2007-14 IMPROVISOINTI JA EPÄJÄRJESTYS III
2007:
29.01.2007 - Viime yönä joikasin ainakin 10 minuuttia – hurmokseen saakka – IAA Gaupin JIEDNAT-joikua näytökseksi. Onnistui hyvin. Sen lisäksi opetin jollekin, että opettajien eläkettä ei voi mitata perustuen koneen ääressä tehtyyn työhön, koska se on luovaa toimintaa, kuten musiikinkin tekeminen. Ja yhtäkkiä tajusin hyväksi vertailukohdaksi hevosen tai hevoslauman kesyttämisen, taamomisen. Kesyttäminen on siis opettamisen perusmuoto. Ja sellaisena se on aina vuorovaikutusta, ei mekanistista toimintaa, koska opetuskumppanin reaktiot on aina huomioitava ja rakennettava uusi strategia joka ikinen minuutti.
K: 6.5.07 su Esitelmä Keiteleen kansalaisopiston juhlassa
> Ks. 9.5.07 Pie.Kei, s.9 - (ma): Perinteet ja luovuus ovat yhtä arvokkaita
Sisältöluonnos:
1) Menneisyys edessä, tulevaisuus takana (jokin E-Amer. intiaaniryhmä)
2) Oma menneisyytemme; perinnehistoria & paikallishistoria / internet
3) perinne = ryhmäitsetunto
luovuus = yksilöllisyys
2008:
24.4.08 Luen tunnin Mikko Heiniön väitöskirjaa, joka auttaa sitten saamaan unen päästä kiinni olohuoneen sohvalla. Näin nytkin.
Kirjoitin Jarkko Niemelle unenpuutteessani analyysiä Anfissan eräästä leuddista (CD:llä N:o 13, Tadjenaz).
Äsken viedessäni Vesseä hammashoitoon, tajusin, miten odotukset toimivat säveltaiteen ulkopuolella. Musiikissahan muotorakenne, esim. 4x8 tahdin AABA-muoto tarjoaa traditionaalisen odotuspohjan, jossa sitten säveltäjä pysyy tai josta hän poikkeaa. Runoudessa samaa asiaa ajoi perinteinen runomitta. Se tarjosi kehykset, joissa pysytään tai joista poiketaan. Loppusointu on selvin tapaus: Kuultuaan ensimmäisen rivin (alkeistapaus) kuulija jää odottamaan, mikä on se loppusointuun sopiva sana, joka lopulta ratkaisee enigman toisen rivin lopussa. Kuin Formulakisa...
18.12.08 - Muunnossääntöjen etsiminen sanojen etymologian perustana on tullut tiensä päähän. Suurin harppaus oli ensimmäinen: Grimmin laki, joka yhdisti d:n ja t:n, k:n ja g:n sekä p:n ja f:n. Nyt tilanne on se, että uudet löydetyt säännöt ovat yhä harvinaisempia, ne kattavat yhä pienemmän ja pienemmän esimerkkialueen ja niiden löytäminen vie yhä enemmän ja enemmän aikaa.
Asetelma on sama kuin absoluuttisen nollapisteen tavoittelu: Mitä lyhyempi edistysaskel, sitä enemmän aikaa sen tekeminen vaatii. Voi olla, että kahden ennestään yhdistämättömän sanan osoittaminen yhteenkuuluvaksi vie yksityisen tutkijan elämäniän.
Tämä tie on siis kuljettu loppuun. Uusi tie on raivattava umpihankeen, tai sitten vanha tie vain jätetään pois käytöstä, se suljetaan, eikä tutkimusta enää suunnata sille alueelle.
- Minä edustan umpihankiteoriaa: On löydettävä uusi uskonvarainen lähtökohta, joka on induktion ja deduktion takaa valittu tieteellisen menetelmän peruslähtökohta, perusfilosofia. Tähän mennessä tehdyt löydöt osoittavat, että tätä tietä kannattaa kulkea. Yhdistämällä eri kielikuntien samoilta näyttävät sanat emme vielä päädy kaaokseen. Saamme ratkaisuksi alkukuvan, jossa sanojen eri merkitykset täydentävät toisiaan. Sanaryppäät näyttävät, kuinka yksityinen holistinen kiima-aika -termi hajaantuu tuon prosessin eri osa-alueiksi niin, että lopputuloksena on koko prosessin esittelevä filmi.
