PIIRPAUKE IV 9.6.1981
9.6.81 Helsinki
Ei. Ei elämä jatku sillä tavalla.
Joka aamu alkaa uusi elämä,
joka on seurausta siitä
mitä eilen, toissapäivänä
ja edellisessä elämässä on tapahtunut.
Miten edellisen yön raskaat tai miellyttävät unet
ovat tasapainottaneet päiväunien vaikutukset
öisillä näyillä,
jotka kertovat sen
mikä ei mahtunut näennäistodellisuuden piiriin.
Ja päivät puolestaan tasoittavat sen
mikä yöllä jäi kesken
tai meni yli rajansa.
Lopullinen tasapaino saavutetaan vasta silloin,
kun kaikki on jollain tavalla
yhteydessä keskenään.
Mitään ei ole liikaa
eikä mitään myöskään puutu.
Se on tila,
jossa ajatus saavuttaa päämääränsä
samalla hetkellä kun sen tekee mieli jotain,
eikä mikään ole tiellä.
Ehkä voisimme nimittää sitä
"KUOLEMAN VALTAKUNNAKSI"
siitä syystä, että se on asia,
jota me "ELÄVÄT" eniten pelkäämme.
Sillä: Niin kauan kuin "elämme",
ovat haaveemme sillä tavalla itsekkäitä,
että väistämättömästi ajaudumme
kohti haaveen käänteispeilikuvaa,
kohti pelkoja.
Ja kun se mitä pelättiin kerran toteutuu,
ei sitä enää voi pelätä - sen jälkeen.
Toteutuneen pelon keskellä
on turvallista elää
hämmästyen katsoa ympärilleen todeten:
Näin helppoako tämä olikin!
Tässä minä istun näitä pohdiskelemassa
Töölönrannan kuppilassa
väkijoukon, suihkulähteen,
puiden, lintujen ja kukkien keskellä.
Mielessä peruslause:
EI OLE KAHTA SAMANLAISTA KOKEMUSTA.
Vaan kokeakseni saman
kuin mitä joku toinen nyt
tai minkä minä eilen -
on minun koettava ERILAILLA kuin hän.
On koettava SYMBOLISESTI.
Tässä mielessä historian totuudet
voidaan kenties ilmaista numerosymboleina,
numerologian keinoin
niin kuin satu kertoo symbolisesti sen
mitä elämässä tapahtuu.
Ja kysymys on näiden symbolien,
symbolisten analogiakokemusten
välisestä tasapainosta.
Jokaista tapahtumaa
vastaa jokin analogiasymboli,
joka kenties on käänteinen
alkuperäistapahtumaan verrattuna,
jotta tasapaino säilyisi.
Se ovatko nämä symbolikäsitteet, ajatusolennot
keskenään yhteydessä jollain muulla aikatasolla -
on kokonaan eri juttu.
Ehkä ne ovat se "taivasten valtakunta"
joka on täällä,
ja ei kuitenkaan ole täällä
siten että mekin näkisimme sen.
On taas niin pitkä matka takana
taivallettuna, rämmittynä,
juostuna, uinuttuna,
haaveiltuna, kirottuna
ja pois heitettynä
kun se on käytetty loppuun.
Jäljellä ovat
vain välähdyksenomaiset muistikuvat
laivojen valtamereen katoavista vanavesistä
lähes kymmenen kilometrin korkeudesta katsottuna.
Samentuneet ja terävät katseet,
vieraat, tutut, läheiset ja luotaantyöntävät katseet
kymmentuhantisen väkijoukon keskellä.
Yhteissuihkut, yhteisvessat, yhteisjuomat,
yhteinen sanoma rauhasta
yhdistämässä erilaisia ihmisiä yhteen
huonommin tai paremmin;
niin lento- tai sulkapallon pelaajaa,
rullatuolissa istuvaa rampaa,
lettipartaista, yläosattomissa kävelevää,
läpimäräksi itsensä viilentävässä suihkussa kastellutta,
juopunutta, rakastunutta, sivustakatsojaa,
osallistujaa, toimittajaa, toimitsijaa,
esiintyjää, asianosaista, lasta ja vanhusta
kuin sattumalta paikalle eksynyttäkin.
Kun todellisuus puhkeaa runoksi,
myöhäiskukintoonsa
helteisenä iltapäivänä
etääntyneenä menneestä,
mieli tulevaan kiinnittyneenä
sandaalijalkaisena ei-helsinkiläisenä
Helsingin sydämessä.
Sydän kiinni läheisissä ihmisissä
väkijoukon keskellä vieraana
ja kotiin ikävöiden
osaansa täyttäen
niin kuin on määrätty.
Tämä hiljaisuus, tämä vaitiolo
on kuin myöntymisen merkki elämälle -
sille että on suostunut,
on lähes pakotettu elämään
sitä sen enempää surematta,
tyytymättömänä osaansa -
sitä, että se on vielä täyttämättä.
Mikä antaa motiivin jatkaa
tätä räpellystä loppuun saakka.
Muitta mutkitta.
