1979 ARMENIA I

ARMENIALAINEN PÄIVÄKIRJA

12.-14.10. + 20.-21.10. 1979

INTRO:

Suu tapailee sanoja

kohmettunein käsin, vapisevin huulin,

sykkivin suonin, värisevin sormin

tietämättä mitä kertoa

syntymättömien merten äärellä.

 

Suu tapailee sanoja,

joita kieli voisi kertoa

vanhempana partakehyksistään,

myöhemmin,

sitten kun kaikki on ohi (ja koettu),

kun kaikki toiveet ovat toteutuneet,

kun kaikki se

- mitä ei ole odotettu tapahtuvaksi -

toistuu (sittenkin,

kaikesta huolimatta).

 

I:         12.10.1979 - perjantai-ilta (myöhään):

Istua yksin ja miettiä,

mitä tämä maailma todella on.

On toivottomia rakkauksia,

toivomattomia toivomuksia,

toteutuneita pelkoja,

jotka ilmenevät toteutumattomina toiveina

silloin kun usko pettää

ja toteutunut ei tapahdukaan -

ainakaan uudestaan.

 

Unestaan herää kysymys:

Missä? Miksi? Milloin?

Yksinäinen sydän harhailee

vuorten alaisessa asvalttiviidakossa,

arojen laineilla, merten ketjussa,

ilman tietoa etäisyydestä,

joka toisi ihmiset läheisiksi toisilleen.

 

Karavanserai - majatalo,

joka imee, ottaa vastaan

erämaiden kyntömiehet

ja arojen raivaajat,

houkuttelee sisälleen pampaksen pummit,

tuo ihmiset lähelle toisiaan.

 

Ja rannattomien autiomaiden etäisyys,

joka 1angettaa tuomionsa yksinäisille,

jotka haluavat olla

liian lähellä toisiaan.

 

Sinä yksinäinen

puuttomien mietekorpien dervishi,

kivettyneiden ajatusrakennelmien kaupunkisissi

missä tahansa

kaiken autioittavan paljouden keskellä,

muista:

Tämä on kirjoitettu Jerevanissa

12.10.1979 kesällä -

mielen syksyssä.

 

II:         Olen kokenut niin paljon.

Niin paljon on jäänyt kokematta,

jäänyt karsimatta kaikesta paljoudesta.

Niin paljon ymmärtämättömiä sanoja,

- kuitenkin -

niin paljon ymmärtämystä ilman sanoja,

ilman mahdollisuuttakaan ymmärtää,

mitä puhe kertoo

- kuitenkin koskettaen...

 

Niin paljon sanomattomia sanoja,

jotka odottavat ymmärretyksi tulemistaan.

Niin paljon toteutumattomia toiveita

salatusta rakkaudesta näihin ihmisiin

joiden rakkaus peittyy

toteutumattomiin toiveisiin,

jotka peittävät tunteensa

salatun rakkauden synteettiseen muoviviittaan.

 

Olen yksinäinen,

koska olen kokenut niin paljon rakkautta

ja niin paljon tiedostamatonta hellyyttä,

ettei sitä kielin voi kertoa.

Niin paljon ystävyyttä,

joka käy yli ymmärryksen,

joka vain on...

 

Niin paljon toteutumattomia toiveita,

niin paljon toteutuneita toivomuksia,

jotka pakottavat minut kirjoittamaan

(kaiken) tämän (vanhan uudelleen - ) silloin,

kun olen keskellä vierasta kansaa -

tuttuna.

 

Ymmällään tästä hiljaisuudesta -

kaiken hälinän keskellä -

heittäytyy kynäni sanojen virtaan;

tuo hengen ajopuu,

mietiskelevien männiköiden pilkkakirves,

haaveleimikkojen merkinlyöjä,

aatenäreiden ajomies,

kultaisten sanaharkkojen mittarinlukija

kaarnaisten fraasikuorten koloaja,

parkkilaanien uupumaton pinoaja,

logiikan sanojahalkova motittaja,

ehtymättömien lausenippujen suluttaja,

historian propsilauttojen uittaja,

valheiden virran vonkamies,

piikikkäiden sanojen neulasvirran keksikumppani,

pajunköyden syöttäjä,

hajalleen lipuvien sensuuriajatusten puomittaja,

lohduttomuuden korpien yksinäinen metsuri,

epäuskon hakkuuaukeiden ojittaja,

viiksekäs vitsanvääntäjä,

tuohivirsuinen Hermes,

Härmän häijy kesyttäjä/eksyttäjä,

sanojen pisteliäs puukkojunkkari.

 

Ymmällä siitä,

miksi on luotu olemaan yksin

juuri silloin, kun ihmiset ovat läsnä,

juuri silloin, kun kaipaa eniten ihmisen läheisyyttä,

juuri silloin, kun on saanut nauttia ihmisten läheisyydestä,

ihmisten ihmisyydestä,

ihmisten halusta olla ystäviä keskenään,

- tovereita...

 

Tarjoilija kantaa tyhjiä olutpulloja,

baarimestari tyhjentää kassan.

Sali tyhjentyy

ja odotettu tulee olemaan täyttymättä.

 

Elän ihmeellistä aikaa.

Yksinäinen kynä tallentaa tämän

yksinäisenä ihmisten joukossa -

ihmisiä kaipaavana silloin,

kun tunnen itseni yksinäiseksi

ihmisten keskuudessa

inhimillisenä silloin

kun ihmiset huomaavat toistensa läsnäolon,

inhimillisenä myös silloin

kun huomaan

inhimillisten ihmisten olevan yksinäisiä

joukkojen keskellä.

-----

Elän tätä aikaa,

tätä aikaa,

joka puhuu tulevaisuuden puolesta

käsittämättömällä kielellä, kielettömällä suulla,

joka puhuu hiljaa, armeniaa, venäjää tai ranskaa

tai vielä hiljempaa,

joka on minulle käsittämätön kieli, jalaton askel,

sydämetön mieli, joka kaipaa sieluaan,

joka kaipaa ihmisten läheisyyttä -

vaikkapa vieraalla kielellä,

tavoittamattomalla sydämellä,

konkreettisella kädellä.

 

Olen hiljaa,

sillä suu ei puhu - on vaiti.

Vain käsi kirjailee/sormeilee

toteutumattomien toiveiden kudetta,

tyhjentyneiden savukerasioiden pilvenpiirtäjiä,

koottujen kokemusten verkkoja,

sanattomien lauseiden aivosähköfilmejä.

 

Mietin toteutumattomia toiveita,

toteutuneita toivomuksia,

valveilla olevia haaveita,

ajatuksia

jotka työntyvät toinen toisensa sisälle,

jotka pakottavat minut etenemään sitä tietä,

joka on ainoa,

joka tutkii minut,

mittaa pilvisten ajatusteni kuihtuneet versot,

kirkkaiden hetkieni viheriöivät taimet,

peittää sen mitä minulle tapahtuu,

minne kulkuni käy

kaiken tämän muun tapahtumaverkon

seitinohuilla poluilla.

 

Olen ainoa

jota voisi sanoa minuksi.

Olen ainoa

kaksinkertainen kokonaisuus täällä

tänä ikimuistoisena hetkenä,

hetkenä jolloin tapahtumien paljous

kirjataan muistiin neitseelliselle paperille,

joka himoitsee kirjoitetuksi tulemistaan

yllään olevalla kädellä

(- antaen sateen lopulta pudota, kun pilvi on kypsä.),

joka muistaa sen,

mitä ei tapahtunut.

joka unohtaa sen,

mitä tuleman piti.

 

Valkeakaapuinen puhdas paperi,

joka hohtaa täyttymättömiä toiveita,

joka vapisten odottaa

värisevän pöydän läikkyviä juomia,

värisevän käden yksinäisyyttä,

tarjoilijan auttavan käden läheisyyttä,

joka täyttää mieleni konjakkilasin sillä välin,

kun kutova ajatus kertaa itseään.

 

Mietin tätä elämää

joka kirjautuu muistiin

ailahtelevin mielin

värisevän pöydän ääressä,

kädet esillä,

silmien tyynyt periksi antaneina,

täynnä pehmeyttä.

 

Minut on luotu elämään

toteutumattomien toiveiden näkymättömässä kaislikossa,

saamattomien kemanchojen äärellä,

tapaamattomien ihmisten kumppanina.

