1979 ARMENIA II

Jos kitarani kielet eivät voi kertoa kaikkea,

niin kieleni kitara helisyttää näillä sanoilla palasiksi,

musertaa Jerikon muurit,

kunnian seitsemät kukkulat,

joilla saalista ahnehtivat sotajoukot käyskentelevät

korskeine päähineineen,

kuolaavine ratsuineen,

kalu tanassa kaupunkia piirittäen.

 

Kitarani soittaa sankarilaulunsa

niille rakentajille,

jotka palatsien peilisymmetrisiä mosaiikkikuvioita sommitellessaan

pakottavat ajan etenemään tilassa, käytävää pitkin

- samoin kuin poroisännille,

jotka pakkasen polttamassa huuruisessa talviaamussa

suopunkiensa ja porokoiriensa perimätiedon avulla

suuntaavat hirvaat aitauksesta toiseen tiettyyn suuntaan

porttien sulkeutuessa takana - tieten tahtoen -

yhä tiiviimmin,

jotta puukko voisi tervehtiä,

antaa aivosähköaallon oikaisevan viimeisen suudelmansa

vaatimen kaulavaltimolle

ensimmäisellä tutustumiskäynnillään.

 

Näin aika etenee jossain.

Kun samanaikaisesti jossain muualla

- tai eri aikana samassa paikassa -

mikään ei sovi yhteen.

Mikään ei kytke eläintä liekahihnaan.

Palapelin osaset eivät sovi kohdalleen.

Moukari ei löydä  taottavaa.

Vasara ei osu alasimeensa

ja korva lakkaa kuulemasta,

(kun ääni kulkee ohi -

pysähtymättä.)

 

Ymmärtämisen syntysanat

hautautuvat sortuvien taloraunioiden kellareihin,

uppoavat rikkiammuttuina reikäisinä sukellusveneinä

merten pohjattomiin syöverihautoihin,

kätkeytyvät meritursaiden lonkeroiden imukuppien tyhjiöihin

odottamaan uutta aikaa,

joka sopisi tämänpäiväiseen yhteen liimattavaksi.

 

Ison tammen sienilatvus pimentää maailman

päivän kulkemattomaksi,

mahdottomaksi yön laskeutua.

Sotkan suuret munat särkyvät

ennen haudotuksi tulemistaan

ja kuolemankellot laulavat

metallista itkuvirttään

sammaloituneiden ristien seassa.

 

Näin jatkuu syntymisten ja kuolemisten katkeamaton ketju.

Näin jatkuu jälleensyntymisien ja valekuolemien

sekä valekuolleista heräämisien loputon karma,

joka kestää täsmälleen niin kauan

kuin erotamme elämän ja kuoleman

ikuisesta avioliitostaan.

 

Yhteyden tajuaminen

räjäyttää ehkä tietoisuutemme vasta silloin,

kun kuolema meidät erottaa itsestämme.

Vasta silloinko nousee kysymys haudastaan:

MISTÄ?

KENET?

MITÄKÖ TEKEE?

MIKSIKÖ?

MITEN NIIN?

MITÄ SITTEN?

ENTÄ?...

ENTÄPÄ JOS?

 

Jonain päivänä

opimme kiittämään kaikesta.

Opimme sanomaan

kaikkien osaaman taikasanan:

Schnorakaluzum!

...Ja Sesam aukenee salaisuuksien paljastua.

© Ilpo Saastamoinen

ARMENIAN -PÄIVÄKIRJA 28.9. - 16.10.1979
(Lyhennetty versio on Ilpo Saunion juhlakirjassa 1.4.1989 ss. 77-96
Ilpo Saastamoinen: Immosen kanssa Armeniassa)

Opetusministeriö myönsi Kalevi Immoselle ja artikkelin kirjoittajalle apurahan Armenian kansanmusiikkielämään tutustumiseksi. Tarkempina kohteina olivat Taka-Kaukasian kansanmusiikkifestivaalit Jerevanissa sekä radio Armenian kansanmusiikkikokoelmat. Oma matkani alkoi Kajaanista 28.9.79.

 

28.09.1979

Lähdössä Armeniaan, Jerevaniin.

Tunnen hämmennyksensekaista riemua,

kun jokapäiväiset asiat alkavat hohtaa merkityksen valoa

yhä kelmenevässä maailmassa.

Matka on alkanut normaaliin tapaan: Juuri ennen lähtöä Kajaanista keskusteluilta, jolloin kolmisenkymmentä nuoren polven harrastaja-soittajaa liittyi Kajaanin Seudun Rytmimuusikot ry:hyn ja vielä samana iltana ensimmäiset alustavat neuvottelut yhteistyömuotojen löytämiseksi Kajaanin mieslaulajien ja Big Bandin välillä. On myös juuri käynyt ilmi, että peräti kaksi opetusministeriön edustajaa tulee poissa ollessani käymään Kajaanissa tutustuakseen paikallisen kulttuurielämän kysymyksiin.

Illalla junassa tapasin kajaanilaisen opettajapariskunnan, joten keskustelu etsiytyi kunnallisen kulttuuripolitiikan tuntumaan. Lähtökohtana on ongelma, miksi Kajaanin Big Bandille myönnettiin lisätalousarviossa 10 000 mk:n lisäys palkkiomenoihin - keskusteluitta, mutta niinikään keskusteluitta EI päätetty myöntää 400 markkaa orkesterin liittymiseksi Suomen Big Bandit ry:hyn, vaikka seurauksena olisi ollut etuja suomalaisen big band -nuotiston saamiseksi. Päätöshän oli selvä kannanotto siitä, ettei big band tarvitsisi suomalaista musiikkia, jota muutenkin on vaikea saada verrattuna ylikansalliseen painonuotti-materiaaliin. Tässä isokenkäisten pikkusielujen hiekkalaatikkoleikissä ei opetusministeriön suositus kotimaisen musiikin painottamisesta alueorkesteritoiminnassa tunnu paljoa painavan.

Keskustelu kulkeutuu näissä merkeissä myös siihen toteamukseen, että toisaalta Kajaani kulttuuripaikkana on virkeä ainakin siinä mielessä, että taiteesta yleensä keskustellaan ainakin kuntalaisten keskuudessa siellä täällä vilkkaastikin, vaikkei se ehkä valtuustotasolle ulotukaan. Onko syynä tähän se, ettei henkisiä - niin kuin ei uskonnollisiakaan - arvoja ole helppo määritellä rahasummina.

Siirrymme vähitellen yöpuulle. Hyttitoverini ilmenee rautatiealan ihmiseksi, joka teatteriasioissa on matkalla Tampereelle. Yllättäen huomaamme. että meillä on jopa yhteisiä tuttujakin 60-luvun puolelta, jolloin Apeli Halinen ja Henri Holm olivat tekemisissä Työväen Näyttämöiden liiton kurssien kanssa. Edelliseen tutustuin myöhemmin hänen pyydettyään minua joskus -70 tai -71 SNK:n kitaraleirille opettajaksi ja myöhemmin kertomaan musiikista levynäyttein työvoimaministeriön asuntoloissa eri puolilla maata. Muutenhan hänet tunnetaan mm. Song Ilo -lauluyhtyeen jäsenenä TV:stä.

Henri H:n puolestaan tapasin jo n. -65 hänen ollessaan Viitasaarella teatterista puhumassa. Tuohon aikaan pakersin siellä viimeistä vuottani kansakoulunopettajana ennen Helsinkiin muuttoa. "Holkki" oli samana kesänä -66 matkustanut kuukaudeksi Japaniin zen-buddhalaiseen luostariin. Takaisin palattuaan hän lopetti teatterin tekemisen ja siirtyi tietokonealalle vaikkakin säilyttäen jatkuvan kiinnostuksensa maailmanparantamiseen. Näissä merkeissä olin minäkin joskus mukana istunnoissa joita pojat pitivät edesmenneen Yrjö Kallisen luona. Muistan ensitapaamisestamme vieläkin elävästi nuo valtavankokoiset kädet ja ukkosen lailla jyrähtelevän äänen.