Vain tuon alkukuvan pohjalta ymmärrämme, että rakkaus ja viha ovat mukana samassa prosessissa, samanaikaisesti. Viha vain suuntautuu kanssakilpailijoihin ja himo parittelukykyiseen kumppaniin. Vain tältä pohjalta voi ymmärtää, että juokseminen (toisen perässä) sisältää myös piilevän sivumerkityksen: valumisen ja vuotamisen.
[24.5.2012: Tässä siis on lähtökohta ajatukselleni, että sääntö-poikkeus -dualismi ilmenee soidinmenoissa siten (oikea-vasen -yhdistelmänä), että vasemmalla kädellä (ryhmäidentiteetti) kosiskellaan naarasta kuna SAMANAIKAISESTI oikealla kädellä (yksilöidentiteetti) annetaan tietoisku kanssakilpailijoille!]
2009:
07.09.2009 - Vieläkin viimeistelemässä musiikkifilosofiaani etnomusikologisen seuran vuosikirjan toimituksen kritiikin innostamana. Nyt kysymys on musiikin jakamisesta. Brusila, Lilliestam jne. nostavat latvaan (tankoon, mastoon) musiikin jaon suulliseen (kuulonvaraiseen) ja kirjalliseen. Kysymyshän ei ole siitä, koska se ei ole musiikin jakamista vaan musiikin välittymistapojen jakamista. Minun mielestäni musiikki jakautuu kaikkein ensiksi ennalta-arvattavaan ja ennalta arvaamattomaan, sitten vasta muihin tapoihin. Mitä ovat nuo muut tavat? Vastausta varten pitää tutkia myös muiden taiteiden välittymistavat ja sisällöt. Luettelen siis tavallisimmat kahtiajakotyypit ja analysoin niitä sen jälkeen:
Kirjallinen (näönvarainen) / suullinen (kuulonvarainen)
Taide / viihde
livekokemus / taltioitu (audio-visuaalinen)
ilman kuulijoita / kuulijoille > yhdelle-kahdelle kuulijalle / massoille
vakava / kevyt
klassinen / iskelmä (lyhytkestoisesti populaari)
säveltäjä / esittäjä
esittäjä / kuulija-katsoja
konsertti / peli
kommunikoiva / ei-kommunikoiva
Vyyhteä pitää ryhtyä purkamaan selkeistä tapauksista:
1) Ilman yleisöä tapahtuvaa soittamista ei pidetä musiikin esittämisenä vaan musiikin harjoittelemisena, joskus harvoin musiikin harjoittamisena 'omaksi iloksi'.
2A) Kuvaamataiteita on vaikea välittää muutoin kuin näkövaikutelmaan perustuvilla välineillä eli silmillä. Siinäkin on se rajoitus, että esim. maalauksia ei voi perussanomansa osalta välittää kirjallisesti kirjoitetun tekstin avulla. On nähtävä kuva itse.
Onko tilanne sama kuin musiikin lukeminen pelkkinä nuotteina - mielikuvituksessaan? Vastaanottajan oman mielikuvituksen luomiskyvystä riippuu, millaista taidetta hän kokee tällä tavalla. Tällaista kykyä vaaditaan esim. studioäänityksessä, jossa (kylläkin asiantunteva) yleisö on minimissään vain pari ulkopuolista henkilöä.
2B) Urheilupeleissä tarvitaan kaikista vähiten sivustakatsoja-yleisöä. Siinä (esim. nyrkkitappelussa) vastapelurien läsnäolo on riittävä [25.5.2012: Pelaajat esiintyvät siinä tilanteessa toisilleen, ellei naarasta ole katsomossa.] Taiteessa tässä asemassa ovat kilpailevat taiteilijat, mutta myös näyttely-yleisö. Voi myös olla virtuaalinen yleisö, joka on vain luovan taiteilijan päässä. Mutta tällaisen virtuaalimaailman olemassaolo on sidoksissa reaalimaailmasta saatuihin aineksiin.
3A) peleissä peliasetelma on niin voimakas ja reaalimaailmassa näkyvä, fyysinen, ettei muuta sivustakatsojayleisöä välttämättä tarvita. Nykyaikana ammattilaispelaajat tarvitsevat maksavan yleisönsä, koska heidän taloutensa on siitä riippuvainen. Eläinten soidinmenoissa ei kiertäviä ammattilaisia taideta tuntea.
