1996 TULINUOLI III

[23.2.1996 -  TULINUOLI III]

23.2.96 pe Pohjolan Sanomat (Yleisönosastokirjoitus): Kiitos Tulinuoli
(Kuvateksti: Kirjoittaja kiittelee torniolaisten suursaavutusta. Kuva: PS-arkisto)

Tulinuoli - hieno laulunäytelmä, jossa valojen ja varjojen myötä sekä Peräpohjolan että Lapin talvinen luonto saa monivivahteisen elävän ilmeen ja historian tapahtumat lähtevät nuolen tavoin liikkeelle kaukaisilta Lapin kyliltä ja huipentuvat Tornion markkinoille.

- Tulinuoli on näyttö siitä, mikä voima on yhteishengellä ja pyyteettömällä työllä. Tunnelmaa Tornion Pohjan Stadionilla ei voi sanoilla kuvata. Se on koettava katsomossa. Ja kylmä ei hätyytä. Tulinuoli lämmittää.
LEENA NISKANEN

 

23.2.96 pe Kaleva - Esko Aho:
(Etusivun kuvateksti: Lapin vaiheita. Spektaakkelimaisessa Tulinuolessa kuvataan Perä-pohjolan menneisyyttä metsästyskulttuurista lähtien.)

Tornion Tulinuoli singahti lentoon
Tornion 375-vuotisjuhlien pääteos ja suuri spektaakkeli, musiikkinäytelmä Tulinuoli, kantaesitettiin keskiviikkoiltana Pohjan stadionilla Torniossa. Puolen miljoonan markan budjetilla valmistetun näytelmän esiintyjät on koottu molemmin puolin Ruotsin ja Suomen rajaa. Mukana on 26 esiintyjäryhmää: nuorisojärjestöä, kuoroa ja muuta taidealojen harrastajayhteisöä. Yhteensä tekijöitä on Tulinuolessa ollut mukana lähes 500.

Ilpo Saastamoisen säveltämä, Mirjami Lehdon käsikirjoittama ja Liisa Kivimäen ohjaama teos kertoo Tornion ja koko Peräpohjolan menneisyydestä alkaen metsästyskulttuurista ja päättyen kaupungin markkinoiden kulta-aikaan.
Tornion Tulinuoli juontaa juurensa perinteisimmästä lappalaisuudesta.

 

> SIVU 19.  Tulinuoli singahti pikku pakkaseen (ESKO AHO)
Lumi pöllysi "kun pirkkalaiset tuli verottamhan"
(Kuvateksti I: Valo. Tuli oli esityksen tärkeä valaiseva elementti.
Kuvateksti II: Lämpöalueita kylmällä estradilla. Avotulet synnyttivät lämpimiä valopisteitä Tulinuolen pimeään, kylmään maailmaan.
Kuvateksti III: Seidan ääreltä. Tornion Tulinuoli lähtee lentoon lyylitellyn seidan perinteisimmästä lappilaisuudesta. Kuvat: Jarmo Kontiainen)

Spektaakkelin kantaesitys

Musiikkiteatteriesitys Tulinuoli Pohjan stadionilla Torniossa 21.2.

Käsikirjoitus Mirjami Lehto, sävellys Ilpo Saastamoinen,

ohjaus Liisa Kivimäki, kuoronjohto Karin Rööp.

Solistit Matti Aim, Elina Kangas-Pitkäkari ja Marjut Korpi.

Äänisuunnittelu Jaakko Jämsä,

Valaistuksen suunnittelu Panu Pohjola,

Lavastuksen suunnittelu 
Matti Alm,

Puvustuksen suunnittelu Seija Kimmel ja Pirjo Alm.

Orkesterina Pohjantahti-yhtye.

Lähdin Tornion Tulinuolen kantaesitykseen mahdollisimman vähin etukäteistiedoin; en sen vuoksi, etteikö Tornion rajaseudun värikäs historia olisi kiinnostanut, vaan siksi, että mielessä kangasteli mahdollisimman aito elämys.

Tulinuolen kaltaisten spektaakkelien välittyminen tulee parhaiten testatuksi, jos arvioitsija ei tavaile liikaa etukäteisselostuksia. Mikäli sanoma on välittyäkseen, se välittyy. Musiikki puhuttelee, jos puhuttelee.

