puhuttukin teksti antaa ajattelun aihetta.

Muistutan, että rockmusan turruttamilla korvilla saattaa olla vaikea kuulla yksin-kertaisen kansanmusiikin monimutkaisuutta. Kuunnelkaapa esim. ohjelmassa esitettävää saamelaista joikua. Vaikka laululla ei tunnosta olevan päätä eikä häntää, tämä 20-jakoinen joiku on paljon monimutkaisempi kuin mikä tahansa listan kärkeen yltänyt popmusiikki.

Myös kansanmusiikista voi nykynuoriso löytää ihan mitä vain, jos vain tietää mitä hakee. Kuunnelkaapa esim. marilaista kansanlaulua Tauti kaataa.

Pohjantahti-yhtyeessä musisoivat Ilpo Saastamoisen lisäksi Kalle Fält ja Pekka Nylund. Yhtye on erikoistunut suomalais-ugrilaisten kansojen musiikkiin. Tässäkin ohjelmassa on muualta vain yksi eskimolaulu. Yhtyeen esiintymispukuihin on saatu malli Altailta ja Siperian voguleilta. Nämä käyttivät mm. tuohinaamareita karhunpeijaisissa.
ANJA MULARI-IKONEN

 

27.2.1987 pe Kansan uutiset - Hilkka Vuori: Musiikkia vuosituhanten uumenista
TV 1 klo 10.10
(Kuvateksti: Pohjantahti -yhtyeen muodostavat Ilpo Saastamoinen, Kalle Fält ja Pekka Nylund, jotka tässä kätkeytyvät tuohinaamioiden taakse. Kansat laulavat -ohjelman uusinta on maaliskuun 23. päivänä, mutta silloinkin päivällä, Koulu-TV:n tunteina. Iltalähetysaika olisi paikallaan.)

Koulu-TV tarjoaa tänään ohjelman, jonka toivoisi sijoitettavan myös iltalähetysaikaan. ’Kansat soittavat’ -puolituntinen avaa uskomattomalla tavalla tien suomalais-ugrilaisten kielisukulaistemme ja arktisten kansojen musiikkiin.
Ohjelman suunnittelu on Ilpo Saastamoisen ja Pohjantahti-yhtyeen käsialaa. Yhtyeen muodostavat Ilpo Saastamoisen lisäksi Kalle Fält ja Pekka Nylund.

Pohjantahti-yhtye koki todellisen työllisyyskautensa Kalevalan juhlavuoden aikana, mutta yhä edelleen sen jäsenet musisoivat yhdessä, esiintyvät seminaareissa ja musiikkitapahtumissa sävellys-, opetus- ja tutkimustyönsä lisäksi.
Asiantuntijoille  Pohjantahti-yhtyeen esitykset kertovat monimutkaisista tahtilajeista, viisisävelikköä suppeammista asteikoista, erikoisista äänenmuodostustavoista jne.

Mutta vaikka ohjelman seuraaja ei kykenisikään erittelemään sen tarjoamia musiikkiteoreettisia yksityiskohtia, hän saattaa täysin siemauksin nauttia esityksistä - edellyttäen, että uskaltaa olla ennakkoluuloton.
- Ohjelma alkaa yhdelle ainoalle sävelelle perustuvalla kolttalaululla, leuddilla. Sitä seuraavat eskimoiden käyttämä "sisäänhengityslaulu", saamelaisten joiku, sekä  useita mansien (vogulien), marien (tsheremissien), hantien (ostjakkien) ja udmurtien (votjakkien) kansanlauluja.

Aivan erityisen imeviä ovat nämä viimeksi mainitut suomalais-ugrilaisten kansojen , sävelmät. Ohjelmaan ovat sen tekijät valinneet shamaanihenkisiä lauluja - Vipusen loitsua, Lemmin poikaa, Tauti kaataa.  Shamaanihenkeä vahvistavat puvut ja liikkeet, tuohinaamiot, poronsarvet; pehmeästi tömähtelevä liikehdintä, salaperäiset noitarummut, helistimet, nars juh -soittimet, kanteleet.        

