KARHUNPEIJAISET-teksti I 88

 

ILPO SAASTAMOINEN: KARHUNPEIJAISET

OMISTUS: Tämä teos on omistettu Ihmiselle - siinä määrin kuin hän ottaa sen sanoman vastaan - samoin kuin teoksen pohjana oleva kansojen musiikki ja runous on omistettu myös minulle - siinä määrin kuin olen kyennyt ottamaan tuon sanoman vastaan.  Halua ei ole puuttunut.
Keitele, Saunaniemi 27. 9. 1987 Ilpo Saastamoinen

 

I          KARHUN SYNTY

1)         Alkusynty (Maailman luominen)

2)         Alkusuo ja karhun henki (Tietoisuus olemassaolosta)

3)         Karhun synty (Satuna, todellisena tapahtumana sekä laskeutuminen alkusuolle)

 

II         KARHUN ELÄMÄ JA KUOLEMA

4) Äidin surma

5) Isän surma

6) Marjanpoimijoiden pelottelu

7) Tumma-pojan kuolema

8) Kouvon kuolema

9) Kuljetus juhlakylään

 

III          KARHUNPEIJAISET

10)         Kouvon häät (Juhlamenojen ilonpito)

11)         Matka Aliseen (Rukoukset esi-isille ja karhuhengille)

12)         Matka Yliseen (Karhun muuttuminen henkiseen muotoon ja saatto Karhutaivaaseen)

13)         Karhutaivas (Eri kerroksista paljastuvat näkymät)

 

Teksti ja sävellys:  Ilpo Saastamoinen 1986 - 88.          Kesto n. 3 h

Karhunpeijaiset kantaesitys Pielavedellä perjantaina 5.8.1988 klo 20.00.

Esittäjät:         Pielaveden-Keiteleen kansalaisopistonyhdistetyt kuorot avustajineen sekä POHJANTAHTI-yhtye; Kalle Fält fl, Pekka Nylund g, Ilpo Saastamoinen bg (Seppo Heikkonen ssax 89-90)
(avustajinaan Samuli, Ilona ja Elina (1988) Saastamoinen, Kaija Rytkönen ja Petri Makkonen (1987) sekä Tapani Tunkkari

Solistit:                   Kalle Fält ja Jukka Hietaniemi                                    

Kuoron johto:          Kai Huopainen (1989) (Sakari Seppälä 1988)

Kuorojen harjoitus:  Ilpo Saastamoinen (1987-88), (Erkki Näreharju -87), Kai Huopainen (1988)

Lavastus ja vaatteiden suunnittelu: Tuula Penttinen ja Hellevi Ikäläinen

 

 

I ALKUSYNTY

Ei ole alku ainehesta. Alku on maailman alusta.

Se on tehty tehtäessä, todesta taiten taottu

entisinä muinaisöinä, ikitähtien iltoina.

Luotu mättäästä märästä, tuuliajoturpehesta,

usvasta unisen niemen, rannattoman rajamaista,

laajan lähteen laitasella, syvän pyörteen pyrstösellä,

pohjantähden pohjukassa, hiipuvan syden sylissä.

 

Uumon Ukko, Eilisen Emue arpoi alun aukealle,

unen uurti ulapalle, salolle sinisen siemenen

Ison pitkinä iltoina, Emon entisen ehtoina

tuntemattoman tuikkeessa, valottoman varjopuolla

asumattoman alun alla, ymmärryksen yläpäässä

poissaolon puolivälissä, sivulla seisovan istuimen.

 

Viskoi villoja vesille, kapaloitsi kuontaloita

päässä pyörteisen kannon, nielun vinhan vimpaimessa

renkaassa reiättömässä, aukossa avaamattomassa

vesipatsaan veitikassa, savujuovan juontimessa.

Kesyttämättömän keskellä kutoi verkkaista verkkoa...

 

Kehän kiersi keskuksesta, paikkas aukon autereesta

rysän ruskosta rakensi, katiskan seitsenseulasista.

Kuun kuvan nuotaksi näytti.

 

Sumun sitoi siimaseksi, rullalangaksi runosen.

Laulun laittoi lippaseksi, sadetuulen vieheeksi viritti.

Saneli sattuman syötiksi, tärpiks taiat takaperoiset

oottokoukuks ikionnen, ottimeksi kylmät kynnet

huomishuolen houkuttimeksi, perhoksi iloisen illan.

Kohoksi nosti nokkelan, painajaiset painosiksi.

 

Laski sulkasen suvantoon, sijoitti siiman sukkelohon.

Sommelon suoraksi souti, uistimen uisteli unehen.

Onki ylös ongelmia...

Veti maille vesiperän,

kuiville sai keskenkasvun, hietikolle harhan hinasi,

rannalle kylmän kipinän.

Tuota himoitsi hiilisilmä.

Vaahto silmille simahti, kosken kuohu katseen päälle.

Irtosi ilo uistimesta, elo karkas kaitsimesta.

Tosi tuohelle tipahti, vale valahti vakkasehen.

 

Lipsahti laulu repusta, runo suksi suun sisältä.

Virsi väitti Sammon saaneen, ikiliikkujan ihanan,

joka yksin kiertää kelopuuta luullen onnen onkineensa.

Mut aukoikin Kohtalon kennoja...

tuulisella tiedonlähteellä, alkurunon aapasuolla

Toden tuulitunnelissa, lujan uskon uumenissa

väitöskirjan väkipyörässä...

viisaan sanan sitojana, vartijana varman vallan.

