1981 THEODORAKIS - CANTO GENERAL
MIKIS THEODORAKIS: CANTO GENERAL -81
2.12.81 - Tekemässä M. Theodorakiksen Canto Generalia (Helsingissä).
4-5.12.81 YLEn TV-konsertti, Kulttis (Uusinta 7.12. ma Finlandia-talo)
Mikis Theodorakis: Canto General (Saionmaa & Kansa); IS:bouzouki
Kuva: Canto General 5.12.81
Päiväämätön (syksy 1981) - Helsingin Sanomat? - Mistä kuorolle kultakurkkuja?
Koiton kuoro valmistuu pitkällä tähtäyksellä omiin olympialaisiinsa: joulukuun neljäntenä ja viidentenä päivänä esitetään näet Mikis Theodorakiksen Canto General säveltäjän itsensä johtamana. Kuten odotettua, sen toisen keskeisen soolo-osan tulee laulamaan Arja Saijonmaa, Theodorakiksen monen vuoden takainen työkumppani. Tenorisoolon esittäjäksi on valittu Tapani Kansa, kunnianhimoinen ja korkeasta työmoraalistaan tunnettu laulaja.
Havaittavissa on, että koittolaiset panevat paljon peliin odotettavissa olevien konserttien kaikinpuoliseksi onnistumiseksi. Säestävään orkesteriin on pestattu maan eturivin voimat ja lista näyttää seuraavalta; Heikki Valpola ja Esa Helasvuo kosketinsoittimet, Heikki Virtanen basso, Esko Rosnell rummut, Juhani Aaltonen, Pentti Lahti, Pentti Lasanen ja Tapio Laivaara puupuhaltimet, kitarat Otto Berger ja Heikki Laurila, sekä Ilpo Saastamoinen bouzuki (!). Lisäksi tulee orkesteriin nelijäseninen lyömäsoitinsektio, Urpo Sorvali ja kolme muusikkoa Helsingin kaupunginorkesterista taikka Radion sinfoniaorkesterista,
'Eetterin ihmiset' ovat mukana kuvassa muutenkin sillä radio ja tv tekevät konserteista nauhat, jotka myöhemmin saadaan nauttia stereona yhteislähetyksessä...
> TV:stä otettu kuva: Arja Saionmaa, (vas.) Pentti Lahti (fl), Juhani Björninen (g),
Pentti Lasanen (fl), Heikki Laurila (g), IS (bouzouki), Juhani Aaltonen (fl)
5.12.81 la Ilta-Sanomat - Julius Heikkilä: Koiton Laulun ja Theodorakiksen voitto
Oikein mittavat sävelteokset tuntuvat kasvavan tuskasta ja kärsimyksestä. Shostakovitsh kirjoitti osan vaikuttavimmasta tekstuuristaan Leningradiinsa saarrettuna läpi kyynelten. J.S. Bachin kuulut passiot Matteus ja Johannes, vain joinakin sattumavalintaisina esimerkkeinä, ilmaisevat niin ikään sielun tuntoja hyvin tummaa taustaa vasten kuvattuna.
Millaiseen muottiin pusertuivat Pablo NERUDAN lyriikan aiheet, on luonnehdittavissa muutamalla sanalla: kärsimystä ja sortoa suuren isänmaan ystävän kaikesta kirjoittamasta, sanojen lomissa henkivästä optimistisuudesta huolimatta.
Neruda ja Mikis Theodorakis olivatkin kuin toistensa henkisiä varjokuvia kovien kokemustensa kautta, joissa maanpakolaisuus, vankilat, jopa pakkovallan tekemät fyysiset raakuudet, muokkasivat heitä rinta rinnan kautta maailman tunnetuiksi taiteen tekijöiksi.
Lopun tiedämmekin näiden kahden suuren, chileläisen Nerudan ja kreikkalaisen Theodorakiksen yhteistyöstä.
Ensimmäiset Canto Generalin runot muuttuivat lauluiksi jo kesällä 1971. Kaksi vuotta myöhemmin Buenos Airesissa niistä voitiin esittää jo seitsemän. Hieman myöhemmin Theodorakis kirjoitti lauluihin myös suuremman orkesteritaustan.