-----
9.6.81 ti Helsinki, Kirja (Piirpauke - Rokki diggari-filmin kuvaus)
Päiväämätön - Helsingin Sanomat - Julius Heikkilä: Jazzia Kirjalla
Jazzin jyrkkä noususuhdanne Suomen Helsingissä saa yhä enemmän konkreettisia muotoja. Vasta eletty Helsingin Jazztapahtuma oli niistä luonnollisesti yksi tärkeimmistä, mutta sitä varhempia indikaatioita ovat lisääntyneet jazzravintolat. Groovysta ei enää puhetta, sehän on seissyt jaloillaan suhteellisen tanakasti jo kolmatta vuotta. Mutta nyt on rintama levennyt vielä Downtownilla ja aivan viime kädessä uudistuneella mutta perinteisellä ravintola Kirjalla, jos kohta Kirjan kohdalla on huomattava muunlaistakin musiikkia olevan tarjolla, mm. laululle omistettuja iltoja.
Kirja näyttää nyt restauroituna uljaammalta kuin ehkä koskaan. Tosin pitkä ja kapea, viinille ja laululle, jazzille ja juomille omistettu sali aiheuttaa sen, että itse elävän musiikin vieressä ääni tuntui ainakin Piirpauken vierailun aikana raivokkaan rajulta. Samaan aikaan kun salin toisessa päässä kuulosti kohtuulliselta. Kunpa keskitilan saisi jollakin järjestelyllä musiikin pitopaikaksi, niin ajauduttaisiin käyttämään ehkä järkevämmin volyymeja myös Piirpauken tapauksessa...
Piirpauke kuuluu saavuttaneen paljon ystäviä musiikillaan Saksan liittotasavallassa, tuossa niin maineikkaan makoisaa olutta panevassa maassa ja on jälleen lähdössä sinne pitkälle kiertueelle. Paranisivatko markkinat entisestään jos nimi muutettaisiin Bierpaukeksi selviäisi ehkä piankin testaamalla...
Päiväämätön - MV: KANSANMUSIIKKI = JAZZ-ROCKIA - PIIRPAUKE Birgi Bühtüi
"Export, Export", sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Tämä levy on ehdotonta suomalaista ja eurooppalaista huippujazzia yhdistettynä rockiin ja vientiä pitäisi levylle ja yhtyeelle löytyä. - Piirpauken primus motor, Sakari Kukko, on kerännyt levylle monikansallisen kokoelman kansallisia kansansävelmiä. Löytyy turkkilaista, etiopialaista, columbialaista ym. ja tietysti vanha suomalainen hitti vuosisatojen takaa: "Anjukka, Suaren Neido" (soitetaan tällä levyllä tosin hieman modernimmin ilman hauen leukaluusta tehtyä kannelta).
Vaikka kaikki sävelmät ovatkin kansansävelmiä, ei kansansoittimia löydy levyltä ainoatakaan. Eikä menossakaan ole moittimista, mitä nyt joskus jammailussa lipsutaan tavallisen ryynärin käsityskyvyn ulottumattomiin. (MV)
9.6.81 ti Elintae - Arto Pajukallio: Ainutlaatuinen Piirpauke
Piirpauke on yhtye josta ylpeillä. Sen musiikki on lajissaan ainutlaatuista yhdistäessään mitä moninaisimpien kulttuurien kansanmusiikkia jazziin. Lopputulos on hyvin rikasta, helposti lähestyttävää musiikkia, näin myös uudella albumilla Birgi Bühtüi (Kerberos). Kaikesta arvostuksesta huolimatta ei yhtyeelle löydy esiintymisiä Suomesta kuin kourallinen silloin tällöin. Samaten kuin jazzrock-taiturimme Jukka Tolonen ja Pekka Pohjola yhtyeineen on Piirpaukekin ahkerasti työllistetty muissa pohjoismaissa ja lukuisissa Keski-Euroopan maissa, eritoten Länsi-Saksassa jossa yhtye tekee ei vähempää kuin kuukauden kolmenkymmenen esiintymisen kiertueita saaden haltioituneen vastaanoton.
Soittajat Piirpaukessa ovat vaihtuneet vuosien ja levyjen mittaan monet kerrat. Yleisilme on kuitenkin [pysynyt?] samana, siitä on ryhmän ainoa alkuperäisjäsen Sakari Kukko pitänyt huolen. Hänen lukuisat matkansa ja intohimoinen kunkin maan kansanmusiikkiperinteeseen perehtyminen luovat pohjan Piirpauken musiikille. Kukon varman omailmeiset sovitukset ja yhtyeen - nyt Pekka Nylund, Ilpo Saastamoinen ja Tom Nekljudow - persoonallinen lähestymistapa musiikkiin saa sen kuulostamaan aina elävältä ja tapahtuma-rikkaalta, eikä riko kokonaisuuden henkeä, niin eri tahoilta kuin vaikutteet ja materiaali ovatkin.