 

Satuko sokeaa taluttaa, vai tarunkertoja tarinaa?

Usvassa unisen aavan, äärettömän ympärillä

kiertämättömän kehällä.

Kuka ketäkin kuuntelee todistaessa todenpuhujan

märän lähteen mättähällä, alun tuuliturpehella...

 

Märkä märkä märkä - tuuli tuuli tuuli ajotuuli - märkä tuuliajo

Tuulimätäs märkä mätäs tuuliajomätäs märkä tuuliajomätäs

Märkä turve tuuliturve märkä tuuliturve tuuliajoturve

märkä tuuliajoturve märkä mätästurve märkä tuuliajomätästurve

Mätäs mätästurve turve mätästurve turvemätäs...

 

II         ALKUSUO JA KARHUN HENKI

Taaksejääneinä aikoina, mennehinä muinaisöinä

Mies-isä päivän-pitäjä katsoo maailman kylkiä;

Ei näkynyt näitä maita, ei puita ilman pihoilla

eikä kuivia kankaita, ei ees korpia kolkkoja

Metsän Tyttösen kätellä, tavoitella tassusillaan...

 

Kaikkialla vettä vetelää. Usvassa uniset niemet.

Päivän miehen mieli vaeltaa sinne tänne ilman halki.

- Loisinko mättähän märästä? Turpehen tuuliajosista?

Usvasta uniset niemet... usvaiset niemet?

 

Suo...

Ei ollut paikkaa autiolle, ei tyhjälle.

Edes autio ja tyhjä eivät löytäneet paikkaa tullakseen tarkkailtaviksi.

Maailmaa-katsovaa-miestä ei näy.

Ei kukaan katso ketään silmiin.

Ei ollut ketään uimassa olevaisen verkkoon;

sen silmiin, sen verkkoon, sen olemattomiin silmiin,

sen olemattomiin verkkoihin,

olemattomiin verkkosilmiin...

 

Ei ollut silmiä. Ei, ei katsetta.

Ei näkyvää, ei näkymätöntä...

Ei ole ketään kuka tulisi.

Ei ole ketään kuka menisi.

Ei ketään, ei mitään

Ei tulevaa, ei tulematonta.

 

Jos jotain ehkä oli, niin oliko sielläkään?

Erottuiko pimeys hämärästi vielä pimeämmästä?

Erottuiko hämärä pimeästä?

Erottuiko jonkin tulevan tyhjä paikka?

Erottuiko jonkin tyhjän tuleva paikka?

Ei vielä ketään, ei vielä mitään.

Ei ollut tulevaa, ei tulematonta.

 

Tiesikö tuleva miksi tulla?

Ei tiennyt, ei tiennyt, ei tiennyt.

Ei tiennyt tuleva tietä olemattomasta ulos.

Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei tiennyt. Ei tiennyt, tiennyt.

Ei kukaan tiennyt. Ei tiennyt, ei tiennyt, tiennyt, tiennyt.

 

Ei kukaan tiennyt,

mitä ovat nuo olemattoman tuulenhenkäysneidon kuiskaukset

olemattomassa puussa,

puun olemattomalla paikalla

kahden pimeyden välisessä välissä.

 

Ei ollut puulla vielä tulevaa paikkaa

sadepisaramiehen laskeutua

suolla, jonka takana on suo

ja sitten toinen suo, kolmas suo.

Sen takana musta aapa ja sitten harmaa rimpi,

sitten kapea neva ja sitten heiluva hete,

kaksi mustaa hetteen sammumatonta taivassilmää...

ja sitten vielä - jossain kaukana -

kapea vaalea juova tai vaaleaa kajoa jostakin,

joka ei vielä näy näiden soiden yli -

tänne taakse, hämärään paikkaan.

 

Milloin se alkaa erottua? Suoko? Puuko?

Vaiko Maailmaa-katsova-mies,

kolmeen suuntaan katsova mies-isä?

Ovatko ne sittenkin jo saapuneet?

Kuka muuten tietäisi kertoa

ylisestä valkeudesta, alisesta valkeudesta?

Miten muuten tämä näkymä?

Miten muuten tämä näkymä?

 

Alkavatko veden aallolliset aallot aaltoilla,

tuulen kehdot tuuditella,

ilman keinut keinutella,

lähteen silmä läikytellä?

 

Suhahtivatko vihellyssiivet jostain jonnekin?

Suoltako puuhun, puustako suolle?

Mikä on se, joka on tulossa.., tai ei ole...

mutta kuitenkin tulee siivet havisten?

Tuleeko kahdesti? Ei! Ei!

Tuleeko se kahdella tavalla samalla kertaa?

Ja miltä se silloin näyttäisi?

 

Mikä on se, joka on tulossa? Havisevatko sen siivet?

Suhahtiko sotka pitkin yläjuoksun mustareunaista joenuomaa?

Vilahtiko harhahuuhkaja olemattomaan pään yli,

olematonta varjopuuta kohti?

Hiipikö valepukuinen kettu Kissakankaan neuvotonta laitaa?

Lipuiko simpukan jyväsilmä hämärien syvänteiden pohjalla?

Oliko palokärki kankaalla hiljaa?

Vai eikö ollut?

Katkesiko kurjen huuto keskellä hetesuota?

Vai eikö edes alkanut?

Putosiko tupasvillan valkea nuppu katajikon kainaloon?