- Konserteissa 'peli' on näkyvimmillään esiintyjien välisessä sisäisessä kommunikoinnissa, jota yleisö sitten ymmärtää seurata huonommin tai paremmin. Amatööritoiminnassa yleisöä ei siis tarvita aina, koska 'peliin' liittyvä improvisaatio-luovuus tapahtuu soittajien itsensä välillä. Voisiko sitä verrata saman eläinperheen poikasten keskinäisessä kisailussa muodostuneeseen arvohierarkiaan ja siltä pohjalta syntyneeseen 'kukkulan kunkku' -käsitteeseen?
3B) Taltioitu taide ei ole reaaliaikaista, jolloin esittäjä-yleisö -vuorovaikutus jää tyystin kuvittelun varaan. Virtuaaliyleisö näkee esityksen vasta joskus myöhemmin, joten se ei reaaliajassa pääse vaikuttamaan esitykseen poimuiluun kuin virtuaalisesti, mielikuvituksen tasolla.
4) Mikä ero on KERTOMUSTEN, SATUJEN, tarinoiden, kaskujen yms:n suullisten traditioiden kirjallisten välittymiskeinojen ja reaaliaikaisen suullisen kertomisen välillä? 'Elävä esitys' on tietysti aina korvaamaton, koska tarinan kirjallinen muoto ei ilmeisesti tuo kertomukseen mitään lisäarvoa, ellei tarina ole kuvitettu.
5) Kaiken edellä olevan perusteella voisi päätellä, ettei ole vain yhtä itse-oikeutettua, muita syvempää näkökulmaa musiikin jaottelussa. On vain se näkö-kulma, jonka henkilö kulloinkin valitsee lähtökohdakseen ja joka tuo esiin vain omannäköisen totuutensa, mutta ei koko kuvaa. Tässä ollaan silloin soidinmenoja laajemmassa kontekstissa, yrittämässä samaistua myös entisaikojen ja tulevaisuuden ihmisten ajatusmaailmaan, yli omien henkilökohtaisten soidinmenotavoitteiden. Ehkä kysymys on yrityksestä samaistua itse elämän ymmärtämiseen kaikkialla siellä, missä sitä esiintyy, esimerkiksi jumala-käsitteen muodossa - hiekanjyvätasoa unohtamatta...
10.9. 09 kotona sattunut aivoverenvuoto
7.10.2011 - Kun puhuin soidinmenojen "vasen- ja oikeakätisyydestä" (naaraspuoli - ryhmäidentiteetti ja koiraspuoli - yksilöidentiteetti) unohdin tärkeimmän: 1-0 -tasapaino pitämieni kurssien improvisaatiokokeessa, jossa ykkösten ja nollien luetteleminen improvisoiden kahdella osanottajakierroksella tuottaa lopputuloksen, joka on lähes aina fifty-fifty. Paitsi viimeksi Orivedellä, jossa lopputulos oli molemmilla kierroksilla (30 oppilasta) noin 4 pykälää ykkösten voitoksi (Sellaista on tapahtunut 80-luvun puolivälistä lähtien pitämilläni ehkä 50:llä kurssilla ainoastaan yhden käden sormilla laskettava määrä). Siis järjestys ja kaaos ovat - pyrkivät olemaan - aina tasapainossa. Siis orgaanisen/epäorgaanisen kemian elämä-kuolema -kahtiajako ovat kolikon kaksi puolta.
- Impro on tilanne, joka analysoituna osoittaa, että tavallisesti pyrimme löytämään järjestyksen kaikesta. Mutta juuri kun olemme löytämäisillämme sen, katoaa se käsistä - kuin sateenkaari, joka häipyy kauemmas juuri kun olemme tavoittamaisillamme sen pään. Järjestyksen ja kaaoksen vuorottelu on edellytys lopulliselle ennalta-arvaamattomuudelle.
- Soidinmenojen agressiivinen (tuhoavan sodan) puoli on siis tuo kaaosta vastaava, joka kohdistuu siihen maailmaan, joka pyritään sulkemaan pois kilpailutilanteesta, kun naaraan kanssa pyritään EROON (lp. earra) muusta maailmasta - ei siis yksin vaan kaksin...
- Nollainformaatio on äärimmäisen monimutkainen juttu. Kun viesti on liian yksinkertainen, ennalta-arvattava, voi se olla sitä liiallisen yksinkertaisuutensa mutta samalla yhtä hyvin myös liiallisen monimutkaisuutensa vuoksi. Ja joka kerta se muuttuu silloin hiljaisuudeksi. Ja äänen ja hiljaisuuden pitää olla siis sopivassa suhteessa keskenään, jotta kuuntelutilanne säilyy mielenkiintoisena. Nämä kaikki käsitteet ovat tietenkin subjektiivisia, jolloin on mahdollista myös se, että toinen nauttii musiikista samalla kertaa kun toinen ei tunnista sitä musiikiksi lainkaan.