Näin keskustellessa kello vierähtikin jo reilusti yli puolenyön ja Kajaani arkipäivän ajatuksineen alkaa olla taaksejäänyttä parin seuraavan viikon ajaksi. Mukana tuo kaupunki kuitenkin on koko ajan - mutta partituuri-paperin muodossa, joka odottaa täyttyvänsä Kalevala-sarjan toisen osan orkestraatiosta, mikäli vapaa-aikaa matkan aikana jää.

 

29.9.lauantai

Ehkäpä edellisen illan juttutuokiosta johtuen tulee mieleeni Helsingin rautatieaseman aamussa pistäytyä Henrin luona aamukahvilla. Nyt jos koskaan hänen täytyy olla kotona. Niin onkin. Lähes neljän vuoden tapaamistauon jälkeen ensimmäiset sanat japanilaisen kylpytakin sisältä kuuluvat päätään puistellen: "Voi ei..."  Ja siitä se vanha puolittain päällekkäin puhuminen alkaa. Käy ilmi, että hän on AA-kerhossa, on ostanut kimpun nokkahuiluja ja opetellut soittamisen lisäksi kirjoittamaan jopa sovituksia työpaikalta kerätylle nokkahuiluyhtyeelle ja pienelle jazzkokoonpanolle - barokista ragtimeen...

Hän on jossain välissä ehtinyt tietokonetta apunaan käyttäen tutkiskella yläsävelsarjoja ja niiden värähdyslukuja, jolloin minä puolestani vedän esiin vuosisadan alkupuolen Gurdjieffin sekä hänen tapansa yhdistää planeettojen liikkeet ja yleisen maailmanjärjestyksen 7-sävel-järjestelmään. Tulee samalla todetuksi, että planeettojen kiertoratojen suhteet on äskettäin. Yhdysvalloissa muokattu kuultavan herzialueen sisälle ja tehty näin saatujen musiikillisten muotojen puitteissa äänilevy nimeltään "Planeetat soivat" tms. Tässä vaiheessa Sonores Antiquin äänilevy on lakannut pyörimästä ja puhe poukkoilee aiheesta toiseen - liian nopeasti. Lainaan Henriltä erään englanninkielisen kybernetiikan perusteita käsittelevän teoksen vaikka omistamani N. Wienerin alan perusteos on sekin vielä lukematta.

Iltapäivällä käyn katsomassa edellisestä avioliitosta olevan poikani Samulin uutta pianoa. Hän on jo toista vuotta ottanut pianotunteja ja tuntuu kehittyvän siinä taidossa nopeasti. Myöhään iltapäivällä kävin vielä Pekka Sarmantoa tervehtimässä. Hän kertoi olevansa illalla keikalla Groovyssa Vovan (Vladimir Shafranoff) ja Reiskan kanssa. Lupaan tulla ja lähden matkatoveriani Immosen Kalevia tapaamaan. Syötyämme herkullista kanaa kertaamme vielä mukaan tarvittavat matkavälineet ja pistäydymme Groovyssa iltakaljalla. Väliajalla selvittelemme Kajaaniin tulevien valtakunnallisten jazzpäivien ohjelmaa. Siitä vaan sitten, pitkän päivän jälkeen nukkumaan - iltarukouksessa muistaen opetusministeriötä joka 4000 mk:n apurahallaan teki pian alkavan matkamme mahdolliseksi.

 

30.9.sunnuntai. (Iltapäiväjuna Helsingistä Moskovaan klo 15.30.)

Radion inssit eivät olekaan antaneet käyttöömme ensimmäistä saapunutta uutta Sony-matkanauhuria, joten joudumme ottamaan mukaan raskaan Nagran. Yhtäkkiä toteamme, että tarvitsemmekin mukaan toisen kevyen kasettinauhurin ja alkaa kiireinen Uherin metsästys - juuri kun iltapäiväjunan lähtöön on enää vajaa kolme tuntia. Paroni ei ole kotona, Esko Rosnell on kalalla (haukiapa tietysti!), Sarmannon Pekkiksellä ei ole, mutta lopulta tärppää; Sakari Kukko on myymässä vanhaa Uher-kasettinauhuriaan, joten se joutaa hyvin lainaksi. Itsellämme kyllä olisi reportteri-kela-Uher käytettävissä, mutta se on liian raskas. Mikrofoni kuitenkin sopii myös kasettimalliin, jos tyydymme mononauhoituksiin. Sovimme tapaamisesta rautatieasemalla, ostamme viimeiset kasetit, patterit jne. sekä painumme viime hetkellä junaan.

Matka alkaa vaisusti. Onneksi hytti on yläpeteiltään tyhjä aina Leningradin tuolla puolen olevalle asemalle saakka, joten tilaa on riittävästi. Vainikkalassa yritämme soittaa viimeiset automaattipuhelut kotiin, mutta suuntanumerot eivät pelaa, joten - hyvä on... Juuri ennen junan lähtöä sattuu toinen kommellus: Huomaan sattumalta tulliaseman ovessa julisteen, jonka mukaan viidensadan markan setelien maastavienti on kielletty. Koska tarkoitukseni oli Viipurissa tai Moskovassa vaihtaa pankissa suurehko summa rahaa, oli minulla pari viisisata-lappusta mukanani. Tuli hätä etsiä seteleiden vaihtaja. Rautatieaseman lippukassalla oli onneksi yksi viisisatanen uunituoreina kympin seteleinä ja toinen viisikymppisinä ja viisimarkkasina. Taskut pullottaen palaan junaan.

 

30.9. - 1.10.79 Rajanylitys tapahtuu kivuttomasti - paitsi että venäläinen tulli ihmettelee suurta äänilevymääräämme, joita omiemme lisäksi olemme saaneet radiosta ja Musiikin Tiedotuskeskuksesta. Kalevi näyttää propuskaa - YLE:n radio Armenialle lähettämän Telex-kopiota, josta selviää että viemme suomalaista musiikkia radio Armenialle.

Ilta on pimennyt Viipuriin saapuessamme. Viereisestä vaununosastosta kuuluu keskustelua; tullimiehet ovat löytäneet Moskovaan matkaavilta mustilta opiskelijoilta seteliruplia. Vilkas selvittely jatkuu vielä laskeutuessamme junasta kohti juuri avattua valuutanvaihtotoimistoa, josta saamme oman rahanvaihtomme suoritettua.

Kello on kai jo yli puolenyön, kun juna pysähtyy jossain Leningradin esikaupunkialueella. Paikalliset matkustajat täyttävät junan viimeiset vapaat paikat.

Hyttiimme työntyy kaksi luonnontieteilijöiksi osoittautuvaa moskovalaista, jotka palaavat Leningradissa pidetystä biologien konferenssista. Toinen heistä puhuu englantia paremmin - hän on biofyysikko, joka työskentelee Moskovassa alan instituutissa. Kysymme, mitkä olivat konferenssin tärkeimmät aiheet. Vastaus: hyvät ruokailutottumukset ja toisaalta syöpä. Keskustelu sivuaa Suomen Karjalan asukkaiden keskuudessa tehtyä sydäntautitutkimusta ja päätyy klooneihin sekä uusien mikrobiologian keksintöjen mukanaan tuomiin moraalisiin kysymyksiin. Kaikki alkavat väsähtää. Seuraavan kerran lähtee juttu liikkeelle vasta aamulla juuri ennen Moskovaan saapumista.

 

1.10 Kolea maanantai-aamu Moskovan rautatieasemalla. Kello on 10.30, Kalevi Sorsa neuvottelee parhaillaan Brezhnevin kanssa jossain lähellä samassa kaupungissa. Minä istun puolestani Metropolin aulassa odottamassa tietoa siitä, mihin hotelliin majoitumme ensi yöksi.