Leijailiko suokukon hiilenhioma höyhen vielä ilmassa?

Oliko kastepisara putoamaisillaan aamu-usvassa?

Tuikkasiko tammukka tuleen tyynen suvannon?

Kantautuiko nuotion savujuomu jostain?

Vai eikö vielä?

  

Seitsemäntoista päivää kuljen vastausta etsien.

Katson: Mitään ei näy.

Ei näy edes hiiren jälkiä.

Ei ketään kuka tulisi.

Ei ketään kuka menisi.

Katson ylös: pelkkää vaikeutta.

Katson alas: pelkkää vaikeutta.

 

Saavun maanselän harjalle.

Kiipeän maanselän harjalle.

Pysähdyn maanselän harjalle.

Katson: Mitään ei näy.

 

Olenko varjo? Olenko minä yksinäisyys?

Vai olenko itse karhukuningatar?

Ja kun katson veteen, minä olen siellä:

Maan Kumma... vedessä.

Ei siellä ole varjoa. Minä olen se - kuvajainen.

Ja se katsoo minua silmiin!

Minä olen se!

Läikkyvä lähteensilmä, Koukon katse.

Ja karhu on minun kanssani.

Ja me kuulumme yhteen!

Nyt minä alan ymmärtää!

 

 

III KARHUN SYNTY

Miss on Ohto synnytelty, karvahousu kasvatettu

Mesikämmen käännytelty, saatuna sinisaparo, verkatakkinen venynyt?

Luona kuun, tykönä päivän, päällä pienen pilven naulan

Otavaisen olkapäällä, seitsentähtien selällä, taivon tähtien tasalla.

Takana Lutimon linnan, alla uutimen utuisen.

 

- Miss on Ohto tuuditeltu?

Kultaisessa kätkyessä, tuutussa hopeisessa.

Sielt on maahan laskettuna

kultaisissa ketjusissa vitjoissa hopeisissa

nuoralla nimettömällä, tikkailla tuntemattomilla.

 

- Minnekkä on täällä pantu?

Sinisen salon sisähän, salasaaren kainalohon

hartehille Havukkavaaran,

tiheäiseen tuomikkoon, leppämaan liepehille,

viereen vihannan viidan päivän puolelle mäkeä,

pohjoispuolelle noroa, pahalle pajupurolle!

Alle kuusen kukkalatvan, alle pensevän petäjän

latvalle hopian hongan, luokse karkean karahkan,

pajupehkon persiehen.

 

- Mist on Ohto silmät saanut?

Silmät tuomenmarjasista.

- Mistä siihen karvat pantu?

Kulmat kuusennaavasista,

korvat koivunlehtisistä

kuononpää koivunkäävästä.

 

- Kuka istutti ikenet?

Kave ilman kaunis neito

mäen keltakäykämiltä kanervilta kankahilta.

- Mist on hampahat hakenut?

Tuli noutajat mereltä - jukaisilta juurikoilta, kesuinkannoilta kovilta.

- Miss on kynnet leivottuina, kämmenet taputeltuina?

Juurella nyryn närehen, kusiaispesän kukulla

päällä haavan haaraniekan alla viien villavaipan, reunalla rytimöraian.

- Miss on mieli annettuna?

Pölkyn pyörivän nenässä, taivon tähtien seassa

pölkyn pyörivän nenässä, perällä pyörivän nenässä

pölkyn pyörivän perällä, pölkyn perällä pyörivän nenässä...

- Mikä Ohdolle nimeksi?

Hippuhattu Hallaparta, Lullamoinen Lallamoinen

Mehtolan metinen Mies, Kummun kultainen Omena

Mesikämmenin kävijä.

 

Kores, minun suuri isäni

savureiättömässä kivimajassa pilven päällä.

Missä hän makaa, siellä hän nukkuu -

seitsentoistavuotisessa syvässä unessa nukkuu.

Nukutaan vähän aikaa. Nukutaan pitkän aikaa.

 

Eräänä päivänä minun korkea päänaluseni tulee matalaksi.

Eräänä yönä minun matala päänaluseni tulee korkeaksi.

En voi maata, en voi istua.

Ei! Ei voi! Ei voi maata, ei voi istua!

 

Kullatusta hopeasta taotun sauvan minä otan käteeni.

Katson sen kautta alas, missä alinen kansa asuu.

Näkyvissä on kumiseva maa - kuin silkkikangas!

Näkyy punaisesta silkistä rikas maa!

Näkyy vihreästä verasta vauras seutu!

Mikä kaunis maa se olis asua!

Miellyttävä maa metsäneläimen tyttären vaeltaa.

 

Itkee... itkee... yhdeksän päivää:

Laske minut alas punasilkkihongikkoon.

Laske minut alas vihreä-verka-viitaan!

Laske minut, laske alas, kun puoli lehteä on kellastunut...

 

Kores, minun suuri isäni nouti kultaisen kehdon,

sitoi rautaketjun, käski asettua siihen;

elonpyörän kultaiseen kehtoon,

pettävään kehtoon... kehtoon.

 

Kultarenkaisen rengasketjun kilinällä minut laskettiin alas.

Suuren rahan kilisevällä äänellä minut laskettiin alas.

Pienen rahan kilisevällä äänellä minut laskettiin alas

- nimettömällä nuoralla...

 

Ukkosen jyrisevällä äänellä minun isäni menee, menee, menee pois. Valtava puhurituuli kantaa minut alisen meren niemen nenään, poukaman pohjaan.