 

Värisevä käsi kirjoittaa

ja vapiseva kieli myöntää

kysymykselle sisäänpääsyn

kertoakseen, mistä on kysymys.

 

Kysymys on siitä,

mitä kieli karttaa kertomasta.

Kielen on mahdoton kuvailla,

mitä tapahtuu silloin kun suut vaikenevat,

kun hiljaisuus puhuu olemattomuudellaan,

kun tapahtumattomat tapaamiset pysähtyvät

kuokkimaan mielen syvyyksiä,

kun sovitut tapaamiset eivät toistu -

edes ensimmäistäkään kertaa,

kun odotettu

kääntyy täyttymättömyyden iltahämäräksi,

kun haluttu

kääntyy pettymyksen talviyöksi

tai uuden paremman vuoden odotukseksi,

kun odotettu

kääntyy sen hyväksymiseksi mikä ei tule,

ei tapahdu, ei toteudu -

vain on...

toistumatta.

 

On odotuksen

ja odottamisesta luopumisen

jatkuva vuorokeskustelu

siitä, mitä ei tapahdu,

mikä tapahtuu vain,

jos olosuhteet ovat suotuisat,

jos yhtye soittaa niin kuin pitääkin,

jos ihmiset ovat niin kuin ennenkin,

jos he tajuavat sen,

mitä tuleman pitää -

nyt, pian tai joskus.

 

Todellisuuden kukka avautuu

tämän kirjoituksen hahmossa,

koska se mitä odotin/kirjoitin, osoittautuu

toteutumattoman mahdollisuuden

puhkeamattomaksi umpuksi

todellisen toden karuilla mailla.

 

Minut on luotu kirjoittamaan tämä,

koska se  mitä odotin, ei toteudu.

Ei toteudu se, että saan kemanchan,

että saan ystävän,

joka kertoo, millaista on elää Jerevaniasa

ojentavan käden viittomakieltä lukien -

tai ilman ojentuvaa kättä,

ilman kättä, joka neuvoisi,

mitä tuleman pitää...

 

Tapaan vähän väliä ihmisiä,

jotka ovat täältä kotoisin.

Tapaan ihmisiä,

jotka ovat liian kaukana minusta,

jotta tuntisin itseni heidän vertaisekseen -

elämässä ja kuolemassa.

Tapaan ihmisiä,

jotka ovat sitä mitä ovat -

eivätkä yhtään enempää.

(Voisiko kukaan kirjoittaa heistä toisin?)

Ihmettelen - toisin sanoen -

kuinka kukaan voi kirjoittaa heistä toisin sanoin.

 

(Heidän huomaamattaan hiivin,

kuljen heidän kintereillään

ja kirjoitan jokaisen sanan

tunnollisesti muistiin -

askel askeleelta...)

 

Armenian kansalaisena ja asukkaana

voisin kirjoittaa heistä,

merkitä muistiin sen,

mikä on tapahtunut

- eläen tätä päivää kuin runoilija,

joka astuu kulkemattoman tien viereen

saadakseen juuri sen kokemuksen,

jota hän kuvittelee tarvitsevansa;

kokemuksen

jollaista tien vieri hamuaa runoilijasta,

jota tie kuljettaa näennäisesti eteenpäin -

tulla tutuksi -

toisilleen.

 

Se että toiveeni eivät ole toteutuneet,

on lähtökäsky toteutumattomille toivomuksilleni

ajaa minua eteenpäin,

ajaa minut niille lähteille,

jotka pulppuavat päivästä toiseen,

vuodesta vuoteen,

loputtomasti...

 

Puhelin soi oven avatessani

ja huoneeseen tullessani.

Puhelinsoitto lakkaa,

kun saavun sisälle.

Elämä täynnä haaveita ja pettymyksiä siitä,

mitä kaukana on.

Kaukana on jotain,

joka voisi olla hyvin lähellä,

lähempänä kuin koskaan

tänä ikimuistoisena hetkenä,

jolloin puhelin sammuu

heti perille päästyäni.

 

Minulla on puhelinnumero,

joka ei merkitse mitään,

jolla ei ole mitään arvoa silloin

kun olen toisessa huoneessa,

silloin kun odotan ihmisiä,

jotka eivät saavu,

silloin kun ihmiset odottavat

saapumistani johonkin toiseen paikkaan.

...

 

Tiedän että tehtäväni ei ole tavallinen;

Tehtäväni ei ole ymmärtää sitä,

mitä armenialaiset ovat.

Tehtäväni on tajuta se,

mitä yksikään armenialainen

ei tajua tehtäväkseen

ennen kuin nyt:

Olla se  mitä on...

(eikä haluta olla joku toinen...)

 

III:         13.10.79 - lauantaiaamuna (samana yönä):

Olla hiljaa silloin kun suu on vaiti,

kun sanattomat ratsut

laukkaavat hämmentyneinä mielen aroilla,

vuorten ketjussa, lausumattomilla laineilla,

kuohuvien koskien mykissä koloissa,

sokkeloisten mietekivien alla

ylöspäin tukahtuen.

 

Elän hiljaista aikaa

autontorvien soidessa aamun ehtoota,

viikonlopun alkusoittoa, kuvan kieltä,

symbolimerkkien mykkäkoulua.

Istun poikkiteloin

laineiden aallokossa, puistojen partailla

pyydystäen kuohujen kohinaa,

suhisevia ennustuksia siitä,

mikä kääntyy huomisesta tähän päivään.

 

Kuuntelen lehden kääntymistä

käännöskirjan keskiaukeamalla,

ensimmäisen lehden tipahtamista

auton tuulilasiin

saapuvan syksyn merkiksi.

 

Itken taidetta,

joka on tehty niille,

jotka kuolevat tai ovat jo kuolleet,

ovat kulkeneet ohi, tajuamatta

miksi nuo teokset ovat täällä

kuin kotonaan - hiljaisina,

puristaen värien kyynelpisaran

muille maille.

 

Vapisen,

sillä aika on antanut minulle niin paljon

niin lyhyessä hetkessä.

Vapisen,

koska aika on paljastanut minulle merkittävyytensä,

salaisuutensa siitä

mitä tuleman pitää.

Sillä tulevaisuus on se,

mikä näkyy pian,

eikä enää katoa,

vaikka pölyttyy,

vaikka vuodet tekevät likaisen tehtävänsä,

nuohoavat mielen portit

sydämen astua sisälle.

 

Vuodet vierivät hiljalleen

vuorilta alas menneisyyden laaksoihin,

ihmisten keskuuteen,

hiljaisten karjalaumojen äärelle

sanattomina kivinä,

lausumattomina sanoina,

kivettöminä hedelminä

suun purra, kielen koskettaa,

mielen kertoa ajatuksista,

jotka puhkeavat kukkaan

alkavan syksyn astuessa alas

näkymättömältä vuorelta,

joka on aina läsnä - kaukana.

 

Minun suoneni ovat puhjenneet,

levittäytyneet

kuin huumeinen, eksynyt sateenvarjo

alkutalven pakkasaamussa.

Ovat erehtyneet ajasta ja paikasta -

tietämättä, miksi ovat täällä

eivätkä lakastuvan ruskan keskellä.

 

Kieli on puhjennut kukkaan.

Kukka on puhjennut kukintoonsa,

levittänyt tuoksunsa ruskan keskelle

kertomaan siitä,

mitä on toisella puolen,

mitä on elää aamun iltaa,

mitä on kosketella latvuksensa tuntosarvilla sitä,

minkä omat juuret ovat todenneet kosketeltavaksi,

kosketella käsin sitä,

mikä on koettu,

mitä on tehty,

mitä on käännetty

tulevaisuudesta historian kielelle

tänä ikimuistoisena tuokiona Jerevanissa,

Araratin sateenkaarikatseen välkkyvissä pihdeissä

olemattoman läsnä ollessa.

 

Olen odottanut tätä tapaamista,

tätä perättäisten hetkien kansainvaellusta,

tätä toisiaan tavoittelevien sekuntien iskurijoukkoa

kuin paimen laumaansa.

 

Olen odottanut

mieleni puhkeamista kukkaan

merten aallokoissa,

kielien keskellä,

synkkien salojen sokkeloissa,

arojen laineilla,

sykkivissä suonissa,

seitakivien kuiskeessa.

 

Käteni on avoin

lauseiden tarttua.

Kieleni on kevyt

sanojen sisältää.

Silmäni ovat kirkkaat

päivän nousta.