Mutta valmiiksi, suureksi vaikkapa oratorion mitat täyttäväksi teokseksi kaikkine kolminetoista lauluineen, Canto General kasvoi, kehittyi ja kypsyi vasta edellisen ja menossa olevan vuoden aikana. Helsingissä teos saatiin kuulla koko laajuudessaan liki satajäsenisen koneiston, kuoron ja soitinryhmän esittämänä solisteinaan Arja
Saijonmaa ja Tapani Kansa. Mutta konsertin juhlaksi kohotti itse Mikis Theodorakiksen saapuminen suuren tilaisuuden kapellimestariksi.
Selkeä Theodorakis
Canto General osoittautui nimensä veroiseksi suureksi lauluksi. Onhan se ajallisestikin noin kahden ja puolen tunnin kestoineen mahtipontisten oratorioiden mitat täyttävä teos. Onkin selvää, että ilman Koiton Laulun osoittamaa silmitöntä ahkeruutta ja uhrautuvuutta, taikka vailla Yleisradion rohkeata ohjelmapolitiikkaa, jättiteos olisi jäänyt meillä kuulematta.
Nyt saatiin kotoisella Kulttuuritalollamme nauttia esityksestä, missä luonnollisesti paikoittain saattoi panna merkille jonkun rytmisen epätarkkuuden taikka huojuvuuden.
Kokonaisuutena suomalaisvoimin toteutettu Canto General oli kuitenkin vaativallekin kuulijalle mitä mieluisinta nautittavaa. Hieman jähmeän alun jälkeen noin kahdeksankymmenjäseniseksi kasvanut Koiton Laulu käsitteli meikäläisittäin hankalaa rytmiikkaa luontevuudella kuin ei olisi muuntyyppistä laulanutkaan.
Mikis Theodorakis, sanan mukaisesti 'sadanpäämies' laulajien ja muusikoidensa kärjessä, kuvasti myös kapellimestarina niitä tuntoja, jotka hänen musiikistaan päällimmäisenä erottuvat. Rytmisestä monimutkaisuudesta huolimatta melodiat ovat selkeitä ja jänteviä, soinnutus yksinkertaista, vain kaiken olennaisen sanomaan pyrkivää.
Samoin piti Theodorakis kaikki langat käsissään sekä kuoroon, kolmen puhaltajan ja neljän kielisoittajan sektioihin, kuusijäseniseen lyömäsoittajien ryhmään ja pianisteihin.
Kummatkin Canto Generalin laulavista solisteista, sekä Arja Saijonmaa että Tapani Kansa, ovat sekä pystyviä että ehdottoman luotettavia työmoraaliltaan. Saijonmaan kyvyt Theodorakiksen musiikin tulkkina ovat punnitut ja hyväksi havaitut jo monet vuodet sitten. Nyt hänen tulkitsemanaan jäi erityisesti mieleen Linnut tulevat Vienen los pajaros) ja Amerikka rakkaani -laulut.
Tapani Kansa säväytti erittäinkin lauluissa Puolueelleni ja La united Fruit. Pelottomia tulkintoja jotka aivan silmin nähden ihastuttivat myös Theodorakisia salin täyttäneestä intoutuneesta kansasta puhumattakaan.
Kiihkeä suomalaisyleisö olikin yksi osasyy siihen, että kuulumasta, koko Canto Generalia ajatellen, tuli melko pätkittäinen, fragmentaarinen. 'Terroritaputtajat' kävivät mielipuuhaansa jokaisen Sulevi Peltolan lukeman runon suomennoksen perästä, samoin tietysti jokaisen jälkeen. Lisätaukoja aiheuttivat pakolliset 'kelauspaussit' tv:n ja radion tarpeita varten.
Ilman niitä konsertista olisi poistunut epäilemättä vieläkin hullaantuneempana. Toivottavasti teos joskus päästäänkin esittämään ilman mainittuja häiriötekijöitä, jolloin Canto Generalista varmasti jää kuulijalleen entistä jykevämpi kokonais-käsitys.