Birgi Bühtüi on hieman turkkilaispainotteinen levy, sillä kolme sen kappaleista on tuon kansan parista peräisin. Teoreettista kirjavuutta kyllä riittää, sillä yksi melodia on Kolumbiasta, yksi Ruotsista, yksi on etiopialaisen laulajan ohjelmistosta ja yksi kappale kotoisen kansanmusiikkimme aarteistosta. Tokihan kappaleilla on selvät tyylilliset eronsa, mutta Piirpauken lähestymistapa, osoittaa jos ei aivan yhtäläisyyksiä niin ainakin läheisyyksiä. Samanhenkiseen ja -sointiseen loppu-tulokseen voidaan päästä hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Tässä mielessä Piirpauke on hyvin avartavaa, jopa kasvattavaakin kuunneltavaa. Jokaisen kappaleen takana on oma musiikillinen rikkautensa ja perintönsä, mutta sama punainen lanka löytyy läpi levyn.
Soitto on aina harkittua, punnittua. Yhtyeen sointi on hyvin kollektiivinen, mutta tarkoituksenmukainen ja hätäilemätön niin reippaissa tanssahteluissaan kuin tyynissä suvannoissaan. Piirpauke opettaa kuuntelemaan sydämellä ja kiireettä. Tältä hedelmälliseltä pohjalta versovat myös soolot, jotka yleisilmeeltään ovat ehkä aiempaankin melodisempia. Näkemyksen avaruus, soiton pyyteetön kauneus ovat avuja, joilla Piirpauken musiikki elää ja kestää ajan hammasta.
Piirpauke pärjää Levyraadissa, se soi kotimaisissa puolituntisissa, mutta saisi se soida enemmänkin, myös muistuttamassa musiikillisen ajattelumme yksi-silmäisyydestä ja ohjaamassa monipuolisuuteen, suvaitsevuuteen, ymmärrykseen. Kun vain viitsii lähestyä ja kuunnella.
ARTO PAJUKALLIO
11.6.81 Uusi Suomi: Piirpauke vedossa
Kansanmusiikin ja jazzin aineksia yhdistelevä P i i r p a u k e on jälleen kunnostautunut kotimaan kamaralla menestyksekkään Saksan kiertueen jälkeen. Helsinkiläisessä Kirjan ravintolassa tällä viikolla pidetyt konsertit kulkivat tosi lujaa, vakuuttavat paikalla olleet Päiväkirjalle.
Piirpauke tuntee edelleen vahvaa vetoa ulkomaille - ymmärrettävistä työllisyyssyistä.
- Instrumentaalimusiikilla ei eletä tämän päivän Suomessa, sanoo yhtyeen johtaja, multi-instrumentalisti Sakari Kukko. - Siksi meidän on ollut pakko pyrkiä muihin maihin, joissa puhdas instrumentaali-musiikki puree paremmin, hän toteaa.
Päiväämätön: Raila Kinnunen: Remu ja muut filmitähdet
(Kuvateksti: Piirpauke on elokuvan erilainen yhtye. )
Ennen syksyä tulee ensi-iltaan Suomen ensimmäinen stereoelokuva Rokkidiggari. Sen tähtiä ovat Remu & Hurriganes, Kojo, Pave & Mistakes, Eini, Piirpauke ...Ja kesäkeikkojen yleisö...
Päiväämätön: Kotimaiset rockleffat tulevat...
...Itse kuvaustaltioinnit alkavat olla jo takanapäin. Etelä-Suomen lavoilla ja klubeissa on filmattu seuraavia kokoonpanoja: Hurriganes, Kojo Band, Mistakes, Sleepy Sleepers, Ronski Gang, Jim Pembroken jamsession-ryhmä, Piirpauke, Eini ja Boogie, Lonestars ja Boppin' Pete. Elokuvamusiikista aiotaan tehdä totta kai myös levy...
Kirkastus-LP: Piirpauken pitkäaikaiselta vetäjältä Sakari Kukolta on tulossa soololevy.
"Alunperin levy tilattiin Iittalan lastitehtaan l00-vuotisjuhlalevyksi, mutta kun siitä tuli niin hyvä, päätettiin se julkaista myös virallisesti" kerrotaan levy-yhtiöstä.
Ruotsi: Musikblatt 6/81 (Kirkastus-LP): "Tässä saavuttaa nimike "kansainvälinen folklore" uuden laatutason, joka sille pitäisi kuulua."
20.6.81 - Olimme Ritun kanssa kaksi yötä Kainuussa kalalla. Viisi haukea, kolme suurta tammukkaa sekä jokunen pienempi. Sakke onnistui eksymään eka iltana sadan metrin metsämatkalla täydellisesti, ja jouduin etsimään häntä yöllä kolmisen tuntia sateessa. Opetusta kerrakseen. Huomenna lähdemme kolmen viikon Saksan-kiertueelle.
III: Piirpauke - BRD; Lähtö 22.6. - 12.7.