Paikallinen Intouristin edustaja ei löydä hotellivaraustamme mistään. Auto tilataan kuitenkin ja ensimmäinen yrityksemme tapahtuu hotelli Metropolissa. Ei onnistu. Seuraavassa hotellissa ehdimme jo ruveta syömään aamiaista, kun saamme tiedon majoittumisesta hotelli Intouristiin. Asia on pihvi. Pääsemme vihdoin omaan huoneeseen hammaspesulle ja suihkuun. Sitten alkaakin puhelimen veivaaminen. Moskovan radioon emme enää yritäkään, koska päivä on jo ehtinyt yli puolen. Yritämme vain saada kiinni Moskovassa asuvia suomalaisia tuttuja ja toisaalta paikallisia muusikoita, joita olen aikaisemmin tavannut. Sitten tärppää; Uuden Suomen kirjeenvaihtaja Jyrki Koulumies on kotonaan so. työssään - toimituksen telex-laitteet ovat työhuoneessa. Sovimme tapaamisesta Kalin-prospektin Melodia -äänilevymyymälän ulkopuolella. Odotellessamme löydämme folklore-osastolta lähes parikymmentä kiinnostavaa levyä - joukossa mm. vietnamilaista kansanmusiikkia. Ostamme ne pois. Pian näkyykin sininen Mersu kääntyvän läheiselle pienelle sivukadulle. Kysyn, missä Suvorovski-bulevardi sijaitsee, sillä siellä asuu Melodia-orkesterissa soittava tenorisaksofonisti ja säveltäjä Aleksei Zubov perheineen. Paikka sijaitsee matkan varrella. Jätämme muutaman jazzlevyn ohella viestin, milloin saavumme paluumatkalla Moskovaan voidaksemme mahdollisesti tavata. Tämän jälkeen ajamme Jyrkin kotiin. Kaukokirjoittimien ja TV:n joukossa on Sony TV-kasettinauhuri sekä pöydällä iso kasa TV-kasetteja Suomesta joutoiltojen ratoksi. Huoneet ovat täynnä telex-sanomia, Tassin uutisia ja päivälehtiä.

Samana iltana hänen on vielä mentävä kansainväliseen saunakeskustelu-iltaan, jossa eri maiden ihmisiä kokoontuu juttelemaan maailman tapahtumista. Syötyämme parsaa ja simpukoita vihreän makaronin ja punaviinin kera onkin jo aika lähteä hotelliin päin.

Yritän  vielä soittaa säveltäjä Igor Brilille. Mistä syystä? Olen joskus saanut hänen osoitteensa Joe Davidowilta. Bril työskentelee Moskovan musiikkipedagogisessa instituutissa, jossa on tiettävästi myös jazzosasto. Ja mikä merkillisintä - törmäsin tuohon nimeen edellisenä iltana junassa. Mainitsemani biofyysikko oli ostanut Brilin pianojazzia käsittelevän uuden oppikirjansa Leningradista erästä ystäväänsä varten, sillä tuo kirja oli Moskovassa loppuunmyyty.

Puhelinsoittoni ei kuitenkaan johda mihinkään - Bril ei ole tavattavissa. Luovumme enemmistä yrityksistä ja askeleet suuntautuvat kohti valuuttabaaria. Bändissä on kerrassaan erinomainen rumpali - eri mies kuin joku (2) vuosi sitten ollessani Nils-Aslak Valkeapään kiertueella tässä samassa baarissa. Muistaakseni tuo sama kansanmusiikkiyhtye oli jo silloin täällä soittamassa.  Bändin ollessa tauolla käyn vähän kokeilemassa kitaraa, kerron mistä olen ja vaihdan pari sanaa rumpalin kanssa. Hän ei kuitenkaan tunne Jerevanissa yhtään muusikkoa, joten siltä osin täytyy vain jäädä odottamaan, mitä tuleman pitää.

 

2.10 - tiistaiaamu

Herätys ei toimi. Painumme ilman aamiaista (Moskovan) lentokentälle ja huomaamme koneen lähtökuulutuksen vasta kolmannella kerralla. Lento tehdään 11000 metrissä pilvien yläpuolella, joten maisemissa ei ole katselemista. Vasta vähän ennen Jerevania alkaa alhaalta pilkahdella esiin ruskeata vuoristoylätasankoa ja pian sen jälkeen oikealla taivaanrannassa tuo kuuluisa Ararat-vuori, joka sijaitsee kylläkin Turkin puolella. Reijo Nikkilä on jo edellisenä päivänä Moskovasta käsin varmistanut, että radio Armenia on tietoinen tulostamme. Sama varmistus on tehty myös Inturistin toimesta, joten auto onkin meitä kentällä odottelemassa. Siitä vain suoraan hotelli Armeniaan Lenin-torin reunalle aivan kaupungin keskustaan. Tulemme tapaamaan radion ihmiset vasta seuraavana päivänä, joten nyt on aikaa asettautua kaikessa rauhassa hotellihuoneeseen ja levitellä tavaransa seuraavaa paria viikkoa varten. Askon patjat, Koneen hissi ja Topman-kengät berioskamyymälässä. On siis jotain tuttuakin. Emme lähde hotellista enää kaupungille, vaan illastamme hotellin kafe-puolella. Varsinainen ravintola on tietenkin täynnä turisteja, joten musiikkikin on sen mukaista, mutta kafe-puolen yhtye soittaa huomattavassa määrin armenialaista kansanmusiikkia. Yhtyeen rumpali on tullut paikalle jo pari tuntia ennen soiton alkua. Katselemme mielenkiinnolla, miten hän alkaa selvittää pikku tuiterinsa syömällä ainakin kolmen miehen annoksen vihreitä ruohoja, vihreää -  mutta maultaan tulipunaista - pippuria, shaslikkia, ohutta paikallista leipää ja varmuuden vuoksi vähän shampanjaa palan painikkeeksi. Kuin ihmeen kautta hän näyttää soiton alkaessa täysin kunnossa olevalta. Siihen mennessä on jo käynyt selville, keitä me puolestamme olemme, joten orkesteri soittaa skarppina. En voi vastustaa kiusausta mennä mukaan. Illan mittaan käyn kokeilemassa sopeutumista armenialaiseen kansanmusiikkiin kolmen neljän kappaleen verran. Välillä jo haemme hotellihuoneesta Nagran matkan ensimmäisiä äänitteitä varten. Kaikilla on hauskaa ja Kalevilla on täysi työ tulkata kysymyksiäni oman puheensa lomassa. Kutsumme bändin urkurin vielä keikan jälkeen huoneeseemme lahjoittaaksemme hänelle kaksi LP-levyä ennen illan päättymistä.

 

3.10. keskiviikkoaamu.

Puoli kymmeneltä soi puhelin, ja lempeä naisääni kertoo saksaksi olevansa Radio Armeniasta ja odottavansa meitä alakerrassa. Koska olemme vasta heränneet, sovimme kuitenkin tapaamisesta tuntia myöhemmin uudelleen. Nopea suihku sekä aamiainen, ja niinpä olemmekin sitten eteisaulassa odottamassa isäntiemme.

Ilmenee, että kysymyksessä ovat radion ulkomaalaissuhteiden pomo ja hänen sihteerinsä, jotka vievät meidät radiotalolle - korkeintaan  kilometrin päässä vuorella sijaitsevista valtavista radiomastoista. Taloon vaihdetaan parhaillaan uusia ovia. Puikkelehdimme rakenteiden läpi toimistohuoneeseen, jossa virallinen ohjelma alkaa.

Käymme läpi radion lähettämän telexin, jossa toivotaan meille järjestyvän mahdollisuudet seuraavan viikon kansanmusiikkijuhlien pääsylippuihin, toivomus saada kuunnella useita päiviä radion omia kansanmusiikkinauhoitteita sekä lopuksi mahdollisuus tavata alan ihmisiä ja seurata ehkä muusikkojen studiotyöskentelyä. Radion kansanmusiikkiosaston johtajan huoneessa sama telex käydään uudelleen läpi ja asiat lähtevät rullaamaan. Se merkitsee seuraavalla viikolla täysiä pitkiä päiviä studiossa ja konserteissa.