- Olen jo parikymmentä vuotta puhunut esitelmissäni siitä, että kaoottisuus on yhtä lailla välttämätön elämän merkki kuin järjestyshakuisuuskin. Kaoottinen, ennalta-arvaamaton toiminta pätee niin eläinten takaa-ajoleikeissä kuin lasten hippasilla olossa, joka onkin niitä harvoja koulun välitunneilla tarjoamia luovan toiminnan muotoja.
Viime yönä pohdin tuota kaoottisuutta, sitä miten se vaikuttaa elämässämme. Totesin, että hippaleikkien improvisoinnin ohella selvä kaaoshakuisuus on toiminnassamme saaliin, ravinnon syöjinä. Me pureskelemme kaiken muusiksi, jauhamme syötävän, jotta selviytyisimme, kykenisimme tuottamaan spermaa, joka säilyttää perimämme järjestyksen.
- Tämä kaaoksen ja järjestyksen tasapainoinen suhde oli se sanoma, jota yritin soidinmenoanalyysilläni kuvata, mutta sairauden jälkeen ajatukseni pyrkivät karkailemaan sivuraiteille, sivutuotosten pariin ja alkuperäinen ajatus karkaa tipo-tiehensä. Ennen osasin vielä palata alkuun sivujuonteiden jälkeen.
5.11.2011 klo 5.50 - Jo parina aamuna olen noussut kolmen neljän maissa työskentelemään, kun uni ei tule. Nyt kaivoi mieltä eilen illalla ollut TV-uutinen valtakunnallisesta RAP-kilpailusta Helsingissä. Uutisissa esiintyi kaksi räppääjää, jotka kumpikin heittivät 15 sekunnin impron Kreikan rahavaikeuksista. Mitä siitä päättelemme:
1) Kalevalaisen runolaulun kuoltua pois on Rap-laulanta valtaamassa jäljelle jääneen improvisoidun musiikin tyhjiön. Samoin kuin uusi itkujen esittäjä astuu ruoriin Karjalassa, vasta kun vanhempi itkijä on kuollut pois. Rap on siis kalevalaisen runolaulun improvisaatioperinteen jatkaja suoraan alenevassa polvessa. Se osoittaa, kuinka vahva on improvisoinnin tarve kansankulttuurissa.
2) Rap on myös virolaisen hää-kilpalaulantaperinteen suora jatkaja. Häissä sukujen edustajat lopuksi pyrkivät laulamaan morsiamen ja sulhasen suvut "suohon". Helsingin Rap-kilpailuissa kilpaileva pari pyrkii laulamaan suohon vastapuolen mm. tekemällä pilkallisia riimejä mm. vastapuolen kotiseudusta.
3) Rapissa ennalta-arvaamattomuus ilmenee mm. loppusointujen käyttämisessä ennalta-arvaamattomasti. Loppusoinnut tulevat silloin kun ne pulpahtavat sattumanvaraisesti mieleen. Niitä ei yritetä väkisin saada tulemaan esiin loppusoinnullisen laulusäkeistön vaatimalla ankaruudella.
4) Vastaavaa perinnettä esiintyy mm. japanilaisessa maalaustyylissä, jossa kunnon teokseen tuli sisällyttää pieni "kauneusvirhe". En tunne tuota kulttuuria tarkemmin.
11.11.11 > Bertrand Russel: Filosofiaa jokamiehelle: - Jokaista sivistyksen edistysaskelta on pidetty luonnottomana silloin kun se on ollut uusi.
- Tuo sitaatti (2.5.1964) on tässä siksi, että meillä oli "Miesten porukan" teemana keskiviikkona (Helsingistä tultua) "Kaaos". Puheenvuorossani esitin, että synonyymejä ovat myös:
1) epäjärjestys
2) ennalta-arvaamattomuus (yllätyksellisyys)
3) luovuus
4) improvisointi
5) kaoottisuus
6) (mahd.) yksilöidentiteetti jne.