24.6. Hamburg (Fabrik),
25.6. Bremen (University),
26.6. Sülfeld, Auenland,
27.6. Detmold (Alte Realschule am Wall),
28.6. Wiesbaden (Folkfestival, Schlosspark),
29.6. Darmstadt (Goldene Krone),
30.6. Paderborn (Takt),
1.-2.7. Enger (Forum),
3.7. Witten (Werkstatt),
4.7. Stemwede (Jugendzentrum),
5.7. su Balver Höhle -Balve Jazz Festival (kortti),
5.7. Bonn (University - ilta),
(6.7. free)
7.7. Essen (Cafe Regenbogen),
8.7. ke München-Haidhausen (Vielharmonie),
9.7. Mannheim (Miljöhalle),
10.7. Rielasingen (GEMS),
11.7. la Schorndorf (near Stuttgart - Manufaktur),
12.7. Bad Salzdetfurth (near Hildesheim, Mobile)
22.6.81 - Helsinki-Tukholma -laivalla:
Aloittanut paaston, alkoholi- ja tupakkalakon.
Istun laivan ravintolassa
ahtaen suuhuni rommikonvehteja
sikaria poltellen,
joten kaikki on siltä osin kunnossa.
- Osakeyhtiö (Piirpauke Oy.) on perustettu.
Tänään kirjoitimme avoimen valtakirjan,
jolla Kari... voi tuon Oy:n purkaa,
ennen kuin sitä on virallisesti hyväksytty...
Laulajat esittävät jenkkiviihdettä kolmekymmenluvulta
kahdeksankymenluvun tyyliin.
Toisiaan tuntemattomat suomalaiset
yrittävät ensi alkuun
puhua keskenään englantia.
Ja yhtye laulaa:
All the things you are... yleisölle,
josta he eivät tiedä yhtään mitään.
Siamilaiskaksoset juovat nurkkapöydässä tupladrinkin.
Routa ajaa profeetat kotoa pois,
eikä kukaan tunnista porsaita omalla maallaan,
vaan käsittelee niitä kuin vierasta sikaa.
Käsittelemme välillä Haavikkoa,
joka menee päin männikköä
tai jota kehotetaan suksimaan kuuseen
hänen esitettyään olettamuksen Sammosta
bysanttilaisena vääränrahantekokoneena.
Sakke puhuu
viimeviikkoisen kalastusmatkamme aikana
epähuomiossa sattuneesta kehänkiertämisestä suolla
Kainuun valoisassa kesäyössä;
Ilmansuunnat ovat seonneet,
ja kaikki näyttää oudolta.
Joki on eksynyt kulkusuunnassaan,
(15.9.2011: kuin Bermudan kolmiossa - myyttien mukaan)
Luhtaniityltä karkaavat kurjet
törmäävät suometsikön harvaan seinämään.
Tammukka kaivautuu mutaiseen onkaloonsa
joen rantatörmän alle.
Jalanjäljet puuttuvat sieltä,
missä niiden piti näkyä.
Toisia jälkiä näkyy siellä,
missä niitä ei pitäisi löytyä.
Mitkä ovat taiteilijan motiivit
hänen kuvatessaan tätä sanoin, kuvin,
sävelin, liikkein, ilmein, elein tai ornamentein?
On pakko puuttua tähänkin seikkaan;
Kaikki harjoittelu, tekniikka
muuttuu lopulta itsetarkoitukseksi -
tai sitten ALKAA siitä.
Ja mikä siinä on takana?
KOSTONHIMO, KATEUS,
VÄÄRINYMMÄRRETYKSI ITSENSÄ KOKEMINEN,
TARVE NÄYTTÄÄ,
ja lopulta pienen pieneltä osin:
oma puhdas luomishalu,
pyyteetön tekemisen ilo
hyvinä hetkinä.
Kun sydän ei ole enää mukana luomisessa,
on aina mahdollisuus
tehdä jokin asia näyttävämmäksi
kuin mitä se on
harjoittelemalla se paremmin kuin toiset.
Kaikki tämä naamioidaan termiin
"KYKY ILMAISTA ITSEÄÄN",
kun itsensä ilmaiseminen on aina yksinkertaista
voidakseen mennä perille.
Itsensä ilmaisu on HENKINEN eikä motorinen seikka.
Itsensä ilmaisua on sekin,
kun riittävän selvästi osoittaa
oman kyvyttömyytensä ilmaista jotain
levittelemällä käsiään,
haukkomalla henkeään,
pudistamalla päätään, kiroilemalla,
heittämällä pensselit seinälle,
lopettamalla soittaminen
tai katsomalla toista ihmistä silmiin.
On outoa kuvitella kostonhimo
kaiken suuren taiteen pohjimmaiseksi motiiviksi.
Niin voimakas väärinymmärretyksi joutumisen tunne,
että se väkisinkin pursuaa ulos
syvänä inhimillisenä luomisena,
elämän pohjamutia raapivana kuokkana,
pyhien arvojen rikkaruohikon poisleikkaavana
armahtavana viikatteena, luurankona,
pääkallona kulkijan pehmeällä kännyllä.
On tietysti toisenkinlaisia hetkiä.
On niitä, jolloin on pelkästään ilo soittaa,
esittää, luoda kiitolliselle yleisölle.
