1978 KAISA JA OTTO

KAISA JA OTTO 27.4.1978 JYVÄSKYLÄ

 

27.4.78 to  - ensi-ilta - teksti Paavo Haavikko, ohjaus Kaija Loikkanen (41’);
                   Paavo Haavikko: Kaisa ja Otto - säv. Ilpo Saastamoinen
                  (Jyväskylän kaupunginteatterin kantaesitys, mus.joht. Einar Kropsu)

> 26.4.78 ke         Keskisuomalainen: Kaisan ja Oton vuoro - Ensi-illan kynnyksellä.
Kansakunnan hovikirjailija Paavo Haavikko on kirjoittanut näytelmän jonka Jyväs-kylän Kaupunginteatteri esittää, viimeisenä tämän keväisenä uutuutenaan. Se on nimeltään Kaisa ja Otto ja Jyväskylä on ensimmäinen paikka, missä tämä näytelmä nähdään Helsingin Kaupunginteatterin jälkeen. Kaisan ja Oton ohjaa Jyväskylässä Kaija Loikkanen.

Oman värinsä antaa näytelmän esitykselle musiikki, säveltänyt Kainuun big band -kapellimestari Ilpo eli Ilja Saastamoinen.

Kaija Loikkasen mielestä Kaisa ja Otto kuuluu samaan Haavikon tuotannon ryhmään kuin Vahvimmat miehet ei ehjiksi..., jonka Jyväskylän Huoneteatteri esitti viime vuonna ja joka vieläkin on po. teatterin ohjelmistossa. Myös Huoneteatterin esityksen ohjasi Kaija Loikkanen.

Ohjaaja sanoo lukeneensa Haavikkonsa kannesta kanteen ja pitää nimenomaan Kaisaa ja Ottoa sellaisena draamana johon hän halusi syventyä, vaikka Haavikko ei ehkä olekaan hänelle kaikkein läheisin näytelmäkirjailija.

- Tekstistä löytää useita Maiju Lassila -muistumia joita kirjailija on käsitellyt tyypillään. Päähenkilöistä toinen on nimeltään Kaisa Kaisatar, puhutaan Joen kaupungista jne. Koko näytelmän aihe, joka keskittyy maahan, sen ostamiseen ja myymiseen, on sekin tietyllä tavalla lassilamainen.

Haavikon tekstiä on usein sanottu kirjoitetuksi puheeksi, joku kerran hengitetyksi puheeksi. Ohjaajat yleensä pitävät Haavikon näytelmiä kuunnelmanomaisina. Kaisa ja Otto -esityksessä ihmiset puhuvat itäuusimaalaiseen tapaan sanoja asetellen, mutta varsinaista murretta ei kuitenkaan käytetä, vain sanajärjestys on tyypillinen, haavikkomainen.

Ilja Saastamoinen sanoi ottaneensa näytelmän musiikin säveltämisen haasteena. Puheen väliin on sovitettu lauluja ja näin on osa tekstistä laulettua. Musiikki pohjaa kansanmusiikkiin, mutta ei ole varsinaisesti sitä. Ilja Saastamoinen ei hyväksynyt myöskään uuskansanmusiikki -nimitystä. Soittimina ovat haitari, klarinetti ja basso. Niitä käyttelevät yksi ammattilainen ja kaksi musiikinopiskelijaa. Saastamoinen mainitsi, että ensin hänen mielessään kävi myös virsikanteleen käyttömahdollisuus, mutta sitten hän hylkäsi sen sekä teknisistä että muista syistä.

Säveltäjä on vieraillut varsin usein seuraamassa näytelmän harjoitusta ja varsinkin sitä, kuinka musiikki "istuu" sen esitykseen. Ohjaaja ja säveltäjä ovat musiikin suhteen jokseenkin yksimielisiä ja Kaija Loikkanen katsoo Saastamoisen onnistuneen toteuttamaan hyvin hänen ideoitaan.

Kaisan ja Otan ensi-ilta on huomenna torstaina, tänään sen näkevät opiskelija-ennakkolaiset. Kaisan osan esittää Minna Aro, Ottona on Pertti Roisko. Lisäksi on näytelmässä useita muita rooleja.