JULIUS HEIKKILÄ
5.12.81 - lauantaiaamuna klo 01.25.
Theodorakis-konsertti takanapäin. Kätteli minua. Kättelin häntä. Monta mokaa, joista kättely oli yksi pienimpiä, sillä miehessä ei ole valittamista. Valittamista oli solisteissa jotka [kyllä] yrittivät parhaansa - osittain.
6.12.81 su Uusi Suomi - Maarit Niiniluoto: Theodorakiksen Canto - polttava ja uskonnollinen
"Puuma juoksee oksien halki / kuin syövyttävä tuuli / ja sen viidakosta humaltuneet silmät / palavat yössä..." Algunas bestias, Joitakin villieläimiä on myllertävä, komea alku kreikkalaisen Mikis Theodorakiksen oratoriolle Canto General, jossa länsi-mainen kirkkomusiikki, kreikkalaisen kansanmusiikin itämaisuus ja latinalais-amerikkalaiset kiihkeät rytmit kohtaavat toisensa.
"Polttava ja uskonnollinen" on Pablo Nerudan määritelmä Cantonsa jättiläismäisestä anakondasta, ja nämä sanat sopivat hyvin kattamaan tämän aikamme merkillisen sävelteoksen, kahden entisen maanpakolaisen kiihkeän ylistyksen vapaudelle, orjuutta vastaan, ihmisyyden puolesta.
Neruda kirjoitti 500-sivuista Cantoaan 40-luvulla maanpaossa Meksikossa, se ilmestyi Pariisissa vuonna 1950, Tässä kaupungissa hän kohtasi 70-luvun vaihteessa kenraalien Kreikkaa paenneen Theodorakiksen. Miesten intohimot ja taistelu olivat yhteiset. Theodorakis alkoi säveltää runoeeposta Canto General yksittäisinä lauluina, joista on kymmenen vuoden aikana paisunut mahtava 13-osainen oratorio kuorolle, orkesterille ja laulusolisteille.
Theodorakis on Cantossaan yllättävä, järkyttävä ja pateettinen hurjuuteen asti. Hän hallitsee kuitenkin niin hiljaisen soljunnan kuin repivän huudon, kitaroiden ja huilujen melankolisen soinnin kuin rumpu- ja perkussioryhmän kumisevan pauhun.
Suomalaisiin esiintyjiin, solisteihin Arja Saijonmaahan, Tapani Kansaan, Koiton kuoroon ja orkesteriin Mikis Theodorakis puhalsi inspiroivalla johtamisellaan sellaisen hengen, että sen toivoisi välittyvän vaalikarusellin jälkeen myös Yleis-radion tuottamissa radio- ja televisiolähetyksissä.
Mikis Pabiolle kuin tuuli purjeelle
Theodorakis on korostanut Canto Generalin esittämistä aina espanjaksi, koska hän on tehnyt sävellystyönsä Nerudan sanojen rytmin ja ilmaisun mukaan. Niinpä Helsingissäkin on esitetty kahdesti Suuri laulu alkutekstein. Näyttelijä Sulevi Peltolan tehtäväksi jäi osien välillä suomennosten lausuminen yleisölle aluksi turhankin korostetuin äänenpainoin. Nerudan väkevä runous olisi hillitymminkin puhunut puolestaan.
Onko runouden säveltäminen mielekästä on Suomessakin kyselty Eino Leinon ja muiden kirjailijoiden yhteydessä. Theodorakis on välttänyt tulkintaongelmat tarttumalla Nerudan perussanomaan ja viemällä sitä eteenpäin musiikin keinoin, kuin puhaltamalla tuulta purjeeseen. Ymmärtämättä sanakaan kokemus on riipaiseva; kahden voimahahmon taistelu taiteen keinoin paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta on vaikuttava.
Canto General saa niin universaalit mittasuhteet tuskassaan ja riemussaan, että musiikkiarvostelijoilla on ollut miettimistä analysoidessaan sen kirjavia yksityiskohtia.