Ne hetket ovat joko taiteen täyttymys tai
- yhtä hyvin -
molemminpuolinen harha
tekijän ja kokijan kiertäessä kehää
toistensa ympäri
kuin kissa kuumaa puuroa.
23.6.81
Varhain aamulla kun aurinko nousi...
Olen ketun suolessa kana.
Irti olen - mutten pääse pois.
Rikkiraastettu, höyhenet poissa.
Kukkokaan en enää olla vois..
Jo vereni valunut hukkaan.
Kieltä lipoo vain tuo viekas mies.
Jos nesteet nouseepi tukkaan,
pää kuumentuu kuin lies.
Kotiortta tukevaa ei mulla.
Jalat poikki - minä kuollut oon vaan.
Hapot vatsan jo jäytävät kaulaa.
Taivaaseen käykö sielunikaan?
Repo viekas kohtaloks tuli.
Kynnet paljastui käpälistään.
Ja kun minä sen masussa sulin,
sulat ilmaan jäi pöllyämään.
25.6.81
Noin kolmatta päivää suunnilleen tupakkalakossa
paastoten, ilman viinaa ja naisia [tietenkin!].
Laulata ei yhtään.
Pääsisi vielä pari päivää eteenpäin
tottuakseen ajatukseen
uudesta elämästä hoikkana poikana
rykimäajat taaksejääneenä
sinisilmäisenä pyhimyksenä
hengeltä tuoksuen.
26.6.81
Elämä on kuin "Lustiger Traum",
kun sitä katsoo takaperin oikein.
Mutta jos katsoo oikein takaperin,
on se jo "Trauriger Lust"...
Sitä paitsi:
Baumgartner ist kaum Partner...
27.6.81. Detmold.
Olen nähnyt unen
aallonpituuden eri vaiheista,
jotka erosivat toisistaan jotenkin
ULOTTUVUUTENSA kautta...
en tiedä.
Yrittänyt tehdä tupakkalakkoa
ja kaikenlaista muuta,
syönyt vähän, juonut tuskin mitään -
paitsi tuoremehua.
Tänä iltana soittaessani sooloa
armenialaiseen piisiin
tajusin yhtäkkiä,
ettei minulla ole mitään syytä
valikoida yleisöäni.
Ei ole pienintäkään syytä
etsiä kiinnostavan näköisiä kasvoja,
joille soittaisi enemmän
kuin joillekin toisille,
jotka nyt yhtäkkiä alkoivatkin näyttää
yhtä tärkeiltä.
Harhaa koko tämä - lähes nelikymmenvuotinen - taivallus
aina tänne Detmoldiin saakka
oppiakseen ymmärtämään sen,
ettei ketään puutu yleisöstä - koskaan.
Kaikki tärkeät henkilöt ovat paikalla joka kerta,
kun kaksikin kokoontuu yhteen:
sinä - soittaja - ja kuuntelija...
Ja kun elämä opettaa
opettaa se lyöden vasten kasvoja.
Mikä ihana tunne...
MasoKissMe...
Niin paljon
kuin olenkin ajatellut
tätä päivää ja tätä iltaa.
Ja turhalta tuntuu kaikki
niin kauan kuin ei opi...
28.6.81
Ehkä olisit ollut illan kuningatar.
Mutta jos et halunnut olla sen arvoinen,
teen sinusta kiusallani sellaisen
kirjoittamalla tämän runon,
(kaikkia loppuelämäsi iltoja varten)
joka lähtee sinusta,
heijastuu sinuun
ja on osa sinua
kuin mikä tahansa muukin ominaisuutesi.
Et pääse koskaan enää hyppäämään irti
tästä runoansasta,
jota muut tulevat kadehtimaan sinulta pois.
Mutta minä sanon: Pidä se.
Sillä se kuuluu sinuun.
Kanna sitä taakkaa läpi pitkän elämäsi.
(Analyysejä sarjasta "Runo liimautuu Ihmiseen")
Maisema liimautuu kirjaan
kuin runo ihmiseen,
kuin toive liimautuu kiinni olemattomaan
valmistautuen tällä tavoin omaan ilmitulemiseensa.
Kuinka paljon esiintyy hyvyyttä
KOSTOKSI
kohdatuista epäoikeudenmukaisuuksista?
Ja jos tällaista tapahtuu,
niin onko se jotenkin ehdottomasti parempaa
verrattuna kotona tehtyyn pahaan?
Ei tiedä pikkulintu
laskiessaan päänsä siipiensä suojaan
miten tuo teko punnitaan.
Mutta me elämme
punnitsemisien ja laskelmoimisien karmassa
aamusta iltaan -
vain yön painajaisten
vapauttaessa hetkellisesti
meidät
siitä.
Onko tämä matkalla olo syytä vai seurausta?
Onko tämä kulkeminen toteutunutta toivetta (olla tässä),
vielä toteutumatonta toivetta päästä johonkin,
toteutunutta kostoa, seurausta
jostain aikaisemmin tapahtuneesta,
toteutumatonta kostoa
jostakin vielä toteutumattomasta
koetusta kolhusta tai -
ehkä yhtä hyvin -
"hyvästä" teosta?