 

HAAVIKON KAISA JA OTTO JYVÄSKYLÄN KAUPUNGINTEATTERIIN
Paavo Haavikon näytelmä Kaisa ja Otto nähdään 27.4. Jyväskylän Kaupungin-teatterissa kevätkauden viimeisenä ensi-iltana. Ohjaus on Kaija Loikkasen, lavastus Risto Nykäsen ja puvut Regina Pesosen. Ensi-illassa kuullaan kantaesityksenä Ilpo Saastamoisen näytelmään säveltämä musiikki; musiikki on osittain sävelletty suoraan Haavikon tekstiin eli näyttelijät esittävät osan repliikeistä laulaen. Säestyksestä vastaa kolmimiehinen yhtye: haitari, klarinetti ja basso.

 

29.4.78 la         Keskisuomalainen - Anja Penttinen:  Kaisan ja Oton tarina - sipuli kuorittavaksi.
Jyväskylän kaupunginteatterin kevätkausi on ollut näytelmiltään yritteliäästi moni-ilmeinen. Tukevaksi jälkiruuaksi tarjottiin näytäntökauden päätteeksi Paavo Haavikon Kaisa ja Otto. Se on ilkikurinen, pohjimmaltaan riipaiseva parodia, monikerroksinen tarina kehitysalueen asukkaiden elämästä. Maiju Lassila on selvästi ollut Haavikolla mielessä, kun hän on tähän tosikertomukseen ryhtynyt, mutta sitten hän on mennyt omia teitään - tietysti.

Kaisa ja Otto ei aukea helposti sille, joka käy teatterissa silloin tällöin eikä esi-merkiksi ole nähnyt yhtään Haavikon 19:sta näytelmästä. Kyseistä näytelmää ei ennen Jyväskylää ole esitetty muualla kuin Helsingissä viime syksynä. Haavikkoa monet pitävätkin pääasiassa kuunnelmien tekijänä, maakuntakaupunkien teatterit kun eivät herkästi ota hänen draamojaan ohjelmistoonsa.

Siis, jos ei ole radiosta jaksanut kuunnella vaikkapa Harald-kuninkaan Ihmeellisiä Seikkailuja, on turha kuvitella että erityisen hyvin viihtyisi Kaisan ja Oton seurassa. Mutta jos pitää yleensä Haavikosta, hänen raamatulla, muoviajan vitseillä ja kulahtaneilla kansankaskuillaan ynnä älyllä kuormatusta tekstistään, niin Kaisa ja Otto on mukavaa aivovoimistelua - ja nauraakin saa.

"Kaisassa ja Otossa ei paha tyystin voita, eikä häviä. Henkilöt eivät hae sankaruutta, eivät hae kapinaa. - He jäävät yksinkertaisesti elämään paikoilleen tekemättä mitään. - Jos ei osaa laskelmoida, pitää tuntea kipua - sydämessä", kirjoittaa Haavikon tutkija Aarne Kinnunen Kaisasta ja Otosta teoksessaan Syvä nauru. Kinnunen sijoittaa po. näytelmän samaan ryhmään kuin "Jäähyväiset eli kertomus siitä miten kuningas Harald kahlasi yli kuivan joen..." ja "Ne vahvimmat miehet..." joka nähtiin vuosi sitten Jyväskylän Huoneteatterin esityksenä.

Tavallista tarinaa aukottomalla kielellä
... (ei koske musiikkia)

Musiikin kera
Tehdäkseen näytelmän värikkäämmäksi, lieventääkseen takovia yksinpuheluita, ties mistä syystä Kaija Loikkanen on saanut oivalluksen: pannaanpa musiikiksi. Musiikki tekemään hän pyysi ja sai Ilja S a a s t a m o i s e n, Kainuun maakunnallisen big bandin johtajan ja muutenkin shemeikan. Saastamoinen teki musiikkia kansanlaulun ja -sävelmien aineksista eikä se nyt ainakaan häiritse, todennäköisesti rikastuttaa. Melodiat ovat yksinkertaisia ja soveltuvat sikäli sinänsä yksinkertaiseen tarinaan jolla on monimutkaiset kehykset. Mielestäni ovat onnistuneimpia ne laulut, joilla selvitään Haavikon mystisistä filosofoinneista, kuten esim. "kynsilaulu", jonka Turo taksikuskin poika esittää molemmille tytöille. Loppuosassa laulaa Otto monologinsa varsin luonnikkaaseen sävyyn ja sävel istuu tunnelman haikeuteen.