Nautittavaa on esityksiin liittyvä, huumori mm. marilaiseen säkkipillisoitelmaan sovitetussa kansanmusiikin keruumarssissa. Enkä suostu ymmärtämään sellaista rockmusiikin ystävää, joka ei marilaisissa Tauti kaataa
-rytmeissä löytäisi ihan kaikkein ominta musaansa.

Tässä onkin eräs Kansat soittavat -ohjelman ydinasioita. Se rakentaa siltaa vuosituhansien yli kaivaessaan vuosikymmenen kätköistä arkistoissa säilyneitä säveliä, joita T. I. Itkonen, A. O. Väisänen ja Armas Launis onnistuivat tallentamaan aivan viime tingassa juuri ennen niiden lopullista unohtumista.

Ilpo Saastamoinen toteaa ohjelmassa, että näitä lauluja laulettiin niille, jotka eivät mitään ymmärtäneet, odottamaan niitä, jotka toivottavasti ymmärtävät. Kansat laulavat -ohjelma on vahva todistus monenlaisen kulttuuriperinteen tarjoamasta rikkaudesta, jota ei ole lupa tuhota.
HILKKA VUORI

 

27.2.87 pe Kaleva - Matti Ripatti: Kiehtova matka alkumusiikkiin  -  TV 1 klo 10.10
Kansanmusiikki on paljon muutakin kuin kalevalaista kantelointia, pohjalaista viulun sahausta urkuharmoonin säestyksellä tai kelttiläistä pillipiiparointia. Ohjelmassa Kansat soittavat tästä todistaa Pohjantahti-yhtye, joka esittelee lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen hämmästyttäviä sävelaarteita.

Ilpo Saastamoisen, Pekka Nylundin ja Kalle Fältin muodostama Pohjantahti käsittelee perinnettä vapaasti ja käyttää kansansoittimien rinnalla esimerkiksi sähkökitaraa ja -bassoa sekä moderneja puhaltimia. Silti esitykset ovat ehdottoman aidon tuntuisia ja niissä elää muinaisaikojen yhtä aikaa eksoottinen ja sielun syvimpiä säveliä näppäilevä henki.

Pohjantahti etsii musiikista sekä leikkivän luovuuden juuria että vanhakantaista shamanistista potkua. Ihannetapauksessa yleisön siis pitäisi joko alkaa soittaa heidän kanssaan tai langeta loveen. Vaikka näin pitkälle ei päästäkään, Pohjantahdin kuuleminen ja näkeminen on riemastuttava elämys.

Erkki Ilon ohjaama ja Ilpo Saastamoisen suunnittelema Kansat soittavat on aseista-riisuva oppitunti arktisten kansojen musiikista. Enimmän aikaa Pohjantahti musisoi milloin Kolttaleuddia tai zühtü-joikua, milloin marien tai votjakkien lauluja. Musiikin lomassa Harri Manner lukee Saastamoisen ylen viisaita lauseita alku-musiikin olemuksesta.

Kaiken muun ohessa Pohjantahti osoittaa, ettei kansanmusiikkia ole mitään syytä pitää jotenkin alkeellisempana kuin taidemusiikkia.

Saastamoinen itse on analysoinut esimerkiksi joikuja, jotka kuulostavat harjaantumattomissa korvissa äärimmäisen yksinkertaisilta. Lähemmin tarkasteltuna niistä kuitenkin paljastuu niin monimutkaisia tahtilajeja ja rakenteita, etteivät ne tutkijan mukaan lainkaan häviä sinfonioille kompleksisuudessa...

Kansat soittavat käärii painavan sisältänsä mainioon kuvalliseen asuun. Pohjantahdin villeissä asusteissa ja antautuneessa esiintymisessä on rinnan huumoria ja syvältä kouraisevaa voimaa. Ohjelmassa on vain yksi vika: useimmilta aikuisilta se jää lähetysajan vuoksi näkemättä.
MATTI RIPATTI

[Jatkuu osassa IV:] Päiväämätön 1987- Kouluradiolehti: Kansat soittavat