 

Tulee päivä,

jolloin kirjoitan muistiin

ehdottoman tarkasti kaiken sen,

mitä tuleva päivä on tuonut tullessaan,

kaiken sen,

mitä olen jo kirjoittanut

tähän päivään mennessä -

uudelleen.

 

Kun tämä päivä putoaa omaa iltaansa kohden,

käyn läpi tapahtumat,

jotka tämä päivä on tuonut tullessaan.

Kirjaan muistiin kaiken sen,

mikä on tapahtunut

ja mikä jäi toteutumatta.

Kirjaan myös sen,

mikä näytti jääneen toteutumatta,

mutta joka kuitenkin tapahtui

jossain mielessä

- siten kuin se näkyy kirjoitettuna -

jossain mielessä - tai ainakin eräässä mielessä -

ei ehkä täällä,

mutta sittenkin (mahdollisesti) kaikkialla siellä,

missä en ollut mukana.

 

Ihmisten suuruus kasvaa

pienten kansojen keskellä,

merten yksinäisyyden äärellä,

lammaslaumojen reunoilla,

vuorten sokkeloissa,

kuohuvien kivien katveessa.

 

Jonain yönä

tämä päivä kääntää kylkensä

huomisaamua kohti,

jolloin puhelimet ovat tulvillaan lauseita,

jotka sanotaan kerran,

eivätkä toistu,

mutta jotka antavat tietä

vielä huomisemman päivän tulla.

 

(Tulvillaan) sanoja,

jotka käpertyvät

ajan hiillyttämien kirjojen sisäporteille,

merten partaille, kuhisevien kivien kylkiin

säilyen koskemattomina,

kunnes menettävät neitseytensä arkeologille,

joka tutkii vain tapahtunutta -

itsensä puolueettomaksi uskoen.

Ikään kuin olisi jotain

mikä ei ole tapahtunut...

 

IV:         13.10.79 - lauantaipäivä:

Historia -

tuo kaiken kuolettava sana

joka muumioi uhrinsa,

sitoo sen menneen elämän temppelipilariin,

kiviaitaan kivisen tien kylkeen

viitaksi minne mennä.

 

Garni-vuoren temppeliinkö...

käykö kulku(ni)ko?

Sateenkaari,

joka heijastuu vuoren seinämästä.

Mutta vuori on kaikkialla sama.

 

V:         Täällä hiljaisena,

täynnä täyttymättömiä toiveita,

puolillaan kaipaavia odotuksia,

vailla kaiken muun tapahtumista.

 

Poissa sieltä

missä olen kaikkien keskellä,

missä musiikki soi,

missä ihmiset tapaavat toisiaan

tulematta toisiaan lähelle

hetkeksikään,

koskaan.

 

Kynä sanelee hiljaisena

niin kauan kunnes

joku puhuu hiljaisuutta leikaten

- sanoilla -

joko vieraalla kielellä

- tai tutulla.

 

Tänä iltana olen tajunnut täydellisesti

mitä on elää yksinään

vieraiden ihmisten keskellä,

jotka ovat kuin kotonaan.

 

Kotini ei ole täällä.

Kotini ei ole missään siellä.

Kotini on aina jossain muualla,

siellä missä suut ovat vaiti,

kun kieli kertoo kotoisella äänellä

tutuista asioista

puhumatta mitään -

ääneen.

 

Istun yksinäisenä -

kuten aina ennenkin,

kun suut puhuvat toisilla sanoilla,

vierailla kielillä

parsien vieraiksi naamioituneita kotoisia lauseita

kodikkailla sanoilla,

jotka eivät ole sieltä,

mistä minä olen.

 

Istun yksinäisenä katsellen,

miten toisilleen luvatut ihmiset

solmivat toteutumattomiksi surkastuvia lupauksia,

jotka eivät pidä paikkaansa (välttämättä),

vaan liitävät malttamattomina lentoon.

Miten toisille lipsahtaneet lupaukset

toteutuvat ihmeellisesti -

kuin sattuman kaupalla.

 

Miksi on mahdollista,

että kaikki tämä

astelee varovasti ohitseni

ikään kuin huomaamatta,

ikään kuin minua ei olisikaan,

ikään kuin loputtomat askeleet

menisivät sinne,

missä minulla ei ole paikkaa,

missä testataan se,

mitä kieli kertoo

ja suu puhuu.

...

 

VI:         Olen vaiti,

koska kieli ei kerro sitä,

mitä mieli tekisi,

sillä mieli ei palauta mieleen sitä,

miksi kaikki tapahtuu

ilman mieltä,

ilman näennäistäkään logiikkaa

- vain tautologisesti toistaen

yksitoikkoisen päättymätöntä desimaalilukua.

 

Olen päättänyt elää

tämän hetken loppuun asti.

Olen päättänyt -

kärsimisenkin uhalla -

käsittää kaiken sen,

mitä kärsimätön mieli

ei ole tottunut kestämään,

mitä historia

ei ole suostunut kääntämään muuksi,

kuin miltä näyttää

aikaisemman historian valossa.

 

VII:         Se, mikä jäi sanomatta,

jäi kaivamaan mieltä.

Antaa olla.. .

 

En ennätä kirjaamaan muistiin

kaikkea sitä,

mitä kieli puhuu silloin...

silloin kun on enää yksi mahdollisuus jäljellä

kertoa sanattomia sanoja,

lukemattomia sanattomia lauseita,

tuhansia toteutumattomia toiveita,

kertoa siitä,

mitä kukaan ei aavista,

mutta joka on tulossa.

 

VIII:         Kello on vähän yli kolme

(sunnuntaita vasten yöllä?).

Ja tämän jälkeen ei ole enää neljättä osaakaan,

mitään jäljellä siitä,

joka saattaisi suotuisissa olosuhteissa

kääntyä neljänneksi sivuksi

"Mahdollisesti Tapahtuvan" kirjassa.

 

Ei ole mitään jäljellä siitä,

mikä saattaisi kääntyä toiveeksi sellaisesta,

mitä mieli tekisi.

Mieli tekisi sanomattomasti sirotella

meren syvänteiden hiljaisia helminauhoja

sinne tänne

syvällisyyttä kaipaavien ihmisten mietittäväksi.

 

Mieli tekisi kirjoittaa

syvimmät ajatuksensa

mielen monistettujen kivitaulujen mikroprosessoreihin,

käynnistää upottavimpien mietteidensä sukelluskellot

tikittämään hiljaisuutta,

silloin kun (muut) suut

eivät ymmärrä puhua,

kun (toiset) huulet kalpenevat

ensimmäisen sanan tuottamasta säikähdyksestä,

kun vieraat kielet aristelevat

kertoa sanoin niitä tunteita,

jotka tunnen.

 

Kirjoittamaton kieli sanelee lauseita,

jotka vuoriston tuulen lailla

eivät muista,

mistä ovat tulleet,

minne ovat menossa,

mistä on kysymys.

 

Kieli kertoo siitä,

mitä jonkun muun kieli

jossain muussa maassa

kertoo niistä sanoista,

jotka eivät tule

vaan pysyvät,

ovat olemassa

rytmitetyn todellisuuden kidekuvioina

sillä tasolla,

jolla elämä sykkii.

 

Tänä ikimuistoisena iltana

olisin (ollut) valmis

(jollain käsittämättömällä tavalla)

kääntämään venäjäksi senkin,

mitä en ymmärrä,

kääntämään englanniksi sen,

mikä menee mieleni yli,

kääntämään armeniaksi,

mitä suu sanoo,

mitä kieli puhuu,

mitä korva kuulee silloin,

kun sanat loppuvat,

 

silloin kun elän tätä yksinäistä elämää

näiden monimuotoisten ihmisten keskuudessa,

jotka puhuvat

yksiselitteisen ymmärtämyksen välittäviä sanoja,

joita oma kieli ei voi kertoa,

joita oma suu ei voi sanoa,

joita oma korva ei kykene kääntämään,

joita omat hampaat eivät suostu toistamaan

toistuvista yrityksistä huolimatta.

 

Elän näitä sanoja.

Hamuan näiden lauseiden tuttipulloa

tumman yön tyvessä.

Elän näitä ajatuksia,

imen näiden ideoiden pähkinämaitoa

sydänyön hiljaisten röntgenkatseiden valossa

hiljakseen.

 

Elän hiljaisuutta sirisevän tähtitaivaan katveessa.

