1981 JÄRVIJOEN OPETUS

JÄRVIJOEN OPETUS

(Vrt. päiväkirja 23.8.1981. Ei ole musiikkia koskeva juttu.)

Päätimme aloittaa esilämmittelyn Lepikön Koivulanjoelta elokuisessa iltahämärässä. Mielessä oli jälleen kerran salaisen ujo haave laihdutuskuurista ja tupakkalakosta, jotka molemmat osoittautuivat vaikeiksi paloiksi, vaikka ensi töikseni kerroin aikeistani kavereille ohimennen - puolihuolimattomasti vihjaisten.
Kävely rajavartioston kämpältä Koivulanjoelle vie puolisen tuntia; ensin suometsikön poikki pientä rinnettä myöten kuusikkoharjanteelle ja siitä pitkä loiva lasku nevalle, jonka pitkospuiksi mutaiseksi tallattu korpipolku muuttuu. Toista kuivaa mäenrinnettä ylös ja yhtäkkiä muutaman sadan metrin päässä - kymmeniä metrejä alapuolellamme - avautuvat Koivulanjoen mutkat silmiemme (hikisten) eteen syvästä kanjonista - kuten monta kertaa ennenkin. Jyrkkä laskeutuminen joelle on jonain takavuosien elokuisena ehtoona - päinvastaiseen
suuntaan kuljettuna - muodostunut todelliseksi kuntotestiksi. On jouduttu nousemaan tuo louhikkopolku ylös puolijuoksua ehtiäksemme autolle ennen illan pimenemistä. Eksyminen tai kaatuminen tällä jotoksella olisi sysipimeässä pikemminkin todennäköistä kuin mahdollista.
Nyt emme välitä kulkea pimeyden polkuja vaan olemme päättäneet kalastaa läpi yön ja jatkaa matkaa vasta seuraavana valoisana. En ikinä ole oppinut kalastamaan suurilla joilla varsinkaan isoja kaloja. Niinpä en nytkään poikkea kohtaloni viitoittamalta ja kalastustaitoni ojittamalta tavanomaisen epäonniselta tieltä, jolle lisämausteeksi uskonpuute näyttää suunnan. Harriperholitka viuhahtaa kerran toisensa jälkeen - tunti tunnilta yhä haluttomammin - limaisen kivikkopohjan yli viistävään vedenpintaan ilman näkyvää tulosta. Ei yhtään kunnon tärppiä koko pitkänä punertavana ehtoona.
Eipä saanut kai kukaan muukaan, ehkä Hannu sai jonkin keskikokoisen harrin. Todellisia ovat vai silloin tällöin vastaantulevien erän-kävijöiden jutut muutamia päiviä, viikkoja, ehkä kuukausia sitten joesta ylöskiskotuista viisikiloisista vonkaleista.

Läpi kesäkauden vaihtuva kalastajien virta on kuin itse joki, jatkumo, jossa huhu pysyy paikallaan kuin taimen pohjakiven kylkeen liimautuneena. Jokainen kertoo juttunsa OMANAAN - ikään kuin se olisi persoonallisesti
koettu eilen, vaikka tarina on kiertänyt suvantojen hiljaisuudessa uudelle tulokkaalle jo kevään ensisulista lähtien.
Ainoa omakohtainen tuloksekas kalareissu tällä joella oli joskus useita suvia sitten, jolloin heinäkuun paahtavassa helteessä kävelin jokea ylävirtaan. Nykyisin jo rauhoitetusta koskesta tärppäsi tuolloin tammukka suurin piirtein jokaisen koskikiven varjosta itikoiden surratessa parvena korvissa. Tarpeen tekeminen jyrkässä
rinnemännikössä oli piikikästä puuhaa, eikä sitä suinkaan hidastanut lähellä seistä jököttävän porohirvaan pisteliään kiinteä tuijotus. Sen reissun tuliaisiksi mukaan valikoidut tammukat sulivat sitä paitsi pitkän päivän kuumuudessa kalalaukkuun haiskahtavaksi massaksi. Ajankulku ja helle olivat tottumattomalta kalastajalta tyystin unohtuneet.
Kaloja ei enää edes voinut paistaa tikulla nuotiossa. Kahviakaan ei voinut hörpätä ottamatta välillä kuppiin pudonneita itikoita pois lusikalla tai puukolla. Eikä suurkala syönyt silloinkaan.

