1979 KALEVALATEKSTI I-II

Kalevala I-II - teksti (1979)

 

ALKU:   "Ei ole alku ainehesta, alku on maailman alusta."
            (Kaksiselitteisyys; Delfoin oraakkeli; dualismi)

 

Viel on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:

Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja.

Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat,

linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

 

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.

Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,

suorin solmun sommelolta

uuen aamun alkeheksi

näillä raukoilla rajoilla,

poloisilla Pohjan mailla?

 

Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi:

 

 

ENSIMMÄINEN RUNO ("SYNTY")

I         Maailman synty

Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkenevat;

yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja

kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

 

Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.

Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä

ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.

 

Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,

aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä

ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

 

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,

meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.

 

Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma;

meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

 

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli

ympäri selän sinisen, lakkapäien lainehien:

Tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vuotta seitsemän satoa;

eikä synny syntymätön, luovu luomatoin sikiö.

 

Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet,

uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat

tuskissa tulisen synnyn, vatsan vaivoissa kovissa.

Eikä synny syntymätön, luovu luomatoin sikiö.

 

Voi poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani!

Jo olen joutunut johonki: iäkseni ilman alle,

tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi

näillä selvillä vesillä, lakehilla lainehilla.

 

Parempi olisi ollut ilman impenä eleä,

kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona:

Vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni,

aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.

 

Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!

Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!

Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä!

Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!

 

II          Sotkan muna

Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi

etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

 

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.

Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

 

Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?

Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.

 

Niin silloin veen emonen, veen emonen, ilman impi,

nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta

sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

 

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.

Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;

luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.

 

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.

Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:

kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.

 

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.

Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

 

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,

tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;

luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

 

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:

munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;

karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

 

Munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,

munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;

yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,

yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;

mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,

mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.

 

Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi

uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa.

Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,

noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,

eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.

 

Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä

nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa.

Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa

selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

 

Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;

kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;

kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.

 

Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;

jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;

päin päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

 

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,

ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu,

kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.

Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.

 

III          Väinämöisen synty

Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa

kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki,

noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.

 

Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä

pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa,

kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

 

Kuu, keritä, päivyt, päästä, Otava, yhä opeta

miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta,

näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta!

 

Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta,

kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan,

Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!

 

Kun ei kuu kiertänynnä eikä päivyt päästänynnä,

ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä:

 

Liikahutti linnan portin sormella nimettömällä,

lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;

tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta.

 

Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen;

jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.

 

Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi,

vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein,

niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle.

 

Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe.

Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan,

Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.

 

Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan

kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

 

TOINEN RUNO ("ISO TAMMI")

 

IV Sampsa Pellervoinen

Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle

saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan.

Viipyi siellä vuotta monta, aina eellehen eleli

saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.

 

Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:

kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?

 

Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,

sep' on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!

 

Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita,

kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.

Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,

kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.

 

Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhke'ille,

tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,

pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville,

katajat karuille maille, tammet virran vieremille.

 

Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan.

Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.

Nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhke'illä,

tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla.

Katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä hedelmä.

 

Vaka vanha Väinämöinen kävi tuota katsomahan

Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvämiä.

Näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi;

Yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.

 

Vuotti vielä yötä kolme, saman verran päiviäki.

Kävi siitä katsomahan viikon päästä viimeistäki:

Ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan.

 

V          Tammen kasvu

Niin näkevi neljä neittä, viisi veen on morsianta.

Ne oli nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa

nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen;

mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli.

 

Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni.

Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen;

Ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli.

Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja.

 

Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho,

josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;

nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.

 

Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.

Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:

piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta.

Päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.

 

Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:

oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?

Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia

ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.

 

Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata,

joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa.

Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

Kave äiti, kantajani, luonnotar, ylentäjäni!

Laitapa veen väkeä ‑ veessä on väkeä paljo ‑

tämä tammi taittamahan, puu paha hävittämähän

eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!

 

VI          Vaskinen mies

Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni.

Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni:

miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.

 

Vaski‑ oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,

vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,

vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:

varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen.

 

Vaka vanha Väinämöinen siitä tuon sanoiksi virkki:

Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?

Vähän kuollutta parempi, kadonutta kaunihimpi!

 

Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli:

Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä.

Tulin tammen taittamahan, puun murskan murentamahan.

 

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:

Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu

ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi.

 

Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran:

näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon:

Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi.

 

Parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana.

Syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta,

puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.

 

Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä

 

VII          Tammen kaato

Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle,

astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle,

kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen.

 

Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä.

Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti:

Tuli tuiski kirvehestä, panu tammesta pakeni:

tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita.

 

Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata,

ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella.

Tyven työnnytti itähän, latvan laski luotehesen,

lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjoisehen.

 

Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;

kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;

kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.

 

Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä

selvälle meren selälle, lakehille lainehille,

noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli

venosina veen selällä, laivasina lainehilla.

 

Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala,

pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan,

pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan

nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

                 

Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella,

lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan,

rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan.

                 

Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle;

ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi...

......