Elän pimeyttä huutaen kutovan yön,

(elän) yön viimeistä sarkaa kyntävän aamunsarastuksen aikaa,

jolloin kieli alkaa toistaa sitä,

mitä suu puhuu.

 

Kieli alkaa vähitellen vakuuttautua siitä,

mikä on parasta.

Minulle on parasta kohentautua,

heittää huulta ihmisten kanssa,

herjata lempein sanoin kaikkea sitä,

mikä on oikein ja mikä on väärin.

- tai tarpeen tullen - kovin sanoin

aurata mielen multa,

kaivaa pimeyden siemenet esiin

kevään tulla,

valon herjata röyhkeästi

rakkaudellaan.

 

Kieli kertoo niistä asioista,

jotka ovat tallella silloinkin,

kun suu puhuu muusta,

kun suu puhuu

kesän kymmenistä varsoista,

jotka laukkaavat

lujaa.

 

IX:         Kieli kertoo siitä,

mitä on olla yksin

vieraassa maassa -

yksinkertaisesti,

ilman turhia lauseita.

kertoa vain

ilman tutkiskelevia mietteitä siitä,

mikä on oikein.

 

Olen päättänyt valvoa

tämän historian ja nykyisyyden läpi

ravaavan mielettömän pitkän yön kanssa

rinta rinnan.

 

Olen päättänyt etsiä

sanottavaksi aiotun lauseen,

joka voisi olla lähellä omaa todellisuuttani,

paneutua makuulle sen viereen -

kylki kyljessä kiinni.

 

Olen päättänyt yrittää kaikkeni,

jotta tuleva elämä maistuisi

käymättömältä torilta,

vierailemattomalta myymäläkojulta,

asumattomalta asuinsijalta,

hiihtämättömän ladun

koskemattomuuttaan kimmeltävältä

lumihiutaleelta.

 

Olen tyytyväinen,

sillä mikään ei häiritse päättäväisyyttäni

juuri nyt

istuessani tässä ensimmäisessä kerroksessa

elämänpuun alimmalla oksalla,

kyynelkäpyjen savannilla

torvien raikuessa ohi.

 

Kuunsirppi on läheisin tuttavani.

Kuunkehrä on läheisin kohde,

jolle voin toivottaa  hyvää huomenta,

jolle voi sanoa lauseiden tulleen

paitsi...

 

X:         14.10.79 - sunnuntaiaamuna lentokoneessa

Valkeat pilvet

paljastavat räjähdyksenjälkeisen katseensa,

luovat sen alas

kaukana alapuolellaan lepääviä

vaiteliaita vuorenhuippuja kohti,

niin kuin aina ennenkin,

ennen minua,

joka jonkun jälkeen...

 

Tehtäväni on vain toimittaa tämä viesti perille,

sinne minne se ei ole vielä kuulunut,

mutta minne se kuuluu.

Tehtäväni on korjata talteen

kokemattomia läheisyyden tuulenpuuskia,

rakkauksien vitsakimppuja,

toteumattomien toiveiden valtateitä,

lukematon määrä

sanomattomien sanojen loppupisteitä.

Lukematon määrä lauseita,

jotka kieli on kieltäytynyt kertomasta.

Lukematon määrä ajatuksia,

jotka ovat jääneet sanomatta,

jotka eivät ehtineet sinne,

missä sanoja jaettiin,

sillä suu ei puhu silloin,

kun mieli on hiljaa.

 

Kuulokuvani tästä

paljon puhuvasta spiraaliajan levymatriisista

ovat tulvillaan

kullankeltaista hiljaisuuden siitepölynestettä

ja täyteen ahdettua timanttista mykkyyttä.

Kynäni kulkee mykkää uraansa

- kuitenkin äänittäen -

puhuakseen myöhemmin siitä,

millaista on olla vaiti,

olla vaiti ja kokea kaikki se,

mikä hiljaisena puhkeaa

oman tapahtumisensa kukkaan

väistämättömällä varmuudella.

 

Voisin itkeä,

voisin itkeä riemusta,

siitä ilosta,

minkä kaukaiset vuoret ovat luovuttaneet käyttööni.

 

Voisin itkeä

niiden kokemusten kivirekiä,

opetusten maasta singahtelevia nuolenpäitä,

sirpaleisia elämän mosaiikkineuvoja,

jotka ovat ohjanneet minut tälle tielle,

jotka voisivat kertoa melkein kaiken olennaisen,

jos vain aika riittäisi.

 

Voisin itkeä siitä surusta,

jonka tunnen silloin,

kun sydän kärsii,

kun aliravittu ruumis kuolettaa haavansa

ja lakastuu pois

haudan lämmetä,

harhojen kadota.

 

Voisin itkeä sitä riemua,

sitä sanoin kuvaamatonta rakkautta,

joka hetkittäin pyrkii lähelleni -

siinä kuitenkaan heti onnistumatta.

 

Voisin itkeä sitä mielen kukintoa,

joka askartelee

elämän tuhatjalkaisten mosaiikkihyönteisten parissa,

joka puristaa mehun puusta maahan,

joka langettaa tuomitsevat

ja armahtavat ajatuksensa

paperille, puuhun tai maahan

kuin sade,

joka kyllästyy siihen,

mitä ei ole

ja alkaa tulla.

 

Puhkean itkuun siitä riemusta,

jonka kaikki nämä kokemukset ovat herättäneet.

Vapiseva käteni kyntää

sanoja esiin mielen aallokosta,

taivuttaa jokaisen sanan,

joka on tosi,

auraa jokaisen jäljen,

joka on kestävä,

onkii pinnalle jokaisen teon,

joka vähitellen kääntyy peilikuvakseen.

 

Yritän itkeä koko ajan:

Sydän itkee,

mutta mieli palaa

ja kyyneleeni kutistuvat, kuivuvat

myrkyllisen kynän lääkitseviksi parannusjäljiksi,

jotka jäävät puhumaan siitä,

mitä ei voida poistaa.

 

Mieleni kyyneleet

syövyttävät tuhoisaa jälkeään

käsillä olevaan paperiin.

Mieleni kurkiaurat

kyntävät paksua sarkaansa.

Mieleni kissankellot

soivat kukintonsa kesähelteessä.

Mieleni tatuointiveitset

kaivertavat lähtemättömiä sanojaan lauseisiin,

jotka eivät toistu,

jotka elävät vain kerran,

mutta pysyvät silti.

 

Mieleni lähteet suihkuttavat

ehkäistyjen tunteidensa hajonneita hämähäkinseittejä.

Mieleni sanat tuovat lähteilleni ajatuksia,

jotka kenties kieli voisi kertoa

syksyn yhdeksäntenä hetkenä,

mutta joista kynä on vaiti.

 

Mieleeni tallennetut sanat kykenisivät kenties

- purkautuvan tulivuoren räjähdyksenä -

kertomaan paljosta siitä, mikä tapahtuu

vain yhden ainoan kerran ihmisen elämässä:

unesta heräämisestä.

 

Nauhoitetut unesta herätetyt tekstit

haukkaavat tuoreita. hedelmiään

eivätkä lakkaa olemasta.

Kynä neuloo sitä,

mistä suu on hiljaa.

Käsi kylvää sitä,

mistä silmät ovat vaiti.

 

Niin paljon sanomattomia sanoja,

niin paljon sanottuja lauseita -

niin pienin eväin matkalle varustettuina.

Niin paljon tekemättömiä tekoja,

jotka kuiskivat punastellen ympärilleen -

lähelle tullakseen,

tullakseen toteutuneiksi,

kädettömiksi silmiksi, siivettömiksi suiksi,

tulilinnuiksi,

jotka laulavat hiilenhehkuvan kantaattinsa

auringon polttamalle hietikolle,

lampaiksi,

jotka raahaavat villaisen kantamuksensa

elämän kuhisevalle kauppatorille,

kaloiksi,

jotka kutevat/kutovat suonten sokkeloissa

meren alla,

kuohuvien kiihotusten hyökyaaltojen lomassa.

 

Itken tätä onnen runnomaa hetkeä,

joka kerää hajonneet, katkeilevat langat

ja jatkaa ikuisen kutomisen (loputonta) alkamista

elämän kangaspuilla.

 

Itken niitä onnellisuudella täyteen ahdettuja tunteita,

joita toteutumattomat tapahtumat

ovat suojelleet lakoontumiselta

antaen ajan hoitaa vastuullisen kasvatustehtävänsä.