Rauhallista täällä kyllä on. Joen vastarannalla toisen kalastusporukan leiritulet. Ovat jo lopettaneet vispaamisensa tältä illalta nähtävästi huonon syönnin takia. Mekin päätämme asettua muutaman tunnin levolle. Viritämme valkean kylmänkosteassa yössä sillä makuupussit jäivät autoon muka tarpeettomina. Uni ei oikein maistu sadevaatteiden läpi maasta hohtavan kylmyyden takia. Aamuyöstä ryystetään kohmeloiset kahvit vilunväreiden vähitellen väistyessä - ja sitten uudestaan joelle.         Vesilintupoikueet ovat kesän mittaan kesyyntyneet tottuneina virranpyörteitä vatvovien kalastajaerakoiden jatkuvaan läsnäoloon, joten poikaset välistä melkein sotkeutuvat perholitkojen näkymättömiin haaroihin. Jo lopulta Hannulla tärppää. Vetelee kuplivasta vedestä pienehkön harrin. Aamupäivällä lopetamme purkaneina ensimmäisen heittointomme, joten voimme vähitellen lähteä pohjoista kohti. Yön aikana vain pari näkkäriä kahvin kanssa, joten olo tuntuu kevyeltä.

Hallan ja Pilvikosken saviteiden kautta tihkusateessa Varttiin ja siitä Pärejoen latvoille - niin pitkälle kuin autolla pääsee eli romahtaneen sillan kyljessä olevaan kolmen vuoden takaiseen vanhaan leirintäpaikkaamme. Tien kunto on huonontunut viime kerrasta korjauksista huolimatta. Liikenne on vilkastunut. Nyt metsäautotienvarret ovat autoja ja telttoja täynnä. Syy selviää varsin pian. On lakka-aika ja ympäröivät suot ovat värjäytyneet oranssiin. Tien päähän saakka tuo kerääjäkansa ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt, joten olemme ensimmäiset joen latvoille tulleet.

Kaatosade yllättää kuitenkin illan vanhetessa. Joudumme luopumaan alkuperäissuunnitelmastamme lähteä patikoimaan joen vartta ylös jo samana iltana. Hommaa monimutkaisti vielä sekin, ettemme vielä tiedä Pärejoen sivuhaaraan rakennetun tekojärven suuruutta. Olimme joutuneet ajamaan padon yli uutta tietä pitkin, mikä oli lähes sekoittaa muutenkin alkeellisen paikallistamisvaistomme. Niinpä yövytään autossa ja odotellaan loputtomalta tuntuvan sadekuuron päättymistä.

