1991 KEITELEEN OUDOMPI NUOTTIKIRJA I

 

Armas Launis: Murjaanien maassa, WSOY 1927
s. 164-165         Erittäin hauska ja mieleenpainuva on seuraava, suurta soitannollista älyä kysyvä seuraleikki. Rabah ben Omar poistuu hetkeksi joukosta. Muut läsnäolijat sopivat siitä, että Rabahin on pöydällä olevalla kynttilällä sytytettävä toinen kätkössä oleva kynttilä ja pantava se erääseen muurin syvennykseen. Tehtävän saaneen ainoana ohjeena on, meillä vastaavaan leikkiin kuuluvasta käsien paukutuksesta poiketen, kuitralla esitetyt kaksi yhä samana toistuvaa lyhyttä sävelaihetta, joista toinen on myöntävä, toinen kieltävä. Rabah kutsuttuna saapuu sisälle. Hän ottaa aluksi muutamia tyyniä tanssiaskeleita vieraiden keskellä tunnustellen eri suuntiin viittoilemalla, mitä hänen tehtäväkseen lienee annettu. Milloin hänen toimintansa on sensuuntaista, että se johtaa sovittuun tulokseen, soi kuitrassa myönteinen sävel. Mutta pienimmästäkin harhaliikkeestä siirtyy herkkävivahteinen soitto kielteiseen sävelaiheeseen. Kumpikin sävelmistä kuvastaa oivallisesti sille omistettua on- ja ei-ajatusta. Tietenkin sisältyy soittoon sitä paitsi voima- ja nopeusvaihteluita, epäröintiä ja äkkikäänteitä, jotka antavat sille milloin jännittävää, milloin naurua nostattavaa lisäluonnetta. Soittajan osuus leikin onnistumisessa on ehkä suurin, hän kun ylivoimaisesti hallitsee soittoaan ja soitintansa, mutta säveliä herkästi tajuavin askelin hiipii ja liikehtii myös tehtävän suorittaja, Rabah. Mykän toiminnon ja soiton kiinteä yhteis-toiminta tässä leikissä muistuttaa lähinnä jotain pantomiimiä. Palaapa syystä kylläkin taasen nuorekas vilkkaus miestenkin parveen.

s.304 ...Kuluu kotvan aikaa, ennen kuin se (arabialainen kantele) on saatu viritetyksi. Erikoisella tavalla konettaan käsitellen kanteletaituri alkaa nyt soitella muuatta vilkasrytmistä kappaletta. Tutulta kuuluu hänen esityksensä, niin soittimen ääni kuin esityskappalekin. Noinhan soitteli minulle muutamana kesäisenä iltana Jehkin-Iivanakin pirtissään Suistamon Muuannolla. Olisinko silloin aavistanut kerran kuulevani samoja säveleitä Afrikan aavikoiden äärillä...
(> Ks. Kalevala-theme -07 & Dushanbe 27.4.90)

 

 

PÄIVÄKIRJA- YMS. MERKINTÖJÄ MATKAN VARRELTA:

30.5.87 la Iisalmen Sanomat: Keiteleen kouluihin musiikkipaketit (Irtoleike)
Keiteleen kouluihin hommataan oman pitäjän musiikista opetuspaketti. Pitäjän omalta musikantilta Ilpo Saastamoiselta on tilattu paketti, jossa on nauhoitettuna paikallista kansanmusiikkia. Paikallisen musisoinnin lisäksi pakettiin sisältyy näytteitä eri kansojen kansan-musiikista. Yhteyttä otetaan myös Pielavedelle, josko sieltä lähdettäisiin hankkeeseen mukaan.

 

> 6.2.1988 la Iisalmen Sanomat: Läänin taidetoimikunnalta 509 000 markkaa
- Työskentelyapurahoissa kolme yksivuotista
Keiteleen koululautakunta on tilannut Saastamoiselta kuntakohtaiseen musiikin opetussuunnitelmaan liittyvää oppimateriaalia, ja maaliskuussa hän opettaa Unohtuneet musiikkikulttuurit -seminaarissa, joka keskittyy laulumusiikkiin ja jossa pyritään yhdistämään Karhunpeijaiset-idea perinteiseen seminaaritapahtumaa

 

> Ks. 25.8.88 Kansan Uutiset - Timo Ylönen/Hannu Puttonen:
Suomalainen panos world musiciin: Ilpo Saastamoisen "Karhunpeijaiset"

 

27.4.89         Iisalmen Sanomat - Rauni Paananen: Keiteleeltä Jyväskylään muuttava Ilpo Saastamoinen: "Kommunikaatioteoria soveltuu improvisoituun musiikkiin"
Improvisoitu musiikki kommunikaation muotona on täsmälleen kaksinpeliin verrattava asia. Kuin nyrkkeilyottelu, pöytätennis, tennis, mikä tahansa, jossa arvuutetaan. Peli on parhaimmillaan silloin kun se on lähellä tasapeliä. Kun puolet arvataan ja puolet menee metsikköön, peli on hauskimmillaan, sanoo ilmiö nimeltä Ilpo Saastamoinen, muusikko, tutkija, säveltäjä, ajattelija.

Syntymäsijoilleen Keiteleelle yhdeksän vuotta sitten työrauhaa etsimään tullut Saastamoinen on nyt siirtämässä päämajaansa Jyväskylään, yliopistokaupunkiin. Lähtemisiä ja tulemisia kuitenkin riittää, ja Karhunpeijaiset sekä Keiteleen koulu-lautakunnalle luvattu paikallisväritteinen musiikinopetuspaketti tuovat hänet silloin tällöin takaisin Ylä- Savoon.

Ilpo Saastamoinen on tottunut rajojen ylittäjä muutenkin kuin maantieteellisesti. Luontevasti hän siirtyy taiteenalasta ja musiikinlajista toiseen, kolttasaamelaisten ja heidän leudd-musiikkinsa parista afrikkalaista perua olevaan yuka-musiikkiin ja sen myötä Havannaan, Kuubaan. Välillä hän käy hätkäyttämässä pariisilaisia Pohjantahti-yhtyeen kanssa.
Yuka-musiikkia osaa Kuubassa enää kaksi bändiä. Merkittävää itselleni tutkijana oli löytää yuka-musiikin improvisoidusta rumpusoolosta täsmälleen samat muoto-rakenteet kuin kolttaleuddista, 1-sävelikköleuddista.

Saastamoinen näki, että improvisoidulla musiikilla on rakenne. Tähän saakka se on kuitattu sanalla epäsäännöllinen, ja tutkimus on loppunut siihen.
- Löysin sekä säännöllisyyden että rakenneperiaatteet. Vaikka toinen oli napapiiriltä ja toinen lähtöisin Afrikasta, ne rakentuivat täsmälleen samojen inhimillisten periaatteiden mukaisesti.

