PIIRPAUKE III 22.3.1981

22.3.81          - matkalla Keiteleelle         - On kiva olla kotona.

23.3.81         Saksan-matkani päiväkirja on erillisessä vihkossa XIX B:
"12.2. - 21.3.81. Nyt olen jälleen kotona - vain kaksi päivää."

3/81         ’Birgi Bühtüi’ Kerberos KEL 616

syksyllä: ’Kirkastus’ Kerberos KEL 620 + Iittalan 100-v. -erikoiskannella

 

24.3.81         Jyväskylä, Rentukka:

> 29.3.81 Keskisuomalainen - Jarmo Valkola: Kotimaista huippusvengiä
Piirpauke on yhtye, joka on viimeisen viiden vuoden aikana muodostunut oloissamme jo käsitteeksi. Vaikka se on kokenut melkoisesti kokoonpanomuutoksia vuosien varrella, Sakari Kukko on tällä hetkellä ainoa alkuperäis-jäsen, eivät tyylilliset muutokset ole olleet läheskään yhtä voimakkaat. Edelleen Piirpaukkeen musiikin ytimenä ovat kansanmusiikin ainutlaatuiset, melodisesti usein tavattoman rikkaat sävelmät, joita, yhdistetään kollektiiviseen jazzpohjaiseen improvisaatioon.

Nykyisessä Piirpaukessa, jossa soittavat Kukon lisäksi kitaristi Pekka Nylund, basisti Ilja Saastamoinen ja rumpali Tom Nekljudow, improvisaatio entisestään korostuu ja tällä kertaa erittäin onnistuneesti. Uutta yhtyeessä onkin sen entistä "jammailevampi" soittotapa.

Myös sovituksissa on eroa entiseen. Kyse ei ole enää mistään tietyn tyylisuunnan "hoviyhtyeestä", vaan paljolti entistä kunnianhimoisemmista, enemmän jazzillisista päämääristä. Piirpauke on hioutunut tiukasti yhteen puhaltavaksi ryhmäksi, sen musiikki on kepeää ja leikkisää, paikoin suorastaan iloittelevan nautiskelevaa.

Ilja Saastamoinen on löytänyt paikkansa yhtyeessä ja hänen ropeloinen, rumankaunis, äärimmäisen taidokas bassottelunsa on yksi niitä piirteitä, jotka vain entisestään lisäävät koko yhtyeen persoonallisuutta ja tekevät siitä harvinaisen mielenkiintoisen ja värikkään kokonaisuuden.

Toinen uusi kasvo, lyömäsoittaja Tom Nekljudow osoittautui heti ensi kuulemalta loisteliaaksi ja nyanssi-tajuiseksi muusikoksi. Piirpaukkeen musiikissa hänen moni-puolinen soittotyylinsä pääsee erinomaisesti esiin. Nekljudow hallitsee tyypillisen jazz-sykkeen siinä kuin vahvasti ilmaisullisen free-jazz työskentelyn ja tukevan lattarikompin. Hän on selvästi omaleimainen muusikko, huippuluokan solisti ja oivaltava säestäjä; soittaja, jolla on nopea reagointikyky muiden aivoitusten seuraamiseen. Hänen rumpusoolonsa olivat illan kohokohtia. Nekljudow on onnistuneesti paikannut Jukka Wasaman jättämän aukon tässä yhtyeessä.

Piirpaukkeen sielu on kautta aikojen ollut Sakari Kukko, joka kerää sen perus-materiaalin, mistä ohjelmistot työstetään ja myös sovittaa sävelmät yhtyeelle sopivaan asuun. Kukko onkin tehnyt arvaamattoman paljon hyvää työtä keräämällä suuren määrän kansanperinnettä eri puolilta maailmaa ja sovittamalla sitä sitten omia tarkoitusperiään vastaavaksi.

Keikalla nykyinen Piirpauke on vauhdikas ja värikäs yhtye, joka pystyy saamaan aikaan varsin poikkeuksellisen happening-tunnelman. Musiikki on välittömästi mukaansa tempaavaa ja solistisesti antoisaa, Piirpaukkeen valtti, moni-ilmeisyys korostuu. Yhtä hyvin itäcolumbialaiset sävelmät, turkkilaiset rytmit kuin kotoinen Merikantommekin muuntautuvat sen käsissä onnistuneiksi sovituksiksi. Solistisesti ovat kaikki Piirpaukkeen jäsenet jo ajat sitten irtautuneet soitantaa haittaavista teknisistä kahleista ja kehittyneet huimapäisiksi, rohkeiksi improvisoijiksi.

Yleensä Piirpaukkeen levytykset ovat laahanneet vuoden pari jäljessä, niin, että aina uuden albumin ilmestyessä on kokoonpano jo ratkaisevasti muuttunut ja ohjelmisto lähes täysin vaihtunut. Viime kesänä Länsi-Saksassa äänitetty, vastikään julkaistu livealbumi muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Vaikka levyllä onkin vielä basistina Jorma Koivulehto ja toisena kitaristina Timo Oksala, sisältää albumi paljolti samoja sävelmiä, joita yhtye edelleen keikoillaan esittää. Joten siitä saa hyvän kuvan yhtyeen tämänhetkisestä kehitysvaiheesta.

Albumin keskeiseksi kappaleeksi muodostuu, kuten kävi Jyväskylän esiintymisessäkin, legendaarisen kuubalaisen säveltäjän ja orkesterinjohtaja Chano Pozon sävellys Tin tin deo, raivokkaasti svengaava, hypnoottisen teeman sisältävä esitys, jossa Kukon Gato Barbieri -vaikutteinen saksofonin käsittely, irtonaiset, kepeät tempovaihdokset ja muusikoiden nautittava vuoropuhelu saavat loisteliaan sinetin.

Piirpaukkeelta tulee piakkoin ulos uusi Suomessa tehty studioalbumi, joten yhtye on muutaman kuukauden tauon jälkeen taas väkevästi kiinni musiikin luomisessaan ja vaikuttaa nykykokoonpanossaan paremmalta kuin koskaan aiemmin.
JARMO VALKOLA

 

25.3.81         Tampere, yo-talo - Piirpauke

Päiväämätön - Aamulehti? - Jussi Niemi: Erinomaista peliä Tampereella
Olen nähnyt Piirpauken moniaita kertoja elävässä soittotilanteessa useimmissa eri kokoonpanoissaan. Heikoimmillaankin yhtye on aina ollut hyvä, mutta paljon useammin vielä parempi ja pari kertaa loistava. Kun oikein asiaa ajattelen, en oikeastaan pysty sanomaan samaa mistään toisesta bändistä, edes kansainvälisellä tasolla. Se on aika paljon se.