Musiikki on Jyväskylässä täysin uusi "tekijä' eikä sen tehokkuudesta paljon voi sanoa, kun ei ole nähnyt esitystä ilman musiikkia. Oleellinen asia ei musiikki käsittääkseni Kaisassa ja Otossa kuitenkaan ole...
ANJA PENTTINEN

 

3.5.78   Aamulehti - Ansa Hartelin: Näytelmä kuin vaihtoveturi
Tiedättehän vaihtoveturin? Sen, joka seilaa ratapihalla ja siirtelee vaunuja edes-takaisin - äkkinäkemältä sinne tänne ilman tarkoitusta tai päämäärää.

Paavo  H a a v i k o n  näytelmä Kaisa ja Otto vaikuttaa katsojasta samanlaiselta. Se sahaa vuorosanaa, jauhaa sitä kuin jenkkiä eikä pääse puusta pitkään. Vaikea näytelmä ohjata.

Kolmantena työnään Jyväskylän Kaupunginteatterissa on nuori ohjaaja Kaija  L o i k k a n e n  selviytynyt Kaisasta ja Otosta ihmeteltävän hyvin. Pelastavana renkaana on hänen keksintönsä tehdä siitä puolittain musiikkinäytelmä. Kun toistuvat vuorosanat lauletaan irtaannutaan realismista ja koko menoon tulee jotain näyttämönomaista. Tämä on teatteria - kaikesta huolimatta.

Kaisa ja Otto on tavallista tarinaa, perisuomalaista kertomusta kahden toisiaan lähellä elävän ihmisen kontaktivaikeuksista, leskiäidistä ja kahdesta tyttärestä, äkkirikastuneesta taksikuskista ja näiden kaikkien alkoholiin turvautumisesta. Vuorosana on hyvin haavikkolaista: ottaa teeman ja jauhaa sen muruiksi, kääntää ja varioi, muuntaa yhdellä sanalla toiseksi ja laajentaa merkitystä, mutta ei juuri sisällä dramaattista toiminnallisesti etenevää hermoa. Se on tehtävä muualta. Ohjaaja Kaija Loikkanen on löytänyt sen musiikista ja tehnyt epänäytelmästä reilusti sen mikä se onkin.

Näyttämöllä tapahtuvaan musiikin vallankaappaukseen on totuttava. Näytelmän alkupuoli on muutenkin näyttämöllisesti kaikkein epäkiitollisinta. Joku Minna Aron Kaisa, sisäsyntyinen ja ruumiinsa rytmillä näyttelevä, osaa saada sanat ulos liikkuessaan mitään tekemättä täysin luontevasti, muutamille muille mokoma tuottaa jo lieviä hankaluuksia. Kun näyttämöllä haetaan paikkaa ja sanaa haetaan katsomossa istumasijaa. Yhteisymmärrys löytyy paremmin väliajan jälkeen. Audunia tämä silti on, haavikkolaista kuunnelmaa.

Ilpo (Ilja) Saastamoisen resitatiivinen sanan säveleksi muutto pyrkii aluksi pitkästyttämään. Kun sen juonen on löytänyt ja omassa jäykkäasenteisuudessaan vihdoin hyväksynyt huomaakin uuden nejännesoopperan varsin mielenkiintoiseksi taidemuodoksi. Mielessä alkaa pelata, mitä tuolla vielä voisi tehdä. Kokeilla sietäisi.
... (jatkuu)
ANSA HARTELIN

 

AH: OHJAAJAN KIERTOKOULU (Aamulehti)
(Kaija Loikkanen:) ...Mitään realismia se ei silti ole ja sitä korostaakseni halusin siihen musiikin. Yhteistyö säveltäjä Ilpo Saastamoisen kanssa aikoi sävellettävien vuorosanojen valinnasta, rytmin hausta. Lähdimme siitä, että tämä voisi olla oopperaa. Teksti on mielestäni hyvä, mutta ei riittävän dramaattinen, musiikki luo siihen uusia ulottuvuuksia.