Ulkomaansuhteiden johtaja on uskomaton mies; hän tuntee tasovaatimukset, jotka maailma asettaa Radio Jerevan -vitseille pitäen tuota tasoa tiukasti yllä. Omaan kotiinsa hän vie meidät ilmoittaen meidän olevan matkalla hänen rakastajattarensa asunnolle salaiseen tapaamiseen. Katuvilinässä ajaessaan hän kertoo heidän kommunistien rakastavan punaista ja ajavan siksi aina punaisia valoja päin. Tästä pelästyttyämme hän kertoo tarinan muusikosta, joka kiireisenä ~miehenä vaati tilauksen hautajaismusiikista kuukautta ennen omaisen kuolemaa. Jne. loputtomiin...

Hän on tavannut Aimo Haapasen YLE:stä täällä, ollut itse Suomessa pari kuukautta joskus -66 ja sanoo armenialaisten rakastavan suomalaisia ja Suomea.  Erityisesti hän on ihaillut arkkitehtuuria - niin Alvar Aaltoa Helsingissä kuin Eliel Saarista USA:ssa. Juotuamme hänen kotonaan espressokahvit ruusunmarjaliköörin kanssa alkaa varsinainen tutustumis-ajelu. Kuljemme läpi Jerevanin miljoonan asukkaan kaupungin erääseen esi- tai naapurikaupungin ravintolaan, jossa alkaa tämän kuuden hengen seurueen ruokailu:

Salaatit ovat vihreitä kasvislehtiä, joista toinen maistuu ikään kuin anikselle, lohifileen näköistä kalaa, lihapalasia, vahvaa, hyvin vahvaa juustoa, tomaattipalasia sipulin ja - mikä pahinta - vihreän pippurin kera. Kolme eri kertaa nousen puoliksi ilmaan maistellessani tuota vaaleanvihreää tappaja-ainetta, jonka maku lievennetään konjakilla, vodkalla, hedelmämehulla tai mineraalivedellä - kukin makunsa mukaan.

Pöytään tulee pääruokia: ison häränfileen kokoiset lampaanpalat paistettujen tomaattien ja paistetun pippurin kanssa. Vauhti alkaa hidastua, koska välillä on maljannostopuheita ja - tietenkin - kaskuja. Loputon määrä kaskuja, jotka sivuavat Kaukasian kansojen ystävällistä veljesvihaa kulkien - uskallettujenkin juttujen kautta - tankkaamis-vitseihin, jotka lähtevät liikkeelle Kalevin kirjoitettua tuon kuuluisan suomenkielen sanan "epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkään" paperille ja pyydettyä johtajaa lukemaan sen.

Lammas syödään käsin. Vatsani alkaa jo pullottaa, joten kauhistun, kun tarjoilija kantaa kaksi uutta vatia pöytään. Niissä kummassakin on noin kiloiset lahnan näköiset paistetut kalat, joista meille leikataan kookkaimmat palaset keskeltä. Eikä auta kuin ruveta talikoimaan.

Tuntuu mahdottomalta, että armenialaiset  olisivat köyhempiä kuin gruusialaiset, vaikka näin annetaan ymmärtää.

Totean vähitellen. ettei reissulla kannata olla liian utelias gruusialaisen tai azerbaidzanilaisen kansanmusiikin suhteen. Tapaammehan heitä erikseen festivaalien aikana - erityisesti mugam-jazzpianisti Wagif Mustafa Zaden, jonka levyn sain jo vuosia sitten Moskovasta.

Kala ei mahdu enää kokonaan vatsoihin, joten tähän saakka syrjässä olleet viinirypäle- ja aprikoosikulhot siirretään keskemmä ja lautaselleni nostetaan kokonainen terttu. On aika ojentautua pöydästä.

Minne menemme? Menemme ravintolan keittiön läpi yöklubin puolelle, vaikka on vasta iltapäivä ja olemme jo uurastaneet aterian parissa pian neljä tuntia. Klubi on muuten tyhjä, mutta keskimmäinen kukitettu pöytä on katettu - kenellepä muulle kuin meille - ei ruokakulhoilla vaan espressokupeilla ja shampanjalaseilla. Levyautomaatista jytää tällä kertaa kansainvälistä folklorea. Eikä jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua seurueen naisväen kutsua tanssilattialle. Parin tanssin jälkeen asetumme kuitenkin täytettyjen kahvikuppien ääreen. Tilaisuus ei onneksi kestä täyttä tuntiakaan, kun ohjelma taas jatkuu. Otamme tällä kertaa toisen auton ja ajamme kohti vuoristoa. Vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitsee noin 1500-luvulta peräisin oleva autio pikku kirkko lisärakennuksineen karun vuoristomaiseman kupeessa - yläpuolella muinainen pakopaikaksi tarkoitettu luola. Kauempana jutaa yksinäinen paimen satapäisen lammaslauman kanssa vuoren nurmikkoista karua rinnettä.

Kirkkorakennukset ovat tyhjiä - ei ole lipunmyyjää, ei ketään, mutta ihmisten pöydille jättämät kynttilät palavat muutoin pimeissä huoneissa, joten muitakin vieraita on siellä päivän aikana käynyt.

Sopiva rauhallinen päätös hilpeälle päivälle, jolloin on herännyt kysymys: Kumpi tekee kipeämpää - nauraa kuollakseen kyyneleet silmissä vaiko syödä  kuollakseen kyyneleet silmissä - jos ei muusta  niin pippurista.

Ajamme luostarista takaisin. Tie on niin kivikkoista, että ainoastaan Kainuun kalareissujen pahimmat metsäautotiet pärjäävät sille. Porotokkien sijasta joudumme pysäyttelemään tietä ylittävien lehmälaumojen edessä. Autoa ajavalla asianajajalla oli pikari mukanaan. Tarkoitus oli alunperin ottaa paukut paikallista pontikkaa jostain talosta, mutta sitä ei löydy, joten pikarin käyttö supistuu veden kaatamiseen likaantuneeseen tuulilasiin.

Matkalla kaupunkiin yö jysähtää päälle. Eteläisellä taivaalla täysikuu. Pimeys tulee hetkessä ja mustana, niin kuin se on aina etelässä tehnyt. Pieni tovi hotellin baarissa päivän tapahtumia kelaten ja sitten syvään uneen.

 

4.10. torstai

Olemme sopineet tapaamisesta klo 10 tulevan puhelinsoiton jälkeen. Emme luota herätyksiin, ja Kalevin taskulaskimessa oleva herätyskello alkaa aamusoittonsa täsmällisesti. Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulu, vaikka tulimme aamiaiselta ajoissa päivystämään.

Mietiskeltyämme puhelimen hiljaisuutta tajuamme yhtäkkiä, että muutimme edellisenä päivänä huonetta. Tässä uudessa vanhan tyylin huoneessa ovat toivomamme televisio sekä jääkaappi. Huoneisiimme on suorat puhelinnumerot, ja isäntämme ovat turhaan yrittäneet soittaa edelliseen huoneeseemme - kenenkään heitä oikaisematta.

Tulee vapaapäivä. On aika 1ähteä tutkimaan kaupunkia. Kävelemme pääkatua pitkin kohti vuorenrinteellä seisovaa Äiti-Armeniaa, patsasta jonka alapuolella on kirjallinen museo Materdaran. En  tähän mennessä ole ennen nähnyt niin vanhoja hengellisiä ja tieteellisiä kirjoituksia (ajanlasku, tähtitaivas, geometria jne.) kuin noissa lasikaappipöydissä olevat armenian-, arabian- ja hebreankieliset kirjat ja papyruslehdet - joukossa valtava määrä keskiaikaisia väripiirrosevankeliumeja. Yksi ainoa sivuaukeama on vaatinut tekijältään viikkojen, kenties kuukauden työn.