Elämä tarttuu yleisöön
Los libertadores, Vapaustaistelijat sykähdytti perjantain konsertissa Arja Saijonmaan tulkinnoista yleisöä eniten. Arja oli vanhan työtoverinsa Mikiksen rinnalla varma ja osaava. Lautarossa hänen vuorolaulussaan kuoron kanssa oli afrikkalaisia piirteitä. Yksi osoitus jälleen säveltäjän monimuotoisesta sävellystekniikasta.
Tapani Kansa parani alkujännityksen jälkeen konsertin edessä. United Fruits ja loppujakso Amerikka herää olivat hänen parhaita hetkiään.
Koiton kuoro yllätti kaikki erinomaisella laulullaan ja vahvalla eläytymisellään taitavan maestronsa käsissä.
Erityisen lyyrisesti soivat orkesterissa Junnu Aaltosen ja Pentti Lasasen huilut, Ilja Saastamoisen bouzouki sekä koko ammattitaitoinen kitarasektio Heikki Laurilasta Juha Björniseen. Rumpalit ja perkussionistit Esko Rosnellista Nappi Ikoseen loihtivat ilmoille niin kehräävät lattarirymit kuin kirkonkellomaiset pauhut.
"Elämä ei kadonnut, maalaisveljeni, / sillä kuin villiruusu / putosi tiheikköön punainen pisara ja hedelmöitti maan" runoilee Neruda jaksossa Amerikka, armaani. Canto Generalin esityksessä saa ikään kuin, tartunnan tästä, veri alkaa kiertää jälleen.
Mikis Theodorakis johtaa vielä Cantonsa huomenna maanantaina Finlandia-talossa niille, jotka eivät mahtuneet Yleisradion konsertteihin mukaan.
MAARIT NIINILUOTO
8.12.81 ti Demari - Merja Hurri: Maan valtava laulu
Canto General. Mikis Theodorakisin oratorio Pablo Nerudan runoihin.
Esiintymässä Koiton Laulu, Arja Saijonmaa, Tapani Kansa.
Johtajana Mikis Theodorakis.
Mikis Theodorakis sävelsi kolme ensimmäistä osaa Pablo Nerudan pääteoksesta Canto General (Suuri laulu) vuonna 1971. Teos piti kantaesittää Santiago de Chilen stadionilla syyskuussa 1973; vain muutamaa päivää ennen tapahtunut vallan-kaappaus esti sen. Kun teos nyt ensimmäisen kerran kuullaan Suomessa, osia on 13. Theodorakis on sanonut säveltävänsä Canto Generalin kannesta kanteen, jos saa elää. Runoelmassa on 600 sivua.
Jo lukemalla pari sivua Nerudan tekstiä ymmärtää, ettei mistään pikkutyöstä ole kyse. Se on vähän kuin joku sanoisi säveltävänsä Kalevalan uudestaan,. sillä erolla, ettei Canto Generalin runoissa ole mitään säännöllistä rakennetta. Lisäksi teille oudolla kielellä; kuinka moni ottaisi työn vastaan? Tämä vaikeuksista. Niihin nähden Theodorakis on pystynyt toteuttamaan Nerudan suuret muodot mieliin-painuvasti ja tarkalla näkemyksellä.
Canto General on läpileikkaus Etelä-Amerikan historiasta. Sitä voisi verrata Andien vuoristoon, jossa on geologisia kerrostumia maan syntymisestä tähän päivään.
Ensimmäisessä osassa, Algunas bestias (Joitakin villieläimiä) on säteileviä luonnontunnelmia ja kuumia primitiivisiä rytmejä: se on ihmiskunnan alkuhistoriaa tai aikaa maapallolla ennen ihmistä. Sen jälkeen liikutaan kerros kerrokselta kohti nykypäivää, läpi inkakulttuurin, siirtomaakauden, Zapatan ja Sandinon vapautus-taistelijoiden viimeiseen osaan, Amerikka herää.