- Teoriani siis korostaa sitä, että jokainen uudistus, uusi informaatio, uusi keksintö jne. on eräässä mielessä kaoottinen. Ja tätä väitettä tukeva on tuo Russellin edellä oleva lause. Kaaos ja järjestys ovat kyllä jollain oudolla tavalla myös saman kolikon kääntöpuolet. Kysymys on oikeastaan vain vitkasta, siitä ajasta, jonka tapahtuma tarvitsee tullakseen ymmärretyksi. Kaikki kaaos muuttuu vähitellen hallituksi, ymmärretyksi järjestykseksi.
- Kaaoshakuisuus elämän merkkinä kuuluu mm. lasten tapaan tuhota kaikki rakennelmat, joita he tekevät palikoilla yms:lla. Uskonnoissa tämä tulee esille buddhalaisten mandaloissa, hiekasta tehdyissä värisommitelmissa, jotka pyyhitään ajan kanssa pois. Sama on Väli-Amerikan (?) Zuni-intiaaneilla (?). Poikien tuhoamisleikit kuuluvat tähän sarjaan. Kaaoshakuisuus "pahana", kuolleen, epäorgaanisen maailman tunnusmerkkinä ei siis näytä pitävän kutiaan, vaan kaoottisuus kuuluu yhtä hyvin elävän universumin käyttäytymispiirteisiin.
- On myös muistettava, että täydellinen kaoottinen jatkumo muuttuu hiljaisuudeksi eli nollainformaatioksi. Ainoa epäjärjestys on siis se, kun kaaos ja järjestys vuorottelevat ennalta-arvaamattomasti.
28.11.2011 - Päiväkirjamerkintä 21.4.1965:
Taideteos on todellista taidetta vasta sitten, kun vastaanottaja voi luoda sitä.
Siis olen jo tuolloin luonut siemenen sille ajattelulle, että musiikki taiteena voi säveltäjän ja esittäjän lisäksi olla myös kuulijakeskeistä, so. kuulija lopulta luo musiikkiteoksen kokonaisuuden, sen miten teos kuulijaan lopulta vaikuttaa. Tästä siis on aikaa kulunut yli 45 vuotta!
> Karlheinz Stockhausen: Erfindung - Entdeckung (lyhennelmä) (J:kylän kesä 7/61):
... Muodon keksiminen - niinkuin minä sitä nimitän - luo uusia muotoja. Sanoisin sitä luovaksi kuuntelemiseksi, koska kuulija, ottaessaan koko mielikuvituksensa ja henkisen voimavarauksensa, luo uusia muotoja
> Mikko Heiniö: Innovaation ja tradition idea, (Ks. Päiväkirja: Luettu 25.6.85)
s.153 Heininen (1981): Ensimmäinen tapa on pitää uutena sitä, mikä kullekin vastaanottajalle on yksilökohtaisesti uutta (esteettinen määritelmä - IS. 26.5.2012: selvästi kuulijakeskeinen lähtökohta kuten Stockhausenilla!)...
s.156 Stockhausen katsoi ihmisten ja aikakausien jakautuvan luoviin ja säilyttäviin... mutta yksittäisen säveltäjän oli "yhtä mahdoton yhdistää molempia puolia itsessään kuin olla samanaikaisesti mies ja nainen".... kuitenkin "hengen vallankumouksellisten ja konservatiivisten voimien tasapainottaminen on pysyvä välttämättömänä tehtävänä - tasapaino on todellista utopiaa".
7.12.2011 - Käsikirjoitukseni, joka on päivätty: 28.11.1965 sisältää puolessa välissä kommentin: "Kirjoitettu ennen 28.11.65". Teksti kertoo siitä, että kuvittelen olevani näyttelijä, joka toistaa edellä mainittua kuvitteellista kertomusta. Tässä tilanteessa minun on kuviteltava mukaan myös katsoja-kuuntelijat, joiden oma mielikuvitus lopulta ratkaisee, mikä tässä on totta ja mikä kuviteltua. Teksti on tarkoituksella kuviteltu sellaiseksi, ettei siitä täysin voi sanoa, onko se etukäteen kirjoitettu vai onko se ainakin osittain paikan päällä, esitystilanteessa improvisoitu. Jätän lopullisen version siis näyttelijän itsensä päätettäväksi. Juuri siksi ei ole mieltä minulle opetella kirjoittamaani tekstiä ulkoa, koska silloinhan tietäisin heti, jos näyttelijä esityksessä improvisoi repliikkejään. Silloin esityksestä putoaisi jokin oleellinen osa kokonaisuutta pois. Parasta olisi, jos näyttelijä itsekään ei etukäteen tietäisi, aikooko hän improvisoida esityksensä repliikkejä vaiko ei.