Rakenneajatus voidaan lyhyesti ilmaista sanomalla että se on peliä soittajan ja kuuntelijan välillä täsmälleen samassa mielessä mitä Saastamoinen on Kansat soittavat -kirjassaan kertonut. Saastamoista kuunnellessa tulee pohtineeksi, ettei yksinkertainen ehkä olekaan yksinkertaista. Ehkä musiikintekijän sääntö kääntyy kuulijalle poikkeukseksi, yllätykseksi.

 

18.5.90         Botnia Beat - Raija Nummijärvi: Päämääränä elämisen ilo.
Ilpo Saastamoinen on suomalaisen musiikin uranuurtaja. Hänen uudenlaista musiikinopetuksestaan kertova kirjansa ilmestyy näinä päivinä ja maailman ensimmäinen Saastamoisen uusiin opetusmetodeihin perustuva kurssi järjestetään ensi kesän alussa Kaustisella.
Improvisoiva laulu, kalevalainen runonlaulanta, improvisoitu soitto, virheiden kautta oppiminen ja elämän ajatteleminen uusin päin, siinä Saastamoisen eväitä musiikkikoulutuksen kehittäjille.

Vesa Kurkela toteaa Saastamoisesta läänin taidetoimikunnan näinä päivinä ilmestyvässä IMPRO-lehdessä, että Saastamoinen jo 70-luvun alussa oli pari vuosikymmentä aikaansa edellä uudenlaisine käsityksineen musiikista. Vuoden -90 tammikuussa kotonaan Jyväskylässä Saastamoinen miettii tietoisena edelläkävijän roolistaan: "...Monta kertaa tuntuu, että on elänyt vääränä aikana ja että itse kuolee pois ennen kuin mitään ehtii tapahtua, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että heräämistä alkaakin tapahtua." Näin kävi mm. pari vuotta sitten, jolloin Suomessa alettiin kiinnostua ns. Maailman musiikista ja se sai taas uskomaan, ehkä sittenkin, ehkä joskus.

Minne meidät veisit jos saisit, Saastamoinen?
Siihen, että jokainen uskoisi kykyynsä luoda musiikkia, soittaa, tehdä lauluja, laulaa ja enemmän ilmaista itseään omimmilla tavallaan, jos se tapa sattuu olemaan joku muu, kirjoittaminen, puhuminen.

- Me on lakattu uskomasta, että jokainen pystyy tekemään aivan yhtä hyvää taidetta kuin kuka muu tahansa. Omista lähtökohdistaan.

Saastamoinen ei lähde kelaamaan musiikin maailmaa perinteisistä musiikin-teoreettisista käsitteistä lähtien. Hänelle tärkein musiikkiin liittyvä käsite on informaatio. Miten paljon musiikki sisältää yksilölle tai ryhmälle uutta informaatiota.

Saastamoinen lähtee siitä, että ellei musiikkia ymmärrä, siihen on mentävä sisään, analysoitava se niin, että näkee, mitä ei ymmärrä. Tästä lähtökohdastaan hän lähti ja löysi yhdestä sävelestä rakentuvan kolttien leudd-jutun, se oli improvisoitu ja sen muotorakenne oli Saastamoisen mukaan monimutkaisempi kuin yhdenkään länsimaisen sinfonian, aivan kristallinkirkas!
- Meillä on tiedossa ne keinot, joilla mennä sisälle mihin tahansa maailman musiikki-kulttuuriin.

Sotalauluista vapaaseen lauluun
Itsestään selvä lähtökohta Saastamoisen kanssa keskusteltaessa on suomalaisen musiikkioppilaitos-järjestelmän kritiikki. Eikä oikeastaan edes kritiikki. Olisi aloitettava kokonaan alusta, kokonaan toisesta päästä kuin musiikkioppilaitoksissa tai kouluissa musiikkitunneilla. Siis mistä?

- Musiikki on yksi vaikeimmista opetusaineista tänä päivänä. Koulujen musiikki-tunneilla opettajat on pakotettuja opettamaan niin, että ne vahvistaa [vain] lapsen ryhmäidentiteettiä. On olemassa tietty määrä lauluja ja kouluissa pyritään siihen, että kaikki osaisivat laulaa ne suurin piirtein samalla tavalla. Kotimaani ompi Suomi kaikuu yhteislauluna ja oppilaissa syntyy vastustus, jota ne ei siinä vielä tiedosta. Sama näkyy koko yhteiskunnassa.

- Selkeimmillään vahva ryhmäidentiteetti heijastuu marssilauluissamme ja sotalauluissamme, ne kuvastavat vahvaa ryhmäidentiteettiä, jonka avulla länsimainen ihminen on kyennyt valloittamaan maailman. Pitkälle viedyn organisoinnin ja ohjatun yhteistoiminnan avulla. Paimentolais- ja arktisilla kansoilla taas, siellä saattaa kyllä olla joku diktaattori yhdessä asiassa, mutta toisessa asiassa sitten taas onkin joku toinen.

Eikö nyt kuitenkin yleisesti olla sitä mieltä, että nimenomaan länsimaissa on yksilölle annettu arvoa?
- Se onkin tämä ristiriita. Paradoksi.

- Jos ryhmä- tai yksiöidentiteetti on kallellaan johonkin suuntaan, se voidaan korvata musiikin alueella tai toisinpäin. Jos yksilöidentiteetti on nollilla, improvisaatio musiikista kadonnut, niin se voi olla hyvinkin paljon palloa pelaava yhteiskunta, jossa yksilöllisyys kanavoituukin urheilun kautta.

Eli siis musiikkikoulutuksen uudistamisesta, yksilöidentiteettiä ei opetuksessa vahvisteta. [?]
- Ihmisten itse- ja ryhmätunnon täytyy ainakin pitkällä aikavälillä olla tasapainossa keskenään. Se, että elää, tarkoittaa tietenkin jatkuvaa epätasapainoa, tasapainoilua, mutta terveellä yksilöllä ja terveessä yhteiskunnassa pitemmällä aikavälillä ne on tasapainossa. Ihmisen biologinen rakenne on jo sellainen, että niiden täytyy.

Uusi musiikinopetus
Ensi pitäisi unohtaa kaikki, mikä on opittua. Saastamoinen perää edelleen - niinkuin jo kaksikymmentä vuotta sitten - musiikinopetuksen pohjalle, aluksi, kaiken aluksi, elämäntapaopetusta, elämänkatsomusopetusta, tai ei - kaikki sanat on jo käytetty ja sisältö saastutettu, siis Saastamoisen sanoin:

- Soittajakoulutuksen pitäisi olla rinta rinnan tutkijakoulutuksen kanssa ja sen pää-määränä tulisi olla arvomaailman saattaminen kaoottiseen tilaan. Koulutuksen tulisi edesauttaa arvomaailman romuttamista.

Entä sitten kun kaikki on kaaoksessa?
- Meidän on kyettävä palauttamaan se tilanne, että ryhmässä kun on monta ihmistä yhdessä, kuka tahansa voi räväyttää oman juttunsa. Tähän on esteetikot tulleet väliin.
- Kun arvomaailma on neutraali, ihminen on luovimmillaan!