Valtava puhurituuli kantaa minut ylisen tuulen alimpaan päähän.

...

 

Kun katson ylös - yhtä harmaata.

Kun katson alas - yhtä harmaata.

Mitään ei näy.

Kun tulin alas, laskeuduin kehdosta.

(lyhytjalka lysmäpolvi, tasakärsä talleroinen)

Astun keinuen takajaloilleni, astun huojuen etujaloilleni.

Otan yhden askeleen - siinä on suolätäkkö.

Otan toisen askeleen - siinä on suolätäkkö.

Olen joutunut keskelle vetistä suota, heiluvaa hetettä.

 

Suosta nousi suuri herra, kankahasta karvajalka.

Vetelästä vellokseli, havulatva haavikosta.

Pellolle saviperälle, nurmelle nimettömälle, pajupehkon persiehen. Suusta sylki sylen savea, kurkusta karautti kantosen

nielusta nakkasi närehen, vaivaiskoivun vatsan päästä.

Korvista kuokki kotkanpesän, kuonosta kypsän karpalon

silimistä lukinseitin, sammakonkudun kupeesta

kihokin paksusta perästä, hirvenpapanan pään päältä

niskasta jäniksen jätöksen.

 

Siitä kulki kuusikolle, sinisen salon sisälle.

Kulki pellavakupoina, vieri villakuontaloina

kummun kultaisen kylelle, alle vuoren vaskirinnan.

Matkaa vähän, kulkee kauan... pimeään metsään suuntaa hän.

Hän laulaa yöt, hän laulaa päivät:

 

Metsä haiskosi meelle, simalle salo sininen

aitovieret sulalle voille, ahovieret viertehelle.

Soita metsä kanteletta, kukuta salo käkeä,

jotta kulta kuuntelisi, hopea tilin tekisi

alla kuusen kukkalatvan, alla kaunoisen katajan.

 

Olen kankaalla syntynyt poika, poika notkon nokisen.

Emoni on lehen lehvä, havunoksa haltiani.

Jaloilla karvahuuhkajan ravaan käpykankaalla

marjoja lukien, käpyjä paimentaen.

Latvuskehdossa keinuen tuulta kurkottelen,

iltatähteä katselen.

 

Olen metsänhengen poika!

Minua mahtavampaa herraa ei ole.

Itsen olen herra ja kuningas.

Joka minua loukkaa, sitä ojennan, sen tuomitsen

omalla voimallani, omalla tuomiollani.

Taivaasta olen itse,

mutta kankaiden neuasmattoja kuljen

sammalta raapien, raapien, raapien.

 

Siinä Kouko kommerteli, hiien lintu himmerteli.

Siinä kontioks kohosi, musta möröksi rupesi.

 

IV ÄIDIN SURMA 

Eräänä syksyn tuulisena iltana

asetuimme levolle närepehkon perään

- äitini ja minä -

juurensyvään kurkuntukkouneen.

Nukuimme vähän, nukuimme kauan.

 

Eräänä kevään tuulisena varhaisaamuna

astuin ulos ovellisen majani ovesta

järvenrantarinteelle, yläisen vuoren seudulle.

 

Kalakeiton kokoinen pieni pilvi on noussut.

Kaksi mäenselkä-vaeltajan silmää katsoo terävästi:

Mikä pilvikasa tuo on? Mikä pilvikasa? Mikä pilvikasa tuo on? Täysisiipinen siivellinen lintu, lintu tulee.

Täysikyntinen kynnellinen kotka, kotka lähestyy.

Paha kaari kaukaa näkyy, pitkä pilvi luotehesta.

Otsalla sarvia sata, tuhat nisua rinnalla.

Rinnalla on tuhat nisua. Nännit maitoa näyttää.

 

- Metsän ukko halliparta, metsän armas antimuori;

avaa nyt aittasi avara, lonkahuta luinen lukko.

Tuometar puhdas emäntä, aidasjalka mätäspää;

tule jo kullan muuntelohon, hopian vaihtelohon.

Kullan annan kynsillesi, kämmenilles hopian!

 

Meill'on miehet lapsimielet, meillä koirat pentukoirat

ampujat alakätiset, pärejouset, puuvasamat.

Ei ne kauas kannattane, ampuvärkit ei yletä.

Oma puukko miehen tupessa, etten pahoja tekisi!

 

Onko sulla luiset sukset? Minun sukset puupökkelöstä.

Jalo on suksi suunnallinen, siivo päällinen sivakka.

Hoo ho hoo, kurr, kurr...

Jalo on jousi jännellinen, keihäs kirvestä lajia.

 

Nouse pois nokinen neiti

nokiselta nuotioita havulatva haon alta,

kun jouseni jännitän; ai jai jai jai!

Alan ottaa ohtojani, alan ampuu lintujani.

Minä hampahan hajotan, revin irti leukaluun!

 

Meidät löydettiin.

Hänet tapettiin...

Syvältä kurkusta kielen juuresta

päästän hiiltyvän huudon äitini perään.

 

V ISÄN SURMA

Äitini menosta on kulunut lihainen viikko, lihainen viikko.

Äitini menosta on kulunut luinen viikko, luinen viikko.

Nyt etsin mäenharjan Jalia,

isääni mäenharjan Jalia, isääni metsä-Jalia.

 

Kun liikautan viisikyntistä jalkaani, jalkaani,

niin jää niittyseudun seitsemän suota taakseni, taakseni.