Seuraava aamu tuo mukanaan yllätyksen. Yön rankkasade on nostanut joenpinnan korkeutta puolella metrillä! Peruuttamattoman päätöksemme mukaan lähdemme kuitenkin aamuyhdeksältä tarpomaan joen rannan
suuntaan suota pitkin pohjoiseen. Ohitettuamme vanhan sisään romahtaneen tukkikämpän jäännökset oikaisemme suopuroja kierrellen koskiosuuden alapuolelle alkaaksemme virvelöimisen. Joen rantaan pääseminen osoittautuu erittäin vaikeaksi, sillä tulvavesi on levittäytynyt jopa sadan metrin päähän joenuomasta. Pohjattomia mutakuoppia on vaikea erottaa kukkaruukkumaisten heinätuppojen välistä.
Kumisaapas uppoaa varrensuuta myöten housunlahkeet kastellen. Kalaa tulee vain muutama kullekin. Pitää harppoa ylävirtaan ainoastaan pistokokeita helpoissa paikoissa tehden.
Puolenpäivän jälkeen saavumme luoteesta tulevalle sivuhaaralle. Sen ylittäminen vaatii kilometrin koukkauksen ylävirtaan suolle, josta vihdoin löytyy ylimenopaikka läheisestä metsäsaarekkeesta kuusenkarahkaa
hyppykeppinä käyttäen.
Otamme kompassi-suunnan pohjoiseen Luhtijoen puoliväliä kohti, yli pitkän upottavan nevan, jonka mättäiltä koetamme rivakassa vauhdissa koukkia muuraimia suihimme rinkan painaessa niskaa ja hartioita yhä enemmän. Suon jälkeen pitkä pitkä korpinousu Taljaselkien länsipuolelta tattien, haperoiden ja rouskujen möyhentyessä kumikengän terien alle.
Parin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen saavutamme Järvijoen puoleisen loputtoman notkelmamaaston. Sitä ennen olemme jo vilaukselta nähneet Niemipään tunturivyöhykkeen koko komeudessaan. Olemmehan itsekin nousseet noin kolmeen ja puoleensataan metriin saakka mehut imevällä kompassi-vaelluksellamme. Kiertäessämme notkoja idän puolelta olemme kaartaneet oikealle siinä määrin, että ikuisuuden kestävän Luhtijoen odotuksen sijasta huomaamme yhtäkkiä osuneemmekin suoraan Järvijoelle - noin kilometrin jokien risteyksen alapuolella sijaitsevalle suolle.
Ilta on jo venynyt niin myöhäiseksi ja väsymys painaa, että päätämme luopua patikoimisesta Taavetin tuvalle tai alajuoksun porokämpälle, ja etsimme leiripaikan niin läheltä kuin mahdollista. Pian sellainen löytyykin joen mutkassa sijaitsevalta kangasharjulta. Kaatuneen jättiläiskelon viereen rakennamme rakovalkean tapaisen:
ensin kynsituli, sitten kaksi kelopökkelöä vieretysten sen päälle. Kun tuli on tarttunut kunnolla, nostamme lopuksi kolmannen niiden päälle. Makuupussien jalkopäät tulta kohti ja pääpuoli kaatuneen kelon katveeseen. Märät sukat, hikiset syylingit ja paidat harmaantuneisiin oksan-kiemuroihin savustumaan - mahdollisesti jopa kuivumaan. Iltakahvit, hyttysverkko naamalle ja sitten makuupussin kätköihin uneen käpertyen. Alla kasvava jäkälä, kuusenhavut ja muoviset jätesäkit muodostavat pehmeän eristävän alustan itsensä kivuliaiksi piiskanneille jäsenille kunnon unta varten.
Heti aamun valjetessa alavirran suuntaan kalastellen. Yhdessä mykän erämaajoen harvoista koskisuvannoista saan yli puolikiloisen harrin ja Reka heti perään samanmoisen. Hannu kertokoon tietysti myöhemmin
jättitaimenen tärpistä yläjuoksun parhaassa mutkassa. Muuten joki tuntuu kuolleelta. Tulvasta johtuen vesi         on sameampaa kuin viimeksi tätä autiomaan keskellä naakivaa elämän suonta katsellessani. Olemme tarponeet jo kaikkine mutkineen huomattavasti enemmän kuin 30 kilometriä. Pikkuhiljaa hivuttaudumme jokivartta alaspäin aina kämpälle saakka.

Kuten arvasimmekin, tähän aikaan vuodesta siellä on jo patikkaretkeilijöitä. He kuitenkin siirtyvät telttoihin, koska ovat jo viettäneet edellisen yön kämpässä ja ovat osittain kyllästyneitä kämpän sisälle majoittuneeseen itikkaparveen. Tiedossa on siis mökkimajoitus seuraavaksi yöksi.
Muistan edelliskertaisen tulomme kämpälle suoraan Lemihaaran rajavartiostosta poropolkua myöten vedettömien tuntureiden yli kiiveten ja lopuksi poroaidan vartta myöten kuumassa kesähelteessä jalat veri-rakoilla.

Etäisyystajumme petti ja aloimme odottaa viimeistä myötäistä jo kymmentä kilometriä ja neljää tunturinrinnettä ennen varsinaista jokilaakson viimeistä rinnettä. Pahin jano sammutettiin lusikoimalla vettä suurennuslasilla erottuvista sormenlevyisistä rinneloruista kalliokivien ja suoturpeiden välistä. Silloin ensi-näkymä lopullisesta joenrannasta oli pensaiden lomassa viuhahtava valkea, joka sangen pian osoittautui - perhoshaaviksi. Luonnontieteilijäperhe oli majoittunut jokivarteen tutkiskelemaan perhosten suhtautumistapoja ihmiseen. Oli se outo näky puolipökerryksissä olevalle vaeltajalle...

Myös muistuu mieleen kämpän päiväkirjamerkinnöt harvasanaisten karhunpyytäjien tallentamina sekä karhunvihellys, jonka perässä Arin kanssa hämäränsuussa tallustelimme jokivarren harjua pitkin luullen viheltäjää edellä kulkevaksi Hannuksi - ihmetellen kylläkin miksi juuri PORILAISTEN MARSSI juuri HÄNEN huuliltaan - kunnes poroaidan kohdalla kuulimme kaukaa kämpän pihalta TOISEN vihellyksen. SIELLÄ
oleva Hannu alkoi nimittäin olla huolissaan siitä, että jatkaisimme karhun perässä korpeen.