Saastamoinen kursseillaan lähtee leikistä, siitä ei tässä sen enempää, uusi kirja sisältää kasapäin esimerkkejä.

- Peruslähtökohtana on shamanistinen rumpu. Ei ole muuta kuin perusrytmi, se on nollainformaatiota. Yleensä kyseessä on rituaalitilanne. Jos päättää pysyä paikalla ja kuunnella, ainoa mahdollisuus on kääntyä sisäänpäin, sisäiseen maailmaan, sisäiseen universumiin. Mitä enemmän musiikissa on informaatiota, sitä enemmän se kiinnittää ihmisen tähän maailmaan. Kunnes mennään tietyn rajan yli, yhä moni-mutkaisempaan ja monimutkaisempaan rytmiikkaan ja palataan taas alkulähteille, eli musiikki on niin monimutkaista, että se kuulostaa sinusta yksitoikkoiselta, eli tapahtuu paradoksi, jossa äärettömän suuri informaatio muuttuu nollainformaatioksi.

- Vastakohdat muuttuu toisikseen, äärimmäisen yksinkertainen ja äärimmäisen moni-mutkainen musiikki saattaa tuottaa toisen tietoisuuden ja se selittää, että ihmiset kuunnellessaan shamaanirummutusta saattaa löytää sieltä kuorot ja muut kaikki upeat, sata kertaa länsimaista taidemusiikkia paremmin sävellettyjä juttuja.

- Ulkonaisesti yksinkertainen musiikki pakottaa ihmiset säveltämään itse omasta alitajunnastaan, kun taas äärimmäisen monimutkaisesti sävelletty musiikki - ennen kuin se menee sen äsken mainitun rajan yli, se on sitä passivoivampaa mitä suurempaa taidetta se on.

Eli tässä Saastamoinen tulee lähelle länsimaisen taidemusiikin yhden uranuurtajan Stravinskin ajatuksia: puhtaassa tilassa musiikki on silkkaa ajattelua.
- Pitää täysin paikkansa, paitsi että improvisoinnissa se ei voi olla tietoista ajattelua. Se täytyy tulla suoraan alitajunnasta, säveltäessäsi, laulaessasi olet samalla kuuntelija ja kuuntelijana kyllä ajattelet. Sitä paitsi Stravinski juonsi musiikilliset juurensa kansanmusiikista.

Shamaanirumpu tietokoneessa
- Olen yrittänyt luoda itselleni  uutta musiikinteoriaa. Ja silloin en mieti musiikkia sellaisista termeistä käsin kuin sävelasteikko, intervalli, melodia, vaan AINA: mikä on musiikin sisältämä informaatio. Musiikki on informaatiota samassa mielessä kuin kieli kuin piirros kuin kirjoitus, ele, ilme. Se on tapahtuma, jonka vastaanottaja koodaa oman menneen elämänsä pohjalta. Jos hänen elämänkokemuksensa on lähes identtinen sen viestin kanssa, sitä paremmin hän ymmärtää sen. Mitä eri-laisempi on vastaanottajan elämä, sitä enemmän viesti väärin ymmärretään, jopa päinvastaiseksi jossakin vaiheessa. Yritän nähdä musiikin informaationa, tällöin ensimmäinen musiikinteoreettinen peruskäsitys on, miten joku ilmiö eroaa toisesta, ensimmäinen 1-0 jako, kun me kuullaan jotakin, me hahmotetaan se kahdeksi...         
Primitiivisessä kulttuureissa ei ole tarvittu kuin mitä tahansa kaksi, jotka erotetaan toisistaan ja silloin me ollaan tultu jo nykyaikaisen kulttuurin huippua vastaavalle tasolle eli me ollaan tietokoneen yksi-nolla -kielessä. Kaikki inhimillinen tieto pystytään tallentamaan ykkösillä ja nollilla. Morsetus, sähkötys, on yksi ilmaus siitä. Kaikki mikä tämän jälkeen musiikissa tarvitaan, on tavallaan tarpeetonta, saman asian toistamista toisilla sanoilla. Kahtiajaot sävel - tauko, pitkä sävel - lyhyt sävel, musiikki - ei musiikki, korkea sävel - matala sävel jne. Ihmisellä on tarve hahmottaa joko pareittain tai kolmittain. Näistä kaksista tai kolmista muodostuu koko rytmiikkamme perusajattelu. Arktisissa kulttuureissa resitatiivinen laulu on näiden 2- ja 3-jakoisten äärimmäisen monimutkaisia yhdistelmiä - jopa toistumattomia. Saamelaisjoiku on maailman monimutkaisin säkeistölaulumuoto, vaikeimmillaan olen löytänyt siitä 58-jakoisen, joka on kuitenkin  yhtä yksin-kertainen kuin puhelinnumero muistaa ulkoa. 

Elämänpeli elämänilo
Kun Saastamoisen kanssa juttelee, se juttu on kuin elämä, syttyy, haksahtaa näennäisesti hakoteille, etsii takaisin hyvään oloon, kunnes taas...

- Jos mä haluan leikkiä, esimerkiksi pelata palloa jonkun ihmisen kanssa, paras peli on aina tasapeli. Molemmat voittaa ja häviää suunnilleen yhtä paljon. Eli paras peli on se, jossa molemmat osapuolet tuntee voivansa hyvin - esittäjä saa heittää tarpeeksi vaikeita juttuja ja kuulija saa tarpeeksi oikeinarvauksia voidakseen nauttia väärinarvauksista. Häviämiseltä ja voittamiselta putoaa itseisarvo.

- Kun taiteen kautta opittais käsittämään häviäminen yhtä myönteiseksi asiaksi kuin voittaminen, ihmisen harjoittaman kultuurin määrä tulee suoraan verrannolliseksi sen kykyyn kamppailla elämän voittoja ja tappioita vastaan. Eli mitä vahvempi on kansan tämäntyyppinen kulttuuri, sitä enemmän leikki on totta, ulkonainen elämä leikkiä. Syntyy mieletön kyky kohdata todellisuutta.

- Ja silti, ei stoalainen tyyneys ole pääasia. Pääasia on elämän tuottama ilo.
- Meillä on mahdollisuus lähteä luomaan sellaista kulttuuria, joka pohjautuu siihen, että kaikki osaa luoda. Silloin meidän on vain tiedostettava se, että on olemassa lukuisia muita kulttuureja kuin omamme.
- Rock-musiikissa on esimerkkejä siitä, miten joku porukka Helsingin ulkopuolella on kyennyt löytämään omaa identiteettiään ja päässyt esiin. Joitakin poikkeuksia on, mutta pääosin musiikinkin alueella, me ollaan kadotettu oma identiteetti.