 

Itken onnellisena tätä murheen laaksoa,

josta kaikki toivo nousee tulisena,

niin kuin sadelintu lehahtaisi siivilleen

auringon silmäillä, päivän pälyillä,

kuun katsoa.

 

Itken tätä tiedon lintua,

ilman kokkoa,

joka varmasti,

epäröimättä kantaa minut pois

- aivan varmasti -

tiedottomuuden tuulisilta dyyneiltä,

joiden unilaineilla olen asustanut,

unihiekasta pölyisen leipäni

silmät ummessa kyntäen,

harhan kangastusnaamari kasvojen peittona,

piuhattomat luurit korvilla,

savusuodatin suussa,

tulivettä pullossa muovivyölle vyötettynä,

tekonahkakintaat kädessä,

kumisaappaat jalassa

- ruostunutta koneorhia ruuvaillen.

 

Ei ole minusta tammen kaatajata...

 

Kuokin tätä heräämisen käytävää,

unen hautaa,

harhan ummehtuneenkosteaa holvistoa,

älyn ja hengen kalmistokorttelia,

jonka varrella jokainen asuu,

mutta joka ei varro

asukkaiden tulemista pakalleen

vaan etenee.

 

Tämä käytävä

ei johda tietä tukkoon.

Tämä käytävä

on portti kulkea sille,

jolla on mieli astua.

Tämä käytävä

on pelastava hätätie niille kysymyksille,

jotka herättyään vaivaavat toinen toisiaan,

jotka soittavat vierasta ovikelloa

epämiellyttävään aikaan,

jotka kuljettavat

yhteen sopimattomien sanojen raskasta matkalaukkua

ristiin kävellen sinne tänne,

hissistä toiseen

tuskaa humisevin hymnein.

 

Tämä käytävä on se tie,

joka on käytävä läpi,

ennen kuin mieli alkaa kertoa,

kun mieli alkaa puhjeta kukkaan,

todentaa sitä,

mikä jäi tapahtumatta -

uudella tavalla.

 

Kieli ei yllä tarttumaan

sen ajatustrapetsin korkeuksiin.

Kieli ei yllä kertomaan sitä,

josta kykenisi toistamaan sen,

mitä on tuntea nämä tunteet,

mitä on kokea nämä vieraat tapahtumat,

tapahtumat jotka osoittavat,

ettei suu voi kuiskata kaikkea -

tullakseen ymmärretyksi.

 

Mieleni kuiskii pehmeitä duduk-sanoja

sitarina soiden

- sanojen kanteleita,

jotka tuulesta temmattuina

menettävät merkityksensä,

silloin kun teot puhuvat.

 

Minä itken niitä tekoja,

jotka ovat osoittaneet itsensä

vieraiksi minulle.

Itken näitä lauseita,

jotka ovat tulleet sanotuiksi

oikeilla huulilla väärään aikaan,

vihan nuolenpääkirjoituksena

mielen nivusiin upoten.

 

Kuitenkin -

jotkut sanat viittaavat tekoihin,

joita joku toinen tekee

jossain kolmannessa paikassa.

(Minua kiinnostavat ne sanat,

jotka antavat ohjaavan kätensä

teoille joita teen.)

 

Tuon tuostakin asettaa mieleni tyrkylle ajatuksen

yhdistää saavuttamaton ja toteutunut liitoksi,

joka ymmärtämyksensä lämpimillä kyynelillä

kastelee mieleni kuivettuneet viinitarhat

kevään tulla,

syksyn saapua.

 

XI:         14.10.79

- sunnuntai-iltapäivä taksissa matkalla lentokentältä Moskovaan

 

Moskova,

paikka josta näkee jo ulkoa,

mitä se pitää sisällään:

suuria talokolosseja (rannattoman) ruskan keskellä

- silhuetteina sinistä syystaivasta vasten.

 

Hiljainen taksimies toteuttamassa tehtäväänsä

suu kämmenellä omenaa purren.

 

Hiljaiset matkustajat -

nähneinä mitä harva silmä tallentaa,

kuulleina mitä harva korva upottaa sisälleen

takoen sen alasimellaan aivojen nieluihin.

Hiljaiset matkustajat,

joiden käsi on koskettanut sitä,

mikä on kallista.

 

Hiljaiset matkustajat

puoliksi avatun oluttölkin molemmin puolin

puoliksi juomattoman tölkin muistikuvaa

hämärästi imien

mielessä vuoristopurojen kuohu,

arolaineiden loiske,

lintujen muutto pysyviin paikkoihin,

paikkoihin,

joissa koskaan ei ole ketään.

 

Ja sitten taas

sanat pulppuavat/pulpahtavat minusta ulos

huvin vuoksi, ajan kuluksi

ajatusmerten keinuvien kehtojen äärellä,

mielikuvitusketjujen kuiskeessa,

ajatus-savujuovien varjossa.

 

Kieli olisi valmis kertomaan

paljon kaikesta siitä,

joka on jotain muuta

kuin miltä näyttää.

Kieli voisi sanan kauniilla pastelliväreillä

maalata sen,

miltä syksyiset viljapellot näyttävät,

kun sana kiirii niiden yli

herättäen ne kasvunsa huumeesta (pysäyttäen),

antaen elon kultaisen keltalyhteen kannettavaksi -

korjaajan tulla.

 

Sivu tuntuu vain (yhdeltä) sanalta.

 

Olisi niin paljon rupateltavaa,

niin paljon kerrottavaa kullatuilla sanoilla

sinisen kynän siniselle musteelle.

Kieleni voisi kuljettaa minut sanan äärelle,

sinne missä lauseilla on kotoinen asuinsijansa,

missä maailmankatsomusten lehtolapsilla,

toisinajattelevilla mutanteilla

on mahdollisuutensa tulla ymmärretyiksi

ilman pelkoa

väärinymmärretyksi tulemisen seurauksista.

 

Kieleni voisi puhua

syksyn yhdeksästä ratsusta,

laukata hiljalleen - askel askeleelta -

käyskennellä etsiskellen sinne tänne,

askel askeleelta

käydä läpi kertaalleen kaikki se,

mitä sillä hetkellä tapahtuu näköpiirissä,

jättää jäljet ...

talven tulla.

 

Lumiset ajatukset

laukkaavat porolauman lailla,

upottavat kokemusjotoksensa

pakkasaamun valkeuteen

- kesän keskellä suon laitamille -

unen tulla.

 

Linnun lailla kiirin pois

todellisuuden ja mielikuvituksen välisestä

harhasokkelosta,

tietämättömyyden ja fanaattisuuden väliseltä

ei-kenenkään-maalta,

propaganda-ideologioiden

ja uskonkiihkon aivopesuloista.

Riennän selville maille,

rakentamattomille vesille.

Eikä mistään voida päätellä,

ei hyttynenkään voi arvata,

mistä on kysymys.

 

Ei kukaan muu voi tietää,

mikä tämän kaiken takana on.

Joskus - tulevaisuuden aamunkoittoa odotellessa -

mietin mielikuvituksen takkavalkean lämmössä,

olisiko aiheellista todeta

että olen täydessä kaasussa pölyisellä tiellä,

liikkuvien ilmavirtojen keskellä,

vuoret takana - silmän tuijottaa.

 

XII:         14.10.79 - iltapäivällä Moskovassa

Nämä kirkkaiden ajatusten kultaiset portit,

jotka lepuuttavat ranteitaan

iltapäivän polttavassa helteessä.

 

Nämä utuiset

hajonneiden elämänkatsomusten rauniot,

jotka yötähtien pistävien silmäysten maahan painamina

toistavat ikivanhaa tehtäväänsä

kertoen menneiden olemisien epäonnistumisista

- näin vahvistaen yön olemassaoloa.

 

Nämä mustat kirkkaat kivet

sisäavaruuksiensa sameine mietteineen -

kuin ajan harhaileva sormi,

joka kuljettaa epäröivää kättään edestakaisin

yön tutkivien tähtikatseiden alla.

 

Laulu jonka alkua ei näy

ja jonka loppua ei kuulu.

Sävel joka kaareutuu ujona

mustan erämaakosken ylle,

unohtumattoman tuokion lomaan,

kääntää katseensa

hellästi huulta puraisten

aamunkajon puoleen.