Niin kuin yksinäinen piilipuu,
poppeli, paju tai piikkipensas
lukemattomien peltosarkojen keskellä
vuorenrinteessä
on tuo syyn ja seurauksen kimppu,
joka ottaa elämänsä ylhäältä ilmasta
ja alhaalta maasta
sekä vedestä.
Kasvaa ja kukoistaa
omalla olemassaolonsa oikeutuksella
niin kauan
kuin kirves ei korjaa
pois.
Ja matka joutuu paastoten, tupakkalakossa,
ilman "viinaa ja naisia".
Uusia tuttuja vanhoilla kulmilla
tai vanhoja tuttuja uusissa ympyröissä.
Aina on oltava jotain
joka sitoo yhteen,
liimaa minut maisemaan.
Joskus odotus liimautuu kiinni niin lujaa,
ettei lähde pois.
Ja kun jatkat matkaa,
jää taakse jotain:
kuin venyvä nauha
joka vetää sinua sitä lujemmin takaisin
mitä kauemmas pakenet -
kuin KVARKKI,
kuin koti-ikävän kaluama matkaaja,
kuin rakastetustaan eronnut tai erotettu,
kuin tuhlaajapoika
kuin profeetta.
Frankfurt sunnuntai-iltana
Wiesbadenin festivaalikeikan jälkeen;
Autojonot pysyvät tiellä,
vaikka yksityiset autot lähtevät
jonosta pois sivuteille kääntyen
toisten liittyessä samalla letkaan.
Näin vaihtuvat vuodet:
Vuodesta toiseen
vuosien saattue jutaa omaa uraansa
uuden tullessa keulaan
ja viimeisen jäädessä pois.
Rakennusaineet ovat hajallaan -
olipa kysymys minkä tahansa
kokonaisuuden luomisesta.
Tuolla pilkahti käsi, tuolla nenä,
tuolla taas tietynlaiset vaatteet
tai tietynlainen katse.
Ehkä jossain vilahti nilkka -
tai kaula kaareutui
kurkottamaan eteenpäin, ylös
paremmin nähdäkseen.
Nuo osaset kaikki ovat läsnä.
Mutta silmät puuttuvat -
tai jotain muuta -
ehkä ääni.
Voisiko olla niin,
että lopullinen kokonaisuus -
mikäli sellainen ilmestyisi -
olisikin harhaa
JUURI TUOLLAISENA, VALMIINA,
LOPPUUNRAKENNETTUNA
IDEAALI-ULKOKUORENA?
Ehkä se mitä etsin,
ei ole todellista.
Ei se ole todellista SIINÄ MIELESSÄ,
että tuo todellisuus näyttäisi kaikista samalta.
MUTTA MINÄ - omalta osaltani -
RAKENNAN TODELLISUUDEN sellaiseksi,
jollaiseksi minun oli tässä tilanteessa se rakennettava.
Oli ehkä tullut projisoitua
liikaa pahoja juttuja seinille
sitä ennen,
joten oli pakko rakentaa vastapaino.
On niin vaikea puhua
lähellä olevista asioista
läheisille ihmisille,
että mieluummin peitän tekstin
uteliailta katseilta.
Tai sitten en kerro kaikkea.
Kuitenkin haluaisin olla täällä tänään.
Ja osittain -
olen siinä oikeassa.
29.6.81
Darmstadtissa - tässä muinaisen nykymusiikin kaupungissa
oman riskin keikan jälkeen
mieli tyhjänä soittimeen puretuista patoutumista
pää täynnä päivän toisesta savukkeesta
ja ajatukset jossain muualla
hiljaisena miettien elämän loivia kumpareita,
vääriä vastauksia oikein tehtyihin kysymyksiin,
matkalaukku täynnä kasetteja
Makedoniasta, Albaniasta, Bosniasta,
Turkista ja Arabiasta.
Mitä pitäisi sanoa tyhjille seinille,
tyhjälle salille,
pimeälle yksinäiselle porraskäytävälle?
Mitä pitäisi sanoa,
silloin kun joku kysyy,
mutta kun et halua vastata?
Pyytääkö anteeksi?
Mitä pitäisi tehdä
saadakseen ajatukset
suistumaan kehänkiertoraiteeltaan,
ennen kuin jäljet porautuvat liian syvälle?
Kääntääkö katseensa Tomiin,
joka lataa trioleja bongoilla
kuunnellen luureista kuubalaisbändiä
ja säestäen sitä ilman
että kukaan tietäisi...
Kirjoittaako?
Kerätäkö voimia itselleen
näistä heikoista hetkistä
tulevaisuutta varten?
Voi kun osaisi kirjoittaa -
sitä kirjoittaisi
vaikkei olisi edes voimia.
Mutta aina ei sana syty.
Silloin pitäisi voida koskettaa.
Mutta kun ei voi,
niin on oltava hiljaa
paikoillaan.