 

4.5.78         Kansan Lehti - Jenny Lilja (?):   Kotimainen modernisti vihdoinkin Jyväskylään
Jyväskylän Kaupunginteatterin yleisöä ei ole päästetty tutustumaan huomattavimpien kotimaisten kirjailijoiden nykytuotantoon moniin vuosiin, mutta nyt on tapahtunut ilahduttava poikkeus. Haavikon "Kaisa ja Otto" on saanut ensi-itansa kauden viimeisessä näytelmässä Jyväskylässä. Kun nyt katselee kulunutta vuotta taakse päin, voi antaa teatterille yleensäkin tunnustusta hyvästä selviämisestä vaihdoskauden yli.         Teatterissahan vaihtui suuri osa henkilökuntaa,  mutta nyt voidaan todeta, että sekä ohjelmiston valinta että esitysten taso on ollut huomattavasti onnistuneempi kuin edellisten suurten henkilövaihdosten jälkeen.                                              

"Kaisa ja Otto" on Paavo Haavikon näytelmistä toinen, jonka hän on sijoittanut aivan tavallisten nykyajan ihmisten pariin, tällä kertaa pohjoisosaan itäisestä Suomesta, siis ns. kehitysalueelle. Hän viittaa melko suorasti maineikkaaseen edeltäjäänsä Maiju Lassilaan, sillä onhan tässäkin asioimispaikkana esim. Join kaupunki.

Haavikko ei kuitenkaan tee yksioikoista kansankomediaa ja hän kirjoittaa saman-aikaisesti monista asioista. Näytelmässä vilahtelee paradokseja, joita vain Haavikko pystyy heittelemään ja joiden takana on "syvä nauru" käyttääkseni apulaisprofessori Aarne Kinnusen tutkimuksensa nimeksi ottamana onnistunutta sanontaa. Näytelmä ei kuitenkaan ole yksipuolisesti vain tälle alueelle sijoittuva, vaan siinä tulee samalla esiin elämä nyky-Suomessa melko monivivahteisena.
... (lyhennelmä)
Näytelmän oli ohjannut Kaija Loikkanen. Ohjaus oli onnistunut sikäli, että se teki Haavikon moni-ilmeisen tekstin eläväksi ja niin selväksi kuin mahdollista. Myös henkilöohjaus oli roolihahmoissaan kokonaisuuteen sointuvaa ja uskottavaa.

Näytelmään on liitetty myös musiikkia, joka on Ilpo Saastamoisen säveltämä. Lavastus oli Risto Nykäsen ja puvut Regina Pesosen.

 

8.5.78  Uusi Suomi - Ulla-Maija Paavilainen: Kaisa ja Otto Jyväskylässä
Moni löytää teatterista sitä, mitä lähtee hakemaankin. Jos haluaa nauraa, naurattaa vaikka tragedia: jos itkeä, itkettää mitä hupaisin komedia. Mutta jos teatteri haluaa puhua totta, se ei saa tehdä myönnytyksiä yleisölle sitä kosiskellakseen.

Jyväskylän kaupunginteatteri ei näytäntökauden viimeisessä kappaleessa näitä myönnytyksiä teekään. Paavo Haavikon Kaisan ja Oton perässä saa katsoja juosta ihan hengästymiseen asti, eikä kompastuksiltakaan voi välttyä: niin nokkelasti näytelmässä loikitaan kerroksesta toiseen, vaivattomasti teoista sanoihin. Tuollainen juoksulenkki kohottaa katsojan kuntoa, mutta on tottumattomalle teatterissakävijälle  ehkä liian rankka.

Ohjaaja Kaija Loikkanen on sentään hiukan tahtonut auttaa katsojia ja on levittänyt näytelmälle pehmentäväksi vuoteeksi musiikin. Ilja Saastamoisen sävellyksissä on kansanmusiikin yksinkertainen ja suruisa nuotti, joka maalaa Kaisan ja Oton ja muut kumppanit irti kehyksistä raastettuun tauluun, välillä jopa yli kankaan, veto vedon päälle. Niitä katsoja ei ehkä ilman musiikin apua aina erottaisikaan.  