Esityksissä, jotka rakentuvat tällä tavoin amatööriyden, vahvojen visioiden ja innostuksen varaan, on vähemmän sijaa yksityiskohtien analyysille jälkeen päin.

Tilaa ajatukselle
Luultavasti tilan jättäminen ajatuksen lennolle oli ollut myös Tulinuolen tekijöiden yhtenä lähtöajatuksena, koska käsiohjelmassa luki esityksen suuriin mittoihin nähden lakonisesti, että Tulinuoli "kertoo musiikin, liikkeen ja valon keinoin tarinaa Tornion ja Peräpohjolan värikkäästä menneisyydestä, jossa ovat vaeltaneet metsästäjät, tutkimusmatkailijat, Lapin voudit ja kauppiaat" ja että teoksen "kantava perusajatus on ihmisen sitkeys ja sammumaton usko ja toivo parempaan, epätoivon ja hävityksen keskelläkin."

Nimenomaan sitkeysarvoja korosti keskiviikkoillan kantaesityksessä vallinnut kohtalainen pyräkkä. Onneksi pakkasta oli vain alle kymmenen astetta. Ellei tällaista Golf-virtaan verrattavaa tuulahdusta olisi sattunut esityksen ajaksi, olisi pilkkiasuttoman yleisön-osan saanut kantaa koppurassa katsomosta tunnin ja vartin pituisen esityksen päätyttyä.

Tuttua Lappi-kuvaa
Lappilaisten historiasta kumpuava metkuva näyttää rakentuvan selkeästi rajautuvista näyistä.

Tulinuolikin vaikutti ajoittain Velho-oopperan Lounais-Lappiin sijoitetulta talviselta jatkolta. Yhtälailla kuin ruskean turkisvoittoisesta puvustuksesta ja lavastuksesta, mielikuva kasvoi Ilpo Saastamoisen säveltämästä musiikista.

Tulinuolessa Saastamoinen on onneksi yltänyt monipuolisempaan ilmaisuasteikkoon kuin aikaisemmin, olihan hänellä tällä kertaa käytettävissään pelkästään laulamiselle vihkiytynyt suurkuoro sekä aihe, jossa säveltäjän tavaramerkki-shamanismille jää vähemmän tilaa joikua.

Ilpo Saastamoisen Tulinuolessa suosimaa ilmaisua määrittämään en keksi muuta lajityyppiä kuin elokuvamusiikin. Harrastajille tehtynä se edustaa mahdollisen taidetta. Jotkut improvisatoriset välisoitot olisivat sopineet suoraan minkä tahansa 1970- tai 80- luvun kotimaisen filmin taustalle.

Saastamoisen usein vaihtuvista etno-rytmeistä kumpusi tuttua, uudelleen muotoiltua kansallista alkuvoimaa, mutta syntetisaattorien kylmänkelmeä jazz-viihde -kuorrutus ohjasi ajatuksia tehokkaasti kohti nyky-Tornion seutukunnan kansainvälisempää kulttuurielämää.

Velho-oopperan humpahtavan musiikin parissa en oikein viihtynyt, mutta Tuli-nuolessa Saastamoisen näkemys puolustaa paremmin paikkaansa. Kuten kaikki tarinat, joista löytyy opetus, Tulinuoli-spektaakkeli haluaa vetää yhtäläisyysmerkin tähän päivään. Tekijät muistuttavat, että "ihmisten elämä on kuluneista vuosisadoista ja muuttuneesta maailmasta huolimatta koottu samoista rakennusaineista."

Kiikari olisi ollut tarpeen
Tulinuolen tekoon kerrotaan osallistuneen lähes 500 ihmistä rajan molemmin puolin.

Peräti 19 eri esiintyjäryhmästä  koottu joukko sekoittui tasaisesti Pohjan stadionille eikä kokonaisuudesta pystynyt outo erottamaan, missä kirmasivat Kaakamon kyläkimpparit, Liakka-Aapajoen nuorisoseuralaiset tai Tornion tanhutokka.