Theodorakisin musiikki ja Nerudan runot ovat kansallisuudessaankin enemmän kansainvälisiä ja universaaleja. Ainoa osa, jossa musiikilla oli selvästi kreikkalainen perussävy, on Los Libertadores (Vapautustaistelijat), jonka Arja Saijonmaa tulkitsi kaikella hehkullaan. Muuten olin kuulevinani vivahteita espanjalaisesta ja latinalais-amerikkalaisesta musiikista, jopa vanhasta bysanttilaisesta kirkkolaulusta, johon kreikkalainen musiikki paljolti pohjautuu; Yleiskuva on kuitenkin hyvinkin moderni.
Sekä Theodorakisin sävellyksissä että sovituksissa on paljon rakenteellisia hienouksia ja vivahteita, jotka tulisivat paremmin esiin toisella kuuntelukerralla, varsinkin kuoro-osissa, joissa paikoin on 12-äänisiäkin sovituksia. Siitä huolimatta musiikki on ensi kuulemaltakin "yksinkertaista": melodiat ovat selkeitä, ja koko sävellys toimii kiinteästi tekstin kanssa, voi sanoa palvelee sitä. Esimerkkinä vaikkapa tehoava Meksikon talonpoikaisjohtajalle Emiliano Zapatalle omistettu osa, jossa ratsujoukon ja taistelun melskettä kuvaavan iskevän rytmin ja pauhun katkaisee yksinkertainen kansanlaulu: Kaunokaiseni, nyt lähden kohti kaupunkia... hiusnauhoja sinulle, älä itke Panchosi tähden.., sillä jos itket, miksi palaisin?
- Arja Saijonmaa on esittänyt Canto Generalia alusta saakka, ja tässä musiikissa hän tuntuu olevan kuin kotonaan. Tapani Kansasta tulee mieleen, kuinka vähän meillä on klassisen koulutuksen saaneita mieslaulajia, jotka suostuisivat ja pystyisivät tämäntyyppistä teosta tulkitsemaan. Tunnustus siis Kansalle, joka lisäksi näytti paneutuneen tehtäväänsä perusteellisesti - saman voi kyllä sanoa kaikista lavalla olleista.
Vahvistettu Koiton Laulu ilahdutti varsinkin hienoilla korkeilla ylä-äänillään ja ilmiömäisellä tarkkuudella. Kuoro tuntui vähän liikaakin olevan tyttövoittoinen, minkä ymmärtää, kun tietää sen koko harjoitusajan poteneen etenkin tenorien puutetta. Vaikkei kieli- ja muita hankaluuksia hyvittäisikään, kuoron voi myöntää tehneen valtavan työn kiitettävästi ja Theodorakisin todistaneen, että kuorolle voi säveltää kaikkea muuta kuin ikävästi.
Huippumuusikoista koottu orkesteri soitti myös antaumuksella ja ilman pienintäkään rikettä, eturivissä Ilpo Saastamoinen bouzoukia ja kitaraa. Tekstien lukeminen osien välillä suomeksi - tuntui ensin tarpeettomalta, koska jokainen, jonka näin, oli hankkinut itselleen käsiohjelman, jossa ne olivat. Toisaalta se tietysti antoi esiintyjille sopivan tauon ja sittenkin auttoi teoksen perustunnelman välittymisessä. Jos minun pitäisi valita kohta, jossa tuo tunnelma parhaiten tiivistyy, se on tämä, jonka "inkojen jälkeläinen" Neruda kirjoitti esi-isilleen:
Ihminen oli hellä ja verinen,
mutta hänen kvartsisen veitsensä
helaan olivat jo
maan alkusanat kirjoitetut.
Elämä ei kadonnut, maalaisveljeni,
sillä kuin villiruusu
putosi tiheikköön punainen pisara
ja hedelmöitti maan.
- MERJA HURRI
8.12.81 ti Hesari- Jukka Hauru: Canto General koitui Koiton Laulun voitoksi.
Canto General, melkein kolmen tunnin oratorio noin sadan hengen esityskoneistolle oli voitto esittäjilleen Tapani Kansalle, Arja Saijonmaalle, orkesterille ja ennen kaikkea Koiton Laululle.