- Tässä minä siis istun 7.12.2011 ja yritän kuvitella/muistella tuota hetkeä 28.11.1965, jolloin istuin Taimoniemessä Viitasaarella ja taltioin tuota alkuperäistekstiä - kuvitellen vuorosanoja, joita näyttelijä esittää kuvitellulle teatteriyleisölle, joka ei oikeastaan tiedä, onko näyttelijän puhe kirjoitettua vai improvisoitua.
25.12.2011 Põltsamaa - Joulupäivänä klo 10.30
> 21.9.66: "Jalkapallossa on kaksi vastakkain pelaavaa järjestelmää." - Ne vastaavat musikissa esittäjä-kuulija -vastakkainasettelua. Kuulija yrittää arvata, mitä soittaja tekee seuraavaksi - tradition pohjalta.
2012:
11.1.2012 - Eilen huomasin runojani digitoidessani, että olen jossain määrin - tiedottomasti - käyttänyt runomitallisia ja runomitattomia säepareja epä-säännöllisesti, ennalta-arvaamattomassa järjestyksessä luodakseni epäsymmetrisiä rakenteita. Jos menetelmää ei vielä ole yleisemmin runoudessa käytetty, tulee se joka tapauksessa joskus olemaan käyttökelpoinen rakenne-elementti runoudessa. Jossain mielessä nykypäivän rap-runous jo käyttää tällaista loppusointuisuuden ennalta-arvaamattomuutta rakennetta luovana keinona.
- Matti P. oli kiinnostunut Hannu Salaman novellin analyysistäni (1970-luvun alku?), jossa käytin jonkinlaista tilastollista menetelmää, josta sitten kehittyi improvisaatioiden analyysimallini musiikissa.
21.1.2012 - Sääntö/poikkeus ~ kruuna/klaava ~ kysymys/vastaus ~ uros/naaras ~ kuunteleminen / puhuminen! Toista ei voi olla ilman toista. Ykköstä ei voi olla ilman nollaa...
27.5.2012 - Olen juuri nyt saanut päiväkirjojeni indeksoinnin päätökseen!
Armas Launis: Murjaanien maassa, WSOY 1927 [luettu kauan sitten]
s. 164-165 Erittäin hauska ja mieleenpainuva on seuraava, suurta soitannollista älyä kysyvä seuraleikki.
Rabah ben Omar poistuu hetkeksi joukosta. Muut läsnäolijat sopivat siitä, että Rabahin on pöydällä olevalla kynttilällä sytytettävä toinen kätkössä oleva kynttilä ja pantava se erääseen muurin syvennykseen. Tehtävän saaneen ainoana ohjeena on, meillä vastaavaan leikkiin kuuluvasta käsien paukutuksesta poiketen, kuitralla esitetyt kaksi yhä samana toistuvaa lyhyttä sävelaihetta, joista toinen on myöntävä, toinen kieltävä. Rabah kutsuttuna saapuu sisälle. Hän ottaa aluksi muutamia tyyniä tanssiaskeleita vieraiden keskellä tunnustellen eri suuntiin viittoilemalla, mitä hänen tehtäväkseen lienee annettu. Milloin hänen toimintansa on sensuuntaista, että se johtaa sovittuun tulokseen, soi kuitrassa myönteinen sävel. Mutta pienimmästäkin harhaliikkeestä siirtyy herkkävivahteinen soitto kielteiseen sävelaiheeseen. Kumpikin sävelmistä kuvastaa oivallisesti sille omistettua on- ja ei-ajatusta. Tietenkin sisältyy soittoon sitäpaitsi voima- ja nopeusvaihteluita, epäröintiä ja äkkikäänteitä, jotka antavat sille milloin jännittävää, milloin naurua nostattavaa lisäluonnetta. Soittajan osuus leikin onnistumisessa on ehkä suurin, hän kun ylivoimaisesti hallitsee soittoaan ja soitintansa, mutta säveliä herkästi tajuavin askelin hiipii ja liikehtii myös tehtävän suorittaja, Rabah. Mykän toiminnon ja soiton kiinteä yhteistoiminta tässä leikissä muistuttaa lähinnä jotain pantomiimiä. Palaapa syystä kylläkin taasen nuorekas vilkkaus miestenkin parveen.