Piirpauken komea skaala ei katkennut tälläkään kertaa, vaikka aivan jatkuvaa kliimaksia ei nyt saavutettukaan. Hetkellisiä orgasmeja kirjattiin kuitenkin muutamia. Yhteissoitto oli kauttaaltaan tautisen tiukkaa pitkällisen ja menestyksekkään Saksan kiertueen jäljiltä. Nykyinen nelimiehinen joukkue on tosiaan saavuttanut melkoisen kollektiivisen telepatian asteen. Tämä näkyi erityisen selvästi muutamissa kahden hengen solistiosuuksissa.

Kitaristi Pekka Nylund ja Sakari Kukko huiluineen kävivät Shostakovitchin "Lennossa" musikaalista vuoropuhelua, jonka sävyt vaihtelivat dramaattisista kevyesti leikitteleviin. Ja yhtä tulisesti leiskui energia Tom Nekljudowin ja Ilja Saastamoisen rumpu-basso-ottelussa. Piirpaukelle tyypilliseen tapaan pojat heittäytyivät taistoon täysin rinnoin ja piiskasivat toisiaan yhä kovempiin ja kovempiin suorituksiin. Saastamoinen käsitteli muuten instrumenttia, joka näytti aivan bassoksi muunnetulta kitaralta, ja soitti sitä tavalla mikä sijoittui lähinnä molempien soitinten välille. Tulos innosti tuoreudellaan ja lämmitti selvästi muuten jähmeähköä yleisöä.

Persoonakohtaiseen makuuni sopivimmillaan bändi esittäytyi Suomen vanhan polven jazzsäveltäjän Oskar Merikannon teoksessa "Soi vienosti murheeni soitto". Haikean kauniista melodiasta puristettiin esiin koko sen syvyys ja välitön sielukkuus eksymättä hetkeksikään sentimentaalisuuden väärälle puolelle. Vankan pohjan muiden työskentelylle loi Saastamoinen mahtavilla selkeän melodisilla basso-kuvioillaan.

Toinen napakymppi oli etiopialaisperäinen kappale, taisi olla "Tizeta" nimeltään, mutta sovitus poikkesi täysin levytetystä versiosta. Lähtö tapahtui intensiivisenä bluesina eikä Nylund suinkaan pidätellyt kitaristisia lahjojaan, vaikka perustempo tässä alkuosassa olikin hidas. Keskellä kappaletta lähti käyntiin muodonmuutos Kukon käheästi haukahtelevan, funkyn sähköpianon johtamana. Rytmi ja svengi kävivät lähes hillittömiksi Saastamoisen ja Nekljudowin pukiessa ne reggae-vaikutteiseen muotoon. Kakkossetissä jännite vähän laski liian pitkäksi venyneen Tony Williams-piisin myötä. Rytminen leikittely pelasi kyllä, mutta loputtomasti toistuvan simppelin teeman köyhyys kävi ilmi jo parin kolmen minuutin jälkeen. Seurannut bossa nova meni kevyen rentoutumisen tiliin. Latinalaistunnelma säilyi, mutta syttyi lopuksi oikein palamaankin, kun päästiin salsa-osastolle. Sytytyksen suoritti Nekljudow, joka pieksi patteristaan esiin oikein todellista Puerto Rico -ticoa. Sitä kautta reaktio tarttui nopeasti muihinkin soittajiin. Nämä potentiaaliset pienoiskarnevaalit loppuivat "väkivaltaisesti" valomerkkiin. - Sääli.         
Jussi Niemi

 

26.3.        Helsinki, MTV 10-19.30
            & Tavastia-iltakeikka (Piirpauke)

27.3.81     Turku - Piirpauke - Studentkåren

> Sakari Määttänen HeSa 23.5.81:
...Ilpo Saastamoinen 39, istui basson kahvassa kuin isäntämies. Hän nyökkäsi hetken kalotin peittämää päätään ja koukkasi sävelen rauhallisesti kynsiinsä. Hytkytteli jalalta toiselle pyöräyttäen samansa sellaiseen imuun, että se joutui pois tolaltaan, uuteen ulottuvuuteen. Silmänräpäyksessä Kukko ja Nekljudow siipesivät Saastamoista. Saastamoinen piti bassollaan pastoraaliset peijaiset, pudotti kierroksia ja kiepautti koodin Pekka Nylundille.

28.3.81      - Piirpauken puolentoista kuukauden kiertueperiodi on ohi.

Päiväämätön: Helsingin Sanomat - Julius Heikkilä: Piirpaukelle Saksan-suosiota
Piirpauke - Sakari Kukko puhaltimet ja piano, Pekka Nylund kitara, Ilpo Saastamoinen sähköbasso ja Tom Nekljudow rummut - on saanut keväisellä kiertueellaan (jälleen kerran) erinomaisen vastaanoton Saksa liittotasavallassa.

Erityisen juhlaviksi kiertueen tunnelmat kohotti saksalaiselle JG- Recordsille viime kesänä tehdyn liveäänitteen samanaikainen ilmestyminen levyalbumina. Tosin tuolla albumilla, Live in der Balver Höhle, Piirpauken kokoonpano ei ole aivan nykyisyyttä vastaava, sillä kitarassa kuullaan Nylundin ohella myös Timo Oksalaa ja Jorma Koivulehtoa basistina Saastamoisen asemesta. Mutta musiikki on jotakuinkin saman kaltaista mitä Piirpauke nykyisin esittää konserttikeikoillaan, kuten kotvan aikaa sitten [26.3.81?] Tavastia-klubilla kuulla saatiin.

Piirpauken risteilyä maan eri puolilla on kiitettävällä valppaudella seurannut myös sikäläinen lehdistö, ilahduttavan monesti oikein kuvien kanssa. Rheinisch Post, joka kävi tarkkailemassa erään yliopistokonsertin puitteissa Joe Hendessonin kvartetin osuuden lisäksi myös Piirpauken edesottamuksia 'stagella', kuvailee suomalaisten musiikkia 'raikkaaksi ja hilpeäksi, jossa temperamentikkaat jaksot vuorottelevat hitaitten melodioitten kanssa'.

Stuttgart Zeitung sanoo: "Musiikkihistoriallisella tietoudella lastattu odottaa Suomesta vain melankolisia melodioita h- tai e-mollissa (!). Tällaisten ihmisten tulisi katsella ympärilleen havaitakseen miten taitavasti P. yhdisti kansainvälisen folkloren elementtejä dynaamisiin jazzrytmeihin ja sähkörokkiin".

Lehden mukaan yllä kuvattu musiikki houkutteli stutgartilaiseen Mausefalleen [26.2.] yllättävän paljon jazzin ystäviä ja kehuu muutenkin Mausefallen musiikki-politiikkaa joka tuottaa paikalle mm. Piirpauken tapaisia bandeja...
JULIUS HEIKKILÄ

 

12.4.81 Katso N:o 15, s.72 (vai 6.12? - Irtoleike):
Vuoden yhtye: 1. Wasama-kvartetti, 2. Piirpauke
...Suuressa määrin Sakari Kukon varaan rakentuva Piirpauke taivaltaa osin samaa sarkaa ja on sekin erittäin hyvä joukkue.