- Uutta kulttuuria pitää tavallaan alkaa rakentaa tyhjästä. Aivan samoin kuin rock-musiikki on aloittanut tyhjästä suhteessa yhteiskunnan tarjoamaan musiikki-koulutukseen. Eli lähtenyt rakentamaan olemassa olevien instituutioiden ulkopuolelle. Tyvestä puuhun. Kantapään kautta.
RAIJA NUMMIJÄRVI

 

18.3.91         Keiteleen oudompi nuottikirja - julkistamistilaisuus Tampereella

Keiteleen oudompi nuottikirja; Johdatus luovaan musiikinopetukseen
Tampereen yliopisto, Kansanperinteen laitos / Keiteleen kunta 1990,
toim. Timo Leisiö (100 s., 50 nuotinnosta)

Kirjastopalvelun esite: "Ilpo Saastamoisen Keiteleen oudompi nuottikirja antaa runsaasti ohjeita luovaan musiikinopetukseen. Kirja rikkoo kulttuurien rajoja ja painottaa jokaisen ihmisen oikeutta musiikkiin. Tämän päivän koulun musiikin-opetuksessa on ja tulee olla huumoria, luovuutta, mielikuvitusta ja varaa soittaa väärin. Toivon Keiteleen oudomman nuottikirjan kuluvan myös kaikkien Suomen musiikinopettajien käsissä." (Riitta Tikkanen, musiikinopettaja. Sibelius-Akatemia)

 

3.4.91 Hämeen Sanomat - SISKOTUULIKKI TOIJONEN:
Musiikinopetuksen korkea veisu - Ilpo Saastamoisen oudompi oppikirja
Ilpo Saastamoinen: Keiteleen oudompi nuottikirja.
Johdatus luovaan musiikinopetukseen, Tampereen yliopisto, Jäljennepalvelu 1990.
(Kuvateksti: Ilpo Saastamoinen on tehnyt musiikinopettajille vaihtoehtokirjan.)

Voisiko musiikinopetus, musiikki ylipäätään, olla muutakin kuin arvo- ja menetelmäkriisissä muhiva sääty-yhteiskunnan tulkki?
Näihin asioihin on perusteellisesti paneutunut Ilpo Saastamoinen, pitkän linjan muusikko, opettaja, jazzmuusikko ja armoitettu kansanmusiikin ystävä. Hänen vaihtoehtoisia malleja opettajille antava uunituore kirja Keiteleen oudompi nuotti-kirja antaa vaihtoehtoisia malleja opettajalle, joka etsii jotain uutta annettavaa tai joka haluaa nähdä luokkansa nauravan oppiessaan.

Musiikki ei ole nuotti
Saastamoisen kirja antaa malleja perusopetukseen, jonka keskuksena on nykypäivän lapsi kaikkine inhimillisine puutteineen, mutta myös luontaisine taitoineen, malleja palata luovuuteen.

Kirjan alussa Timo Leisiö, kirjan toimittaja, pohdiskelee musiikin kahta ulottuvuutta: luovuutta ja toistamista, luotsaten tekstissään uudenlaiseen luovaan musiikki-kasvatukseen. Kyytiä saa mm. musiikinopetus kirjallisesti, nuottien avulla.
- Tässä on kyllin tragedian aineksiksi. Nuotit eivät milloinkaan kerro lukijalleen paljon itse musiikista. Musiikki ei ole nuotti, puhe ei ole kirjain.

Leisiö korostaa vahvasti sitä, että joka ainoa suomalainen koululainen osaa luoda musiikkia, turhan teoretisoinnin tarjoaminen ei johda mihinkään positiiviseen, eikä minkään uuden sisäistämiseen. Virallinen musiikkikasvatus nielee keskus-johtoisuuden: tuossa nuotti soita siitä!
Lohdullista Leisiön metodeissa on perinteiden murtaminen, jota hän perustelee mm. sillä, että ihminen luo ja tekee virheitä kaiken aikaa. Oppia pitäisi ottaa primitiivisistä esi-isistämme, jotka tekivät itse miltei kaiken.

Ilpo Saastamoinen on tehnyt myös varsin perusteellisen ja uutta ajattelua virittävän esseen kirjaansa: Johdatus luovaan musiikinopetukseen. Hän sivuaa perinteen käsitettä, luovuutta ja toistamista edeten teoriasta käytännön ongelmiin. Saastamoisen taikasana on improvisointi.

- Mekanistisesta maailmasta virhe on suljettu pois, virhettä ei ole ymmärretty eikä hyväksytty: taide on joutunut umpikujaan. Taiteesta on vähitellen tullut yhtä ahdistava kuin elämästä itsestään. Kuitenkin kulttuurin on tarpeen vaatiessa kyettävä asettumaan elämän vastapainoksi, näyttämään tietä, jos elämä itse on astumassa harhapoluille.

Saastamoinen kurmuuttaa [?] voimallisesti "näpeille lyömistä" kun oppilas tekee virheitä.
- Opetusjärjestelmä suosii esityksen katkaisemista virheen sattuessa. Rytmiikan ja yhdessä soittamisen kannalta tämä on kuin sammuttaisi lentokoneen moottorin huomatessaan, ettei nousu ollut tyylipuhdas. Opetus on sijoittanut musiikin-rakkauden tilalle ahdistuksen! Virheet ovat erilaisuutta - eivät osaamattomuutta.

Saastamoinen rohkenee rohkaista virheentekijöitä hymyilemään itselleen, jonka jälkeen he osaavat nauraa toistenkin epäonnistumisille. Elämässä ja taiteessa on asioita, jotka ovat virheitä tärkeämpiä. Tämän oivaltamiseen olemme toivottavasti matkalla taiteen avulla.
Kauniiksi lopuksi kirjaan on koottu tuhti paketti luovuusleikkejä ja Etnisen musiikin lisäaineistoa lähdetietoineen ja erityisohjeineen.

Ylevyyden leima pois musiikin yltä
- Musiikki pitäisi ymmärtää kommunikaationa eikä ylevänä taiteena. Miksi tavallisen suomalaisen pitäisi välttämättä osata soittamisen tekniset taidot, joiden kehittelyyn Euroopan hovien älykkäimmät taitajat käyttivät vuosisatoja? Miksi kouluissa pitäisi opettaa musiikinteoriaa, jos se ei oppilaita kiinnosta? On hälyttävää, että musiikki on nykyään kouluissa yksi vihatuimmista aineista.

Näin pohdiskelee Ilpo Saastamoinen, joka julistaa improvisaation virheetkin sallivan musiikin riemun puolesta.
- Karkeasti voi sanoa, että vain pallopelejä pelatessaan lapset koulussa voivat improvisoida, kuitenkin musiikkia kuunnellaan paljon ja juuri musiikkihan luo merkittävimmät nuorisoidolit.

Musiikki on kymmeniätuhansia vuosia vanha kommunikointimuoto. Sen avulla on viety eteenpäin myyttejä ja säilytetty arvoja. Nyt olemme taiteen kahleissa. Musiikin luovuus tuntuu olevan vain harvojen säveltäjien etuoikeus.