Kun liikautan viisikyntistä kättäni, kättäni,

niin jää suoseudun seitsemän niittyä taakseni, taakseni.

 

Mäet muuttuvat notkosiksi, notkelmiksi.

Notkot nousee kumpusiksi, kumpusiksi.

Kankaat kaartuu kukkuloiksi.

Juoksen lyhyen aikaa. Juoksen pitkän aikaa,

kunnes isäni kulkema mustapukuinen mäenselkä alkaa näkyä.

 

Ei näy häntä. On kulkenut ohi.

On kulkenut vähän, kulkenut kauan,

juossut jokea alas, juossut jokea alas

ihmissyntyisten jalanjälkiä seuraten.

 

Tuli yö. Sen mukana jäljet satavat umpeen, umpeen.

Sataa nilkanvahvuisen lumen, sataa kämmenenpeittolumen.

Pakkasen jäätämää etutassua palelee, palelee.

 

Kuljen vähän matkaa, kuljen pitkän matkaa,

kunnes joen yläjuoksu päättyy hetteiselle hirvenhuutosuolle.

Suuntasin kaksi hyvää tuomenmarjasilmääni eteenpäin:

 

Siellä hirvenhuutosuon kapeikossa, Kipuvaaran kintereillä

näkyy metsällinen mäenselkäukko makaavan

- niin kuin varpupensas jäätyneine varpuineen

niinkuin oksapuu jäätyneine oksineen.

Siinä makaa mäenselkä-Jali, isäni, rinnevaaran vartija

oikeassa kyljessään ihmisen nelikulmainen nuoli

sydämellä varustetun miehen, miehen läpi-ampumana.

 

Pimeän metsän nurkkaan nousen, nurkkaan nousen.

Kiipeän ruohikkoon, kiipeän risukkoon.

Istun kaksi päivää, istun kolme yötä, kolme yötä.

Siellä, suon kapeikossa makaa mäenselkä-Ukko

niin kuin varpupensas jäätyneine varpuineen.

Niin kuin oksapuu jäätyneine oksineen.

 

Vain luuranko.

Kuolleet luut kuin kuivat puut.

Milloin ruoho kasvaa

jälleen takaisin, jälleen takaisin?

 

Vaellan autiolle yläjuoksulle, poikki Haltijansilmäjärven.

Ja kajautan tyhjälle salolle

sydämellä varustetun eläimen kolme huutoa,

kolme huutoa, neljä huutoa...

  

VI MARJANPOIMIJOIDEN PELOTTELU

Miksi kasvaisi marja-aukio yksin Tumman äidille?

Miksi kypsyisi mesikkapientare vain häntä varten?

Marjankeruuaikaan odotan rannan kuivassa kenkäheinikossa.

 

Pitkässä kylässä sanoo nainen kylän vaimoille:

Nyt mennään mansikka-aholle, vatukka-aholle vakkoinemme!

Kulkevat Naurupolkua myöten venevalkamaan.

Soutavat suuret Matkimajärven selän yli.

Laulavat raivokynsi-suoeläimelle:

 

Me yhden äidin seitsemän tyttöä soudamme, soudamme, soudamme...

Me likistämme kädestä metsänhengen karvatupsu-silmäistä poikaa.

Sen etujalat ovat kuin naisen tulensammutuslapio-kätöset.

Sen silmät kosteat kuin vanhan nautaeukon lipeävesi.

Sen takatassut kuin säärikarva,

ämmien savustunut kananlihasäärikarva.

Airolla lyömme poikki sen tämänkesäisen perätupsun!

 

Meillä ei pelätä! Soutakaa, soutakaa! Tuuli tiuhenee!

Maan piirissä metsän henki jo viheltää, viheltää!

Kurkkutuuli puhaltaa yläjuoksun nielusta, nielusta.

Niskatuuli tukistelee alajuoksun aukon suusta!

Jo narisee naamapuut. Jo tutisee tuohipuut.

Vapiskoon naamapuut! Tutiskoon tuohipuut!

Peljätköön vihellyshenget!

Haljetkoon harmaa salon sinikelo laulumme voimasta!

 

Melanvarren kolinakaiku kantautuu niemen takaa.

Keulallisen veneen keula näkyy,

perällisen veneen perä paistaa.

Mesiniityn luona nousee Tumman äiti maihin.

Rantaan hyppää virsukintut,

porkkaa maihin melaperät laulun voimalla:

 

Ei ole vaaraa marjamäessä, vattupuskat ei pelota!

Mustikoita, mesikoita, muhevia muuraimia.

Voi voi! Miten kypsä!

Kato, tuolla iso!

Mnjam mnjam... plumps, plumps!

 

Puolipeittoon jäi Ahkera-Liisan vakka.

Pohjapeittoon jäi Miettijä-Marin vakka

kun vihelsi metsänhenki, eno päästi ison äänen,

korotti kontio kylänkaatoäänen, äänen...

 

Nyt kaatuu kumoon leskieukko,

kun yli jo hyppää naitu neito.

Huivit putoo huivipäiltä, tippuu koppaset käsistä.

Pihtikintut eellä pinkoo, lykkii lylleröt perässä

kompuroivat kopukalle, haapiolle hauskanpitäjät.

Melat muuttuu etuairoiks, etuairot peränpitäjiks.

 

Jo häipyivät hälisemästä, märkäpöksyt märehtimästä

juorunkertojat kedolta, vitsinvääntäjät virroilta.