26.4.81 su         Helsinki, Kåren klo 14 (Piirpauke – esiintyminen vai harjoitus?)

4.5.                  Helsinki, MTV, Studio M1 klo 13 - Levyraati (?)

5.5.                  TV-1 klo 13 (Seppo Seppälä?)

6.5.                  (Vanha) Poli (Hki) - Amnesty klo 22 (Piirpauke - Birgi Bühtüi)

7. - 15.5.          (Piirpauke) Harjoitus- ja levytysperiodi (Kirkastus - Discophon)

10.5.                 Vantaa klo 12-16 -  (Piirpauke-keikka?)

 

13.5.81        
Täällä tapahtumien keskipisteessä taas

jälleen kerran levynteossa.

Kesä on puhjennut muutamassa päivässä

sulattaen suurimmat lumikinokset

mitä miesmuistiin on nähty.

 

15.5.81         - Saken soololevyn [Kirkastus] pohjat valmistuvat tänään.

 

17.5.81 Kaleva - Jouni Kesti: Kaiken maailman musiikkia  -  Birgi Bühtüi -arvostelu - Kerberos 616.

Ties kuinka mones lp Piirpaukelta tämä jo on, mutta sen voi todeta varmuudella, ettei musiikin laatu ole väljähtynyt määrän myötä. Se on arvo, jota luovan taiteen puolella himoitaan.

Nykymaailma on pienentynyt, mistä johtuen musiikin maailma on laajentunut. Tätä ilmiötä Piirpauke hyödyntää omaksi ja ennen kaikkea kokijoittensa iloksi. Kolumbian tasangoilta Turkin kautta Karjalaan, takaisin Turkkiin, josta edelleen Etiopiaan käy etnologiaan musikaalisesti suhtautuvan seurueemme tie. Rastojen luvatusta maasta siirrytään reggae-rytmillä ryyditetylle Taalainmaalle, missä ystävämme muistavat Turkkiin jättämänsä pitkän piipun. Tämän musiikkimatkailun junailevat Piirpaukerot sen kummemmitta kommelluksitta suorastaan tyylikkäästi. Kypsästi erilaisiin rytmeihin suhtautuva rumpali Nekljudow pohjustaa värikkäillä taidetaonnoillaan vaivatta kuljettavat tiet teemoille ja sooloille. Kappaleessa "Joropo Llanero" hän paljastaa myös solistiset kyntensä. Piirpauken kitaristiperinne elää niin ikään loistokautta persoonallisesti Pekka Nylundin myötä. Karri Koivukoski viuluineen tuo oman mausteensa Piirpauken itämaisesti tuoksahteleviin saundikeitoksiin.

Ilpo Saastamoisen muusikonuralla on tapahtunut käänne parempaan. Samalla kun kitaran vaihtaminen bassoon on ratkaissut hänen soittotekniset ongelmansa, on tullut helpommaksi omaksua ja jopa nauttia Saastamoisen laajasta musiikillisesta katsannosta. Kun kitara haastoi Iljan kerta kerran jälkeen epäonnistuneisiin itsensä-ylittämistaistoihin, antaa nyt basso hänelle perspektiiviä suhtautua musiikkiin sille kuuluvalla kunnioituksella.

Kun aikoinaan agraariyhteiskunnassa kukon tehtävänä oli herätellä kanat ja muu talonväki munimaan, on urbanoitumisen myötä tämä tehtävä siirtynyt Sakari Kukon ja muiden hänen kaltaisten taiteilijoiden (lue taistelijoiden) huoleksi. Homma on todella vaativa: Miten saada kaupallisessa ruususen unessa painiskelevat, ei vain munimaan, vaan tekemään jotakin inhimillisesti hyödyllistä? Vaikuttaa kohtuuttomalta. Mutta nyt vain sattuu olemaan niin, että tosi kova taide vaatii tekijältään kaiken tai sitten piut paut. Kukon Sakke on tämän oivaltanut. Sen huomaa siitä estottomasta antaumuksesta millä hän on vuosikaudet asiaansa hoidellut.

Piirpauken tulevaisuus näyttää toinen toistaan menestyksekkäämpien Euroopan kiertueiden jälkeen valoisalta. Kun kotimaiset rokkistarat pyrkivät liikuttavan velvollisuudentuntoisesti tekemään ulkomaisesta tuontikamasta suomalaista vientikamaa, ottaa Piirpauke piisin sieltä, toisen täältä ja panee sen svengaamaan omilla ystävällisen tinkimättömillä ehdoillansa. Jokaisella bändillä on oma viisasten-kivensä, Piirpauke on nyt asettanut omaisuutensa yleishyödylliseen käyttöön.
JOUNI KESTI

 

> 23.5.81 la Helsingin Sanomat - Sakari Määttänen: Piirpauke panee paremmaksi
         (> 27.3.81 Turku - Studentkåren - Piirpauke)

Ingressi: Piirpauke menestyy ainakin ulkomailla
Piirpauke, joka menestyi erinomaisesti Länsi-Saksan kiertueellaan, on saanut mainetta johtavana eurooppalaisena jazzyhtyeenä. Mutta Suomessa keikkoja on liian vähän. Piirpauken musiikissa vanhat kansansävelmät muuntautuvat huikeiksi visioiksi, erikoiseksi soundiksi. > Sivu 26

Kuvatekstit: 1) Voimakaksikko verryttelee: Sakari Kukko ja Tom Nekljudow tankkaavat tempoa.
                  2) Pekka Nylund ja Ilpo Saastamoinen: virtuoosit virittelevät.
                  3) (Sakke ja Ilpo) Kukko pillissä

Kansanmusiikki muuntautuu huikeiksi visioiksi Piirpauken soittaman jazzin erikoisissa soundeissa. Yhtye on saanut ulkomailla suitsutusta arvostelijoilta. Uudella levyllä Birgi Bühtüi soi koko maailman kartta.

Sakari Kukko, 28, vaani hetken Turun Studentkårenin lavalla. Äkisti hänen kasvoilleen nousi kiimainen irvistys, kädet kohosivat, hengitys salpaantui, sormet suhahtivat sähkösoittimen koskettimille. Samba Tin Tin Deo repäisi esiripun halki.

Kukko kieputti säveltä kotvan. Kymmenjärjestelmä kirjoitti soittimen kielillä. Silmät siristyivät viiruiksi, ja silloin hän laukaisi täyslaidallisen suoraan Tom Nekljudowin, 20, patteristoon. Täysosuma!