Kehitysalueen ihmiset pyörivät tässä ajassa humoristisesti toiveisiinsa uskoen, mutta lähellä  naurua on tuska, koivunurpuviinan aromeihin hukkuu yrittämisenhalu. Erotiikka on elämisenväline ja välttämättömyys, mutta huoliksi sekin tiivistyy.

Ensimmäinen näytös katkeilee, mutta toinen näytös kiteytyy paikoin ukkospilven uhkaavaksi. Näyttelijöitä liikutellaan taitavasti: loistavina kulisseina toimivat esimerkiksi tyttärien, Tuijan ja Leilan, raskauden pyöristämät mahat eri tilanteissa.
... (lyhennelmä)
Vaikkei tuntisikaan Haavikkoaan, avautuu Kaisa ja Otto ainakin paloittain ja loputkin palat  kypsenevät myöhemmin mielessä. Myös katsojan on tartuttava härkää ovelasti takaapäin sarvista kuten on tehnyt Haavikko, kuten on tehty Jyväskylän teatterissa.
ULLA-MAIJA PAAAVILAINEN

 

10.5.78         Kansan Uutiset - Eero Veli Ojanen:  Hankalaa Haavikkoa Jyväskylän teatterissa
Jyväskylän Kaupunginteatterin viimeinen ensi-ilta tällä näytäntökaudella oli Paavo Haavikon kirjoittama, Kaija Loikkasen ohjaama Kaisa ja Otto, johon musiikin on säveltänyt Ilpo Saastamoinen

KAISA JA OTTO on Haavikon uusinta tuotantoa, toistaiseksi varsin vähän esitetty näytelmä. Tapahtumat sijoittuvat Itä-Suomeen, nykyaikaan, jolloin kuitupuu ei käy kaupaksi kun se on vain tätä halpaa ja kotimaista. Niinpä syrjäseudun elämä rapistuu, ihmiset odottavat vain ostajaa mailleen, hullun virkaa, poislähtöä. Paikallinen maanostajakin pullautetaan pelistä keinottelijana, se kun on valtion ja yhtiöiden yksinoikeus. Etelä ei enää halua maitoa eikä viljaa, se maksaa kehitysalueelle vain hulluudesta.

Rappioaikana eletään aina rehevästi. Päähenkilö Kaisa Kaisatar haluaa hakkauttaa metsään itsensä muotoisen aukon ja nimikirjaimensa niin että näkyy, kuuhun saakka. Viinaa juodaan ja alasti maataan, tehdään lapsia ja virkavirheitä ja vähän vaikka mitä.

AINEKSIA siis on haavikkomaiseen tapaan monenmoisia, ehkä sekavuuteen asti. Kauppa ratkaisee asiat viime kädessä, mutta vain viime kädessä. Ongelmia ei juuri ratkota eikä syyllisiä osoiteta, tyypillisin vastaus on pelkkä paradoksaalinen kysymyksenasettelu. Kun lisäksi varsinaisen draamallisen aineksen osuus on tekstissä varsin vähäinen, niin näytelmää on pidettävä melkoisen vaikeana. Ja ikävä kyllä on sanottava, että tällä kertaa jäi kaipaamaan melko paljon.

Näytelmän tarkoitus jäi hämäräksi. Sitä ei paikannut myöskään sinänsä kaunis musiikki, päinvastoin lauletut repliikit siellä täällä jäivät irrallisiksi. Pikkupornoilua ja näennäissyvämietteistä huulenheittoa korostettiin niin että aito huumori, kielellinen rikkaus ja todellisten syiden analyysi (jota kaikkea näytelmässä kieltämättä on) jäi usein jalkoihin ja varsinkin loppu oli hajanainen. Tämänkaltainen näytelmä ei saakaan olla yksioikoinen ja liian helposti avautuva, mutta myöskään epämääräisyys ei ole ansio.
***
NÄYTTELIJÄSUORITUKSET olivat tuttuja ja turvallisia... (jatkuu)
EERO VELI OJANEN

 

> Päiväämätön: Yhtä onnistunut ei ollut Jaakko Pakkasvirran Helsingin kaupungin-teatterille viime keväänä ohjaama "Kaisa ja Otto", vaikka siinä olisi ehkä ollut enemmän aineksia kuin edellisessä näytelmässä. Se tapahtuu "itäisessä Suomessa ihan pian". Siellä päätetään mm. erota tästä maasta, liittyä YK:hon ja vaatia kehitys-apua, koska maat on kerran viety. Haavikko kirjoittaa siis vakavaa asiaa, mutta tietysti mitä herkullisimman huumorin ja yllättävimpien päähänpistojen säestämänä.