Muistan samaisen reissun järvitaimenen, jonka kanssa vehdatessani yritin komeasti vihkiä käyttöön Arin uutukaisen nostokoukun. Sen nippeleihin takertui siimani juuri viime hetkellä taimenen hypätessä.
Melkein tuli vedet silmiin kun ei kestänyt kantti paiskautua poislipuvan lohikalan perässä hyytävän kylmään jokeen. Sinne se meni takaisin keskiuomaan kaatuneen kelorungon alle, josta Hannu sen seuraavalla iltasella onki esille ensi heitollaan. Koukkasin sen maalle, ja heti perään toisella lipanviskauksella neljäjapuolikiloinen, kilon painavampi kuin edellinen. ...Jo minua harmitti. Oli kiire selittämään, ettei se ollutkaan ensimmäinen, joka eilen oli kiinni vaan juuri tämä jälkimmäinen.

Eräällä eräretkellä makasin tuolla Tongoivalta laskevan purosuvannon ranta-heinikossa piilossa tuijottaen lähes tunnin suvannon pari metriä syvän haudan pohjalla jököttävää taimenta, joka ei suostunut kuin kerran näykkäsemään lippaani. Hannu puolestaan sai sillä kertaa toistakiloisen harrin mutkassa olevan rantatöyrään alta. Nyt tietysti kiiruhdin heti noille varmoille ottipaikoille saamatta pienintäkään tuntumaa kaloihin. Ei yhtään ainutta tuttua nytkähdystä vavan varressa - puhumattakaan kunnon kamppailusta. En edes viitsinyt laskeutua rajavyöhykkeelle asti, niin turhautunut olin huonoon syöntiin.

Kämpässä poltimme illalla kelokiehistä ikkunan luona johon itikat kasautuivat parveksi. Sillä tavoin saimme
yörauhan. Yön mittaan ihmishaju levisi kaikkialle, joten nuo pikkueliöt eivät kai enää osanneet suunnistautua oikeisiin kohteisiin.
Patikkaretkeilijät olivat jopa lämmittäneet kämpän lähellä jokivarressa piileksivän turvekattoisen pikku hiljaa homehtuvan savusaunan, joka meiltä oli joka kerta jäänyt hyväksikäyttämättä. Olisihan sekin tavallaan elämys: oma ruokalautanen pesuvatina ja viiltävän kylmä joki huuhteluvetenä. Tuollaisen kylmän kylvyn näkyi seuraavana aamuna ottaneen se vaeltajatyttökolmikko, joka pikkupöksyissä kahlasi joen yli verkkoaidan kohdalta pohjoisesta käsin saapuen ja kämpän asutuksi huomattuaan välittömästi - itse asiassa salamannopeasti - Poroselän kämpälle Lemihaaraa kohti matkaansa jatkaen.

Muistin jonkun eräkirjan, joka oli kuvannut Järvijoen käyntiä korostaen loputtoman pitkää erämaavaellusta. Siinä kai kerrottiin myös tuo tarunhohtoinen ja salaperäinen perintötieto Järven Dmitristä ja Moskusta, suomalaisten ja venäläisten muinoin käymistä kamppailuista porovarkauksineen, taikakeinoineen, kostoineen ja päänkatkomisineen. Tuo kertomus tuli elävänä mieleeni lukiessani kämpän päiväkirjasta seuraavan nimettömän runon:

13.6.

OLI AAMUYÖ KUN HERÄSIN KUULUI KAAMEAA KELLON ROIKINAA
KURKISTELIN ULOS - MIKÄ SIELLÄ: DMITRI, MOSKU MASIN KANSSA RAJAN TAKAA TOKKAA TUOVAT
ITSE PIRU OLI RENKINÄ. RAIPPAKYRPÄIN LAINAPOROT VINTILÄÄN OLI VIETÄVÄ.
PALJON OLI VÄÄRTIT KERJENNEET: PESKINNAHAT, KIELIKUORMAT - KAIKKI OTTANEET MUKAANSA.
SOVITTU OLI VERINEN VIHA. SAMAA TOKKAA VÄÄRTIT VEIVÄT.
SANTAA OLI MOSKUNKIN MAUSEERISSA JA DMITRILLÄ PIIPPU MUTKALLA.
TUONNE NOUSIVAT PEURASELKÄÄN - USVA PEITTI  JÄLKIMÄISET.
PYYKIN PESU SIITÄ TULI. ONNEKSI EI MUITA OLLUT. VAA OLI SE KAAMEA KOKEMUS...