Kävelemme hotelliin takaisin ja otamme taksin Berioshkaan. Siellä ei ole mitään erityistä, mutta vieressä sijaitsee suurelta näyttävä levyliike ja heti takana soitinmyymälä. Päätämme palata asiaan, sillä nyt ne ovat kiinni. Puikkelehdimme autojen lomitse kadun toiselle puolelle, jossa taksimme odottaa. Mutta siellähän toissaillan rumpaliystävämme huitoo meille kättään. Hän haluaa tarjota kahvit. Kahvin lisäksi ilmestyy vielä shampanjapullo, tuoremehua jäiden kera sekä jäätelöannokset. Hän haluaa välttämättä tarjota meille sen aikaa, kun kaupungin parhaaksi esitelty levymyymälä pitää iltapäiväsiestaa. Istuessamme käy myös  selville, että hän itse asiassa opiskelee konservatoriossa pianonsoittoa, mutta töikseen soittelee iltaisin lyömäsoittimia kapakassa. Tämä selvittääkin sen, miksi hän toissa iltana siirtyikin parin sävelmän ajaksi pianoon ja varsinainen bändin urkuri rumpusetin taakse homman toimiessa aivan erinomaisesti.

Liikkeen auettua ostamme sieltä kaikki mahdolliset kiinnostavilta näyttävät kansanmusiikkilevyt. Rumpali ostaa  niitä myös 5-6 ja lahjoittaa ne meille. Olen aina todennut, että yksityiset ihmiset uhraavat lahjoihin suhteellisesti ottaen enemmän kuin mikään virallinen laitos missään päin maailmassa. Tämä pätee ainakin muusikoiden ammatti-kuntaan.

Päivän pitkät kävelyt vievät veronsa. Annamme illalla rumpalille Unisonon älppärin ja käyn taas soittamassa bändin kanssa 'Kuolleet lehdet'. Mutta olemme liian väsyneitä istuaksemme koko iltaa kafe-ravintolassa. Yritämme kuitenkin  seuraavalla viikolla järjestää jamit, joissa tarjoutuisi tilaisuus opiskella armenialaista kansanmusiikkia käytännössä. On oltava tarkkana, sillä urkurin mukaan Armeniassa on kolmenlaista musiikkia: estraadimusiikki, armenialainen kansanmusiikki ja azerbaidzanilaisvaikutteinen sekamusiikki, jota trilleineen hän ei pidä edes musiikkina. Täytyy siis varoa azerbaidzanilaisten vaikutteiden läpitunkeutumista, mikäli ryhtyy soittamaan heidän kanssaan. Valuuttabaarista käymme ostamassa korin olutta, koska meillä nyt on jääkaappikin ja aikaa monta monta päivää jäljellä. Baarin TV:ssä esitetään juuri Breshnevin saapumista DDR:ään, mutta hotellihuoneeseen tultuamme näemme, että kakkoskanavalla esitetään filmiä Kirgisiasta tai Jakutiasta. Emme ole ihan varmoja, mutta soittimina ovat ainakin Temir-Komuz - ei siis suuharppu-komuz vaan näppäiltävä kielisoitin, josta tulee yllättävän samankaltainen ääni kuin suuharpusta, tuosta myös pohjoisten kansojen keskuudessa yleisestä soittimesta. Filmi päättyy shamaanin manaukseen. Milloin näkisimme tuollaisia ohjelmia kotimaan TV:ssä? Siinäpä miettimistä ennen makuulle menoa.

 

5. 10.

Perjantaiaamu pelkkää puhelinsoiton odottelua. Painun torin toisella puolella olevaan historia- ja taidemuseoon. Vanhoja asuja, ikivanhoja kivipiirroksia ja -kirjoituksia, pyhiä esineitä, kansallispukuja sekä sota-aiheisia maalauksia. Yläkerrassa valtion taidegalleriassa uskomattoman hienoja taideteoksia.

Tavarataloista ei kuitenkaan löydä juuri mitään aitoa armenialaista tavaraa, jota haluttaisi ostaa ja tuoda Suomeen. On sateinen päivä. Kesän helteet ovat kuulemma juuri päättymässä, lämpötilakin on laskenut alle 20 asteeseen.

Vierailemme myös kansantaiteen museossa; lasten piirustusten lisäksi siellä on vain kaksi kankaankutojaa kangaspuiden ääressä.

Tapaamme kahvilan pianistin ja vahvistamme yritykset järjestää yhteinen jamitilaisuus armenialaisen kansanmusiikin merkeissä joskus ensi viikolla. Päivä sujuu hieman tyhjäkäynnillä, sillä mitään erityistä ei tapahdu. Illalla kirjoitamme viitisenkymmentä postikorttia eri puolille maailmaa. Pyydämme palvelutoimistoa välittämään tiedon huoneemme numeron muuttumisesta radiolle, sillä radiosta on luvattu toimittaa liput ensimmäiseen festivaalikonserttiin.

 

6.10. lauantai.

Ei sada enää. Radion väki ei vieläkään ole ottanut yhteyttä. Työmme radiossa piti kylläkin alkaa vasta maanantaina, mutta konserttiliput pitäisi saada jo tänään. Vatsa on alkanut tottua paikallisiin ruokiin. Eilen syömämme kufta boshbash -keitto oli maukasta, hieman seljankakeittoa muistuttavaa.

Lähden tutustumaan kaupunkiin; kolhoositori, jonka hedelmä- ja vihanneskaaoksen keskellä erään myyntipöydän takana kohtaan hunnutetun nuoren naisen pistävän katseen. Toinen myyjä työntää avatun granaattiomenan käteeni. Pöydät tulvillaan vihreäkuorisia appelsiineja (joita viimeksi olen syönyt vain Kuubassa), paprikaa - punaista ja vihreää, vihreää pippuria tuoreena tai marinoituna, nyrkinkokoisia retiisin näköisiä juureksia, maissintähkiä, perunoita, sipuleita, suuria vadelma-sangollisia, viinirypäleterttuja, oranssinpunaista maustejauhetta juomalaseittain, vesimelonivuoria, keltaisia sitruunoita, punaisia tomaatteja, vihreitä kurkkuja, kaikkea mitä maa, aurinko ja maanviljelijät yhteisvoimin kasvattavat.

Kävelen läpi eräänlaisen köyhälistökaupunginosan. Ei voi välttyä näkemästä, että toiset asuvat selvästi huonommin kuin toiset. Ero on kylläkin myös siinä, että kerrostaloasukkailla ei ole omaa puutarhaa, ei ehkä myöskään aivan yhtä paljon tilaa. Pitkän patikoimisen jälkeen saavun Lenin-kadun pääkauppahalliin.

Kaiken edellisen lisäksi siellä myydään tuoreita eläviä kaloja suoraan altaasta, eläviä kukkoja suoraan korista tai jaloista riiputettuina, kaikki kuviteltavissa olevat vihreät kasvikset siististi niputettuina, ruohosipulit päällimmäisinä, omenat ja laatikoittain kynittyjä kanoja, broilereita.

Yhtään ainoaa ymmärrettävää sanaa ei korva tallenna. Sanoja sinkoilee ilmaan arviolta 2 x 2600 sanaa sekunnissa. Hallin päästä kuunneltuna tuo kielten vuori kuulostaa kirkkorukoukselta. Muistan lukeneeni tarinan siitä, että viiniköynnökselle on kumarrettava 40000 kertaa, ennen kuin se tuottaa hyvän sadon.

Päädyn Jerevanin kaupunginmuseoon. Alkupäästä löytyy nuolenpää-kirjoituksen ohella ikivanha fallos-kivipatsas sekä lyyraa esittävä piirros, puolesta välistä valtava jousi ja kemancha. Lopussa sijaitsee viimeisen lasikaapin syvennyksessä sähkökitara - taustanaan juliste maailman-rauhan puolesta. Tälle välille mahtuu maalauksia kaupunkilinnojen valloituksista, miekkoja, pistooleita, kypäriä, kilpiä, painokoneita, lentolehtisiä, kirkkoja, luostareita ja pohjalla kaiken kattava, kaiken juurena oleva kansan elämä olkikattoisissa majoissaan. Maailmanhistoria on sotien historiaa, kuninkaiden historiaa, uskonnon historiaa. Ne kaikki ovat mahdollisia vain, koska ihmiset, kansa, ovat raataneet pelloillaan, hoitaneet vuosituhantisia viinitarhojaan ja paimentaneet lammas-laumojaan.