Joukkokohtaukset liikkuivat koko urheilukentän ja sen välittömän ympäristön alueella, joten yökiikari olisi ollut tarpeen kaiken hyörinän seuraamiseksi.

Esiintymistilan suuruus aiheutti tietysti muitakin ongelmia näyttämötoiminnan sujuvuutta ajatellen. Hevosilla oli tilaa ravata, mutta erillisiin laulunumeroihin ja välisoittoihin perustuvassa musiikissa ei aina ollut tarpeeksi kantovoimaa tilkitsemään toiminnallisia saumakohtia, kun esiintyjät joukolla juosta hölkkäsivät suuntaan tai toiseen.

Samaan vyyhteen kuului, että tulinuolilaiset oli pistetty aika ajoin harrastamaan hyppimistä ja iloista karkelointia yleisön edessä - ilmeisesti siksi, ettei näyttämö-kuvan talvenharmaus ja juonen köykäisyys olisi muodostunut liian hallitsevaksi.

Valojakin käytettiin illan pimeydessä hyväksi säästeliäämmin ja kaavamaisemmin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Urheilukentälle oli pystytetty pakollisen seita-tyyppisen karahkan lisäksi muun muassa latoja ja aittoja, joiden välissä paloivat avotulet. Yhdestä ladosta kasvoi tekninen valotorni.

Orkesteri ja kuoro oli sijoitettu näkymän oikeaan laitaan: orkesteri muoviseen kasvihuonetta muistuttavaan kömmänään, kuoro yhdeltä syrjältään avattuun teltta-katokseen.

Seitsemästä eri laulajajoukosta koottu kuoro näytti teltassaan Gulagin kultakurkuilta, ja hiukan ronskia oli pakkasessa laulaminen myös sävyllisesti. Suuret linjat toki tuotiin Karin Rööpin johdolla asianmukaisesti esille. Harjoittelun on täytynyt olla tehokasta, sillä tietystä suoraviivaisuudestaan huolimatta Saastamoisen nuotti-kirjoitus on monessa kohdin vaativan puoleista harrastajien laulettavaksi. Myös Tulinuolen kolme solistia täyttivät paikkansa esitysmassasta irti nostetuissa numeroissa.

Juonessa mukana
Tulinuoli toimii kuin laajennettu seutukuntanäytelmä, jossa sekä esiintyjät että yleisö tuntevat vahvempaa kuin vain kuvitteellista  yhteenkuuluvaisuutta Käytännössä tämä tarkoitti, että katsomossa sai koko ajan nauttia asiantuntevasta simultaani-selostuksesta tyyliin "Nyt pirkkalaiset tuli verottamhan!"

Joka käänteeseen löytyi selitys. Juonessa siis pysyi hyvin mukana, jos Tulinuolta seurasi valppaasti ja aistit viritettyinä.
Tulinuolen jälkeen katsomontäyteisen yleisön suosionosoitukset olivat odotetun tumpulaiset, pitkät ja lämpimät.
ESKO AHO

 

25.2.96 Pohjolan Sanomat - Pentti Jussila: Viiman-tuomaa tarinaa
Ei ole innostus omakohtaiseen taiteen tekemiseen totisesti kuollut Peräpohjolassa. Torniolaisten ja ympäristönkin, joen molemmin puolin, "talviteatterin" Tulinuoli on asiasta komea todistus. Ilman minkäänlaisia venkoiluja: pidin kovasti reilusta tunnista Pohjan Stadionin hyisessä katsomossa.
(On se vain kummallista, että kun tunnin istuu kymmenen asteen pakkasessa, niin vilu vain yrittää otteeseensa, vaikka päällä olisi kaikki omat ja vielä varastetut...)

Kokonaistoteutus oli hyvä sinänsä. Ei siihen tarvinnut suhtautua edes sillä pieteetillä, jolla me ikään kuin valmiiksi asennoidumme "harrastelijoiden" työtä kohtaan. En toki yritäkään ruveta leikkimään teatterikriitikkoa, jääköön se puoli ammattilaisten haltuun.