Nekljudow haarukoi hetken ja sivalsi soimaan. Sähäkkä soolo sykytti pitkään, neljä, viisi, kuusi, seitsemän minuuttia. Tuo ei enää ollut lyömäsoitinten takomista. Ei, hän käsitteli välineitä herkästi kuin haavanlehtiä, antoi niiden puhua eri sävyin, äänenpainoin, tunnelmin, syvään ja huikaisevalla taidolla.

Kukko seurasi kiiluen Tomin soittoa. Väkevä voimakaksikko jytäsi niin että paikat rutisivat. Samassa Kukko liplatti cis-duurin lepoon. Nekljudow kuuli äänen vasemmalta ja syöksi soinnun sinne.

Ilkka [= Ilpo] Saastamoinen, 39, istui basson kahvassa kuin isäntämies. Hän nyökki hetken kalotin peittämää päätään ja koukkasi sävelen rauhallisesti kynsiinsä. Hytkytteli jalalta toiselle pyöräyttäen saamansa sellaiseen imuun, että se joutui pois tolaltaan, uuteen ulottuvuuteen. Silmänräpäyksessä Kukko ja Nekljudow siipesivät Saastamoista.

Saastamoinen piti bassollaan pastoraaliset peijaiset, pudotti kierroksia ja kiepautti koodin Pekka Nylundille, 24. Kukko pälyili hetken miehien väliin, mutta malttoi, kun huomasi kuinka Nylundilla poksahti.

Nylund norjui kuin pajunvarsi kitarastaan lähtevien ensimmäisten sykkeiden tahdissa, heitti yhden pitkän, polveilevan soinnun ja koppasi sen lennosta takaisin. Nylund kosketteli soitollaan herkkiä kieliä, antoi niiden laulaa, itkeä, iloita, suomi soitintaan, kepitti kitaraansa, mutta piti tempon tasapainoisesti sormissaan.

Nekljudow laukoi väliin. Nylund feidasi, ja silloin räjähti! Piirpauke pani pellit levälleen niin rivakasti, että kuulija meni pihalle ja pihalta ulos.
Mutta vaikka heidän laukkansa oli kuin maailmanlopun edellä, kokonaisuus ei pätkinyt, liioin ei harmonia särkynyt kertaakaan.
Saumattoman yhteissoiton leikkasi aika ajoin yllättävästi suhahtanut soolo, jota toiset auttoivat yllyttämällä yhä ylemmäs, paremmas, orkkuun.
Heidän leikiltä vaikuttava, mutta munaskuita myöten mietitty ja harjoitettu soittonsa on nähtävä lavalla. Vasta silloin pystyy kuulemaansa ymmärtämään, jos silloinkaan, sillä meno on jo niin muheaa, ettei kieseillä kestä seuraavaan mutkaan. Musiikki ei välttämättä aukene helposti.

Kaiken yllä keikkuu Kukko pilleineen. Hän tahdittaa toisia, jotka seuraavat silmä kovana Kukon pillin tanssia. Siinä sitä seuraamista onkin. Kukko kun on yhtä pilliä koko poika.

Piirpauke on käsite, ollut jo vuosia, Sen eri kokoonpanoissa ovat soittaneet Suomen maan johtavat muusikot - Hasse Walli, kitara, Antti Hytti, basso, Wasaman pojat, Juha Björninen.
Tänään Piirpauke on Kukon bändi, ja vaikka sen henki ja linja ovat samat kuin aikaisemmin, on tällä uusimmalla kokoonpanolla aivan oma ote ja ääni.         

Se on rytmisesti kiinteä ja samalla ronskimpi. Sillä on oma staili ja uutta kamaa, semmosta, jota muut kopsaa, soittaa heidän biisejään.
Mutta se ei oikein onnaa. Kas kun Piirpauke ei soita vain kansanmusiikkia, vaan soittaa kansanmusiikkia omalla tavallaan.

Peli on kaksi-kaksi. Väkivahva duo Kukko-Nekljudow ja rauhanomaiset rinnaneläjät Nylund-Saastamoinen tasoittavat toisiaan. Mikä ei suinkaan merkitse sitä, etteikö Saastamoisella tai Nylundilla menisi väkevästi tai Nekljudow ja Kukko hyväilisi hellästi, kun on tarpeen.

Konsertin jälkeen, yömyöhällä, Piirpauke puristui kiitosten paineista: "En mä ois uskonut, että tollasta jazzia voi heittää suomalaiselta pohjalta." Kukko kaikkosi taka-alalle. Ilkka [= Ilpo] imuroi ikuista savukettaan. Tom kasasi kamoja lavalla. Nylundia ei enää näkynyt.

Heidän maailmassaan kiitokset ovat kuin kulaus vettä. Kehujen saamisessa he ovat jo siirtyneet rajan yli. Keikat Euroopassa, kuten tämä tuorein helmi-maaliskuussa, sai suitsutusta, joka ylittää täkäläisten kollegojen kateuden kipurajan.

Piirpauken sointia ja taitoa verrataan Chick Coreaan ja "El Gato" Barbieriin. Jack de Johnett sai arvostelussa selkäänsä. Reininmaalla he soittivat samoissa tiloissa kuin Joe Henderson, nimien nimi.

Alan arvostelijat kirjoittivat, että kun suomalaiset saivat yleisön lääpälleen, ei Henderson enää pystynyt paremmaksi panemaan, nostamaan kuulijain lämpötilaa.

Piirpauken pojat kävelivät pokkana Hendersonin heppuja kättelemään: "Lahjakkaita poikia", he kiittelivät, "teillä on loistava tulevaisuus edessänne". He tuntevat taitonsa ja tietävät ulottuvuutensa, tähän asti. Se ei kuitenkaan riitä. Täydellinen sointi on tavoittamatta. Niin he sen näkevät.

Tom Nekljudow, jonka työskentelyä on kuvattu "telepaattiseksi taidoksi seurata muiden soittoa" aivan kuin muiden soittoa on sanottu sormituntumamaiseksi toisten työskentelyn seuraamiseksi, on harjoitellut turkkilaista tapaa soittaa rumpuja.
"Kun ne heittää tollai sivuttain ja käyttää usein epätasajakoisia tahtilajeja, 9/8-osaa."
"Me ollaan totuttu: yks, kaks, kol, nel. Mut ne laskee: yykaakoonee, yykaakoonee, vii, yykaakoonee, vii, yykaakoonee."

Piirpauken uusimmalla levyllä Birgi Bühtüi on melkein maailman karttaa: kolumbialaisesta tarttuvasta kansansävelmästä Joropo Llanerosta taalainmaalaiseen vastaavaan. Kannessa on turkkilainen gobeliini, joka muistuttaa "Ryöstöä Seraljista".

Orientaalinen poljento on vahvasti soimassa heidän musiikissaan nyt. Jokainen osti kassillisen turkkilaisia kasetteja Länsi-Saksasta tuoreimmalla keikalla.