Hihitin itsekseni tuota näkyä. Suomalaista kansanrunoutta kaikessa loistossaan. Erämaa tekee toiset runollisiksi ja toiset yksinäisiksi. Toiset se tervehdyttää, toisten sairaus puhkeaa esiin vain siellä. Toisille se on pelkkä työpaikka - kuten metsästäjille, poromiehille ja rajavartijoille. Toisille se on kaameaa kaameampi kokemus.

Toiset eivät yksinkertaisesti lähde sinne koskaan, koska eivät kestäisi inisemättä ja marisematta sateita, tulvia, hankia, itikoita eivätkä yksinäisyyttä, eivät mitään, mikä on siellä. Toiset eivät taas lähtisi sieltä pois mistään
hinnasta. Kaikesta tästä kertoo yksinäisen kämpän nuhruinen muistivihko.

Nyt vasta minulle on selvinnyt, kuinka ylipääsemätön voi tuo vedenjakajakorpi olla tulva-ajan soineen - olipa kysymyksessä keväthankien sulaminen paikalleen tai syysmyrskyjen kaatosateiden synnyttämät tulvat. Vain karhu tonkii suolla lakkoja viileäntuulisena syyspäivänä, jättää jälkensä suvannon hietikkorantaan tai raapii turvetta aavan reunalla. Metsot, riekot ynnä muut elävät viihtyvät jokirannan tunturi-koivikoissa, tammukat ovat kylläisiä loputtomasta joen pintaa myöten lipuvasta hyönteisvirrasta, sisiliskoista ja muista pikkumönkiäisistä, ja porot nousevat ylös tunturien kiveliöitä sääskiä pakoon. Maa on täynnä jäkälää, sammalta, sienten itiöitä, puiden, marjojen ja pensaiden siemeniä sekä saraheinän juuria, jotka kaikki ovat valmiina odottaen piiloissaan kasvuunlähtökäskyä. Ne vain kärsivällisesti odottavat ehkä vuosisatoja, ehkä vuosituhansia sopivia olosuhteita lähteäkseen versomaan. Ehkei juuri sellaisia olosuhteita tule koskaan, mutta POTENTIAALINEN elämäntiedon jakautuminen, siroutuminen joka puolelle on kuitenkin olemassa.
Vain yhden yönseudun vietämme kämpässä. Parhaimmat suvannot, joenmutkat ja kosket sekä sivuhaarojen liittymät on viskottu moneen kertaan ilman mainittavaa tulosta. Hannun jalka on kaatumisesta kipeä. Rinkat selkään vain ja koukkimalla joen vartta kalastellen Luhtijoen haaraan saakka, jossa vietämme kahvia nautiskellen karut jäähyväishetket vähän särvintä antaneelle mykälle joelle. Luhtijoki sen sijaan on anteliaampi. Kilometrin nousun jälkeen tarraavat ensimmäiset kookkaat suvannon tammukat koukkuihin, ja sitten alkaa
nousta kalaa tasaisen harvakseen - välillä jopa kookas harrikin kosken alta. Pienen sivupuron kohdalla valmistaudumme patikointiin takaisin autolle, joka on jossain siellä tunturien takana. Ensin tunnin nousu tunturiin, toinen tunti alas viettävää korpirämeikköä ja lopuksi viimeisen suon yli kankaalle joka levittäytyy kolmen puron yhtymäkohdan eteläpuolelle. Siinä on vuosien takainen edellinenkin leiripaikkamme. Ilta alkaa hämärtyä, joten jätämme leirin pystyttämisen pimeäntuloon ja painumme suoraan jokivarteen lippaa
 viuhauttamaan.

Tulva on laskenut hämmästyttävästi. On helppo kävellä, ja tammukka puree ahneesti. Kun viimeisenä palaan leiritulille, on kalalaukussa jo melkoisesti painoa. Mikä ilo taas levähtää kelon katveessa nuotion lämmittäessä jalkapohjia, joita pari yksinäistä sadepisaraa ensi alkuun yrittää tavoitella jaksamatta kuitenkaan ryhtyä varsinaisiin sadehommiin. Kahvin korvikkeeksi saa tällä kertaa riittää pari kolme tippaa vietnamilaista lääkerohtoa kuumaan veteen sekoitettuna. Kupista nouseva mentholin ja muiden yrttien tuoksu on aluksi salvata hengityksen. Mutta pian lämmin kupillinen on kuitenkin juotu ja makuuasento muuttuu uneksi kipinöiden
 räsähdellessä silloin tällöin ja ohuen savujuovan kohotessa pyörteisenä kuin painovoimaa uhmaava koskenmutka pimenevälle yötaivaalle.