 

Näinä päivinä

sydän on poukkoillut laidasta laitaan

lämpimiä kadunvarsia pitkin,

eksynyt elämän vetisille lähteille

kivisten juomakuppien ääreen,

on kuulostanut tarkkaavaisena

joka ainoan henkäyksen,

jonka yötuuli on siivittänyt,

jonka höyhenenkevyt nuolenpääkirjoitus porautuu

muurieni lukemattomista aukoista sisälle

aistit valppaina,

tarinaa toistaen.

 

Nämä öisen mustat rauniot,

joilla en ole ollut.

Tämä kirkkaan läpikuultava

elämän aamulaulu,

joka löytää tiensä sokeanakin,

ilman silmiä,

koska sen tehtävänä on osua kaikkialle -

maailman herätä.

 

Tämä laulu,

jonka olen kuullut jossain toisessa paikassa

näkymättömiltä huulilta

säkenöivin silmin.

 

Yön lehden merkillisesti kiinnipitävä kihokkikatse

vapisuttaa sydäntäni

ennen kuin kääntyy pois

pimeyttä mennessään liimaten.

 

Kaiken ällistyttävän tarkka läsnäolo,

joka tekeytyy huomaamattomasti tutuksi,

joka välittää vanhan tutun harha-aistimuksen siitä,

että olisin muka yksin.

 

Olen yksinäinen tämän paljouden keskellä,

keskellä tätä tuhlaavaisen hellää rakkautta,

jonka yö anteliaasti luovuttaa käteltäväkseni,

jota koskettelen

varovaisilla sanoilla,

hellillä ajatuksilla,

silmäripsieni värähtelevillä timanttityynyillä.

 

Yö lahjoittaa antimensa

kuin hedelmillä täytetyn verkkokassin

naurahtaen hyväntahtoisesti pienen tytön lailla,

vetäytyen sittemmin vuoren taakse,

vaikka on jo siellä -

on ollut siellä koko ajan -

päivällä näkymättömänä,

illalla vielä näkymättömämpänä.

 

Karavanserai -

majatalo ja sateenkaari.

Kaksi paikkaa,

jotka osuvat silloin tällöin matkan varrelle

kulkijan matkasauvan katsella -

joista toiseen pääsee sisälle koputtamattakin

toiseen ei koputtamallakaan,

sillä se on aina edellä

lakaten olemasta

tultuaan näennäisesti saavutetuksi.

Mutta majatalo jää aina jälkeen.

 

Karavanserai,

joka muistuttaa mieleen sateenkaaren,

joka lahjoittaa leponsa käytettäväksi

sateen jälkiä poimivalle,

menneitä ja tulevia sateita jäljittävälle

matkamiehelle.

 

Nämä muistojen kaloja kuhisevat kosket,

nämä mielen viiniköynnökset,

sanoinkuvaamattomien ajatusten orkideaketjut

kielen temppelipylväikössä,

alas painuneiden silmien tummissa laaksoissa,

sanojen ja tekojen heilimöivillä viljapelloilla,

ylösnousevien karjalaumojen takana

vuorilla joita ei näy,

jotka silti ovat kuin sateenkaari

rajan toisella puolen.

 

Rivi riviltä

on kirjoituksen pakko nousta kuolleista,

sillä tämä on ristiretkeni -

taakka selässä ilman miekkaa.

Tällä matkalla on kannettava taakka niin pitkälle,

että se kutistuu pois.

 

Minun on suodatettava itseni läpimäräksi

vuotamattomista kyyneleistä,

kutistettava sukeltavan henkeni painekammio

kynänkärjeksi,

joka lahjoittaa syvänteensinisen perintönsä paperille.

Mitä halukkaammin paperi ottaa vastaan

sanaylkänsä, kirjoitusmorsiamensa,

sitä helpompi on nousta.

 

Minun on puristettava itseni kokoon

uuden tiedon tulla sisälle,

pähkinäksi, jotta puristuisin läpi

vaaleanpunaisten muuriraunioiden sisälle

öisten uhrien ihmeteltäväksi -

nousta ylös.

 

Minun on puristettava hampaani yhteen

tullakseni pienemmäksi,

pienemmäksi kuin tähdet,

jotka kaareutuvat laupiaasti ylleni

tullakseni pienemmäksi

kuin kyynelpisara

merten helminauhassa.

 

Pienemmäksi mahtua sisälle

tiedon neulansilmään,

kyttyräselkäisenä,

polvillaan märehtivänä kamelina

rouhien massaksi

sen suolaisen tiedon,

joka tekee janoiseksi

maassa jossa pippuri kasvaa.

 

Sanat ruudittavat askeleitani.

Hiekkatien pöly puuteroi

savimietteideni kuivuuttaan lohkeilevat,

kivettyneet nuolenpäät

ihokarvojeni tuijottaessa.

 

Olen lähtenyt tälle matkalle

uskon eväskoria kantaen.

Olen tuonut tältä matkalta paljon,

vielä enemmän sellaista

joka ei näy, ei kuulu, ei tunnu ulospäin,

vaikka sormeni hapuilisivat

kuinka tarkkaan,

kuinka varovaisesti,

kuinka hellästi tahansa

mieltäni koskettaen.

 

Menneisyydeltä tuoksuvaa kättä puristava käteni

viipyy, viettää lyhyen kiitossiestansa

onnellisten hetkien

sormiin tuntuvassa kosketuksessa,

menneiden muistojen

läheiseksi tekevässä puristuksessa,

kun on hyvästijätön aika.

 

Käsi voi kuulua kenelle tahansa,

olla mistä tahansa,

olla muina lukemattomina käsinä kättelemässä,

toivottamassa onnea tai hyvää matkaa.

Mutta sittenkin:

Kosketus -

osuessaan mielen arkaan paikkaan -

on ainutkertaisen pysyvä

ja tuntuu aina.

 

Hellä kosketus

tuntuu kaikkein kipeimmin.

Se tuo pinnalle kaiken sen,

mikä pitää ihmiset elämässä kiinni,

mikä yhdistää ihmiset perheiksi,

mikä kantaa meidät arkipäivästä toiseen

kuilujen yli

heikkoina hetkinä.

 

Alan olla väsynyt.

Sydämeni on takonut liian kiivaasti

näinä kaukaisina päivinä -

liian lähellä.

Elämän verkkokassi on täyttynyt

kosteilla mehukkailla hedelmillä,

jotka siementävät perintöään

hetkestä hetkeen

koko ajan - yhäti -

kuolemaansa kiittäen.

 

XIII:         Jos eläisin täällä jatkuvasti,

niin pienenisikö vuori?

Kuihtuisiko ihmisten nauru?

Kylmenisikö syksyn tuuli?

Purisivatko talven viimat

kutistuneita sormenpäitteni hiussuonia,

harventuneiden hiusteni alta

törröttäviä korvannipukoita?

Laimenisiko pippurin pureva maku?

 

Ehkä näin kävisi.

Mutta aina jää jotain jäljelle,

paljon sitä,

mikä ei ole muualta kotoisin.

 

Schnorakaluzum..!

 

Tämä on ns. armenialainen,

pääasiallisesti yöllä kirjoitettu päiväkirja.

Kun muutan pois sieltä,

missä asun,

lähetän pomolle terveisiä ylös:

Oikea mies väärässä paikassa...

 

Lopuksi:

Onko kukaan

joka ei ole kai...

tai on sittenkin  kirjoittanut tätä

minua ennen?

Milloin?

Ja jos on, niin silloin... silloin...

minä...

 

(Päiväkirjakopio:)

20.10. 79 Olen kirjoittanut kaksi armenialaista päiväkirjaa, jotka kuittaavat lähes kaiken, mitä olen matkallani kokenut. Matka on muuttamassa tulevaisuuttani. Kajaanin aika alkaa olla vähitellen lopussa.

 

Tämä korvaamaton henkinen rauha,

yöttömän yön ilmapiiri...

Rakkautta tulvillaan olevan yksinäisyyden generaattori

alkaa vanhentua,

ruostua jokapäiväisiin ristiriitoihin

orkesterin todellisen kehittämisen osalta.

Ja se haittaa henkistä kapasiteettiani,

kykyäni luoda, tehdä työtä

ja jaksaa vielä sen lisäksi tehdä omaa työtäni,

joka on tärkeintä kaikista.

 

Olisin valmis kirjoittamaan kaiken runona.

Olisin valmis nelistämään

tyhjällä nuottipaperilla melismoina

ja muuttamaan maailman säveliksi.