 

- Jos luoja suo hyvän syksyn,

ei puutu paljon Tumma-pojalta:

sadasta on yhtä vailla;

yhtä karhua, kahta silmää...

 

VII TUMMAN KUOLEMA

Hampaattomia, kynnettömiä ovat Tumma-pojan sata nalleroista olleet.

Villakynsiä, villasuita, villapäitä, viis on villahampahia

käet on villakuontaloista, villavihojen pitäjiä.

Minä tunnen Tumma-pojan, Tumma-pojan pupupolut:

 

Oravannahka-aikaan asetun ansatien varteen.

Jo toisena syksynä istun siellä, istun siellä mietteissäni,

mietteissäni istun, istun siellä mietteissäni.

 

- Höyhetär Penin emäntä, Ahavatar koiran alku;

Lyö löyly Penin nenähän, vainu koiran sieraimehen...

Nyt ilmestyy kaksi kailottavaa urossuden kokoista koiraa.

Oksapuitteni lomasta tuijotan, tuijotan, tuijotan.

Kun korpi rasahtaa, alkaa rintani moukaroida.

Siellä hän tulee - vasta korkean puun puolivälin korkuisena.

Nyt hän tulee matalan puunlatavan kokoisena.

Ei jää aikaa lukea hänen eläinturma-aseitaan.

Takaisin vedän oikean tassun, kaarran kaukaa edelle.

Oksan taakse asettaudun, sijoitun sontareisilleni.

 

- Luulin käen kukkuvaksi, lempilinnun laulavaksi.

Ei käkönen ollutkana, oli koirani omani.

 

Kun Tumma-poika tulee taas,

nyt luen tappoaseet, lasken luvuin elinehdot.

Taakse vedän vasemman tassun, kaukaa kaarran kairatielle

- pojan poloisen polun päähän.

Jo saapuvat susikoiraset, vainukuonot vaikertavat.

Suojaa ei suo tuulenkaato, kaukana juurakkokoloset.

Nyt lauon hajulatingin, pistän nuuskat penikoille.

Jo karjuu Tumma, Tumma karjuu:

 

- Elä koske Hiien Honka, painu Horna hongikkohon!

Elä pure ihmisen ihoa, Luojan luontokappaletta!

Jos mieles lihhoo tekköö, niin haukkoa hakopalasta!

Syöksyn Tumma-pojan kimppuun,

tartun häneen kyläntappomurinalla.

Ei osu kotkansulkanuoli. Ei pistä rengastettu poronkielikeihäs.

Ei iske olanpäällinen hirvenlapakirves.

Vain takatupsuni katkeaa, takatupsu katkeaa.

 

Syöksyn Tumma-pojan kimppuun,

tartun häneen kyläntappomurinalla.

Auringonnousun aikaan painimme, painimme pajukossa.

Auringonlaskun aikaan painimme kuusikossa.

Kuka tietää, kuinka kauan; lyhyen vai pitkän aikaa.

Kymmensormiset kätemme muuttuvat kaksikymmensormisiksi.

 

Tasaiset maat kynsimme kuoppaisiksi.

Kuoppaiset maat tallaamme tasaisiksi,

kunnes... eväsreppunsa hihnoihin takertuu Tumma-poika.

Hänen kaksi viisivarpaista jalkaansa liukastuvat.

Juurakkojousi tipahtaa maahan,

hänen hyvä lapakirveensä kirahtaa kannon juureen,

kannon juureen.

 

Tumma kaatuu kankahalle.

Painan rinnan rinnesuohon, heitän hänet metsäsuohon.

Kun revin irti vasemman hartian, oikean olkapään,

lentää hänestä verenkipuinen paarma.

Kun revin irti lapaluun,

niin lentää hänestä pistävä veri-itikka.

Kiskon irti perhoshengen, lentoon laitan lintuhengen.

 

Metsätähden tuike uppoaa rahkasammaleen märkään pimentoon...

Kylänkokoisessa pimeässä kätkökuopassa

istun minä hänen päällään,

kunnes liha muuttuu, muuttuu, muuttuu maaksi.

 

- Kolme on linnalla ovea: kynnys kullakin ovella.

Yksi on kynnys puinen kynnys.

Kynnys toinen lumen kynnys.

Kolmansi lihanen kynnys.

 

Maasta syntyi suurimmainen.

Maasta syntyi pienimmäinen.

Maahanpa sinne meret sinkki...

 

Samantekevää,

etsiikö kukaan Kaukomieltä,

Tumma-poikaa.

Se joka etsii, ei löydä...

 

Ei oo Tummaa Tummaa eioo eioo eioo Tummaa Tummaa
eituu eioo eituu Tummaa tuu Tummaa Tummaa eituu eioo eituu tuu
Tummaa eituu eioo eioo eioo Tummaa Tummaa eioo eituu
Tummaa eioo eituu Tummaa tuu Tummaa Tummaa eioo eituu
Tummaa eituutuu Tummaa eituu eioo eituu eioo eituu Tummaa
eituu eioo eituu Tummaa Tummaa eituu eituu eituu eioo Tummaa
eioo Tummaa Tummaa eioo eituu eituu Tummaa Tummaa 
eioo eioo eituu Tummaa eituu Tummaa eituu eituu Tummaa 
Tummaa eituu eioo eituu Tummaa eituu tuu Tummaa 
Tummaa eituu eioo eituu eioo Tummaa eioo Tummaa 
Tummaa eioo Tummaa eituu eioo eituu...