 

23.8.78 ke Keskisuomalainen:  Kaisa ja Otto kaupunginteatterissa lauantaina 
Viime keväänä kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Paavo Haavikon näytelmä Kaisa ja Otto on säilytetty ohjelmistossa. Se esitetään jälleen lauantaina 26. elokuuta kello 19.

Kaisa ja Otto on komedia, humoristinen näytelmä. Samalla se on myös terävästi piirretty, paljastava kuva tämän päivän suomalaisesta yhteiskunnasta. Totisia ja todellisia ovat 60-70-lukujen ongelmat kuten maaltapako, yritysten romahtaminen, puu- ja maahuijaukset, vuosikymmenen sosiaaliset uudistukset, jotka näytelmässä tiivistyvät terveyskeskuksen taksilappuun. - Mutta kaiken aikaa asiat kääntyvät haavikkomaisesti itsensä parodiaksi.

Päähenkilö on Kaisa Kaisatar, verevä leski. Hänellä on kaksi kaunista tytärtä, tumma ja vaalea, eikä kylän taksikuskin poika osaa päättää kumman ottaisi. Kaisan naapuri Otto pitää turkkia kesät talvet saadakseen hullun paperit. Mutta ei Otto hullu ole, Otto on viisas...

Kaisa Kaisattaren roolissa on Minna Aro ja Oton, tuon naapurin roolissa Pertti Roisko. Kaisan tyttäriä ovat Maritta Viitamäki ja Tarja Markus. Muissa rooleissa nähdään Eino Airo, Mikko Kauranen, Yrjö Kallionpää, Jari Mahlamäki, Esa Venäläinen, Tarmo Laitinen, Timo Viikari ja Urho Levänen, Musiikin näytelmään on säveltänyt Ilpo Saastamoinen.

 

12.9.78 Keskisuomalainen - Anja Penttinen:  Kaisa ja Otto eli ei sitä koskaan tiedä
JYVÄSKYLÄN kaupunginteatterin Kaisa ja Otto joutuivat tässä taannoin erään keskustelevan ryhmän hampaisiin. Tarkoitan Haavikon kirjoittamaa Kaisaa ja Ottoa, en minkään tasoista kannibalismia.

Kaisa ja Otto tarjottiin oliko se jollekin terveyspoliittiselle ryhmälle ikään kuin jälkiruuaksi pitkän kokouspäivän päälle. Katsomoon istuneista oli suurin osa miehiä, ilmeisesti suuri osa harvoin teatterissa käyviä, suuri osa seuduilta joissa siihen ei ole mahdollisuuttakaan.

Kyseltiin, oliko Kaisa ja Otto tälle ryhmälle sopivin näytelmä. Monet olivat olleet jopa hämillään, kukaties harkinneet väliajalla pois lähtöä. Sanoneet kieltä kummalliseksi.

TEHTIIN taas kerran karhunpalvelus koko sille tapahtumalle, jota teatteriesitykseksi kutsutaan. Se puolestaan koostuu aina kolmesta päätekijästä kirjailijan tekstistä, näyttelijäin taiteesta ja katsomon reaktioista. Parhaimmillaan se on, jos kaikki kolme pelaavat yhteen kuin rasvatut.

Haavikon, Kaisan ja Oton ynnä näytelmää päivän päätteeksi katsomaan tulleen ryhmän välillä ei syntynyt oivaltavaa, rakentavaa jännitettä. Ilman sitä on kaikki turhaa. Oli menty katsomaan väärää näytelmää väärään aikaan. Ihan niin kuin olisi menty vuoteeseen, huokaistu, avattu dekkarin kansi ja todettu kansien välissä olevan suomi-esperanto -sanakirja.