Olisin valmis kertomaan ihmisille sen,

mitä he eivät odota kenenkään uskaltavan tehdä.

Minulla olisi voimaa tehdä se,

jos aikaa riittäisi.

Voisin koskettaa

vihan piikkien uneen vaivuttamaa elämää

rakkauden taikasauvalla;

herättää kuolleet,

jos minulla vain olisi aikaa.

 

Jos aika antautuisi liittolaisekseni,

kytkisin menneen tulevaisuuteen

tuhansin sidoksin, sadoin solmuin,

jotka eivät aukea miekallakaan,

sillä siteet siementävät.

 

Olen onnellinen tästä matkasta.

Olen kyennyt pyytämään anteeksi

entiseltä vaimoltani

ja hän minulta.

 

Olen kyennyt antamaan anteeksi

nykyiselle vaimolleni

omista pahoista teoistani

ja hän minulle - sen jälkeen,

kun olen pyytänyt - lopultakin -

anteeksi häneltäkin.

 

Lopulta olen onnistunut puhumaan monia sanoja

mutkattomasti, kiertelemättä, rehellisenä

ensimmäisen kerran pitkästä aikaa

tilipäivänä

tyhjin taskuin,

tasamaata hiihtäen.

 

Ei minun yksinäisyyteni ole maailman pelkoa.

Minun yksinäisyyden tarpeeni

on pakon sanelemaa halua

nähdä maailma paremmin,

nähdä maailma sivusta,

koska maailma on tähän saakka

tottunut näkemään itsensä

sellaisena kuin luulee.

 

Vain yksinäisyyden kautta

voin jonakin päivänä astua maailman sisälle

- uuden maailman siemenenä

liekinheitintä kantaen -

päässä silmien tulinuolet,

raskaita sanoja kevyesti suusta sinkoillen,

jaloissa uusien kokemusten askelmerkit

uupuneiden seurata,

unisten käydä perässä,

osua tielle.

 

Uskallan puhua yhä avoimemmin kirjalle,

jota kukaan ei lue.

Yhä varmemmin luotan siihen,

mitä menneet ja kirjoitetut sivut

ovat päättäneet minusta ja tehtävästäni

kirjoittaa näitä uusia sivuja,

luoda pimeyttä valkeuteen,

sammuttaa kynttilä

valon saapua -

vielä joskus.

 

Vielä jonain päivänä

uskallan pyytää anteeksi

köyhiltä, kerjäläisiltä,

vaivaisilta maankiertäjiltä,

vankiloiden seiniä kynsiviltä taskuvarkailta,

vanhuksia potkivilta sivukatujen korstoilta,

homostelevilta viuluniekoilta,

sukurutsaisilta kastraattilaulajilta,

knallipäisiltä koronkiskureilta kuulalaakeroiduissa tuoleissaan,

alastoman sataman kalanlemuisilta hampaattomilta huorilta,

pimeän lestin heittäjiltä esikaupunkien takakujilla,

parittajilta tunkkaisissa myyränkoloissaan,

piispoilta viinitarhojen ympäröimissä monastereissaan,

kierosilmäisiltä imbesilleiltä suljetuissa hoitolaitoksissaan,

sininaamaisilta kauluslaattakenraaleilta kilisevine kannuksineen,

pöhöttyneiltä johtajilta valottomine kassaholveineen,

taloonsa linnoittautuneilta yksisilmäisiltä uudisasukkailta,

sulkasatoisilta intiaaneilta

murskattuine skalppikirveineen

ja totemipaaluineen,

sukupuolitautisilta,

viinalle tuoksuvilta grönlantilaisilta,

koltilta heidän historiattomissa territorioissaan,

hykerteleviltä mustakaapuisilta inkvisiittoreilta kidutuskammioissaan, vartiotornien synkkäsilmäisiltä konepistoolimiehiltä,

vallan omistavilta päättäjiltä suurine salahankkeineen

- vielä suurempaan valtaan pääsemiseksi,

kiiluvasilmäisiltä anekauppiailta

lehtisten täyttämissä myyntikojuissaan,

rahanhimossaan hikoilevilta plantaasinomistajilta,

uskonkiihkoisilta ristiretkeläisiltä,

asepukuisilta tutkimusmatkailijoilta,

maattomilta, jotka ovat vuodattaneet verensä

epäonnistuneiden katutaisteluiden piikkilankaesteille,

itkumuurien koloihin,

vuoristojen keltaiseen hiekkaan,

viidakkojen sotapoluille,

vallankumouksen tehneiltä diktaattoreilta,

salamurhien kätyreiltä,

ensi yön oikeuden hankkineilta markiiseilta ja linnanherroilta,

tähtisilmillään napaansa tuijottavilta kansikuvien kaunottarilta,

juovuksissa itseään seuraksi tyrkyttäviltä loistoravintoloiden asiakkailta, ovimiehiltä leveine hartioineen ja kapeine huulineen,

maaotteluissa juovuspäissään itkeviltä

ja housuihinsa kuseksivilta maanmiehiltä,

lestadiolaisilta TV:n salaa aivopesemine lapsineen,

nutturapäisiltä, kotiovia kolkuttavilta Jehovan todistajilta,

mormooneilta sliipattuine ilmeineen,

kansojen johdossa kelluvilta frakkipukuisilta gangstereilta,

silmälasipäisiltä ydinsodan strategikoilta ja taktikoilta,

pienten kaupunkien suuria haaveilevilta pikkupomoilta,

keltä tahansa meistä,

joilla vielä on jäljellä hitunen voimaa,

jota ei ole otettu pois.

 

Uskallan pyytää anteeksi sitä,

etten ollut heidän mukanaan

- hyvässä enkä pahassa - virallisesti;

sitä, etten ollut ottavinani osaa

heidän palkintoihinsa, rangaistuksiinsa,

kärsimyksiinsä enkä kostoihinsa,

vaan suostuin ainoastaan lukemaan heistä

historian harittavakatseisesti valikoivilta lehdiltä,

suitsukkeen, maineen ja rahan höystämiltä kirjansivuilta,

löyhkäävien joukkohautojen kerroksista

tai valtaan nousseiden propagoimista imelistä ylistyslauluista.

 

Jonain päivänä,

kun väsymyksen ilta-aurinko

paljastaa syventyneet ryppyni,

laulan niistä,

joiden pitäisi pyytää anteeksi minulta

- jos on aikaa.

 

Aikaa on vähän

siunata taivaallista kuollutta kysymysmerkki-isää

maallista, mullassa elävää tuskan huutomerkkiäitiä,

On vähän aikaa vielä muistaa,

mitä kaikkea koti on opettanut

ja ymmärtää,

ettei vähän ajan kuluttua kaikki pysähtyisi

metsän eksyneenä

lähtemättä uudestaan käyntiin.

 

On vielä aikaa pyytää anteeksi

igumeneilta, patriarkoilta ja arkkipiispoilta

sekä kosteakatseisilta lukioiden uskonnonopettajilta sitä,

etteivät he ole pyytäneet anteeksi meiltä,

vaan joltain, jonka he irrottivat meistä,

nostivat kumartaen korkeuksiin

holvikaarien ujeltavassa viimassa.

 

On aika lähteä maanpakoon

katumuksen hirttonuoraan vyötettynä -

takaisin ihmisten ilmoille,

sairaitten susien pariin,

jotta ymmärtäisimme eläimellisyyden inhimillisyyden,

jotta ymmärtäisimme sen,

miksi inhimillisyys on eläimellisyyden rappiotila,

kehityksen, elämän syöpäsolu.

 

On aika pyytää anteeksi

verisiltä vallankumouksellisilta,

jotka eivät uhranneet itseään eivätkä aatettaan,

jotka saivat muut tekemään sen -

paeten itse tai voittaen.

On aika pyytää anteeksi myriadeilta marttyyreiltä,

jotka eivät tienneet, mitä tekivät

rukoillessaan murhaajiensa puolesta.

 

On aika ihmetellä,

mistä tämä kaikki oikein syntyi,

miten tämä kaikki on voinut olla mahdollista,

miksi tämä piti tapahtua siten,

miten me sen näemme.

 

On aika ihmetellä,

milloin tämä ketju sisältää kaikki osaset,

jotta olisi valmis katkeamaan.

Miksi pitäisi enää pyytää anteeksi,

kun kerran kaikki on jo anteeksiannettu.