Kuinka sitten väsynyt tuskastunut opettaja osaisi rohkaista oppilaitten persoonallisuutta, saada heidät ilmaisemaan itseään, nauttimaan musiikista?
- Informaation arvo on ennalta arvattavuudessa, vain improvisaatio, yhdessä esittäminen ja luominen tuo yllätyksiä musiikkiin. Improvisaatiohan tarkoittaa odottamatta tapahtuvaa. Jazz ja rock sisältävät improvisaation mahdollisuuden, siihen perustuu niiden varaukseton suosio.

Pentti Saarikoski aikanaan pohdiskeli, että jokainen eläin, joka itse etsii ravintonsa on luova, kotieläimet eivät, niillä on ikuinen työehtosopimus. Saastamoisen kirja on lohdullinen ja viisas opas niin opettajille kuin oppilaillekin, eikä ainoastaan musiikinopettajille vaan kaikille kasvattajille, joiden ei soisi olevan kotieläimiä. Se on tiennäyttäjä jokaisen oikeuteen musiikin riemuun.

- Asioiden arvojärjestys ei saisi olla jähmettynyt linnake. Arvomaailman tulisi elää aaltoliikkeen tavoin, jotta se voisi kohdata muuttuvan maailman. Näin kiteyttää rohkaisevat ideansa kirjantekijä, musiikin monitoimimies Ilpo Saastamoinen.

 

7.4.1991 Kaleva - Risto Pennanen: Pakotonta musiikkikasvatusta
Ilpo Saastamoinen on monesta yhteydestä tuttu muusikko, säveltäjä, pedagogi ja tutkija. Hänen uusi kirjansa syntyi Keiteleen koululautakunnan tilaustyönä peruskoulun musiikinopetuksen oheismateriaaliksi. Saastamoisen ohella Keiteleen oudompi sisältää Tampereen yliopiston kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki -oppiaineen professorin Timo Leisiön tekstiä.

Kirjan esipuheessa Leisiö toteaa musiikkikasvatuksen olevan arvo- ja menetelmä-kriisissä. Hänen mukaansa Keiteleen oudompi auttaa irtautumaan sääty-yhteiskunnan arvomaailmasta ja ammattiin tähtäävästä musiikkikasvatuksesta. Esipuhetta seuraavassa laajassa kirjoituksessaan Musiikkikasvatuksen inhimilliset kehykset Leisiö kysyy perustellusti, miksi tavallisen suomalaisen tulisi hallita sellaisia teknisiä taitoja, joiden kehittelyyn Euroopan hovien älykkäimmät taitajat ovat käyttäneet vuosisatoja.

Leisiö kiinnittää huomiota musiikkikasvatuksen huikeaan etnosentrismiin eli oma-ryhmäkeskeisyyteen. Länsimaista taidemusiikkia pidetään yhä opetuksen lopullisena päämääränä. Muista kulttuureista otetut näytteet on sovitettu länsirnaisittain, eikä niillä ole lopulta mitään tekemistä alkuperäisen kanssa.

Leisiö analysoi suomalaisen musiikkikasvatuksen ideologiaa, sen hierarkioita ja eettistä vinoutumaa. Leisiö huomauttaa, että koulumaailmassa laulun ja soiton funktio on muuttunut. Musiikki ei ole enää kommunikaatioväline, vaan yhteiskunnan omaan käyttöönsä valjastama kasvatusväline. Siitä on ikään kuin tehty tietoaine. Kirjoitus sisältää myös suomalaisen musiikkikulttuurin systeemiteoreettisen tulkinnan, joka Leisiön kynästä lähteneeksi on harvinaisen selkeä.

Saastamoisen osuus alkaa perinteen ongelman pohdinnalla. Hän puhuu jokseenkin samoista asioista kuin Leisiö, mutta konkreettisemmin. Hän on onnistunut tuomaan aiemmin ilmestyneet Kansat soittavat -kirjansa systeemiteoreettisen osuuden arkipäivän tasolle.

Saastamoinen näkee kaikissa musiikkikulttuureissa kaksi peruskomponenttia, toistamisen ja luovuuden.
Musiikin toistava puoli ilmenee perinteestä, jonkin jo valmiiksi tehdyn esittämisessä. Perinteen voi omaksua varsin helposti, mutta luovuuden eli improvisoinnin oppiminen onkin vaikeampaa. Keiteleen oudomman ydin on juuri musiikillisessa kommunikaatiossa ja improvisoinnissa.

Kirjan ideat poikkeavat totutusta musiikkikasvatuksesta esimerkiksi siinä, että Saastamoinen pitää virheitä osana elämää ja musisointia. Nykyinen opetusjärjestelmä suosii esityksen katkaisemista virheen oikaisemiseksi, joten oppilas ei opi koskaan sivuuttamaan virheitä. Saastamoisen teesi kuuluu: opettajan tulee osoittaa hyväksyvänsä jokaisen esityksen, sillä virheet kuuluvat luovuuteen. Ne ovat erilaisuutta - eivät osaamattomuutta.

Keiteleen oudomman nuottikirjan harjoitukset ovat musiikillisia luovuusleikkejä, joiden esikuvat löytyvät paljolti eri kansojen improvisaatioon perustuvista perinteistä. Tehtävät opettavat kuuntelemaan itseään ja muita sekä suhtautumaan uudella tavalla lauluun ja soittoon. Osa harjoituksista yhdistää puheen, tanssin ja musiikin.

Itse asiassa kirjan nimi on hieman harhaanjohtava. Nuotit ovat Saastamoiselle vain muistiapu, eivät itsetarkoitus. Siksi opettajan osuutena on sisäistää kirjan tehtävät niin, ettei hänkään lopulta tarvitse nuotteja, vaan antaa oppilaiden toteuttaa ideat omin ehdoin. Oppilaat koklaavat, testaavat ja tsekkaavat, millaista musiikkia vaikkapa hoketustekniikalla voikaan tuottaa. Liitteenä seuraa kaupallisilta levytyksiltä nuotinnettua lisäaineistoa, jollaista jo Kansat soittavat -kirja sisälsi.

Saastamoisen näkökulma on kauttaaltaan tuore, ja hänen esittämiensä musisointi-leikkien voisi kuvitella toimivan opetustilanteessa. Saastamoisen tarjoama malli perustuu lapsen luontaiseen luovuuteen. Hän haluaa oppilaiden nauravan oppiessaan. Pakko ja ahdistus ovat kaukana tästä mallista.
RISTO PENNANEN

 

10.4.91 Kansan Uutiset - Juha Drufva: Miksei saa laulaa kovaa ja väärin?
Ilpo Saastamoinen romuttaa musiikkikulttuurimme
(Kuvateksti: Ilpo Saastamoinen sellaisena kuin me hänet parhaiten tunnemme: runonlaulajan rooliasussa. Sittemmin alta on kuoriutunut asiallisennäköinen ja sileäleukainen musiikkiekspertti.)

Opettaja kysyi Pikku-Kallelta, osaatko soittaa viulua. En tiedä kun en ole koskaan kokeillut, Kalle vastasi.