Pablo Neruda oli aikamme suurimpia runoilijoita ja 1950 kirjoitettu Canto General hänen päätyönsä. Nerudan nerouden rinnalla putoaa kuitenkin Theodorakiksen sävelteos taiteellisessa katsannossa keskisarjaan. Sinällään taidokkaaseen, mutta kuitenkin viihteeseen. No, viihdekonsertistahan olikin kysymys. Voimissaan olevat suuret ikäluokat ja entiset radikaalit viihtyivät vilpittömästi ja hurmaantuivat asiantuntevasti muodoltaan mahtavan teoksen edessä. Myös Theodorakis itse nautti joukkojensa johtamisesta.
Suurimman työn tämänkertaisen esityksen eteen oli tehnyt laajennettu Koiton Laulu, saavuttaen myös suurimman työvoiton ja kunnioitettavimman menestyksen. Kunnia kuuluu myös Toni Edelmannille, joka johti ja valmensi kuoroa koko 70-luvun.
Ihailtava Koitto
Kuoron nykyinen kapellimestari Eric-Olof Söderström on valmentanut Canto Generalia jo viime keväästä lähtien ja tulos oli todella hämmästyttävä siihen nähden, että Koitto on melkein puhdas amatöörikuoro. He selvisivät hyvin lukemattomista tahtilajivaihdoksista ja saivat muutenkin esitykseen rytmistä iskevyyttä. Tällaiset massaesityksethän ovat usein kuin kivireen vetämistä.
Hyvänä tukena kuorolla oli Suomen parhaista ammattilaisista koottu kuusitoista-miehinen rytmiorkesteri, joka ei virheitä tehnyt. Myös Tehodorakis itse johti hyvin ja piti ohjakset luontevan varmasti käsissään.
Solisteina toimivat ansiokkaasti Tapani Kansa ja Arja Saijonmaa. Teoksen äänialat ja melodiikka tuntuivat sopivan molemmille erittäin hyvin ja näin he saivat parhaat puolensa esille.
Saijonmaan ääntä voisi muissa yhteyksissä kuvailla määreillä latuskainen, soinniton ja kajeeton. Myös joskus vaikuttaa siltä että ääni ei lähde aivan sydämestä asti vaan välissä on joko laskelmointia tai arkuutta tai ehkä molempia. Theodorakiksen teosta Saijonmaa kuitenkin lauloi onnistuneesti. Muusikkona hän on kehittynyt erittäin ammattitaitoiseksi ja tulkinnalliset painotukset tuntuvat sopivan erityisen hyvin juuri kreikkalais-eksoottisiin sävelkulkuihin. Henkilökohtaisesti ainakin kammoksun epäinhimillisiksi koulutettuja, dramaattisia naisalttoja tai ylinäyttelemällä piiloteltua amatööriyttä. Tässä valossa Saijonmaalla soi ihmisen ääni. Luonnollisesti purevan vibraaton avulla vaikuttavastikin. Hän on ilmeisestikin parempi "elävänä kuin kuolleena" eli todempi luonnossa kuin levyllä. Tätä tuki myös hänen viehkeän näyttävä olemuksensa.
Jos Saijonmaassa joskus olikin hienoista arkuutta, niin sitä ei ollut Tapani Kansassa. Mies on tarpeeksi hullunrohkea repäistäkseen aidolla operettisankarin bravuurilla loppufortet ruudikkaasti. Ennen kaikkea hän lauloi hyvin. Kuten sanottu, äänialat sopivat Tapin soivalle baritonille ja Theodorakisin iskelmämelodiat ja italialais-oopperoinnit olivat Kansalle ja myös kansalle herkkua. Onneksi ei noustu rekisterissä liian ylös koska Kansan sointi saa liian korkealla väkinäisen ja nihkeän leiman mikä voidaan hänen hitti-iskelmistään usein todeta.
Kolmetoista laulua
Theodorakisin oratoriosta esitettiin dramaattisten vaiheiden jälkeen seitsemän osaa ensimmäisen kerran vuonna 1975. Kuusi osaa lisää hän sävelsi viime talvena ja tässä muodossaan saimme kuulla ensiesityksen. Theodorakis on varmasti suuri ihminen ja suuri kansan mies ja poliitikko, mutta säveltäjänä hän ei ole kovin suuri. Nerudan pitkä ja vuolas tulivuorilyriikka on varmasti vaikeasti strukturoitavissa jo pelkästään rytmisesti, puhumattakaan runojen sisällön syväluotaavasta havainnoinnista. Nerudan runsaus ja nerous onkin ehkä liian suuri järkäle Theodorakisin musiikillisille hartioille.