Meikäläisen "moitteet" kohdistuvat lähinnä sille tasolle, etteikö kymmenen ratsua olisi tuonut enemmän draamaa kasakoiden ison vihan hävitysretkestä kuin nyt nähdyt kolme tai etteikö ladon polttamisessa olisi voinut olla vieläkin enemmän toden tuntua. Ei silti: toimi se nytkin - niin kuin toimi kaikki muukin. Ei satamääräisten joukkojen liikkuminen näennäisen inspiroidusti ole yksinkertainen juttu. Se on vaatinut tiukkaa ja totista harjoittelua. Itse asiassa tällainen "eeppinen esillepano" (oman kriitikkomme mainio termi) on vaativa laji. Kun käytännössä pääosassa on kuoro, niin kuolleitten hetkien vaara näyttämöllä on suuri. Nyt en niitä kokenut. Joukko eli edessämme.

Miljöö puhutteli. Se, että ladot hallitsivat kokonaisuutta, sopii sekin hyvin, aivan historiallisen aitoudenkin kannalta. Asutushistorian tutkijatkaan eivät ole kylliksi korostaneet, kuinka olennainen, pitkässä juoksussa ehkä jopa tärkein luonnonvara pohjoisessa Euroopassa on ollut niityt, varsinkin rehevät vesien rannat. Se lienee syy, jonka vuoksi Perämereen laskevista jokilaaksoista juuri Tornionjoki-varsi on maanviljelyskulttuurina vanhin ja laajin. Niitty ei pettänyt erätalonpoikaa hallavuotenakaan.

Jokivarsiniitty ja harmaa lato aamu-usvassa. Siinä maisema, joka peräpohjalaisessa nostalgiassa on syvimmin syöpynyt mieleen, Sitä paitsi ladot alkavat olla jo pelkästään nostalgiaa. Niiden tilalla hohkaavat pelloilla valkeat muovipaalit (onko edes termi oikea?). Vaikka kehitys kuinka kehittyy, niin ei niihin saa mitenkään ulotetuksi latoromantiikkaa - ei, vaikka kuink

Tulinuoli on tietenkin myytti. Myytti on aina tosi, koska se on lopultakin sitä, millaiseksi me sen itse mielessämme luomme. Siksi näyttämöllinenkin myytti on kokonaisuus, joka saa sen itse kussakin meissä liikkeelle, elämään. Tässä Tulinuoli onnistui, onnistui minusta jopa erinomaisen hyvin. Se on pääasia. Siitä näkökulmasta Tulinuolta on ensimmäiseksi arvioitava.

Oman ihailun aihe on tietenkin tekijöiden innostus. Tornionlaaksolaisessa, koko peräpohjalaisessa kulttuurissa on näkyvänä piirteenä vanhan, perinteistä rikkaan maakunnan omanarvontunne, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Se on Tuli-nuolenkin takana, tieto omasta osaamisesta.

Tulinuolen(kin) takana on myös lisääntynyt kiinnostus omaan menneisyyteen. Olisiko ilmiön selitys siinä, että alitajuisesti ymmärretään menossa olevan kulttuuri-murroksen suuruus ja eräänlainen lopullisuus? Maakunnissa on arkielämä muuttunut kahdessa-kolmessa vuosikymmenessä ehkä enemmän kuin sitä ennen tuhannen vuoden aikana. Höyryvoiman ja polttomoottorin keksiminen olivat ennen-näkemättömän tehokkaina ja käyttöominaisuuksiensa monipuolisuudessa kaiken tulevan muutoksen ehto, mutta vielä tarvittiin piilastu ennen kuin kaikki entiset rakenteet mullistuivat.

Hyvä on katsoa välillä taaksekin, kuunnella "viiman tuomaa, muinaista tarinaa". Tulinuoli on itsessään silti samalla tulevaisuuden uskon julistus. Niin kuin Mirjami Lehto, Tulinuolen käsikirjoittaja, sen ohjelmalehtisessä sanoo: "Tuiskut ja viimat eivät ole meitä jäädyttäneet. Lumessa sykkii elämä."

 

25.2.96 Lapin Kansa - Päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula:  Tulinuoli suoraan sydämeen
Lappia sanotaan merkilliseksi maakunnaksi ja sellainen se tosiaan on.