27.9.2012 Tarkistin tänään 3/8 ja 2/8 -aika-arvojen väliset suhteet [1-sävelikkö-] leuddista. Siellä on 43 kpl 3/8 -iskualoja, mikä tekee yhteensä 129/8. Neljäsosanuotteja on yht. 112 kpl, neljäsosataukoja 9 kpl ja puolinuotteja 10 (1/2) kpl. Nämä kaksijakoiset aika-arvot tekevät yhteensä 131/4 kpl. Kolmijakoiset muunnettuna 1/8-nuoteiksi on siis 129/8 ja kaksijakoisten määrä (131/4) on siis käytännöllisesti katsoen sama. Ajallisesti kysymys on suhteesta 1:2. [vaikka 1/8 -määriltään jokaista kolmijakoisen iskualan 1/8-nuottia vastaa kaksijakoisen iskualan ¼-nuotti!] Tämä liittyy 10.10.12 tulevaan esitelmääni kaaoksesta ja järjestyksestä.
13.4.15 Richard Eldridge: Johdatus taiteen filosofiaan, Gaudeamus 2009
s.164 Taideteoksen ymmärtäminen kriittisesti on luovaa tutkimista, jota ohjaavat sopivat vertailut ja käsitykset rationaalisesta toiminnasta. Tutkiminen kohdistuu tapaan, jolla taideteos esittelee aiheensa ajattelun ja tuntemisen kiintopisteeksi. Kun tutkimme teoksia luovasti, voimme ymmärtää ne ylimääräytyneen inhimillisen toiminnan tuloksina uudella tavalla ja entistä syvällisemmin...(alleviivaukset ja paksunnokset minun)
Opinnäytteitä:
- "Improvisointi ja luovuus musiikinopetuksessa"
(Ainedidaktiikan harjoitustyö Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksessa)
9.3.1993. Tomi Pelli
- "David J. Elliotin ja Ilpo Saastamoisen musiikkikasvatusfilosofioiden arvot ja päämäärät"
(Viestintäseminaarityö Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksessa)
18.4.1996. Tuija Elina Janhonen
- "Improvisointia kosketinsoittimilla peruskoulun ala-asteella"
(Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, Joensuun yliopisto,
Luokanopettajan koulutus)
Tammikuu 1999. Terhi Marika Niinimaa & Olli Samuli Väisänen
Läh: Jouni Koskimäki
Jyväskylässä 25.7.1992
Ilpolle,
Elämä on musiikkia suurempaa improvisointia: upea otsikko jutullesi Hesarissa - jatkan samantapaisesti: Itse improvisointi on aina upeampaa kuin teoriat siitä, mutta edellisestä huolimatta itse asiaan eli yksi pienen pieni teoreettinen lähestymismalli improvisointiin ja tällä kertaa länsimaisen kulttuurin kontekstissa...
Olen samaa mieltä kanssasi improvisoinnin perusluonteista eri yhteisöissä eli lyhyesti ilmaistuna 1-0 ja
avain-lukko -teoriat ovat olennaisimpia asioita improvisoinnin syvintä essenssiä tarkasteltaessa.
(Kirjoitus jatkuu...)
Keep on improvisin' seuraavat 50-vuotta!
Jouni
6.12.2013 Itsenäisyyspäivän aamuna klo 08.30
Emma F. on tulossa tänään täydentämään graduaan kansanmusiikista. Puhelinkeskustelussa hän sanoi haluavansa tietää enemmän siitä, mitä tarkoitin, kun viimeksi sanoin: "Kansanlaulu ei ole SE. Se ei ole objekti." Sanoin unohtaneeni jo, mitä olin sanonut ja kysyin voisiko hän muistaa siitä enemmän, jotta tiedän, mistä olen puhunut. Hän vastasi myöntävästi.
Olen kuitenkin miettinyt asiaa viime yönä unissani ja päätynyt seuraavanlaisiin ajatuksiin:
Kansanlaulu ei ole kohde, koska se on kertakäyttötuote siitä materiaalista, joka kulkee tuon kulloisenkin nimen alla. Kysymys on siis jo Heikki Laitisen lanseeraamasta "yhden melodian" käsitteestä ("Kalevalainen laulu " jne.), jonka muunnelmia KAIKKI musiikki on. Samasta asiasta puhui pariskunta Schimmel Kiinan Wu-maakunnan (?) musiikkia esitellessään (Berliinissä?).