Kansantaiteen museo sisältää etupäässä puisia, kivisiä ja kankaisia veistoksia. Puut ovat halkeilleet, mutta elämän jälki näkyy. Materiaali on antanut periksi vahvemman voiman, ihmiskäden ja työkalun edessä. On jykeviä hahmoja, mutta on myös ruukkuja, jotka on päällystetty kauttaaltaan tulitikun kokoisilla puupalasilla; jättiläismäistä näpertelyä, jolle vetää vertoja vain Raamatun kirjoittaminen käsin - jokainen kirjain värein koristeltuna. Näistä päädytään suola- ja pippurinukkeihin - kansallisia hahmoja neliömillimetrin tarkkuudella koristeltuina.

Taidegalleria - kokoelma maalauksia etupäässä viime vuosikymmeniltä; Sieltä löytyvät armenialaiset Picassot, Royaltit, Kleet, Van Goghit, Matisset, Chagallit, Dalit, Rousseaut, kubistit ja abstraktin tyylisuunnan edustajat vieri vieressä. Mutta on jotakin, joka mietityttää: Joukossa ovat suorat kansankuvaajat, paikalliset niilo-hyttiset, joiden töistä uhkuu maan maku, kaunistelematon totuus, työ joka tekee todellisen uskottavaksi - mutta vain sen kautta, että ensin on käännetty todellinen illuusioksi. Tämä ikuinen taiteen taikatemppu... Tyylisuunta ei merkitse siinä vaiheessa mitään, koska... jne. Sanat eivät riitä kertomaan... Huomio kääntyy 4-5 m2:n kokoiseen teokseen, jossa on pelkästään hyvin pukeutunut kansanjoukko - etupäässä miehiä - ilman päitä mutta kravatit kaulassa jokaisella.

Lähden eteenpäin. Pysähdyn musiikkiopiston eteen kysyäkseni, löytyykö museota, jossa olisi kansansoittimia. Ei, mutta sen sijaan löytyy joukko konservatorion opiskelijoita, joista yksi soittaa skrilkaa, violaa ja iltaisin hankkii leipänsä Cinema Russian baari-ravintola-tanssisalin urkurina. On iltapäivä ja aika sopii hyvin jammaamiseen. Valittavanani on kaksi kitaraa, kokeilen puoliakustisella. On pakko soittaa kun soitin on kerran lyöty kouraan. Kahden kolmen soinnun popbiisejä toinen toisensa jälkeen loputtomiin, välillä pöydän ääressä marjamehua ja keskustelua jopa kynän ja paperin avulla, koska pätevää tulkkia ei vielä tahdo löytyä. Aika vierähtää iltaan, jolloin musiikin jo pitäisi alkaa soida virallisesti. Pojat vaativat yhä uudestaan mukaan. Vaihdan kitaran "armenialaiseen Gibsoniin", lätkäkitaraan, jota he pitävät äskeistä puoliakustista huonompana, mutta josta pidän itse enemmän sekä otelaudan että saundin vuoksi. Ainoa sävellys, jonka oikeastaan osasin ennestään, oli Herbie Hanckockin "Chameleon". Ihmisiä kertyy soittolavan ääreen yhä enemmän.

Tauon aikana tulee vanhempi viiksiniekka naapuripöydästä, osoittaa vaakasuoralla etusormellaan kaulaansa ja vinkkaa minua tulemaan pöytäänsä. On aika ottaa "pohjanmaan kautta". Epäröin ensin, koska en tunne tapoja, mutta asia näyttää olevan ok. Ystävyys Suomen ja Armenian välillä vahvistetaan jälleen konjakilla, vodkalla, omena-viipaleilla, suklaalla, suudelmilla ja halailuilla. Vyötaskuani osoitellaan ja kysellään, onko siellä ase. Minun on pakko avata se, jolloin ison linkkuveitsen omaava naapurini alkaa välittömästi tutkia sen sisältöä. Pöydälle nostetaan Malborot, sytytin - hammastikut ja kampa eivät kelpaa - ja kynät, joista YLE:n nimellä varustettu kiinnostaa. On jälleen maljan hetki, jonka jälkeen alan etsiskellä savukkeensytytintäni. Viiksiniekka puhkeaa nauruun ja osoittaa taivaalle: "Sputnik". On turha enää ruveta kyselemään tavaroidensa perään, ne ovat ystävyyden hinta. Pyydän poikia pelastamaan minut jotenkin pöydästä - paras keino on mennä soittamaan. Kova meininki...

Parin kappaleen jälkeen levähdän, jolloin nahkatakkinen nuorehko vanhempi mies tulee juttusilleni. Pyytää orkesterin takahuoneeseen ja aloittaa huonolla englannilla kysymysten sarjan. Siinä vaiheessa kun hän kuulee minun olevan täällä yhteistyössä radio Armenian kanssa, muuttuu hän kohteliaaksi ja sanoo välittömästi asian olevan selvän. Siviilipukuinen poliisi, jolta pyydän nimikirjoituksen - muistaakseni ketä kiittää asiallisesta kohtelusta (kuulustelusta). Menen istumaan vielä salin puolella hänen viereensä ja kysyn suoraan epäilykseni hänen poliisintehtävistään. Hän nyökkää hieman vaivautuneesti, mutta meno jatkuu entisenlaisena.

Illalla hotellissa tapaan Kalevin, joka on päivällä löytänyt etsimämme etnografisen museon. Se sijaitsi ainakin 60 km kaupungin ulkopuolella, joten ei ihme, ettei kukaan sitä tietänyt. Matkan hyöty oli se, että tiedämme tar-soittimesta paljon enemmän kuin ennen, vaikka molemmat omistamme tuon kahdeksikon näköisen, äärettömyyden symbolia kuvastavan kielisoittimen.

 

7.10. sunnuntai.

Ei vieläkään yhteyksiä radioon - puhumattakaan luvatuista konserttilipuista. Kalevi varaa liput reseptionista illan konserttiin ja minä puolestani käyn tapaamassa soittajatovereitani lahjoittaakseni heille Johnny Winterin tupla-LP:n. Ja jälleen tutkimusmatkoille...

Auto vie meidät Jerevanista lounaaseen ohi lentokentän. Ensimmäinen pysähdyspaikka on vanha kirkko. Osumme juuri oikeaan aikaan: Täydet jumalanpalvelusmenot; munkkeja mustat hiipat päässään, suitsukkeiden  ja satojen kynttilöiden savu, sähköurut ja ammattilaiskirkkokuoro yli 500  vuotta vanhan kivikirkon sisällä. Sivuholvissa Marian kuvalla päällystetty marmoriarkku, kattomaalauksia. Ulkona lasi-ikkunaiset entisöidyt ikivanhat haudat kylkiluineen, lonkkanivelineen ja yläleuan hampaineen. Pääkalloista ei jälkeäkään. On kysymyksessä vanhojen ruumiiden uudelleensiunaaminen. Kirkon etuovella odottaa kaksi hääparia vihkimistään. Vieraileva pääpappi astuu mustaan suureen Tshaikaansa ja väki alkaa hajaantua.

Kirkolla menee tässä maassa kenties paremmin kuin Suomessa. Syykin on selvä: huipputeologit ovat niin älykkäitä ja paljon kokeneita ammattiväittelijöitä, että keskitason professoreilla on kuulemma todella kuumat paikat päästäkseen voitolle elämän peruskysymyksiä käsittelevissä keskusteluissa.

Uudempi hautausmaa kirkon takana... Kiveen veistetyt valokuvat hautakivissä, puoliksi romahtanut kirkon alkuajoilta oleva siunauskappeli lukittuine rautaportteineen, sisällä avatut arkunpuoliskot. Joudumme astumaan hautakivipaasien yli päästäksemme kadulle takaisin.