Kasteinen aamu sarastaa hiljaisena ja lämpimänleutona kuin ensirakastetun katse, joka täyttää koko olevaisuuden. Jo puoli viideltä olemme rinkkoinemme jokivarren lukemattomia mutkia ja viekoittelevia
tyveniä alaspäin virvelöimässä. Joskus mutkien väliin jäävät kannakset ovat niin kapeita, että joki on metrin päässä niin selän takana kuin saapasterien edessäkin. Ujuttelet lippaa vesiheinämättäiden alisiin akanvirtasyvennyksiin, joen mutkien pohjattomilta näyttäviin mustiin koloihin, kaarteiden sisäpuolisten turvereunamien alle, koskikivien takaisiin pyörteisiin, suvantolevennyksien reunoilla väreileviin vastavirtoihin ja tyvenen toisessa päässä vauhtiaan kiihdyttäviin koskenniskavirtauksiin, veteen sortuneiden rantakoivujen oksistojen lomaan, rantatörmäkuusien suojaisiin varjoihin, vedenalaisten hiekkatöyräiden taakse ja - ikään kuin lähtiäisiksi -  ylävirran suuntaan selkäsi taakse, menneisyyteesi salavihkaa katsoen. Useimmiten seisaaltaan, välillä toiseen polveen nojaten, joskus puun tai pensaan suojaan kätkeytyen - viitsimättä ruveta kuitenkaan rinkka selässä ryömimään jonkin erityisen herkullisen ottipaikan luo.

Jos veden pyörteet ovat epätasaisia, kelaat tasaisesti, mutta suvannoissa annat kammen välillä pysähtyä tai sitten nykäiset silloin tällöin vavasta saadaksesi pyörivän lipan liikkeen eläväksi. Jos heitto näyttää menevän pitkäksi, alat kelata siimaa jo ilmalennon aikana. Tämä sitä paitsi varmistaa, ettei lippa tartu siimaan kiinni,
kuten joskus käy löysän heiton jälkeen vieheen läiskähtäessä "kantapää" edellä rumasti vedenpintaan kalat säikäyttäen. Joskus annat lipan painua pohjaan silläkin riskillä, että se takertuu vedenalaisiin puupökkelöihin tai vesiheinämättäisiin. Silloin ei auta muu kuin kävellä heittosuuntaan, lipan vastakkaiselle puolelle ja rantapuiden
runkojen lomitse vapaa pujoteltuasi varovasti irrotella koukku sieltä suunnalta käsin. Puiden oksien ympärille kiertynyt ylipitkä heitto on hankala. Tarkkailet siiman keinumista, ja sen ollessa heiluntaliikkeessä purkautumissuuntaan päin nykäiset varovasti, jolloin viehe parhaassa tapauksessa pomppaa kaaressa oksan yli. Sitä ennen on tarkistettava "keinun" pituus, etteivät koukut uudelleen pureudu kiinni yläpuolisiin oksiin. Rantatöyrään heinikosta tai matalista vastarannan pensaista koukkuja väkipakolla irrottaessasi on vedon
jälkeen tehtävä nopea vastaheitto, ettei irti lauennut viehe iskeydy kiinni takanasi olevaan koivunlatvaan tai syöksy kuin ammus suoraan nenääsi.
Kovaan esineeseen takertunut lippa irtoaa joskus, kun kiristät siiman äärimmilleen ja löysäät äkillisesti, jolloin lippa sinkoaa esteestä poispäin. Joskus hätätilanteessa joudut katkomaan leukupuukollasi puolilahon puukepin, jonka kärjellä sohit koukut irti joen pohjaan hautautuneesta mädäntyneestä puupökkelöstä. Ja viimeisenä hädän keinona jätät vapasi heitto-paikalle, etsit joen ylityspaikan kauempaa ja irrotat lipan vastarannan puolelta - tai painut pylly paljaana (tuskin koskaan) jääkylmään virtaan armainta viimeistä lippaasi irrottamaan. Ellei vesi ole kylmää, olet väärällä joella.