Otetaan esimerkki. Olipa sade tai pakkanen, tuuli tai tuisku, niin sadat ihmiset kiiruhtavat töitten jälkeen ja viikonloppuisin yhteisiin harjoituksiin. He haluavat olla mukana kertomassa suurta tarinaa siitä, miten heidän esi-isänsä ovat eläneet näillä mailla, mitä tunteneet, kokeneet, kärsineet ja voittaneet.

Tulinuoli Torniossa, tänään viimeisen kerran esitettävä, on lajissaan samanlainen huima teko kuin Velho Ylläksellä. Velho ja Tulinuoli ovat sukulaisia. Molempia tehdään rakkaudesta omaan kotiseutuun ja riemuun siitä, että voidaan itse tehdä jotain. Tunnetaan, että meidän tarinamme on kertomisen arvoinen, ja myös kerrotaan se.

Velhon katselijat ovat istuneet taivasalla milloin ihanassa illassa, milloin viuhuvassa sateessa, mutta aina yhtä vastaanottavaisina, innostuneina ja ihmettelevinä.

Sitä on päivitellyt toinenkin kävijä: Miten tämä on mahdollista? Täällä, tunturin takana, kaukana kaikesta.

Ja Tulinuoli nyt Pohjan stadionilla Torniossa. Se on vetänyt ulos kirpeään pakkaseen katsomon pullolleen väkeä näkemään omaa kuvitettua historiaansa.

***

Tornio teki komean kulttuuriteon päättäessään kuvaelman ottamisesta juhlavuoden ohjelmaan. Tulinuolella on merkitystä paljon enemmän kuin pelkkä esitys. Tulinuoli on alueen ihmisten vahvan kulttuuritahdon ilmaus. Milloin viimeksi seudun nuoret ja vanhat on saatu samalla tavalla tekemään yhdessä. Yli vuoden ajan on harjoiteltu, ommeltu pukuja, tutkittu historiaa. Alueella toimivat harrastajaryhmät ovat löytäneet toisensa ja huomanneet mitä yhteistyöllä saadaan aikaan.

Esityshän koostuu paitsi sadoista esiintyjistä, myös niistä joille ei esityksen jälkeen hurrata ja jaeta kukkia. Nämä "näkymättömät" vapaaehtoiset seisovat pakkasessa ja ohjaavat liikennettä, myyvät lippuja, makkaraa, jakavat istuinalusia ja toimivat järjestysmiehinä.

Nämä näkymättömät ovat kuljettaneet lapsiaan harjoituksiin, ommelleet heille pukuja ja jättäneet toisenkin kerran Kauniit ja rohkeat väliin voidakseen olla edesauttamassa Tulinuolen onnistumista.

Jo pelkästään tämän takia Mirjami Lehdon kannatti tehdä käsikirjoitus; käsikirjoitus voimien yhteen kokoamiseksi.

Vaikka Tulinuoli onkin kertaprojekti, sen säteilystä saadaan varmasti lämmikettä pitkälle tulevaisuuteen. Monet ryhmät ovat taas löytäneet tekemisen kipinän. Mukaan on saatu uusia, innokkaita nuoria ja aikuisia jotka haluavat jatkaa harrastuksessaan jonka oivallus yksinkertaisesti on: tehdään itse.

Se on mahtava oivallus aikana, jolloin kaikki annetaan meille niin valmiina, että aktiivisistakin tehdään pelkkiä yhteiskunnan passattavia.

***

Torniolaiset olisivat voineet Tulinuolen sijasta satsata vaikkapa Helsingin kaupunginorkesteriin ja tuoda sen soittamaan juhlavuoden kunniaksi. Rahallahan saa vaikka Pavarottin jos niin halutaan. Siihen pystyy jokainen, jolla on rahaa. Mutta rahalla ei saa viritettyä yhteistä tekemisen henkeä. Rahalla ei saa sytytettyä ihmisiin sellaista tekemisen kipinää, että itse tehtäisiin ja näytettäisiin.

Tulinuolen suuruus onkin siinä, että kaikki mitä yleisö saa nähtäväkseen on aitoa. Ei ihme, että hyytävistä olosuhteista huolimatta katsomo elää esityksen samalla antaumuksella kuin esiintyjätkin.