[Saamelaismusiikki maailmankartalla: Vanhakantainen AB-muotorakenne
Columbian Murui-intiaaneilta löytyy Suonikylän kolttaleuddin tapainen improvisoitu kaksiaiheinen AB-melodiatyyppi (Saastamoinen 1991, 43). Näyttää siltä, että tuo melodiatyyppi olisi ketchua-inkojen perinteisen laulumelodiikan pohjana. Inkoilla mollisävyiset melodiat vain ovat kiteytyneet säkeistölauluiksi ilman improvisaatioon kuuluvaa sekajakoisuutta.
Ainakin laulutyylin arkaaisuudesta kertoo se, että jossain määrin samankaltainen ’Suonikylän’ melodiatyyppi (kahden eripituisen säkeen muoto, sekajakoisuus, mollisävy, improvisaatio sekä lyhyen alkusäkeen (A) ja pitkän loppusäkeen (B) äänialasuhteet jne.) esiintyy myös Kiinassa Jiangsun maakunnassa Wu’n alueen ainoana melodiatyyppinä, joka on olemassa vain satojen eri variaatioiden muodossa (Kouwenhoven-Schimmelpenninck 1990, 313-328).]
Meillä on yhteinen materiaali, josta jokainen meistä tekee vuorollaan oman uniikin muunnelmansa esityshetkellä. Yhteinen materiaali edustaa ryhmäidentiteettiä, joka on kaikille tuttua ja ennustettavissa olevaa. Mutta se, miten tuota materiaalia käytetään yksityistapauksessa edustaa yksilöidentiteettiä, ennalta-arvaamatonta lopputulosta, joka on ainutkertainen SE. Se on "luokkansa" edustaja, yksityistapaus, joka sisältää kaikki luokkansa välttämättömät ehdot, jotta se ansaitsee siitä lausutun nimen.
Esimerkkeinä tästä näin Launiksen Murjaanien maassa esitetyn arvausleikin, jonka säännöstö on tuo "kansanlaulu", mutta joka ei koskaan voi kahta kertaa toteutua samanlaisena.
Toisena tapauksena näin nars juh -soitteen 1-0 -materiaalin. Siinä tullaan tuhansia vuosia toimeen myös samalla materiaalilla, koska järjestys säilyttää ennalta-arvaamattomuutensa riippumatta siitä kuinka kauan kyseistä "kansanlaulua" on esitetty.
Käsitettä voidaan laajentaa vielä tästäkin. Musiikkitieteessä uudet ajattelutavat ovat ikään kuin kansanlaulun "yksityistapaksia". Saamelaismusiikin rytmikaava-järjestelmä on lanseeraamani uusi näkökulma vanhaan selitysryppääseen mitä saamelaismusiikki on. Mitä vähemmän tuota uutta ajattelumallia esitellään nuorelle sukupolvelle, sitä varmemmin vanha perinteinen käsitys saamelaismusiikista on "objekti", sitä kiinteämpi traditionaalinen suhtautuminen on ja sitä vahvemmin se samaistaa käsitykset saamelaismusiikista yhtenäiseksi kiinteäksi oppijärjestelmäksi, mikä tekee siitä konkreettisemman, kosketeltavamman objektin. Se kadottaa silloin prosessiluonteensa, joka edellyttää yksilöllistä käsittelytapaa ja varmistaa teorian elinkelpoisuuden jatkuvan testaamisen käytännössä.
Me elämme kiinteiden käsitteiden keskellä, jolloin kiinteydestä tulee eräänlainen ihanne, koska fleksibiliteettiä on yhä vaikeampi tavoittaa. Se on yhä epätodennäköisempää teoriaihanteena, jolloin jäykkyys tulee kaiken ohjenuoraksi. Kysymys ei siis ole kansanlaulun käsitteestä vaan jostakin paljon suuremmasta ja laajemmasta ongelmakentästä.
Sana SE edustaa objektiivisen todellisuuden maailmaa, jossa SE on kaikille havaitsijoille sama. Tällainen käsite on puolestaan helppo osoittaa fiktioksi, koska SE on jokaiselle havaitsijalle hieman eri sisältöinen asia. Oikeastaan raja tässä tapauksessa on kuin veteen piirretty viiva, josta ei voida yksiselitteisesti kertoa mitään. Kysymys on pikemminkin siitä, PAINOTAMMEKO jompaa kumpaa näkökulmaa - ainutlaatuisuutta vai samankaltaisuutta.
Kun toinen näkökulma on hallitusvuorossa, on toisen näkökulman oltava muistissa.
> Ks. "Järjestys ja kaaos" -dokumentti