Välistä heität kahdella välistä yhdellä kädellä; yliolanheitolla tai jommaltakummalta sivulta alakautta. Vain taitava uskaltautuu todella ahtaissa paikoissa lipan ampumiseen ottamalla sen sormiinsa, vetämällä niin, että vavan kärki vääntyy mutkalle ja ampumalla lipan lentoon ritsan tapaan. Joskus käytät ranneheittoa, jolloin vain vavan kärkiosa taipuu pienelle kaarelle ja lippa lentää hieman yläviistoon osoitettuna muutaman metrin herkästi kuin paperiliidokki ja solahtaa viivytellen veteen ääntä päästämättä. Ja suomutonta kalaa tarttuu kiinni melkein kiihtyvällä vauhdilla sitä mukaa kuin aurinkokin nousee puiden latvojen tasalle.

Mutta Hannun jalka alkaa käydä niin kipeäksi, että hänen on pakko ottaa suora suunta autolle, jonne vielä on matkaa kävellen yli viisi kilometriä. Häntä harmittaa ilmeisen selvästi. Päätän tietenkin jatkaa kalastusta, vaikka kantamus selässä ja kalalaukussa alkaa jo tuntua.

Aamuyhdeksältä - laukun ollessa jo lähes täysi - se suuri tömähtää kiinni vieheeseen suvannossa makaavan kelon vierestä. Verevä puna-lihainen nelikymmensenttinen tammukka joka ennen kiinnitarttumistaan
käy jo tommaamassa lipan kuorta kunnolla kuitenkaan osumatta. Veden kalvo vain möyrähti mustan selän vilahtaessa, viivähtäessä hetken syntyvässä laineympyrässä ennen kalan painumista näkymättömiin.
Toisella kerralla sen sijaan syntyy melkoinen loiske ja kuohuntamestarin hypätessä ensin ilmaan - kuin viimeisen kerran tavoittamaan hyttystä, jota ei koskaan ole ollutkaan olemassa - ja siiman alkaessa sen jälkeen haravoida suvantoa laidasta laitaan päättömästi edestakaisin, kuin ei-mistään apua etsien. Jarru sirisee vetäessäni suvannon jättiläishenkeä vastustamattomasti kohti rantaheinikkoa. Päätän vetää kalan suoraan maihin ilman nostokoukkua. koska rantatörmää ei siinä kohdassa ole juuri lainkaan. Saan väsyneen täpläkylkisen vauhtiin veden alla. Ja samalla vauhdilla se rojahtaa metrin päähän vedenrajasta heinämättäiden väliin, josta poimin sen peukalolla ja etusormella kiduksista yhteen puristaen puukon tainnutettavaksi. Sydän hakkaa tämän aamun viimeisen koitoksen jälkeen. Laukussani on kalat perattuani päälle neljäkymmentä muhevankokoista tonkoa.

Vaikka mieli on keveä, eivät sitä suinkaan ole kantamukset, kun vihdoin rinkkaa  seitsemisen tuntia kantaneena olen puoliltapäivin leiripaikalla.

Autosta löytyy piippu jonka puoleenväliin poltan. Silloin iskee huimaus, joka leviää siristen jalkoihin saakka. Ei
auta muu kuin paneutua maahan pitkäkseen, katsella taivasta ja huoahtaa lähes sadan kilometrin lenkin jälkeen. Toisten jättämä lappu autossa kertoo heidän menneen läheiselle suolle lakkoja syömään. Tunnin levähdettyäni en malta olla painumatta itsekin samaan hommaan iltapäivän kuluksi. Tällä kertaa selkä on tyhjä, joten suolla kumarteleminen on suorastaan lepoa.

Kala ei syö sinä iltana, mutta sen sijaan sumu leviää suometsän ylle. Ylävirran suuntaan on sauvonut lakanpoimijoiden vene, jota tammukat ovat nähtävästi säikähtäneet, ja Hannukin palaa pian omalta kierrokseltaan takaisin.

Alueelle poissa ollessamme saapuneet muut leiriytyjät kertovat villiminkkien syöneen koko järvitaimenkannan joesta jo vuosia sitten. Alan jo huolestuneena pälyillä jokiheinikossa kylmäsäilössä olevaa kalapussiani - etteivät vain pirulaiset yön aikana haistaisi tammukkasaalista. Ei ole ensi kerta, kun nukumme lähes kellonympäryksen, mutta päivän uurastus tuntuu illalla jäsenissä erityisen raskaalta. Ei puhettakaan enää aamukalalle lähdöstä.