1.7.81 - Tom lähetti juuri kortin HeSan toimittajalle "Igumeni" S. Määttäselle:
"MERHABA". SAAT GELDINIR SAY'IT KARA'DAN?
YEMEK BÜL CIFTETELLI BIR IHTIMAL,
BIRLIK TÜRKIYE KASETLERI GARANTILI
TASIDIR ÖLDÜRMEK.
DERE GELYOR
YEMEGI KARA KUZUN,
OYUN HAVALARI, HAYDI, HAYDI!
KEMAN VE CÜMBÜSLE!
ÜLKÄBÄK & CO.
Jossain autobaanan kuppilan pihalla
pyörryttävien kehänkiertojen jälkeen
valkosipulia imeskellen
ja appelsiinituoremehua lipittäen
miettimässä
Krefeldin keikkanauhan kuuntelun jälkeen sitä,
miksi harjoittelin kuusi vuotta soittamaan hiljaa
antaakseni tärykalvojeni hajota tällä rundilla.
Keskustelemme juuri siitä asiasta
Saken kanssa sulassa sovussa,
iloinen hymy kasvoilla
toinen toisellemme parhaamme mukaan vittuillen.
Sillä tavallahan asiat parhaiten selviävät -
puhumalla.
Tullut sitä paitsi poltettua,
juotua sekä valvottua
viime yönä Krefeldissä -
kylläkin kohtuullisesti.
Ajatukset tulevat ja menevät.
Monia ajatuksia jäänyt kesken.
Jokin muutos on tapahtunut
tässä kirjoittamisessa:
Sen jälkeen kun vein käsiksen kustantajalle,
en ole enää voinut kirjoittaa
asioita suoraan, rehellisesti.
En itsestäni enkä toisista.
Toivottavasti tämä on tilapäinen sairaus.
Noin 2.-3.7.81 Engerissä:
Tänään on ollut paha päiväni.
Mistään ei tule mitään.
Mikään ei luonnistu.
Kaikki seura tuntuu tarpeettomalta -
jopa rasitukselta.
Eikä kuitenkaan ole juuri tilaisuutta olla yksin
voidakseen rauhassa haaveilla
ihmisen tai ihmisten läheisyydestä
tarvitsematta toteuttaa ideaansa käytännössä,
jos ja kun läheisyys koskee kaikkia.
Juuri se on kova juttu,
että istuu tai makaa
hotellihuoneensa sängyllä
kello yksi yöllä
konjakkia maiskutellen,
ja alkaa kirjoittaa läheisyyden merkityksestä -
sen sijaan että ITSE menisi
kujille ja kaduille ja teille
huutamaan omaa rakkauttaan
kaikkiin ihmisiin.
Valmiina korjaamaan talteen
huononkin arvan.
Ei...
Me herkuttelemme yksinäisyydellä.
Herkuttelemme sillä,
että meillä on vara valita se,
milloin ja kenen kanssa
emme halua olla yksin.
Olemme "yksin"
VAIN SUHTEESSA JOIHINKIN TIETTYIHIN IHMISIIN.
Koska lienee kymmeniä, ellei tuhansia,
jotka millä hetkellä tahansa
antaisivat mitä tahansa,
jotta voisivat henkilökohtaisesti poistaa
meiltä pienimmänkin rippeen
yksinäisyydentunteestamme.
Tarkoitan tällä niitä,
jotka silmät palaen seuraavat
jokaista näyttämöllä tekemäämme sormenliikettä,
jokaista hymyä - toisella suupielellä hymyiltynä,
jokaista älykästä elettä,
mitä muusikko suinkin voi näyttämöllä tehdä.
Mikä on kaiken tämän opetus?
Se mitä olen etsinyt tähän asti
uskaltamatta löytää:
OPETELLA KATSOMAAN KUULIJOITAAN SILMIIN -
silläkin uhalla
että soitto menee pieleen
että kuulija kokee LÄHEISYYDEN
olevan tärkeämmän kuin mikään muu,
että lavalla on inhimillinen ihminen
eikä nukke, eikä kiiltokuvasankari,
eikä teräsmies eikä agitaattori
eikä pilkunnussijabyrokraatti
eikä juhlapuhuja,
vaan että hän on täällä tänään
JUURI SINUA VARTEN.
Ei ole tärkeää se,
onko glissando tarpeeksi pitkä,
tai se, tuleeko synkooppi riittävän eteen.
Tärkeää on se,
olemmeko yksin
vaiko yhdessä.
Tämä pitkä taival minun piti kulkea,
että oppisin tämän kaiken.
Piti käydä läpi
kaikki muut mahdollisuudet
viimeiseen katkeraan pisaraan saakka,
että viimeinkin uskoisin sen opetuksen,
jota parasta aikaa olen opettelemassa:
Rakkauden ihmisiin joille soitat.
Olen oppinut helvetisti tässä bändissä.
Olen oppinut uskaltamaan.
3.7.81 Aamulla.
No niin;
pieni pullo konjakkia Napoleonin tapaan
ja puoli askia tupakkaa eilen illalla.