Poijjaat ei enää raitilla laulele, eivätkä likat luule urkujen soivan. Levysoitin saa pauhata korvan juuressa tärykalvot halki, mutta avaapas suusi laululle, niin saat porttikiellon.

Meidän väitetään olevan runonlaulajien sukua, mutta missä muussa maassa laulaminen julkisella paikalla on ankarammin kielletty kuin Suomessa?
- Musiikki pitäisi ymmärtää kommunikaationa, ei ylevänä taiteena. Miksi tavallisen suomalaisen pitäisi osata soittamisen tekniset taidot, joiden kehittelyyn Euroopan hovien älykkäimmät taitajat käyttivät vuosisatoja?

Mitä hyötyä tiedosta hänelle on, varsinkaan jos häntä ei se lainkaan kiinnosta? Näin kysyy Ilpo Saastamoinen, pitkän linjan muusikko, opettaja, jazzmies, kansanmusiikin ystävä.

Saastamoisen Keiteleen oudompi nuottikirja johdattelee luovaan musiikinopetukseen. Kirjan julkaisi Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitos ja Keiteleen kunta.
Kirjan lähtökohta on koko maapallon musiikkitradition yhdistäminen suomalaiseen perintöön.

Tappava koulu
Kun musiikki siirtyy tanssilattialta konserttisaliin, se usein kangistuu kaavoihin. Lapsille avataan musiikinopetuksessa vain perinne ja opetetaan suoritustaito, joka jakaa lapset huonoihin ja hyviin.

- Karkeasti voi sanoa, että vain pallopeleissä lapset voivat koulussa improvisoida. Musiikki on yksi vihatuimpia aineita, vaikka musiikkia kuunnellaan miltei jatkuvasti ja musiikki luo merkittävimmät nuorisoidolit.

- Musiikissa jokaisen pitäisi saada valita "sanansa" kuten puhujakin. Runonlausuja on kiinni valmiissa  tekstissä, nuoteistasoittaja nuoteissa. Musiikki ei ole runojen ulkoa opettelemista vaan juttelua.

Musiikki on kymmeniätuhansia vuosia vanha juttelumuoto. Sen avulla on viety eteenpäin myyttejä, säilytetty arvoja. Nyt olemme taiteen kahleissa. Nykyisin musiikissa luovuutta esiintyy vain säveltäjien keskuudessa ja se on harvojen etuoikeus.

Diskotanssissa luovuutta
Koulu muovaa lauluilla oppilaan persoonallisuutta, jotta hänestä tulisi valtiovaltaan myönteisesti suhtautuva isänmaan kansalainen, oikeaoppinen luterilainen, eettisesti korkeita arvoja tunnustava suomalainen, esteettisesti todellista taidetta arvostava sivistynyt kansalainen.

Diskotanssi on Saastamoisen mielestä luovaa tanssia verrattuna esimerkiksi klassiseen balettiin,
- Informaation arvo on ennalta-arvattavuudessa. Vain improvisaatio, samanaikainen esittäminen ja luominen tuo yllätyksiä musiikkiin. Improvisaatiohan tarkoittaa odottamatta tapahtuvaa.

Kuinka voin musiikilla välittää persoonallista minää? Tämä on musiikinopettajien peruskysymys. Improvisointi erottaa yksilön joukosta.
- Barokin myötä musiikista katosi improvisaatio. Kun runonlaulu kuoli Suomesta, katosi myös improvisaatio.
Jazz ja rock sisältävät improvisaation mahdollisuuden. Siinä niiden suosion salaisuus.

Noudata omia sääntöjäsi
Vaikka viralliseen musiikkikasvatukseen olisi syydetty rahaa kuinka paljon tahansa, ei se olisi estänyt rockin voittokulkua nuorison keskuudessa.

- Asioiden arvojärjestys ei saisi olla jähmettynyt linnake. Arvomaailman tulisi elää aaltoliikkeen tavoin, jotta se voisi kohdata muuttuvan maailman. Tätä ei musiikkiopetuksessa ole otettu huomioon.

Ilpo Saastamoisen näkemystä tukee se, että Sibelius-Akatemiassa ei hyväksytä laulunopetuksessa pop-musiikkia, ainoastaan perinteisiä liedejä.

Keiteleen oudompi oppikirja tarjoaa monenlaisia vinkkejä siitä, miten luova suhtautuminen musiikkiin, sielun herkimpiä kieliä koskettavaan alueeseen olisi palautettavissa.

Miksei saa laulaa kovaa, korkeelta ja väärin, jos ei osaa laulaa hiljaa, matalalta ja oikein?

Saa nähdä, löytyykö toteuttajia, vai käykö kuten Eino Leino pelkäsi, että vähän on käyttäjiä kanteleen.
- Kaiken minkä osaat puhua, osaat myös laulaa omilla säännöilläsi. Se mitä soitat, se sinun on kyettävä myös laulamaan.

Kun puhe, tanssi ja musiikki ovat luovassa toiminnassa tasa-arvoisesti mukana, useimmilla ihmisillä on mahdollisuus motivoitua tekemiseen, Ilpo Saastamoinen opastaa. (DLP)
JUHA DRUFVA 

2.5.91 Pielavesi-Keitele (Vellamo Paananen?): Keiteleen oudompi nuottikirja keljuilee kulttuurillemme
(Kuvateksti I: Ilpo Saastamoinen on tehnyt aikaisemmin pari kitaransoiton oppikirjaa. Uusimassa kirjassaan hän johdattelee opettajia luovaan musiikinopetukseen.
Kuvateksti II: Kirjan kannen kuva on Th. Gräzin piirros. Kuvan teksti kuuluu: "Mutta lapset" Mitä ihmettä te oikein teette?" "Ei me mitään. Me vain leikitään Nooan arkkia.")

Ilpo Saastamoinen ja Timo Leisiö johdattelevat opettajia luovaan musiikin-opettamiseen äskettäin ilmestyneellä kirjallaan Keiteleen oudompi nuottikirja. Kirja "keljuilee" länsimaisen kulttuurimme kaikkivoipaisuudelle, eritoten musiikin arvostuksen ja opetuksen traditioille.

Kirjan on toimittanut Timo Leisiö. Kirjan on kustantanut Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitos ja Keiteleen koululautakunta.

Nuottikirjassa on paljon muutakin kuin vain nuotteja. Siinä puhutaan muun muassa etnosentrismistä, joka tarkoittaa lyhyesti sitä, että kunkin etnisen ryhmän mielestä juuri se itse on kaikkein paras. Oman heimon tuottama musiikki ja muu kulttuuri on parasta. Muut eivät ole mistään kotoisin ja ovat joka tapauksessa alempana kuin me itse. Tälle ajattelutavalle kirjoittajat keljuilevat.