Ja heidän konserteissaan käy hyvin paljon jengiä, koska näissä maissa, varsinkin Länsi-Saksassa ja Sveitsissä, on paljon siirtotyöläisiä.

He kuulevat omaa ja uutta mielellään, sillä ihmiset alkavat kyllästyä kopioituihin anglo-afrikkalaisiin soundeihin, jota erilaiset soittokunnat ja laulajattaret Suomessakin yrittävät jäljitellä onnistumatta sisäistämään "Stormy Weatheria" (Myrskyistä säätä), kun se alkuperäisenä on liian myrskyinen - heille.

"Kansanmusiikkia on niin paljon, että sitä on hyödynnetty vain prosentin verran. Me Suomessa olemme vedenjakajalla, sulatusuuni, jossa toisaalla on afro-amerikkalainen musiikkikulttuuri ja toisaalla vielä suhteellisen puhtaat itäiset musiikkikulttuurit", Kukko ja Saastamoinen pohtivat matkalla Turkuun keikalle.

"Me olemme tavallaan ensimmäinen sukupolvi, jolla on mahdollisuus hankkia äänitettyä musaa ympäri maailmaa. Jopa matkustaa sitä paikan päälle tutkimaan. Yllättävän harvat sen vain tekevät."

Kukko on kiertänyt itäisen Euroopan, Intian pariinkin kertaan, latinalaisen Amerikan, aina mankka päällä ja valmiina menemään sekaan, soittamaan.

Viime aikoina hän on alkanut kiinnostua yhä enemmän ortodoksisesta kirkko-musiikista: "Se saa mieltymyksen aikaan. Siinä menee läpi sen rehellisyys, syvällisyys, mutkattomuus ja tunnepitoisuus. Nimenomaan kuorolaulussa. Silti se ei ole sentimentaalista.

Turun keikasta ei jäänyt paljon käteen. Ilmoittelu oli järjestäjiltä jäänyt. Yleisöä oli alle sata Studentkårenin tiloissa, joka ei tippaakaan vähentänyt Piirpauken vauhtia.

He soittivat pitkästä aikaa ensimmäisen kerran yhdessä. Se oli irrottelua, josta saattoi kuulla, että heillä oli ollut ikävä yhteen ääneen, esiintymistä.

He soittivat kolme tuntia. Sitten oli hiljaista. Yksi istui, toinen maleksi. Kukko pesi pianon ääressä ja soitti yöhön: Ack Värmeland Du sköna.

Joku sanoi vaisulla äänellä, että auto on lastattu. Se suuntasi Helsinkiin. Kun keikka oli heitetty, oli aikaa kulunut yli kaksitoista tuntia! Mutta mikään ei vaikuttanut väsyttävän vaeltajia. He ryhtyivät rakentamaan seuraavaa levyä ja jonkun päivän kuluttua se alkoi hahmottua, kunnes...

Sakari Kukko istui yksiönsä sängyllä kuulokkeet korvilla. Samassa hänen kasvoilleen levisi auvo ilme. Hän suikkasi toisen kuulokeparinkorvilleni ja suhahti: "Kuuntele, kuuntele tätä, tähän tulee huilu päälle", ponnahti pystyyn ja soitti huilua ilman huilua. Kuulaana soivassa kappaleessa oli ripaus haikeutta, joka pienen matkaa kuljettuaan läikähti lämpimästi.

"Tää on Lampaan surumarssi [?] ja polska. Elämässä pitää olla iloa, surussakin."  Kukko seurasi jokaisen soinnun juoksua jokaisella säikeellään: "Kuuntele Tomia, gulp, huh! Nyt, nyt, nyt tulee Ilja. Kuule miten se panee boreileen. Tos on Pekka,  kuuletsä, kuuletsä. Tää on tanakkaa."  Hän räpläsi nauhuria. Hetken kuluttua soi laukkana kiitävä Nasti Ustafa, tai siltä se ainakin kuullosti.

Kukko tempaisi toisen kuulokkeen korvaltani ja lauloi: "Vastaa ystävä, vastaa ystävä, sydämeni riehuu... liekeissä... "Tähän tulee yks turkkilainen mimmi laulaan päälle. Se on kääntäny nää sanat."

Ja kuin varmuuden vakuudeksi, että kuulluista otteista hänen uusimmasta soolo-levystään tulisi täysi kymppi, Kukko soitti vielä rakentamansa ostjakkien kansan-musiikille perustuvan kappaleen: "Ostjakkibiisi. Tanakkaa, tanakkaa. Täs ei oo yhtään fuulaa!"
Sakari Määttänen
kuvat Matti Kivekäs - Christian Westerback

[IS: Huikea artikkeli!]

 

(PP II) Lähtö Saksaan 2.6.81 - paluu 7.-8.6.81

         5.-6.6.81 Avoimen korvan festivaalit, (Open Ohr Festival), Mainz

         6.6. Samstag klo 16 "Nie wieder Krieg!" - Jazz und Lyrik für den Frieden

       - Musik: Piirpauke, Regie Volker Kühn (> LP-levy:)

      > 30.5.1982 Mainz, Piirpauke-LP: Nie wieder Krieg (Open Ohr 0001)

 

02.06.1981 
Lentokoneessa matkalla Frankfurtiin.

Toissa päivänä Kainuun tammukkapuroilla

hieman ennenaikaisesti

kevättulvien vasta laantuessa.

Huomenna teatteriesitystä harjoittelemassa

loppuviikon teatterikeikkaa

ja Mainzin Open Ohr (Avoimen Korvan)

musiikkifestivaaleja odotellessa.

 

Onko teatteri todellisuuden projisoimista näyttämölle

samalla tavoin

kuin arkielämän etiikka projisoidaan kirkkoihin?

Joskus näyttää todellisemmalta se,

mitä tapahtuu kirkoissa ja estraadeilla,

kuin se, mikä salataan

käytännön tosielämän yhteenotoissa ja koettelemuksissa.

 

Kumpi niistä on syy ja kumpi seuraus?

 

Elämän tasapaino on niin herkkä:

On kuin istuisi veneessä,

jota toinen veneessä olija keikuttaa.

Jokaisella liikkeellä

on toisen tarjoama vastaliike

tasapainon säilyttämiseksi.

Ja yhä useammin tuntuu siltä,

että kun täällä tapahtuu jotain,

jää se sama tapahtumatta

jossain muualla,

jossa (puolestaan) tapahtuu

jotain päinvastaista

kuin mitä täällä nyt.

 

Jos nämä tapahtumat

ovat sidoksissa keskenään - samanaikaisesti,

on niiden tekijän oltava

jossain kolmannessa paikassa -

yhtä kaukana molemmista edellä mainituista.

......