Puoliltapäivin sen sijaan lakkasuolle. Hyvän paikan löydettyäni pysyn suosilmäkkeiden keskellä värikylläisten mättäiden tuntumassa vatsan täyttymiseen saakka. Ei paista, ei sada, mutta tuulee juuri sopivasti hyttysten poissa pitämiseksi.
Huomattuani olevani yksin usean neliökilometrin laajuisella aavalla suolla pälyilen silloin tällöin ympärilleni, ettei vain jokin aika sitten jälkensä jättänyt hilloja mutustellut karhu ilmestyisi suon laitaan. Turha pelko; ei näy, ei kuulu. Suonlaitametsikössä näkyvä tumma möhkäle osoittautuu sekin kaatuneen puun juurakoksi.

Suolta palattuamme toteamme, että teoriassa on mahdollista ajaa vielä samana yönä Ämmäkoskelle saakka. Rekalle ei maistu tyhjiöpussiruoka, kahvit ja tupakat alkavat olla lopussa ja Hannun jalkaa pakottaa yhä enemmän. Jätämme näin hyvästit Pärejoelle, lakanpoimijakansalle ja huonolle tielle, josta pääsemme nopeimmin eroon ajamalla Tokan kautta Rauhanmaalle, Sotalahdelle ja siitä Tanhuan, Pihtijärven, Vuosangan ja Hallamon läpi Ämmäkoskelle. Takana on yli 500 km:n ajo, kun uupuneina painumme kahden lakanan väliin kolmen maissa yöllä. Huolena on enää vain se, riittääkö tammukoiden suola kotiin saakka.

Uniminäni miettii, mitä yhteyttä on haarojaan ylöspäin tuntemattomaan versovalla puulla, pääuomaansa etsivistä sivupuroista yhteen punoutuvalla joella ja erämaan syvyyteen yhä pidemmälle tunkeutuvalla ihmisellä, kalastajalla, metsästäjällä ja marjanpoimijalla. Viimemainitut kansoittavat ENSIN pääteiden varret, ensin lähellä ja sitten yhä kauempana, kunnes lopulta haarautuvat erämaasoille viimeisenkin metsäautopolun tai talvitienpohjan kadottua - joku jopa veneellä jokipahasia ylös sauvoen.

Eikö TÄMÄ ole todellista samankaltaisuutta puun oksien versomiseen verrattuna? Tämä yhteys on kaikkeen elämään liittyvää psykologista samankaltaisuutta. Millä tavoin oksien kasvu perustuu samaan viettiin, epävarmuuden kaipuuseen kuin ihmisen tunkeutuminen yhä kauemmas tuntemattomaan erämaahan? Mikä on se houkutteleva tuntematon, jota kohti oksa kurkottuu?

Mikä on se toinen voima, joka saa ihmisen palaamaan alajuoksulle, valtavirralle, juurille - samoin kuin puun elinnesteet talven tullessa vetäytyvät lehdistä pois... Ja millä tavoin joen juoksu alas-päin on vastakohtana sille? Mikä saa kalat nousemaan ylävirtaan ihmisen tavoin ja mikä saa ne palaamaan valtamereen lohen lailla?

Tässä kaikessa on jotain kummallista samankaltaisuutta, jota ei ole pidetty huomion-arvoisena vain siksi, koska sitä ei ole voitu sijoittaa omalle paikalleen ihmisen maailmankuvassa. Ehkä "epävarmuuden kaipuu" onkin elämälle sen säilymisen kannalta välttämättömyys. Voisiko se olla yhteinen selitys pelihimolle, erän-käynnille, arpajaisille ja improvisoinnille - kaikelle sille jota ei voida täsmällisesti tietää ennakolta. Kuinka moni haluaisi tietää oman kuolinpäivänsä? Jos veisimme loogisesti loppuun oman materialistisen maailmankatsomuksemme, olisi kuolemamme ennalta tietäminen kansantalouden karttumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Hullua vain
on se, että silloin meidän olisi luovuttava materialismistamme ja käännyttävä selvänäkijöiden, ennustajien tai meedioiden puoleen, joiden rikkaus on sangen vaikeasti mitattavissa olevaa laatua... niin kuin unen rikkaus...

(Ks. päiväkirja 23.8.1981:)

Arvoisa kirjoittaja
Kiitämme mielenkiinnostanne Eränkävijän kirjoituskilpailua kohtaan.
Palautamme ohessa kirjoituksenne, joka ei valitettavasti tällä kertaa sijoittunut julkaistavien joukkoon. Toivomme erähenkisen kirjoitusharrastuksenne kuitenkin jatkuvan edelleen.

Ystävällisesti
Kustannusosakeyhtiö Otava