Erittäin hyvin Theodorakis on onnistunut teoksen rytmisessä muodontamisessa. Parhaimmillaan kuljettiin luontevasti siivekkäästi alati vaihtuvien tahtilajien ryydittämänä eteenpäin. Myös rubato ja tempo-osuuksien leikkaukset olivat useimmiten loogisia. Näin varsinkin alkupuolen osissa.
Theodorakis on sanonut, että hänelle melodia on tärkein. Tätä on vaikea ymmärtää koska omaperäiset melodiset ideat loistivat poissaolollaan. Ellei omaperäisyydeksi sitten kutsuta sitä, kun hän lainailee pätkän sieltä, toisen täältä, muodostaen valtavan tilkkutäkin tai sillisalaatin mitä banaaleimmista iskelmämelodioista ja tyypillisimmistä kansanmusiikkipaloista. Juuri kun on jopa tunnistamaisillaan esim. Kuolleet Lehdet tai Levanta Téen hypätään yllättäen Kreikkaan, sieltä spaghetti-operettiin ja sieltä flamencon kautta Chileen. Välillä esitys oli kuin nojatuolivekkula Välimereltä Väli-Amerikkaan ja takaisin. Tällä välillä T. Kansan pari tahatonta koomisuutta jo naurattikin.
Jos tämä on aitoa ja taistelevaa kansojen perinteen ilmausta, niin olen kypsä pukeutumaan punkkariksi. Muodon ja sisällön ristiriita Theodorakisin ja Nerudan välillä sai paikoin ällistyttäviäkin ilmauksia. Yleensä säveltäjät vaikutteita saadessaankin pyrkivät muodostamaan oman näkemyksensä joka ainoastaan heijastelee tarkasteltuja totuuksia. Siis ilmeisestikin vain yleensä.
Sielunmessu Nerudalle olisi saanut jäädä tekemättä koska mies, ansaitsi paremman. Yksinkertaisuuden ei tarvitsisi olla banaalia mutta nyt se oli. Theodorakisin luomat pohjat soitinnukselle ja soinnutukselle olivat asianmukaisen yksinkertaisia. Yllättäviä käännöksiäkin tuli silloin tällöin pahimman puutumisen piristämiseksi.
On vaikea sanoa mikä on suuren johtaja Theodorakisin osuus sovituksissa, kun ohjelmalehtisessä sanotaan, että Didulis-niminen, henkilö työskenteli tiiviisti aina kuolemaansa saakka sovitusten musiikillisen muodon parissa. Sovitukset olivatkin usein kekseliäitä, ja kuoro soi paikoin upeasti. Kuuden lyömäsoittajan ja kolmen kitaran sekä bouzokin käyttö oli oivaltavaa, mutta toisinaan pianot ja huilut lurittelivat tarpeettomia.
Kaiken kaikkiaan konsertti oli kuitenkin nautittava suuri tapahtuma, joka antoi uskoa suomalaisten esiintyjien kykyihin pärjätä loistokkaastikin suurilla estradeilla ja erityinen kiitos vielä Koiton Laulun onnistuneelle työlle. Siitä vaan nyt suomalaisetkin säveltäjät oratorioita tekemään.