Kaikki tapahtuminen

vuodattaa anteeksiannon kyynelpisaroita

tulevan katumuksen jalkaterille,

jotta olisi kevyempi kulkea.

 

Ehkä kaikki se, mitä on ja tulee,

onkin pelkkää anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa,

totaalista kaiken ymmärtämistä,

joka kävelee historian ja tulevaisuuden naamio kasvoillaan

kylväen surua oikealle,

luoden iloa vasemmalle

tien vaakalaudalla harkitun punnitsevasti

oikeutta jakaen -

esiintyjille ja yleisölle.

 

Onko niin,

etteikö tästäkin selvittäisi?

Selviäisikö tästä niin,

etteikö tämä olisi selvitettävissä.

Mutta kuitenkin niin,

että kaikki silti jotenkin toimii,

jotenkin ymmärtää.

Sopeutuisiko elämä lopultakin kuolemaansa,

jotta kaikkeus kestäisi?

 

21.10.79 - sunnuntai

Kun tajuan oman suuruuteni,

tajuan suuruuden,

joka kaikissa meissä on.

Yritän tavoittaa ymmärtämyksen porkkanan kepin nenästä.

Yritän saada ihmiset ymmärtämään,

että olen itse yrittänyt parhaani aina ja kaikkialla.

 

Yritän saada itseni ymmärtämään,

että toiset yrittävät parhaansa

aina ja kaikkialla;

- niin kuin vakooja

yrittää suorittaa salaisen tehtävänsä tunnollisesti,

- niin kuin pikkuvirkamieskin

yrittää tuskallisesti luovia

läpi ryppyisten paperivuorien

- Sisyfoksen kivien vyöryessä päälle,

- niin kuin lapsikin

yrittää olla kiltti -

siinä kuitenkaan aina onnistumatta,

- niin kuin taiteilija

yrittää parastaan luodessaan sellaista,

mitä muut eivät vielä käsitä -

jonka hän itsekin vasta aavistaa.

 

Tajuan, miksi Raamattu käytti jumalasta sanaa "me",

sillä "minua" on monta:

Osa minusta elää eilistä,

osa vetää elämänlankaani huomista kohti

ja osa kyntää nykyisyyden sarkaa

fyysisyyden viljapelloilla,

henkisyyden aapasoilla,

tiedon sananjalkaisilla korpipuroilla,

uskon kiviraunioissa,

aivopesun kuolemankatkuisilla moottoriteillä.

 

Tietäisin mitä tehdä -

jos vain tietäisin,

kuka meistä milloinkin on minä.

Ja jos olenkin,

niin nytkö,

äskenkö,

pianko,

tässäkö

vaiko jossain muualla?

 

Olisinko ollut,

olisinko jäänyt,

ellei toinen osa minua olisi kiskonut

talutusnuoraani kohti tienviittaa,

kohti napaa,

josta maisema aukeaa kaikkialle

silmän seurata,

kaiun kuulua,

polun imeä.

 

Mihin oksaan

ripustaisin auktoriteetti-minäni arvomerkit?

Mihin hautaan

kaivaisin antamieni käskyjen

ja kieltojen piikkiset okaat?

Mihin tuuleen

puhaltaisin tekemättömien tekojeni

olemattomat siitepölyhiukkaset,

jotta olisi kevyempi kävellä

kohti tervetulleeksi toivottavaa kättä,

liinalla peitettyä leipää.

 

Mihin kätkisin

lukemattomien nöyristelyjeni rikkirevityn ihokkaan?

Mihin lampeen

heittäisin itsevarmuuteni pronssikeihäät?

Mihin hornankattilaan

sulattaisin katkerien sanojeni jäälohkareet,

heittämieni herjojen kidenuolet,

lumisten sanojeni panettelut samettiverhojen takana,

jotta olisi kuulaampi katsoa

kutsuvien silmien kirkkaisiin syvyyksiin?

 

Mihin suonsilmään upottaisin

vuolaan puheeni kultaiset korvarenkaat?

Mihin ojaan laskisin

totuutta vetistelevät sananparteni,

fraasieni termospullojen väljähtyneen ja litkuisen kahviveden?

Mihin ansakuoppaan kyykistäisin

vihalta haisevat, pukamien matkaan saattamat

kirosanojeni kovat kakkarat,

jotta korva tottuisi,

oppisi pyydystämään

ympärillä aukeavaa hiljaisuutta,

sen kevyitä siiveniskuja kostuneille poskipäille?

Jotta tietäisin,

mistä musiikki tulee -

kevyemmin kulkea kohti.

 

Miten repisin itseni irti tiedon tervasta?

Miten murtautuisin ulos opin savusaunasta?

Miten liuottaisin vanhojen uskomusten

vedenkestävän liisterin sormenpäistäni?

Miten niistäisin kuiviksi

unen mätäisessä harhassa uivat

punkteeraamattomat poskionteloni?

Millaisen lobotomian suorittaisin

kierosti yhteen kasvaneille aivojeni dendriittipuille

ja niiden synapsisjuuristolle -

uusien oksien ymppäytyä tilalle,

jotta voisin koskettaa sitä,

mikä on kaukana - tulossa

ja kuitenkin irti.

 

Nämä näyt ovat todellisia.

Ne ovat yhtä totta

kuin ne matkat,

jotka luulen tehneeni harhailematta -

ilman mielikuvituksen tinakoristeista kirjailua,

ilman harhan silkkikudosta ikivanhoissa gobeliineissa,

ilman unen serpentiinikirjaimia

iättömien kokoelmien käsin kirjailluissa eepoksissa.

...

 

Sinäkin rampa:

heitä kainalosauvasi ja ala juosta!

Sinäkin halvautunut:

ota vuoteesi ja kävele!

Sinäkin sokea:

ota malka silmästäsi ja katso!

Katso miten spitaalisten kyhmyt tippuvat kuivuen pois,

miten keskitysleirien nälkäiset alkavat lihoa,

miten järjen valo lepattaen syttyy

pimeyden laaksoissa vaeltaville,

miten syöpä peittää häpeissään kasvonsa

ja kuihtuu pois,

miten sydämien sairaat synkooppi-iskut

tasaantuvat rytmikkääksi sykkeeksi,

pääiskujen tasaiseksi poljennoksi

aloittaen svengaavan työlaulunsa,

miten veren kohiseva kevättulva

työntyy kalkkeutuneisiin suoniin

murtaen jään.

 

Sinä kuuro:

Ota tahna korvistasi ja rakennu kuuntelemaan

rukoilijasirkan elämän ja kuoleman tasa-arvoista mantraa,

vuorilta nousevan aamulaulun

äänettömiä yläsävelsarjoja metsäpurossa,

kalojen keskustelua suvannossa -

kun panssarit ovat vaiti,

kun aseet mykistyvät kauhusta

todetessaan pommin kuolleen pois.

 

Sinä mykkä:

Irrota shamppanjapullosi korkki,

avaa puheesi sotkeutuneet nyörit,

hellitä kielesi pidikeet

ajatusten irrota,

lauseiden ryömiä pimeästä turvemajastaan

ulos kevätauringon kirkkaille lumikentille.

Anna sanasi kiiriä

yli metsän keskellä kaikuvien viljapeltojen -

ruohon kasvaa,

tähkien kypsyä,

korsien kellastua

elonkorjuuta varten.

 

Sinä tunnoton:

Tunne, että muut ovat lähellä -

lähempänä kuin koskaan

koskettaen hellästi herkkiä elimiäsi,

arkoja paikkojasi,

palohaavojen runtelemia arpisia kasvojasi.

Jos et yksin pysty siihen,

niin tiedä,

että apu on tulossa.

 

Te terveet:

tietäkää tehtävänne.

Tehtävänne on toteuttaa se,

että sokeat näkevät,

että nälkää näkevät tulevat ravituiksi,

että lihonneet liikuntakyvyttömät

hoikentuvat kansakuntien piirileikissä,

jonka tanssisävelmiä mykät hyräilevät

käsikoukussa huojuen, yllytyshuutoja kajautellen

kuurojen soittaessa kastanjetteja

korvanlehdet innosta punottaen,

idioottien laatiessa uusia abstraktisia koreografioitaan

älykkäämpänä itseään pitävän yleisön ihmeteltäväksi.

 

-----

Jos kitarani kielet eivät voi kertoa kaikkea (jatkuu II osassa)