 

Miten mahtavaa olikaan tarpoa suota,

joenreunaa, joenuomaa ja metsäpolkua pitkin

keväisillä suopuroilla,

(kangas-)harjujen lomassa kohisevilla koskilla,

suvantojen ääressä, luhtaniityillä

ja korpien kätköissä kymmeniä tunteja,

etsiä tuikista erkanevaa ympyrälainetta

tai töyrään alta, pajupuskien juuresta

keskivirtaan kohahtavaa kuplajuovaa

säikähtäneen kalan lähtiessä karkuun -

 

kuunnella kurkien aamuöistä kirkaisua

pajukon takaisella ojitetulla suolla,

katsella vesimyyräpariskuntaa

savusaunan jälkeen rantapenkalla,

nähdä erämaajokien metrinkorkuiset tulvajäljet

pajujen lehdettömillä oksilla,

heitellä pyörteet ja koskikivien takaiset tyvenet,

kuunnella hullun käen jokellusta ja kiroilua

näkymättömässä kuusen latvuksessa,

harhauttaa yksinäinen, varhaisherännyt,

nälkäinen taimen pienellä vieheellä

sisiliskon ja vihreiden kärpästen jälkeen,

kuumentaa alumiinifoliossa oleva sissimuona

tervaskannon roihussa

puukeppiin ripustetussa vesikattilassa,

keittää kahvit ja jatkaa öistä vaellustaan -

satoi tai paistoi,

 

täyttää perattu kalanmaha katajilla

angervoiden ja saraheinän vielä puuttuessa,

nauttia tulvamudan ja hiekan peittämästä rantapolusta

vailla jalanjälkiä,

hyräillä mielessään maailman syntyä,

pyyhkäistä yksinäinen itikka pois kasvoiltaan,

nukahtaa väsymyksestä aamuseitsemältä ulkoilmaan -

ensin tuijotettuaan

peltosaran toiseen päähän jäykistynyttä jänistä

silmästä silmään

usvaisessa aamukajossa,

polvet kasteesta märkinä,

kuivin suin,

vetistelevin silmin,

mieli keveänä

kuin nuppuun puhkeamaton lumpeenkukka.

 

4.6.81          - Frankfurt.
Minulle on luvattu kesän rundin lopussa

200 saksanmarkkaa

ellen polta poikien nähden yhtään savuketta.

Jokaisesta poltetusta savukkeesta vähennetään

yksi markka.

On tietysti poikkeuksia:

Kymmenen savuketta hyvitetään,

jos sanon tarjoilijalle (hihasta kiinni ottaen)

sormella ohimoani osoittaen:

E-E-E-O-I-U-U-Y-E-Ä.

Se on degeneroitunut muoto sanasta

DEGENEROITUNUT YHTEISKUNTA

joka on lyhennetty yhdeksänjakoiseksi seuraavasti:

dEgEnErOItUnUt YhdEksÄn,

mikä on rytmisesti sangen kiinnostava,

kun se sanotaan tarjoilijaa silmiin katsoen.

Kaksi kertaa minulle on jo hyvitetty

kymmenen savuketta.

Muuten saldo hupenisi kovaa vauhtia...

 

Eilen näin taulun kaupassa.

Se oli kopio

jostain hollantilaisesta romantiikan kauden taulusta.

Kuvassa oli jäinen maalaiskylän jokimaisema;

puu, maatalo ja ihmisiä.

Tänään menin kysymään sen hintaa.

Minulle sanottiin: 6400 Dmk.

Taulu jäi ostamatta.

 

[5-6.6.81]
Harjoittelemme Avoimen Korvan [Open Ohr]

festivaaleja varten Mainzissa.

Teemana on sodan vastustaminen.

Eilen harjoittelimme sitä lähes 12 tuntia,

eikä se ottanut luonnistuakseen.

Poikia häiritsevät öiset salamat

ja öiset kirkonkellot.

Mainzissa on parhaillaan kirkollinen konferenssi.

Se näkyy katukuvassa.

Näyttävät tietävän mikä on totuus.

 

Tulimme tänä iltana pummilla

junassa Frankfurtiin.

Etsimme turkkilaista ravintolaa,

jossa viimeksi kuuntelimme live-musiikkia

ja ihailimme napatanssijatarta

joka esiintyi pöytien päällä

korjaten avonaiseen poveensa lahjoitetut setelit.

 

Nyt se oli häipynyt,

ja paikalle sisustettiin kreikkalaista kapakkaa.

Sitten tulimme tänne

toiseen turkkilaispaikkaan.

Ja pian pitäisi alkaa bändin soitto.

Lahjoitimme eräälle canun-soittajalle

Birgi Bühtüi-levykasetin.

On vähän sumeaa päässä

johtuen erinäköisistä tai -makuisista aineista

ja on hyvä olla.

 

Sakke otti minulta juuri Malboron

ja lukuni laski 193:een.

Miten vaikeaa onkaan elää,

kun aina vähennetään

vaikka summa pysyykin ikuisesti samana.

 

Sytytin juuri yhden savukkeen,

ja Saken laskujen mukaan luku on nyt 194.

Tom korjasi: 193,

joten luvussa ei voi olla vikaa.

 

Luin tämän Pekalle.

Miksi Pekka nauroi?

Kun luin TÄMÄN Pekalle,

nauroi hän taas...

Ja kun luin edellisen lauseen,

nauroi hän jo kolmannen kerran.

Luenko tätä vain siksi,

että saisin Pekan nauramaan?

Ei voi olla totta,

KOSKA PEKKA SANELI EDELLISEN LAUSEEN.

Minkä???

 

Sakke ottaa juuri salamavalokuvaa

etanan hitaudella.

Aiheena: KIRJAILIJA TYÖSSÄÄN.

Nyt hän esittelee tuota,

ja minä kirjoitan sen tähän.

Ja Pekka nauraa taas.

Minä myös - minkä kirjoittamiseltani ehdin

......

Näin se tallentuu.

Pisteineen.

(Mieleen.)

 

Tom otti juuri epäselvästä Sakesta

terävöityneen kuvan.

Sormi pysyi samassa asennossa

ennen ja jälkeen välähdyksen,

eikä esirippu haljennut.

......

Nyt tänne on pölähtänyt mimmejä -

on joku pannut merkille.

Kukaan vain ei tiedä

ovatko ne muhevia.

Ja mitä sitten jos ovat.

Mietimme vain,

voisiko noilla soittimilla esittää

"Samsunun Avlerin".

 

Tom miettii läheisen rumpukaupan sijaintia.

Pekka miettii parantuvaa sormeaan.

Minä en mieti mitään - kirjaan vain.

Kello on vartin yli kymmenen

ja yhtyeen kaverit asettuvat soittimiensa ääreen.

Sakke sanoo tarjoilijalle: "Güsel ne güsel."

Ja jälkimmäinen hymyilee.