 

VIII KARHUN KUOLEMA

Sinä aamuna Tuomo-vanhan porohirvaan kokoinen kuonovainukoira

alkoi haukkua, haukkua ovellisen majani ovella,

joka oli tukittu vankalla kuusipuusalvalla.

Katollisen majani kattoon puhkotaan jo reikä.

Kattoa puhkoo jo päivä.

Lauluja laativa satu-Tuomo astuu lähemmäksi:

 

- Elukkaiseni! Herää! Nouse!

Aamunkoitähti on jo kalvennut

pimeän metsikön seitsemän salon sivulla!

Ohtoiseni ainoiseni;

ethän nyt pahaksi panisi, jos meille jokin tulevi:

luien luske, päien pauke, hammasten hajotusvuoro!

Mieleni minun tekevi lihoa lehen alaista,

kuuta kuusenjuurellista, talven maannutta talia.

 

Kolme puuta pesäs ovella,

yksi panta pihlajainen, toinen panta rautapanta,

kolmansi vaskinen panta -

ettei turpa luihin luista, hammas suonihin hajoa.

 

Hoo ho hoo hoo, hoo-ho hoo hoo, hoo-ho hei hei hei, hoo-ho hei!

Hoo-ho hei hei, hii-ho hei, hii-ho hii-ho hei!

 

Kolme nuorukaista viritti jännejousensa.

Tuskin kuulin silkkijänteen kaiutonta helähdystä.

Kun nuorempi ampui suhisevan kaarijousinuolensa,

silloin hypähti värillinen männynkäpysiemen-sydämeni: dppp!

Kun vanhempi sinkosi turkkiini tuskallisen hyttysen,

niin ärsyttävä tuskan paarma läpäisi pyhän eläimen kuolettavan kohdan.

Hävityksen satakielitulessa paloin,

kun Tuomo-vanha ampui kolmannen nuolen.

 

Unohdan isäni ja äitini.

Syöksyn johonkin suuntaan, hyökkään vasten kivenpäällispuuta,

revin irti sen, lyön sillä joka puolelle.

Ja minua lyödään ja lyödään!

 

Siellä lyötiin Lynkämöistä, kurikoilla kupsettihin somerohon sotkettiin.

Rauta on kolmehen jaettu: kassara Kivuttarille, miekka Meluattarille,

sirppi Siikahattarille, kirves Köykäyttärille, keihäs Syöksijättärille,

veitsi Viiltäjättärille, muut rauat Muruttarille

 

Kun huusin taika-apua, ei kukaan antanut käsiapua.

Kun rukoilin soopeliapua, ei kukaan antanut jalka-apua.

Vaikka rukoilin riistarukouksen

kahden joenhaaran Isolle Enolle, Ummikon Ukolle,

ei kukaan antanut käsiapua, ei antanut jalka-apua.

Ja minua lyödään, kunnes perhosmieleni sumenee.

Ja minua lyödään, kunnes lintutajuni katoaa huojuvaan puuhun.

 

Ja lopulta - kun kaikki oli hiljentynyt -

on vain korppi utelias yläpuolellani, yläpuolellani,

kun se katsoo, kun se katsoo minua oikein läheltä, oikein läheltä viimeisen kerran, viimeisen kerran.

Viimeisen kerran minä näin sen.

Ja viinimarjat vierähtävät oikealle poskelleni.

Katajanmarjat vierähtävät vasemmalle poskelleni

Katajasuon saartamassa Viinikkamäessä

- täällä kaukana pimeässä soisessa juoksutusrinteessä,

pian pimenevässä Tarinaharjussa

peurahaudan takana, Töppösen perällä

- siellä missä nekin kahlittuina ovat...

tihkuisessa tähtisumussa...

hiljaa jäätyvillä tuomenmarjoillani

tyhjääkö tuijottaen?

 

Olipa siellä valoa tai pimeyttä,

käännän katseeni sen puoleen,

kun kuulen kutsun.

 

Isä! Isä! Äiti!

Kuka on loitsinut keskelle pimeää luisen suuharpun?

Ja miksi siltä puuttuu ääni?

Miksi minulta puuttuu ääni?

Hi-hi, hi-hi...

Nyt minä alan ymmärtää!

 

IX KULJETUS JUHLAKYLÄÄN

Kuusitukiseen jalustarekeen minut kannettiin.

Kirvespilkkaista ansapolkua minut vedettiin

kolme päivää, neljä päivää, kolme päivää, neljä päivää.

Haltijahengen silmän levyisen järvenselän yli.

Mustavetistä jokea alas minut kuljetettiin koirankielikaarnapaatissa.

 

Seitsemän kertaa, kuusi kertaa, seitsemän kertaa

minua kierrätettiin ympäriinsä, niin kuin aurinko kiertää.

Valkovetistä jokea alas minut tuotiin.

Kalaisen joen rannalle minut raahattiin.

Tulvaniityn saarekkeelle minut sijoitettiin.

Tiheän vatukkovaaran harjalle minut hinattiin.

 

Iloisen kylän päähän ilmestyimme.

Soittava mies soittaa, soittava mies soittaa.

Sadeleikkiä, leikitään, lumileikkiä lirkutellaan.

 

Jäisen kylän kylmästä päästä saapuu sadunkertoja.

Lumisen kylän lumisesta päästä löytyy laulujen laulaja.