Kirjan pohja-ajatuksena on Ilpo Saastamoisen jo "perinteeksi" muodostunut tapa kyseenalaistaa arvomaailmoja. Timo Leisiö on joko omien pohdintojen kautta tai sitten Ilpo Saastamoisen "opetuslapsena" omaksunut samanlaisen ajatusmallin. Molemmat kirjoittajat rinnastavat nykyisen korkeakulttuurin ja toisaalta kansan-kulttuurin. He kääntävät päälaelleen asioita ja kysyvät: Palveleeko nykyinen sivistyksemme todella ihmistä vai pönkittääkö se vallitsevia yhteiskunta-rakennelmia? Onko kulttuurin tehtävä toimia näin ja samalla alistaa muita, kansasta ja ihmisestä lähtöisin olevia kulttuureja?

Arvaa oma tilasi
Kirjan toimittaja Timo Leisiö kirjoittaa: "Länsimaiset tutkijat havaitsivat etno-sentrismjn tutkiessaan ns. primitiivisiä kansoja. Tyypillistä kyllä he eivät tulleet eritelleeksi etnosentrismin vaikutusta omassa kulttuurissaan."

Primitiivisyyden määrittelyssä Leisiö ja Ilpo Saastamoinen ajattelevat samalla tavoin. Käsite primitiivinen on syntynyt lähtökohdasta, että oma länsimainen kulttuurimme olisi kehityksen huipulla. Länsimaiset tutkijat eivät ole arvanneet omaa tilaansa eivätkä antaneet arvoa toiselle. He lähestyvät muita kansoja puusta katsoen, siis "ylemmältä" tasolta. Tätä taustaa vasten Timo Leisiö asettaa kyseenalaiseksi koko tieteen objektiivisuuden.

"Mainio esimerkki etnosentrismistä länsimaisessa kulttuuriympäristössä on virallinen - siis verorahoilla tuettu - musiikkikasvatus. Siinä jos missä sivilisoitunut länsi-maalainen osoittaa olevansa yhtä primitiivinen kuin minkä tahansa maapallolla tunnetun primitiivisen kansan jäsen. Tällainen havainto pakottaa ainakin tutkijan miettimään sanan primitiivinen merkitystä: mitä se itse asiassa tarkoittaa?"

Unohda ennen oppimasi
"Kirja on tehty opettajia varten", Timo Leisiö rohkaisee kirjan esipuheessa opettajia. Syytä onkin rohkaista, sillä kirjan filosofia on ouvvompi. Jotta kirjaa voisi ymmärtää, on syytä lukea sekä Leisiön että Saastamoisen esipuheet. Haitaksi ei olisi lukea hartaudella Ilpo Saastamoisen vuonna 1985 julkaistun Kansat soittavat -kirjan esipuhe.

"Opettaja. Kun silmäilet kirjaa, valmistaudu unohtamaan paljon ennen oppimastasi. Valmistaudu myös siihen, että vaikka tämän kirjan sisältö saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, kaikki on kuitenkin helpompaa kuin arvelet. Ainoa mitä todella tarvitset, on luottamus siihen, että Sinä pystyt samaan kuin esivanhempasi jo kymmenien tuhansien vuosien ajan ennen Sinua: laulamaan ja soittamaan (oppilaiden kanssa) leikkisästi ilman nuotteja, siis luoden tässä ja nyt."

Kun Leisiö pohtii musiikin syvintä olemusta teesikokoelmassaan, hän samalla rohkaisee oppilaita.
- Kaikki ihmiset ovat keskimäärin yhtä musikaalisia. Epämusikaalinen ihminen ei oppisi puhumaan. Hän ei oppisi edes ymmärtämään puhetta.

- Musiikki koostuu äänistä, jotka synnyttävät miellyttäviä tunnetiloja.
- Tärkeintä on, että opetustilanteissa musiikki vaikuttaa positiivisesti lapsen tunnealueisiin.
- Musiikkikasvattajien tulee luopua naiivista tavastaan nähdä musiikki vain taiteena. Sitä tulisi pitää myös viestimenä. Musiikki on ennen kaikkea tunteisiin vaikuttavaa tapahtumista. Se on prosessi.
- Jokaisella lapsella on periaatteellinen oikeus olla mukana musiikin prosesseissa, myös koulussa.
- Jokainen ihminen on luova.

Innostuuko tamili Porilaisten marssista?
Keiteleen oudommassa nuottikirjassa lähdetään siitä, että joka ainoa suomalainen koululainen osaa luoda itse musiikkia, jonka kirjoituksesta hänen ei tarvitse tietää yhtään mitään, mutta jonka teoriaa hänelle selitetään, jos hän haluaa siitä itse tietää. Jos kukaan ei ole kiinnostunut musiikin teoriasta, niin sitä ei ole syytä oppilaille tyrkyttää, sillä teoretisoinnin tarjoaminen ei johda mihinkään positiiviseen eikä minkään uuden sisäistämiseen.

Musiikin arvomaailmaa ja suomalaisen kulttuurin mallia pohtiessaan Leisiö kysyy riemastuttavan käänteisesti: "Synnyttääkö suomalaisten soittama Porilaisten marssi ranskalaisen tai tamilin mielessä kuvan tasavaltamme presidentistä tai leijonapaitojen kunniakkaasta voitosta kansainvälisellä jääkiekkoareenalla? Ei synnytä. Täten musiikki on hyvinkin monimutkaisten osatekijöiden kokonaisuus, jossa itse soiva lopputulos on vain erillisosat yhdistävä elementti. Se ei ole kaikki.

Virheitä on lupa tehdä
Millainen Keiteleen oudompi nuottikirja on sitten musiikin kouluopetuksen apu-välineenä? Mikäli opetuksessa ryhdyttäisiin noudattamaan seuraavaa ohjetta, uskoisi että kirja palvelee myös käytäntöä. Ilpo Saastamoinen kirjoittaa kuinka epä-onnistumisen pelko on istutettu ihmisiin kaiken muun ohella myös musiikissa.

"Elämän ahdistavuus näyttää ujuttautuvan taiteisiin asti. Ahdistavuus syntyy kaikille yhteisistä säännöistä, joita kaikki eivät kuitenkaan pysty yhtä helposti noudattamaan. Säännöt ovat välttämätön osa elämää, mutta pahimmillaan ne ovat kuin sokeiden koneiden kuollutta maailmaa.

Saastamoinen haluaisi musiikinopetukseen asenteen, joka sallisi virheiden tekemisen. Hänen mielestään virhe kuuluu luonnollisena osana improvisointiin. Ja nimenomaan improvisoinnin puolesta kirjoittaja kirjassaan puhuu paljon.

Musiikkioppilaitoksissa näytesoitto pyritään soittamaan katkoitta. Virheen sattuessa aloitetaan aina alusta.

"Rytmiikan ja yhdessä soittamisen kannalta tämä on kuin sammuttaisi lentokoneen moottorin huomatessaan, ettei nousu ollut tyylipuhdas. Kun virhekohdan ylittämiseen ei kuitenkaan ole opetettu valmiuksia, seurauksena syntyy helposti tunne alemmuudesta, hermostuminen, pelko uusista virheistä, ramppikuume ja lopulta kaikki saattaa johtaa rauhoittavien pillereiden käyttöön."