***

On mielenkiintoista huomata, miten Lapin talvesta on tulossa samanlainen tapahtumilla väritetty kausi kuin kesästäkin. Viikonvaihteet täyttyvät erilaisilla tapahtumilla, ja niille luonteenomaista on oma kulttuuritahto. Hyvästä esimerkistä käy ensi keskiviikkona, Kalevalan päivänä, Ranualla nähtävä Ihmeellinen kantele. Se on jatko-osa viime vuonna nähdylle Sammon ryöstölle.

Niin kuin Tulinuolikin, myös Ihmeellinen kantele on paikallisten ihmisten voimannäyttö. Esitykseen ottaa tavalla tai toisella osaa kymmenen prosenttia Ranuan asukkaista, koululaisista eläkeläisiin, virkamiehistä maanviljelijöihin. Sammon ryöstöön antaa oman ryytinsä petroskoilainen ammattiryhmä, jolla on siinä keskeinen osa. Viime vuoden kokemuksen perusteella Ranualle kannattaa mennä.

***

Vielä vähän aikaa sitten valiteltiin pitkin Suomea sitä, että pahiten lama on iskenyt yrittämiseen, mieleen, korvien väliin. Nähdyn perusteella henkinen lama Lapissa on ohi. Tyhjästä ja valittamalla eivät nähdyt projektit nouse pystyyn. Ne osoittavat, että täällä on tavaton määrä henkistä energiaa joka nyt purkautuu ulos hienolla tavalla. Kysynpä vain, missä muussa maakunnassa on nähtävillä vastaavanlaisia voimannäyttöjä?

 

Lapin Kulttuurirahasto ja Tornion kaupunki kutsuvat Teidät Lapin Kulttuuri-rahaston vuosijuhlaan ja Lapin tiede- ja kulttuuripäivän muihin tilaisuuksiin sunnuntaina 24.3.1996 Aineen taidemuseoon Tornioon (Torikatu 2) sekä cocktail -tilaisuuteen vuosijuhlan jälkeen.
Päivien aiheena on "Suvaitsevaisuuden rajat"
TERVETULOA!
Järjestäjät: Tornion kaupunki Lapin korkeakouluseura ry Lapin Kulttuurirahasto Lapin läänin taidetoimikunta Lapin tutkimusseura ry Lapin yliopisto Lapin yliopiston ylioppilaskunto

Ohjelma:
Kello 18.00 LAPIN KULTTUURIRAHASTON VUOSIJUHLA

- Nuku, nuku  Marjut Korpi ja Tulinuolen kuoro, johtaa Karin Rööp
Säv. Ilpo Saastamoinen, san. Mirjami Lehto

- Ukkonen iskeköön  Tulinuolen kuoro, johtaa  Karin Rööp
Säv. Ilpo Saastamoinen, san. Mirjami Lehto

 

2006:

Internetistä:
Kamarikuoro Arios - Alkusanoja, jotta vauhtiin päästään
Kamarikuoro Arios juhlii nyt (2006) ensimmäistä kertaa kymmenvuotista taivaltaan. Syntyhistoriasta hitusen

Vuonna 1996 juhli Tornion kaupunki 375 - vuotista taivaltaan. Eräänä suurimmista juhlavuoden hankkeista valmistettiin alueen amatöörivoimin esitettäväksi musiikkinäytelmä - spektaakkeli - Tulinuoli. Se syntyi lähes 500 ihmisen yhteistyönä. Käsikirjoituksen oli laatinut Mirjami Lehto, sävellystyön oli tehnyt Ilpo Saastamoinen, ohjauksesta huolehti Liisa Kivimäki ja satapäisen kuoron harjoitutti Karin Rööp.

Jossakin vaiheessa kuoroharjoitusten lomassa oli Karin Rööp eräiltä laulajilta varovasti udellut kiinnostusta kamarikuorolaulantaan. Asia jäi kuitenkin Tulinuolen harjoitusten alle hautumaan.
Tulinuolen ensi-ilta pidettiin 21.2.1996 ja sitä esitettiin helmikuun 1996 aikana useita kertoja.

 

TULINUOLI: 119 s. 4-8 -rivistä partituuria


Koti » Musiikki » Sävellykset » 1996 TULINUOLI » 1996 TULINUOLI III