JUKKA HAURU
8.12.81 Jälleen kotona Keiteleellä.
Öinen ajo halki talvisen Savonmaan
pitkin aurattuja talviteitä
täynnä penkoilta pudonneita lumijäämöhkäleitä,
risteileviä auranuria,
rikkoutunutta öljysorapinnoitusta,
kimmeltävää pakkasyön huurrelunta
vailla yhtäkään autonpyörien jälkeä,
läpi lumisten kuusikoiden,
ohi kuutamossa hohtavien lumisten peltoaukeiden,
ali hopeanvihreiden lumihuurremänniköiden
ylitsevuotavan sydänmaan rauhan sisällä
tietäen olevansa kotonaan
täällä -
enemmän kuin missään muualla,
täällä,
missä pistävä sydänyön pakkanen
pakottaa suhtautumaan olemassaoloon
rauhallisen tyynesti,
täällä,
missä ihminen ei vielä ole luonnon herra,
vaan missä korpi, suo ja pelto
uskaltavat vielä kuiskata kuulumatonta kieltään
yksinäisen tien matkaajalle.
Täällä... ympärillä
leijuu lukemattomien näkymättömien asioiden paljous,
(asioiden,) jotka luottavaisina odottavat
pienintäkin vihjettä, ajatusta,
joka saattaisi ne yhteyteen
korkeampien firmamenttien kanssa.
Jokainen asia kaipaa salaisesti omaa Paratiisiaan -
sitä, että joku TÄMÄN ASIAN KAUTTA oivaltaa
kokonaan uuden maailmanjärjestyksen
näkymättömän olemassaolon.
Tämä odotus on kärsivällinen.
Sillä asiat eivät kuole
niin kuin ihmisruumis.
Niillä on aikaa odottaa täyttymystään
vaikka tuomiopäivään saakka.
Tuo ihmeellinen kommuunio,
kaiken käsittävä yhteys,
kaiken yhteen liittävä ykseys,
joka ottaa hellään hoivaansa
niin hyvän kuin pahankin,
joka pitää sisällään
myös sen kärsimyksen,
joka on käytävä läpi muutosprosessissa,
jossa paha muuttuu hyväksi.
Mikä rauha täällä,
missä ei tarvitse puhua pahaa
jostain Saijonmaasta takana päin,
ei tarvitse paneutua
elämän kannalta toisarvoisiin seikkoihin,
missä voi rauhassa miettiä
kokonaisuuden ja osan välistä ikuista ongelmaa;
sitä, miksi pianistille tai kitaristille on yhtä helppoa
ottaa yksi SOINTU kuin yksi ÄÄNI,
kuinka kokonaisuus muuttuu yhdeksi yksiköksi,
sen jälkeen,
kun se kerran on HAHMOTETTU yksiköksi.
Ei ole mitään muuta osaa,
ei mitään muuta kokonaisuutta kuin se,
joka HAHMOTTAA
ja joka HAHMOTTUU...
Niin kuin yliväsyneenä vuoteessa
eteeni hahmottuu lopulta näkyjä;
tuntemattomat ihmiskasvot vilahtelevat
jatkuvana nauhana silmieni eteen,
häipyvät yhtä nopeasti,
katsovat minua silmiin
vailla tuntemisen merkkejä.
Ja poistuvat sinne,
mistä eivät ole tulleet,
missä eivät ole
ja minne eivät ole menneet...
Vuodepeiton kuviot
alkavat yhtäkkiä hohtaa valaisevaa merkitystä.
Hiljaiset, sanoinkuvaamattomat näyt
seuraavat toinen toistaan.
Ja minä seuraan mykistyneenä, ilman pelkoa,
kunnioitusta täynnä.
Täällä, jonain päivänä
tulen kohtaamaan todellisuuden.
Eikä minulta silloin mitään puutu...
Tuntuu oudolta kuunnella
Canto Generalia
lumisen yön keskellä
kello neljä,
iltapäivän hämärässä yksinäisyydessä,
neljänsadan kilometrin päässä sieltä
missä itse olin sitä esittämässä
muutama päivä sitten -
tuhansille ihmisille
satapäisen esiintyjäryhmän ensirivillä
riistäen bouzoukista irti
niin paljon kuin kerkesin -
silmä kovana, parta tutisten
oikea käsi täristen
mieli vakaana.
Paljon on opittu viime viikolla.
Jonkin verran ehkä myös itsestäni
ja muista.
Jotkut ystävyyssuhteet vahvistuvat,
jotkut ihmissuhteet
käyvät vuosi vuodelta vieraammiksi.
Milloin lakkaan tuntemasta heitä?