 

9.5.91 Iisalmen Sanomat - Pertti Malinen:  Keiteleen oudomman nuottikirjan viesti:
Improvisaation opetuksessa virheetkin ovat luovuutta
(Kuvateksti I: Ilpo Saastamoinen on irtautunut blokkiajattelusta ja korvaa sen tee se itse -mallilla.
Kuvateksti II: Ilpo Saastamoisen ja Kalle Fältin tulkinnat lähtevät vapaasta improvisaatiosta, johon kirja käyttäjiään ohjaa.)

Monella muotoa maamme musiikkiperinnettä ravistellut muusikko ja musiikin tutkija Ilpo Saastamoinen paneutuu uusimmassa teoksessaan, Keiteleen oudompi nuottikirja, luovuuden problematiikkaan erityisesti koulutus- ja opetustapahtumana. Kirjan on toimittanut Timo L e i s i ö ja kustantajina ovat Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitos yhdessä Keiteleen koululautakunnan kanssa.

Kirjan johdannossa Timo Leisiö toteaa osuvasti: "Vanhoja traditioita näivettyy niin tieteellisen tutkimuksen, taiteen kuin uskontoelämänkin alueella. Niitä kuolee, jotta ne olisivat valmiita syntymään uudelleen. Tässä on muuan esimerkki siitä, minkä-laiseen uudelleensyntyyn musiikinopetuksessa on laajalti syytä varautua".

Kirjan tekijä Ilpo Saastamoinen totesi kirjan syntyyn merkittävästi vaikuttaneen sen, että häntä on jo vuosikausia vaivannut improvisoinnin opetuksen puute kouluissamme.
- Tämä kirja on kansojen musiikkikulttuureihin pohjaava improvisoinnin opetus-paketti. Tämä on myös alansa ensimmäinen koko maailmassa.

Kirjan aineisto on globaalista painottuen arktisten alueiden musiikkikulttuurin materiaaleihin, Saastamoinen täsmentää. 

Kirjan nimi, Keiteleen oudompi nuottikirja, vie äkkiseltään odotukset todella harha-teille.
- Paikallista keiteleläistä materiaalia kirjassa ei ole oikeastaan muuta kuin minun "keiteleläinen näkemys" musiikista. Keiteleläinen materiaali on pelimannimusiikki-voittoista ja sellaisena liian vaikeaa opetusmateriaaliksi. Myös paikallista lauluaineistoa oli sangen vähän käytettävissä. Keiteleläisestä materiaalista pitää tehdä vielä uusi kirja, Saastamoinen sanoi.

Musiikkikasvatuksen uusia lähtökohtia
Kirjan toimittaja Timo Leisiön lähtötasona on toteamus, että yleinen musiikki-kasvatus on varsin vinoutunutta, ja sen vuoksi se erityisesti ala- ja yläasteilla on rasitus sekä useimmille opettajille että useimmille oppilaille. Toisaalta perusideana hän pitää myös sitä, että kaikki ihmiset ovat keskimäärin yhtä musikaalisia.

Leisiö listaakin artikkelissaan kymmenen musiikkikasvatuksen keskeisintä määrettä, joille kaikki etnosentriset arvoasetelmat tulisi alistaa. Myös perusideana on käyttää opetuksessa hyväksi lapsessa itsessään olevia luovia kykyjä.

Kirjassa pohditaan ja arvioidaan musiikkikasvatuksen eettistä nykytilaa ja todetaan sen vinoutumat.

Leisiö asettaa aiheellisesti kysymyksiä:
- Miksi oppilaille tulee opettaa rokkia, jonka parhaita asiantuntijoita he kuitenkin ovat itse.
- Miksi tulisi opettaa afrikkalaisia rytmejä, joita ei edes opettaja hallitse tai joita luokka ei kuunnellessaan kykene hahmottamaan oikein saati toistamaan.

Saastamoisen irtautuminen tietopohjaisesta blokkiajattelusta korvaamalla se tunnepohjaisella "tee se itse" -mallilla saa Leisiön täyden hyväksynnän. Tämä on Saastamoisen menetelmien ja harjoitusten tavoite.

Luovuus - poikkeamista säännöistä
Ilpo Saastamoinen asettaa musiikinopetuksen lähtökohdaksi tekemisen ilon, olivatpa tulokset kuinka virheellisiä tahansa. Kaikkien suoritukset tulee hyväksyä luovuuteen ohjaavissa tehtävissä, koska ne ovat erilaisuutta, eivät välttämättä osaamattomuutta. Tämä ei luonnollisesti tarkoita, että yksilön suoritus olisi samantekevä. Eivät virheet ole itseisarvo, todetaan kirjassa.

Saastamoinen pitää luovuuden ja improvisoinnin alkuna rytmistä ilmaisua. Ensin taputusrytminä, sitten lisäten toimintoja rytmin toteutukseksi niin, että lopulta rytmi elää koko kehossa ja tuottaa sanallisen tai melodisen ilmaisun laajeten myös yksilöstä koko harjoitukseen osallistuvaan yhteisöön.

Improvisoinnin alkeet ovat oikeastaan vastakohtapareissa. Näitä valitaan joko mielivaltaisesti tai sanottakoon luovasti. Syntyneitä tuloksia voi sitten tarkastella yhdessä ja todeta niissä vallitsevan järjestyksen. Leikkeihin voi kirjasta saada erinomaisia toteutusvihjeitä.

Kirjan leikkiaineiston tueksi on tarjolla ideoita materiaalin sekä muotoratkaisujen alueelta. Leikkien avulla on ensin kuitenkin harjaannuttava hyvin selviytymään sekatahtilajeihin perustuvasta rytmiikasta sekä käsin että jaloin. Opettajalla olisi mielestäni tarpeen lyhytkin opastus kirjan mielenkiintoiseen sisältöön.

Olemme vauhdilla menossa kohti yhdentyvää Eurooppaa. Musiikissa ja kulttuurissa yleensä nykyaikainen tiedonvälitys on luomassa erilaisista kulttuuriperinteistä uusia. Emme voi mitään, että monet musiikilliset perinteet ovat kadonneet iäksi, toiset ovat arkistoissa, kolmannet elävät hyvin ja neljännet ovat kehittymässä. Saastamoisen kirjan ideana on ohjata meitä pysymään luovasti mukana kehityksessä.
PERTTI MALINEN
HANNA RIKKONEN, kuvat

1991 Nuottiavain / 4, s.7. 
...Kirja rikkoo kulttuurien rajoja ja painottaa jokaisen ihmisen oikeutta musiikkiin. Tämän päivän koulun musiikinopetuksessa on ja tulee olla huumoria, luovuutta, mielikuvitusta ja varaa soittaa väärin. Toivon Keiteleen oudomman nuottikirjan kuluvan myös kaikkien Suomen musiikinopettajien käsissä.
Riitta Tikkanen