 

Lauantai. (sunnuntai) [6.6.-7.6.81 yöllä]
Hyvin heitetyn keikan jälkeen

istumassa kaikulaitteen päällä

linnanpihan nurmikolla

kamoja vartioimassa vierailta kamuilta.

Runojen aika on ohi.

Vuorossa on suorasanainen puhe.

Olutta ja valkoviiniä

lämpöä hehkuvassa kesäillassa

katsellen portailla istuvia

kuuntelevia ihmisiä.

Satakielet laulavat puissa.

Ei oikein luonnistu tämä kirjoittaminen.

 

Viime yönä näin erikoisia näkyjä

ennen uneen vaipumista.

Olin näkevinäni jotenkin tulevaisuuteen.

Kellon viisari värähteli

ykkösen ja kakkosen välillä.

Ja seitsemästä kahteentoista oli pimeää.

 

Kummallista herätä unesta

toiseen uneen

tietämättä kumpi oli todellinen

ja hätkähtää alkaessaan epäillä itseään,

sitä että kenties näkeekin tulevaisuuteen

ymmärtämättä siitä yhtään mitään.

Vain merkkejä ja vihjeitä

joita on mahdoton tulkita,

koska ne eivät näytä

syyn ja seurauksen karmaa.

Ne korkeintaan antavat välähdyksen siitä,

miten toisilleen olemattomat tapahtumat

liikkuvat vain eri ajassa

matkallaan täydelliseen ykseyteen.

Niin kuin sielu karkaa ruumiin edelle

ajan ollessa täysi.

 

Ja kuitenkaan

en soisi sen päättyvän...

Minkä sen?

Tuon vaelluksen

lukemattomien ajanjaksojen välisillä merillä,

missä yritän meloa

kaukaisia nimettömiä rantoja kohti,

joista toiset pysyvät

toisten haipuessa käsistä pois

ajanjaksojen läpi

juuri yrittäessäsi koskettaa,

yrittäessäsi tarttua käsiksi.

 

Ne ovat siellä koko ajan

mutta olemattomina SINULLE.

 

Ihmiset luulevat ymmärtävänsä

ja viihtyvät keskenään,

tulevat toimeen toistensa kanssa -

eikä muuta.

Kun teatterinäytös päättyy,

on todellisuus lähellä.

Eikä sota ole teatteria.

Eri aikakaudet taistelevat keskenään

saamatta kiinni toisistaan,

osumatta toisiinsa

synnyttäen vain läjän näennäisiä raatoja,

joista ei kukaan tiedä

mihin aikaan NE sitten kuuluvat.

Ne sijaitsevat ajallisesti ei-kenenkään-maalla.

Niillä on paikka mutta ei aikaa.

Siksi ne ovat kuolleita.

 

Kuolleita on mahdoton tavoittaa,

koska kukaan ei tiedä,

minne suuntaan henki on paennut.

Vain pelkkiä ruumiita raatomeressä

jäljellä siitä taistelusta

jota kukaan ei näe,

jonka ääntä yksikään elävä korva

ei tavoita.

 

Mitä ovat nämä näyt

tämän vihertävän puiston keskellä

tällä vuosisatojen nielemällä linnanpihalla,

josta jäljellä on vain nimi.

Mistä tämä murheen soitto

tämän epätoivoisen,

aseistariisuntaan kehottavan yrityksen keskellä?

bluesin soidessa tuhatwattisista kovaäänisistä

kansan parveillessa raastaen bratwurstia

tai porsaan paahdettua kylkeä

juoden valkoviiniä pahvimukeista

kesäillan vienossa tuulessa

kuten minä nyt.

Paitsi etten ole syönyt

kahteen vuorokauteen tuskin mitään.

 

Mikä saa minut masennuksen tilaan?

Mikä vetää minut tähän

tuskin huomaamattomaan toivottomuuteen,

jossa olen päättänyt pysyä kiinni

niin kauan

kunnes minua tullaan noutamaan

kunnes tapahtumat eivät enää kulje ohi

vaan tulevat kohdalle.

 

Silloin voi vain odottaa

odottaa ja odottaa jotain tapahtuvaksi

sodan ja rauhan välisessä maastossa.

Miettimässä sitä,

mikseivät kaikki ehkä hyväksy

mitä teet, sanot tai jätät tekemättä.

Sen sijaan että kaikki se mikä tapahtuu

hyväksyttäisiin kilvan taputtaen myhäillen

yllyttäen lisäsuorituksiin

kohottaen kunnioittavasti katseensa

ikään kuin jokainen suoritus olisi maailman paras.

 

Sillä jokainen suoritus

on lopulta kuitenkin ylittämätön.

Kukaan ei voi korvata toista.

 

Kerta kerralta tuntuu raskaammalta

istua yksin väenpaljouden joukossa -

kenties ei tuntemattomana

mutta kuitenkin - yksin.

Yksin omien ajatustensa keskellä

vaeltaen Gordionin solmua pitkin

nuoraa myöten päästä päähän.

 

En lopulta tiedä,

onko se niin raskasta

kuin miltä äsken näytti.

Minun osani on kestää tämä yksinäisyys

jota mikään ei murra.

 

Missä         minä olen?

Mitä minusta jää jäljelle

kun tämä rooli puretaan?

Kuin paikallani olisi kokonaan toinen henkilö,

MINÄ ITSE

joka ei pukeudu valkoisiin,

ei ole liian lihava,

ei polta tupakkaa,

ei ole monien tuntema muusikko

eikä tuntematon maailmanparantaja.

 

Mitä jää jäljelle? Jumala?

Mikä minä olisin nyt puhumaan

toiselle ihmiselle?

On parempi olla omissa oloissaan,

seurata sumentunein silmin

kokoontunutta väkijoukkoa

heilauttaa kättä ohikulkevalle festivaalijärjestäjälle

moikata tuttuja,

karttaa toisia (jollain tavalla)

perusteena jokin irreaalinen tunne siitä,

että minulla ei ole mitään tekemistä

jonkun kanssa.

Kun samalla jonkun toisen kanssa

olisi niin paljon

keskinäisiä selvittämättömiä asioita

ikään kuin nuo selvittämättömät kysymykset

koskisivat vain juuri noita

määrättyjä henkilöitä ja minua.

Ikään kuin kysymykset olisivat

rajatun ihmiskunnan osan ongelmia,

jotka koskevat vain valittuja.

 

Aamulla kello puoli seitsemän [7.6.]

hyvin valvotun yön jälkeen -

mieli raskaana

valmiina menemään nukkumaan

ellei olisi tapahtunut niin paljon.

Niin paljon käsittämätöntä

ja niin paljon opittavaa tässä hommassa,

ettei edes kieli voi kertoa.

 

8.6.81   - Paluumatkalla lentokoneessa. Jälleen pilvien yläpuolella niiden kuvaa katsellen.