HAAVIKON näytelmät eivät ole helppoja sille, joka käy teatterissa kerran, pari vuodessa ja silloinkin harkitsematta tai ei käy ollenkaan. Ja jos käy, on nähnyt Juhani Tervapäätä ja Viulunsoittajan katolla.

Haavikko kuitenkin on kirjoittanut jo tusinan verran näytelmiä. Niistä hyvin monet on kuultu kuunnelmina ja jotkut ovat herättäneet melkoisen keskustelun myös avonäyttämöllä. Tällaista muistan ainakin Agricolan ja ketun sekä Ylilääkärin. Savonlinnan oopperajuhliin liitetään kunnioituksen väristyksin Ratsumies, jonka teksti on Haavikon käsialaa.

Haavikon omalaatuinen runollinen kieli on se asia, joka eniten tuottaa kiusaa sille, joka ei ole "haavikoitunut". Kaisassa ja Otossa kieli on kirjakielelle käännettyä murretta. Sitä puhutaan kuin arkipäivän kieltä puhutaan toistaen, lipsahdellen, jankuttaen. Ja sidotaan haavikkomaisella satiirilla ynnä runollisuudella. Mutta mitään Puhakan Mansikin kieltä se ei ole, ei liioin Meren näytelmien sivistynyttä ronskiutta (vaikka Meren Sata metriä korkeat kirjaimet ja Kaisan ja Oton eräät metsänrajaus-asiat liittyvätkin yhteen).

TEATTERI-paralla ei ole joka lähtöön sopivaa näytelmää. Se on keskisuuren kaupungin keskisuuri teatteri, joka ähisee ahtaudessaan vanhan työväentalon suojissa. Se odottelee aikaa parempaa, että saataisiin syttymään ei sotaa mutta kaksi näytelmää kerralla tarjottavaksi. Tämä käy päinsä, kun on iso ja pieni näyttämö, kuten esim. Tampereella.

Olen sitä mieltä, että tilapäisesti teatteriin saapuville ihmisille pitäisi toimistosta tarjota ensin jotain tuttua ja sitten vasta vieraampaa. Ja jos näytelmän valitsijat tiesivät, ettei Kaisa ja Otto ole mikään Hyvästi Mansikki, niin se olisi pitänyt suoraan tulijoille kertoa. Kokoontujat olisivat ehkä siirtäneet kokouspäivää tai sitten tehneet illalla jotain muuta kuin opiskelleet teatteria.

HAAVIKKO todella vaatii pientä opiskelemista siltäkin, joka juoksee teatterissa tämän tästä ja muuallakin kuin Jyväskylässä. Kaisa ja Otto on monikerroksinen, hyvin monista kirjallisista lähteistä ammentava teksti, joka harvalle aukeaa kerralla. Kuinka se sitten aukeaisi illanistujaismielessä tulleelle, kun asenteetkin ovat jo tullessa varautuneita. Tilannetta voidaan kuvata sanoilla, jotka Haavikon erään näytelmän henkilö sanoo:
"Sitä joskus elämässä kuvittelee jotain tapausta edeltäpäin ja se on aina erehdys". Tämä on näytelmästä "Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää", jonka esitti Huoneteatteri viime vuonna ja jonka katsojat myös jakautuivat jyrkästi kahtia: sanottiin että johan oli runouden pöytä tai johan oli ikävystyttävä.

HAAVIKON näytelmät ovat ilmestyneet paksuhkona kirjana. Samankokoisena ja näköisenä kuin hänen Runonsa ja myös Runoelmansa. Audun ja jääkarhu toi muualta maailmasta kuunnelmana hänelle kunniaa ja mainetta, niin taisi tehdä Harald Pitkäikäinenkin. Haavikkoa on käännetty kaikille suurille eurooppalaiskielille ja erityisesti ranskalaiset asiantuntijat pitävät häntä melkoisena taiturina.

Mutta tämä kaikki ei tietenkään vakuuta teatterinkatsojaa? Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Haavikko ehkä onkin jotakin ottotyttären ja kasvatusäidin suuntaan. Häneen on syvennyttävä.
ANJA PENTTINEN