Seuraava paikka onkin varmaan pääluostari (Vasta myöhemmin olen lukenut Gurdjieffin etsineen vastauksia yliluonnollisiin kysymyksiinsä tuosta  samasta luostarista, Eschmiazdinista, joka on sikäläisen kristinuskon pääkeskus) - ainakin prameudestaan päätellen. Äsken näkemämme pääpapin kaapu vilahtaa  porttikäytävässä seurueen saattelemana.

Valtavan luostarialueen pääkirkkoon on kerätty kaikki se, mitä ei vuosisatojen ja -tuhansien aikana ole hävitetty: kymmenittäin piispansauvoja, joista jokainen on vaatinut ainakin puoli ihmiselämää työtunteina millimetrinohuine metallikoristuksineen, lasi- ja luupäineen, helmiäis- ja jalokivikoristeineen - puhumattakaan valtavan kokoisista ehtoollispikareista, pyhien kirjojen metallikaiverretuista kansista, päähineistä, kruunuista, hiipoista, kaavuista... Jonkun on täytynyt jäädä vastaavasti tosi köyhäksi, jotta noiden rikkauksien kerääminen on voinut olla mahdollista. Esineistön arvoa ei voi mitata rahassa, koska monet noista sadoista pyhäinjäännöksistä ovat varmuudella vaatineet usean ihmiselämän työn.

Paluumatkalla tajumme, että Ararat-vuori on koko ajan ollut näkyvissä. Autereisessa ilmassa en edes tajua aluksi, kuinka loputtoman korkealle pitää todella katsoa. Olen luullut huipun olevan yksinäisen pilvenhattaran muuten pilvettömällä taivaalla. Autonkuljettaja ei pysähdy tien viereen, vaan ajaa suoraan vanhan katedraalin raunioille. Vuori näkyy edelleen tuskin havaittavasti mutta riittävän selvästi tajutakseni näkeväni jotain mielettömän suurta - juuri niin suurta, että se voisi lyödä leimansa kokonaiselle ihmiselämälle, ehkä jopa heimojen, kansojen elämälle lumisten huippujen juurella.

Zvartnots-katedraalin rauniot pohjautuvat keskiajalle: valtava, alunperin kolmikerroksinen, kymmeniä metrejä korkea kirkko, joka on yhtäkkiä romahtanut mutta kaivettu vuosisadan alussa esille.

Toisten maiden historia on joka hetki silminnähtävästi esillä - kaikki aikakaudet samassa maisemassa. Tämä on mahdollista vain maanviljelyksen ja kiven avulla. Suomalainen metsästäjä- ja puukulttuuri on tuhoutunut täydellisesti ajan saatossa.

Tuskin saan ainuttakaan kunnon kuvaa Araratista, joka häämöttää taivaalla 50 km:n päässä Turkin puolella. Paluumatkalla tien varressa on lammaskauppa käynnissä: yhtä nostetaan juuri henkilöauton tavarasäiliöön, toisen päällä istuu hajareisin mies iso puunuija kourassa.

Illalla kuuntelemaan Gruusian lapsikuoroa ja lapsitanssiryhmiä. Tanssijoita säestävät baraban-rummut ja kaksi hanuria. Normaalin pukuloiston lisäksi huomiota herättää lapsikuoron lähes täydellinen sointupuhtaus maailman soinnullisesti vaikeimman kansanmusiikin parissa. "Pikku-Salhino" -ryhmä esittää instrumentaalimusiikkia huilulla, barabanilla ja kahdella panduralla (?). Sitten pikkutyttö johtamassa kuoroa tai laulamassa krimanchuli -ylä-ääntä. Joukko alle 10-vuotiaita tanssijoita - poskettoman hyviä, isompien poikien tanssi mustat karvalakit päässä, mustat takit polviin saakka ulottuvine hihoineen, mustat housut, mustat polviin saakka yltävät nahkasaappaat.

Hotellissa maistuvan yöunen keskeyttää raivokas puhelinsoitto neljän maissa yöllä. Puhelu Suomesta, jota ei edes oltu luvattu välittää ilman etukäteen maksettua talonkia. Jatta on valvonut lähes koko yön odottaessaan tuota Kalevin puhelua. Loppuyö rauhatonta pyöriskelyä.

 

8.10.maanantai.

Lähden noutamaan lippuja azerbaidzanilaisen Wagif Mustafa-Zaden konserttiin; Jazz-Mugamin nimellä mainostettu yhtye: Zade pianossa, lisäksi kitara, basso ja rummut, Zaden vaimo laulaa ja spiikkaa. Lippuluukku aukeaa vasta klo 11, joten menen kadulle odottamaan. Kamarimusiikkisalin ulko-oven edessä seisoskelee epäilyttävästi soittajan näköisiä nuorukaisia. Koska olen päättänyt tavata Mustafa-Zaden ja vaikka hänen näköistään ei joukossa ole, päätän ottaa selvää keitä he ovat. Hekin ovat silloin tällöin pälyilleet minuun päin, joten menen lähemmäksi ja kysyn. Ilmenee, että kysymyksessä on Erebuny -kamarirockyhtye, joka on juuri lähdössä kiertueelle maaseutukaupunkeihin Gorisiin, Jermukiin, Sisianiin ja Asispekoviin, mutta bussi ei ole vielä saapunut.

Kello yhdentoista jälkeen paikalle ilmestynyt radiotekniikan opiskelunsa juuri päättänyt nuori kaveri auttaa minua saamaan liput ensimmäiselle riville keskelle. Kaivamme sähkökitaran konserttisalin portaikossa esille - ilman vahvistinta - ja alkaa vuorotellen soittaminen. Jokainen esittää parastaan  ja saan kuulla komeita armenialaisia rytmisesti monimutkaisia lauluja, espanjalaistyyppistä musaa ja jammailun päätteeksi bluesia. Bändin johtaja Arman kiikuttaa minut kadun toisella puolella sijaitsevaan kirjakauppaan ja lahjoittaa ihka uuden Armeniaa esittelevän värikuvateoksen. Päätämme yrittää tavata Tallinnassa tammikuun alkupuolella, jolloin Erebunilla on siellä kahden viikon keikka. Saan bändin julisteen nimikirjoituksilla varustettuna.

Jatkamme juttelua, kunnes Zaden bändi saapuu harjoituksiin. Esittelen itseni sopien tapaamisesta konsertin jälkeen. Kaiken lisäksi ilmenee, että englantia puhuvan tulkki-Armanin eno on Armenian kansanmusiikkiyhtyeen johtaja Bezlarjan. Mikä yhteensattumien summa. Kun ravintolassa haluamme tarjota Armanille kahvit, hän melkein vedet silmissä vaatii itselleen oikeutta tarjoamiseen tilapäisestä huonosta rahatilanteestaan huolimatta.

Kalevi puolestaan on päivän aikana saanut kontaktin radioihmisiin ja ensimmäinen työpäivä alkaa. Aloitamme Komitasista, jota pidetään armenialaisen kansanmusiikin jälkimaailmalle säilyttämisen isänä. Jotkut nauhoituksista ovat 30~40 vuotta sitten tehtyjä ja saatu Pariisista tai Lontoosta. Jotkut ovat myöhempiä nauhoituksia. Komitas selvitti muinaisen nuottikirjoituksen systeemin, mutta vei salaisuuden mukanaan hautaan. Vielä on valtava määrä muinaista n. 1200-luvulta peräisin olevaa nuottimateriaalia, jota ei ole vieläkään pystytty kääntämään nykykielelle. Minkä elämäntyön onkaan tehnyt mies, joka on salaa lymynnyt pensaikoissa kirjoittamassa muistiin pellolla työskentelevien naisten lauluja. Tämä kaikki työ ja vaiva vanhojen Kulttuuritabujen vuoksi.

Useimmat kuulemamme nauhat ovat autenttista perusmateriaalia, joista sittemmin tehtyjä sovituksia esitetään radiossa - originaaleja ei. Iltapäivällä kuuntelemme tuota myöhemmin osittain kirkkomusiikiksi muuttuvaa laulumusiikkia.