Ikuista iloa valmistellaan.

Nyt lauletaan minun lauluni, nyt sanellaan minun satuni:

 

Hii hii-hi hii-hi hii hii, veljet, toverit!

Hii hii, hei hei, hii-a hii-a hei!

Ei lopu laulu laulajan tuohinaamakontista. He heija hii-a, hei hei hei!

Jos alkaa laulu kevätsulan aikaan,

niin kestää se syksyn ensiriitteeseen saakka.

Jos alkaa laulu syksyn ruska-aikaan,

niin kestää sitä kevätjäiden lähtöön, lähtöön.

Hii hii-a hii-a hei!

 

X KOUVON HÄÄT

Kullanhämyiseen savulliseen ihmismajaan minut johdatettiin

niin kuin rakas maallinen matkakumppani.

Tulisavulta haisevalla kädellä minut hinattiin sisään

miesten, naisten majaan väen tukkiman oviaukon läpi

- neljällä ihmishuudolla, viidellä eläinhuudolla.

Minut johdatettiin suuren jumalan syliin suuren rahan kilinällä.

Minut johdatettiin pienen jumalan syliin pienen rahan kilinällä.

 

Kun soittaja näppää kielipuun alinta kieltä,

kaikuu alisen maailman jalkajumalan syvä kurkkuääni.

Ja kaksikasvoinen tuohinaama-Japel kujeilee, kujeilee jaloillaan.

 

Kun soittaja näppää kielipuun ylintä kieltä,

kaikuu ylisen maailman siipijumalan korkea vihellysääni.

Ja nelikätinen tuohinaama-Japel kujeilee, kujeilee käsillään.

 

- Siellä simajuomaa syötetähän, mesijuomaa juotetahan...

- Hyvä mies oluen keitti, parempi pani humalan.

Ei ala olut kävellä, kupaella miehen kurna.

Mehiläin on mieloi lintu, kieloi lintu.

Lensi hän keittäjän käsillen, parantajan peukaloille.

Siit alkoi olut kävellä, kupaella miehen kurna.

Metoi miehen mellikköjä...

- Simoa siellä syötetähän, mesijuomaa juotetahan...

 

Ihmismajan nokisessa nurkassa lepään

neljä, viisi eläinnappiani täysin auki

- lautapuisella makuulavalla, viisipienaisessa pihlajakehdossa,

ohuella silkkisijalla, keskellä punaista kangasta,

edessäni joen evästä, loputonta metsänruokaa.

- Simaa siellä syötetähän, mesijuomaa juotetahan...

 

Hopealla pääni peitettiin,

selkä pitsipäärmeillä, pitkillä pirtanauhoilla.

Sytyketulta kantava pimeä käsi

kulkee yökaudet ympärilläni.

Jokirasvaa kantava hyvä käsi

kiillottaa edestäpörrötetyn otsatukkani alkupään taaksepäin.

Järven kuuta kantava kaunis käsi

silittää takaapörrötetyn niskatukkani loppupään eteenpäin.

 

Kulmallisen kotani kulmassa, valtaistuinmajani nurkassa

alkoi jokin päästellä itsestään narskuttavia ääniä.

Ei selvinnyt, mikä se oli. Ei selvinnyt mikä se oli.

Mikähän se on - tuo äänellinen elukka?

Kaunisääninen elukka, ennennäkemätön, silminnäkemätön,

joka äänellä soi, joka soi... soiva puu... kielipuu.

Mikä se soi, joka äänellä soi?

 

- Vein virusen vahmöloilta, tuon kirukin sijaisni

oppimaisna oksahahan, kaun kääköltä kukesi

laitanuolin paitasehen, orsimalta oksimohon.

Ei urohon uutteraksi paksu ruksilta pakene,

peräpuolin pönkelöitse utuihin ytimehen

sonkapuolin sonkeloitse vesihin vitoliemärin.

Tuon taialta takaitse vaspuloine väspämähän

naulapäitse naksahutti kemmihin sitokiverin.

Tanu kammesta pakesi...

Lää lää lälläri, tää tää tää tää tälläri...

 

Nyt tanssin taiaksesi, lepertelen loitsuksesi:

- Kenen kuhunki kutuupi, tulee tulen syöttömäksi.

Poika piinalta rekesi, aimoaivo ankeroipi.

Koipi on kopista luotu, korista pieroimen pitäjä.

Lämmin on leipä luuskasenkin, oman äijän ämpäröimä.

Kärsine kutu tulevi, pani paakus tylleröine.

Nyräisi käjämäkesi! Hii!

 

Ylisen isän määräämät neljä yötä katselen,

kouvolle kuuluvat viisi yötä kuuntelen

lasten rajatonta riemua, paljaskäsien pauketta.

 

Kun tyttö-poika-leikki päättyy, leikki päättyy,

ilmestyy karvainen Jipashi lautaiselle majavuoteelleni.

En oikein tiedä, mikä se on. Mikä se on? Mikä se on?

 

Silloin syttyy hehkuvahiilinen kuusipuutuli

ja alkaa suojelushenkisavu nousta,

alkaa alisen hengen savu nousta.

Nyt päättyy kalalokkimiehen elinaika.

Nyt päättyy kuikkakulkijan olemassaolo.

Ihmeellisen majani nurkassa istun -

tietämättä vielä, minne minut johdatetaan,

johdatetaan, johdatetaan...

[Jatkuu osassa II:] XI MATKA ALISEEN