Avoimet korvat ovat muurautuneet umpeen

ja festivaaliyleisö poistuu väsyneenä

Mainzin linnanpihalta.

Kuka ennemmin kuka myöhemmin

kuka minnekin: kotiin, kylään tai ei-mihinkään.

Siipi maassa läpivalvotun yön jälkeen

läpivalaistuine matkatavaroineen

läpiporattuine ajatustenlukemisineen

läpikotaisin jälleen kerran harkinneena

mitä tehdä tässä maailmassa

pelon, tuskan, ilon ja surun

täyttämässä haavemaailmassa

pommin varjossa

koettuine tapaamisineen

ja eroamisineen.

 

Ei tiedä ihmislapsi

mihin päänsä panisi,

kun kokemusten valojuova-ammukset

tulittavat eri puolilta -

kuten tälläkin hetkellä:

Sakke tarjoamassa olutta

pehmeän laskun kunniaksi

onnistuneiden keikkojen jälkeen.

 

9.6.81                 
Kello on puoli yksi aamuyöstä.

On istuttu Kalevin kanssa

menneitä ja tulevia jutellen.

On jäänyt sanomatta niin paljon.

Kenties ei ole tullut mainittua,

että kerta kerran jälkeen

alkaa Saksanmaasta löytyä

yhä enemmän ja enemmän

inhimillisiä piirteitä

Ingrideineen ja Manfredeineen,

Ulrikeineen ja Volkereineen,

Katrineineen ja Philippeineen,

Monicoineen, Isoldeineen...

Nuo matalalla, tupakan madaltamalla äänellä

lausutut sanat

48-vuotiaan tai 37-vuotiaan sisältä

maailmaan synnytettyinä.

 

On jotenkin haikeaa

- nelipäiväisten pitkien harjoitusten jälkeen -

esittää runo yleisölle;

paneutua, keskittyä,

taistella äänentoiston kanssa

rauhanaatteen julkituomisesta.

 

Mietiskellä millaista olisi elää,

jos isoisä on kuollut länsirintamalla

isä itärintamalla

odottaen omaa kuolemaansa kotirintamalla

tietämättä missä ja miksi...

 

Millaista olisi elää maassa,

joka kukoisti ensimmäisen sodan jälkeen,

oli asuttava toisen sodan mentyä,

eikä enää ollut nähtävissä

kolmannen sodan kulkiessa ohi.

 

Istun kesäyön valkenevassa aamussa

loistohuoneistossa juhlien jälkeen

kuunnellen toinen toistaan

älykkäämpiä lausahduksia siitä,

miten vaarallisessa tilanteessa elämme -

saada hetkellisesti kosketus siihen tunnelmaan,

mikä vallitsee

sinulle vieraiden ihmisten ajatusmaailmassa

sodasta ja rauhasta.

 

Tätä miettiessäni

väliin tunkeutuu musiikki

omasta tutusta yhtyeestä;

musiikki joka ei voi tarkoittaa

tehdä pahaa kenellekään.

Musiikki joka luo kokemuksia,

joka on rakennusaine sille tilanteelle,

joka tulee eteen

sillä hetkellä

kun sen aika on.

 

Tajuta,

että ventovieraat ihmiset

ovat inhimillisiä olentoja,

että he kokevat eteen tulevan

joko pelottavana asiana

tai sitten lämmittävänä,

lähentävänä vihjeenä sille,

että ihmiset voisivat,

voivat elää toistensa kanssa,

tulla toimeen toistensa kanssa,

kunnioittaa toisiaan,

hyväksyä toisensa

jopa niiden rajojen yli,

mitä rajoitetut kokemukset

eivät vielä

- ehkä eivät koskaan -

kata.

 

Tämä mieletön itseilmaisun tarve,

joka puhkeaa esiin aika ajoin

jokaisesta solusta.

Tämä mieletön vimma kertoa toiselle

kuka minä olen,

että olen ihminen

että kaipaan täydellistä ymmärrystä

että mikään mitä teen

ei ole väärin.

 

Miten tehdä tämä tajuttavaksi?

Miten sanoa se siten,

että kaikki sen kuulevat,

ja kuultuaan sen ymmärtävät,

niin kuin minä ymmärrän

jokaisen sanotun sanan

lausumattoman teon,

pitämättömän puheen,

puhumattoman vaitiolon

tai kieltäytymisen tehdä jotain sellaista

mitä kukaan ei ymmärrä.

 

Mikä on tämä uni

joka näyttää todelliselta,

jonka uskon kokeneeni eilen,

vaikka tänään se tuntuu yhtä mielikuvitukselliselta

kuin mikä muu haave tahansa

jota olen vain ajatellut,

mutta joka on vaikuttanut myöhempiin tekoihini

ikään kuin se olisi ollut totta

joka sana

joka hetki.

 

Nyt - kello yhden jälkeen -

alkavat sanat loppua.

Niitä on jaeltu pitkin päivää

lentokoneessa istuvalle

amerikkalaiselle tietokonesysteeminsuunnittelijalle,

joka ainoana Euroopassa tietää

mitä tietyssä maassa sijaitsevalle

tietyn koneen tietylle osalle

pitää tehdä ellei se toimi.

Eikä hän näytä sellaiselta tyypiltä

korvakoruineen, poninhäntähiuksineen,

partoineen, repaleisine farkkuineen,

rupeutuneine rystysineen

keskellä päivää sikeitä vetäen

Frankfurtin ja Helsingin välisessä ilmatilassa.

 

On niin vaikea kertoa,

kun ei tiedä,

vaikuttaako koettu todellisuus elämääni

enemmän kuin haaveet.

Kun ei tiedä,

mitä merkitystä on koetulla todellisuudella

silloin kun se koetaan

vain haaveiden ja arvostusten kautta -

kuvittelemalla

mitä lausutut sanat merkitsevät.

Samalla kun ne merkitsevät jotain

aivan muuta

jollekin toiselle.

 

Näin ollen on viisainta

että sanani loppuvat tähän.

Ei mikään ole varmaa.

Miten selittäisin tämän kaiken?

Miten selittäisin oman yksinäisyyteni?

Miten selittäisin omat tekoni

joita kukaan ei ymmärrä?

Miten selittäisin sen,

että siitä huolimatta

jokaisella teolla on oma -

ikioma ymmärtäjänsä:

vain yksi, se, hän,

joka on ainoana tajunnut

kyseisen teon mielekkyyden,

sen ettei ollut valinnanvaraa,

ei ollut muuta mahdollisuutta

siinä tilanteessa

käyttäytyä toisella tavalla.

 

Jokainen teko on ymmärrettävä.

Mutta se HALUTAAN ymmärtää vain silloin

kun se sattuu omalle kohdalle myönteisenä.

Eikä mikään muu merkitse mitään muuta.

Ja elämä jatkuu huomenna

kuin mitään ei olisi tapahtunut

eilen.