Radiosta lähdettyämme näkyy Ararat melko selvästi myös kaupungin keskustassa. Syömällä hyvin valmistaudumme illan konserttiin. Wagif Mustafa - Zadea on amerikkalainen Willis Connover pitänyt yhtenä maailman parhaista jazzpianisteista. Kun saavumme konserttipaikalle, ovat harjoitukset viimeisillään menossa. Vihdoin sali täyttyy ja käyntiin lähtee avausnumero, ensimmäinen mugam-tahtilaji on 15/8! Vaikka tiesin Wagifin kovaksi pianistiksi, en ollut uskoa korviani kuullessani mitä kuulin. Joukkoon mahtui jokunen länsimainenkin trad. sävellys: Lady be good, The man I love, Spain jne. Tulevaisuudessa saamme kuulla Neuvostoliitosta todella kovia jazznimiä. Mustafa-Zade on yksi niitä harvoja, joiden lähtökohtana on erilainen kansanmusiikkikulttuuri kuin länsi-Euroopassa. Konsertin väliajalla käyn kokeilemassa kitaristin soitinta - toistaiseksi paras otelauta tapaamistani. Kolmetuntisen konsertin päätteeksi menemme yhtyeen johtajan huoneeseen hotelli Jerevaniin oluelle ja keskustelemaan.

Mugam ja jazz ovat lähellä toisiaan improvisoivan luonteensa vuoksi. Siksi jazzmugam. Mugam ei ole pelkkä asteikko - se on musiikin muodoista korkein, sitten tulee gruusialainen kuorolaulu ja mahdollisesti intialaiset ragat. Juuri muuta musiikkia ei sitten olekaan.

Mugameja on seitsemän, sillä koko maailmankaikkeus ja elämä perustuvat 7-järjestelmälle. Ragojen tapaan mugamit liittyvät päivän hetkistä yleisön ihonväriin. Naisille ei perinteisesti ole juurikaan soitettu. Kaksi ensimmäistä mugamia Wagif nuotintaa pääpiirteittäin. Muut ovat niin vaikeita, että täytyy syntyä, kasvaa ja elää Azerbaidzanissa ymmärtääkseen mistä on kysymys. (Muistan Kalevin kertoneen, että Tashkentissa teki Kajumoff aikoinaan 15 minuutin filmin salaa siitä, miten miehet tappoivat vaimojaan, veljet siskojaan ja sulhaset morsiamiaan kaupungin kaduille, kun huntupakko vallankumouksen jälkeen poistettiin.

Illan kuluessa Wagif lupaa käsin kirjoittaa kaikki seitsemän mugamia perusmuunnelmineen. Se vaatii ainakin kuukauden, mutta "virkaveljelle ei voi tarjota huonoa tavaraa". Tämä tapaaminen edustaa nähtävästi mielenkiintoisinta antia matkallamme, vaikka armenialaiset eivät pidä mugamia edes musiikkina vaan 'homojen lirutuksena'...

Lahjat on annettu, halailut vaihdettu, testattu mielipiteet parhaista jazzsoittajista kautta maailman - kuten yleensäkin muusikkojen tavatessa - ja antoisan päivän tapahtumat kerrattu kahden kesken hotellihuoneessa. Alkaa seuraavan päivän odotus vuoteessa. Toiveeksi jää saada Mustafa esiintymään joskus Suomessa esim. Porin jazzfestivaaleilla.

 

9.10. tiistai.

Täysi työpäivä radiossa. Kuulemme loistavan valikoiman kansanlauluja - esittäjinä useimmiten joku 70-80 -vuotias ukko nuoren miehen tenoriäänellä; Lejaman, Kokomare (räätäli yrittää kosia tyttöä, joka kieltäytyy, koska ei halua tehdä kahden töitä), nostalginen Arnos, hupilaulu kahdesta sydämestä ja assyrialaisen takamuksesta, Kalib Bahber - laulu siirtotyöläisistä, jotka istuvat suruissaan kaukana kotoa, fondynteko-laulu, häälaulu, maatyöläisten laulu Kuranskista, Armenian vanhasta kulttuurikeskuksesta, laulu ruususta, esimerkki eräästä tekstistä yli 60 murteen joukossa ja lopuksi isäntämme esittämä oma mieli-kansansävelmä.

Ruokatauolla hotellissa tapaamme Wagifin, joka tekee lähtöä takaisin Bakuun. Hän vahvistaa lupauksensa toimittaa mugamit ja lähettää levyjä sitä mukaa kun kiertueillaan niitä löytää. Panen merkille kullatut metallivahvikkeet mustien kenkien kärjissä...
(* Ps. W. Mustafa-Zade kuoli seuraavana talvena 79-80, joten en koskaan saanut hänen lupaamiaan mugam-nuotinnoksia.)

Iltapäivällä kansanmusiikki soi jälleen radiossa. Rankka työpäivä; emme edes jaksa lähteä syömään ennen Armenian valtiollisen kuoron, tanssiryhmän ja kansansoitinryhmän konserttia. Jälleen kerran pukuloistoa, joukossa muutakin kuin armenialaista tanssia. Mutta soittimet ovat aitoja: baraban, duduk, kemancha, ud ja cannon.

Kemanchansoittoa katsellessmme ymmärrämme tarinan, kuinka Hachaturian tuli kuuluisaksi I viulukonsertollaan: Itse asiassa hän sävelsi sen kemanchan tuntemuksensa perusteella, josta syystä huippuviulistit halusivat soittaa sitä sen vaikeuden vuoksi. Canoninsoittajatytöt ovat yhtä taitavia kuin kauniitakin. Mutta valittavat, selkäytimeen uppoavat duduk-soolot ovat ihaninta, mitä livenä olemme tähän mennessä kuulleet. Joku kylläkin rapisuttaa parvekkeella suklaapaperia koko hiljaisen soolon ajan. Säestävä duduk-soittaja käyttää arabimaissa yleistä (kiertohengitys-) puhallustekniikkaa vetäen ilmaa nenän kautta sisälle poskiin samalla, kun suu puhaltaa loppumatonta pitkää perusääntä. Armenialaisten piano.

Väliajalla etsin vessaa, sillä sukupuolimerkkejä ei näy. Ovi löytyy, mutta edessä on naisen torjuva käsi pystyssä. Riennän toiselle puolelle pitkää käytävää, löydän oven - samanaikaisesti perässäni kaksi unkarilais-tyttöjen kysyvää katsetta. Nostan torjuvan käteni ja viittaan toiseen päähän käytävää.

Konsertin loppupuolen merkkitapauksia ovat Sapelitanssi ja armenialaisten Marseljeesi; täysi sali nostaa kuohuvat aplodit - paikalle tähän kotiseutujuhlaan ovat kerääntyneet armenialaiset maan rajojen ulkopuoleltakin. Ravintolapuolella toiset taas juhlivat omalla tavallaan.

Nauhoitamme ja otamme valokuvia, kunnes rumpalit, tanssijat ja koko 60 -päinen kuoro alkavat panna parastaan loppuhuipennukseksi. Radion edustaja saattaa meidät hotellin ravintolaan, jossa alkaa päivän ensimmäinen varsinainen ruokailu n. klo 23. Baarissa pistäytyessämme käy joku edellisestä konsertista tuttu radioreportteri kysymässä, onko kaupungissa muita valuuttabaareja. Tiedämme mainita hotellit Dwin ja Ani, vaikkemme itse ole niissä käyneetkään. Illalla huoneessa jatkuu jutustelu musiikin peruskysymyksistä ja erityisesti suomalaisen musiikin murheista. Uni on syvää. Torin reunalla olevat vesi-valo-urut ovat sammuneet ja hiljentyneet, autojen muuten jatkuva toitotusmusiikki vaientunut. Ainoastaan naapurihuoneiden ja yläkerran valveilla olijoiden askeleet viivästävät unen tuloa.