Pala suoraa puhetta
ja käpertynyttä nukkumista
heräämiseen saakka.
Tekisi mieli huutaa,
huutaa riemut ja surut ulos
niin kuin ääni yläsävelsarjoineen.
Huh tätä meininkiä.
Kaikki ihmiset anomassa huomiota osakseen -
mutta jonossa - aina seuraavalta.
Eikä kukaan pääse osalliseksi mistään.
Pitkä on anekaupan jono.
Anovin katsein tuijottavat toisiaan selkään
jalassa piikkarit
takana olevista ponnistaen
suoraan eteenpäin.
4.7.81
Jossain festivaalipaikalla Osnabrückin lähellä
nurmikolla leudossa kesäillassa istuen
soittovuoroaan odotellen.
Eikä muuta.
6.7.81 Bonn puoli kolme aamulla.
Soitettiin iltapäivällä Balver Höhlessä
Miroslav Vitousin ja Zakir Husseinin välissä.
Tupakkalakko on murtunut täysin,
viinalakko myös.
Syömälakko pitää jotenkin.
Naimalakko täysin.
Alan epäillä - äänestä päätellen -
että ulkona sataa taas.
Lähetetty käännettyjä runotekstejä
sinne sun tänne
visusti päättäneenä,
että yksi pyyntö, yksi toive,
yksi halun hetki on aina kylliksi.
Jos toinen ei ota siitä mitään tajutakseen,
niin antaa olla.
Vastuu on ikään kuin siirtynyt pois.
Ei ole enää jotain mielivaltaisesti valittua
kolmen käskyn tai kolmen kiellon sääntöä.
Sillä se mitä lopulta tapahtuu
EI ole tärkeää.
Tärkeää on se,
onko toinen tajunnut käskyn,
toiveen, halun tai kiellon merkityksen.
Siitä lähtien vastuu ei enää ole sinun.
Vastuu on hänen joka ymmärsi.
Eikä sinun enää pidä valittaa sitä,
mitä tapahtuu sen jälkeen,
kun olet esittänyt oman osasi loppuun.
Vastuu jää sinulle,
jos JATKAT omaa yrittämistäsi,
omien toiveittesi reaalista loppuunsaattamista.
Sillä kaikki se,
mitä olet päättänyt toteuttaa,
on valhetta.
Se on liikaa.
Se on ylimääräistä siihen nähden
mikä kaikkien sääntöjen mukaan
olisi pitänyt riittää vihjeeksi.
Olen oppinut rakastamaan niitä ihmisiä,
joille soitan.
Olen oppinut katsomaan heitä silmiin.
Olen oppinut antamaan tunteideni purkautua soitossa.
Olen oppinut olemaan rehellisempi
kuin koskaan aikaisemmin lavalla ollessani.
Olen oppinut pitämään tärkeänä sitä,
että tunteeni välittyvät ihmisille.
Olen oppinut elämään yleisöäni varten.
Olen oppinut hyväksymään sen,
että juuri ne ihmiset ovat läsnä -
ovat oikeita -
jotka sattuvat olemaan paikalla.
Olen oppinut uskomaan,
että tämä ei ole mitään sattumaa,
vaan tämä on johdatusta
oman osani loppuun suorittamiselle.
Olen oppinut täyttämään
niiden sulkeutuneiden ihmisten ne toiveet
jotka kohdistuvat
näyttämöllä itseään ilmaisevaan taiteilijaan,
joka antaa tunteidensa purkautua,
joka uskaltaa näytellä rehellistä,
joka samalla iloitsee kyvystään
antautua kuulijoidensa koeteltavaksi,
käsin kosketeltavaksi inhimilliseksi olennoksi,
joka elää joka sekunnin yleisönsä kanssa -
itkee, nauraa, pelehtii, vakavoituu,
tekee kaikkea sitä
mitä muutkin haluaisivat tehdä
roolinsa suomassa varjossa.
Olen varma että on ihmisiä,
jotka tajuavat kaiken sen
mitä teen näyttämöllä.
Itken nauran myhäilen irvistelen,
teen pari seksikästä lanneliikettä
yhdeksinekymmenine kiloineni,
ja yritän olla oma itseni.
Miksi minun pitäisi vielä tehdä jotain muuta,
että minua ymmärrettäisiin?
Voi näitä hetkiä...
Näitä surun, ilon, murheen
ja riemun täyttämiä elämän palasia.
Eihän minun tarvitse kerjätä
yksityistä huomionosoitusta,
kun voin esittää sanottavani
kaikille samanaikaisesti.
Voi tätä surun riemua.
Voi tätä elämän kukkasta,
joka kukkii nimenomaan muistaen
että korjuuaika tulee.
Kyllä minä rakastan:
Rakastan maailmaa
kaikkine kaksine kasvoineen.
Rakastan pahoja päiviä.
Rakastan hyviä hetkiä.
Ja pää pystyssä kuolen pois.
Kumarra en koskaan enää ketään.
Halveksi en ketään.
Tiedän mikä on se ja silloin.
[Jatkuu osassa V - 7.7.81ı