1980 INTIAN YÖSOITTO I
1980 INTIAN YÖSOITTO I
INTIALAINEN YÖSOITTO (24.2. - 8.3. 1980) (Kotisivuversio)
Bombay 24.2.1980 sunnuntaiaamuna klo 7.45
Katseltiin juuri 30-kerroksisen hotellin ylimmästä kerroksesta auringonnousua jamien jälkeen. Eipä oikeastaan muuta... Juonut koko yön tuoremehua ja juuri tilasin aamukahvin, että voin mennä nukkumaan.
Jazzjuhlat ovat päättyneet ja vaihdamme hotellia. On nähty ja kuultu kaikenlaista. Eriskummallinen kaupunki, todella OUTO. Väsynyt kaikesta tohinasta. Kuullut paljon, saanut paljon, antanut vähän, mikä on ehkä näyttänyt paljolta. Se paljon, mitä on antanut vähillä, harvoilla sanoilla, on kenties näyttänyt vähältä. Kun joskus saan sanottua kaiken olennaisen [esim.] kirjan muodossa, lähetän sen suomenkielisenä englanninkielisille ystävilleni...
Totuus on niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Ja kuitenkin... totuus on aina silmiemme edessä... ja selkämme takana.
[1.4.80 löytynyt päiväämätön lappunen]:
Yön ylitsevuotava kihelmöivä lämpö.
Ylikulkevan matkustajakoneen
ylitsepääsemätön matkanjatkuminen.
...Nuhaisena on vaikea kirjoittaa.
...
Kun aamu kirkastuu
alkaa kaukainen olla lähellä
ja yhä kauemmas on pitkä matka.
Pitkä matka puhua aamun kultaisia ensisanoja
jotka liitävät pilvihunnun yli ja ali
kaikkiin ilmansuuntiin
lähelle ja kauas.
Pitkä matka on palata kaukaiselta maalta.
Vielä pitemmältä tuntuu odotus,
kun se laskee väsyneet mietteensä
käden varaan nuokkumaan
odottaessaan uusien päivien tulemisia
merentakaisesta pilviverhosta.
Pitkä matka on aamun palata yön utuisesta sylistä.
Pitkä matka on nojata katseellaan taivaanrantaan
laskea maat ja vedet alemmaksi auringon nousta.
Pitkä matka on etäisyys ihmisten välillä,
jos sitä ryhtyy kuromaan umpeen
työttömillä sanoilla tai teottomilla lauseilla
onnen saapua kaikille luokille
kaikille roduille
kaikille kansoille.
Meren helmeilevä syli ei voi puhdistaa kaikkea.
Pitkä matka on yltää puhdistamaan
tuskien rannattomat aukeat
kärsimysten ruohottomat erämaat
rannattoman taivaan takaiset murheen laaksot
satamattomat rantakalliot
ja tautien pieksämät korttelirämeiköt.
Pitkä matka on taivallettava
ennen kuin kaikki tämä on edes nähty
tietääkseen, oppiakseen ymmärtämään
kuinka kaukana on aurinko,
kun maaemo kääntää yön viilentämän,
pimeän peittämän todellisuutensa aamua kohti.
Pitkä matka on siihen päivään,
jolloin sinäkin, ja te kaikki voitte herätä
sumuisen aamun hellään hohteeseen
syli täynnä orvokkeja
lukemattomien uusien ajatusten lootuskukkahiukset...
en tiedä.
Tuntuu niin pahalta joskus
kun ei tiedä,
milloin tämä kaikki päättyy
milloin merten syli avautuu
rannattomien rantojen kulkijoille.
25.02.80
Tuntuu niin hyvältä joskus herätä
valkeassa vuoteessa aamuauringon kirkkauteen
hyvin nukutun yön jälkeen,
syli täynnä mietteitä
kaikesta tapahtuneesta, kaikesta tapahtuvasta.
Tuulettimen yksitoikkoinen raga valkeiden seinien sisällä.
Ulkona meren valkea utuvuode
auringon lähdettyä suorittamaan päivittäistä askarettaan,
paljastamaan erilaisten olosuhteiden kaikki mahdollisuudet
tornitalojen korkeuksissa loikoville muukalaisille
ylellisissä haaveissaan
tai katua pitkin selällään ryömivälle jalattomalle polion uhrille,
joka hokee yksitoikkoista almumantraansa
vähäpätöisine toiveineen.
...
Aamusta iltaan on pitkä matka.
Pitkä matka on raahautua kerrasta toiseen
pysähtyneen autojonon keskelle,
ojentaa pyytävä kätensä avoimesta sivuikkunasta,
toistaa yksinkertaiset, paljonpuhuvat
mutta kuitenkin käsittämättömät sanat
käsittämättömällä kielellä
tietäen tulleensa ymmärretyksi,
vaikkei kukaan läsnäolijoista näytä sitä ulospäin.
Pitkä matka on tarttua vieraaseen housunlahkeeseen,
nostaa anova katseensa,
hypistellä hellästi vieraan kiirehtiviä kengännauhoja,
näyttää sairasta lastaan kärpäsverhon alla,
riippua kiinni, perässä, niin kauan,
kunnes ero on väistämätön ja lopullinen
huutavan katseen häipyessä ihmisvilinään.
Pitkä matka on jalattoman kävellä,
hakea anovilla silmillään muukalaisen katsetta
tietäen sen tuskan ja vaikeuden,
mitä on katsoa alas.
...
Nämä kaikki etäiset kosketukset vaivaavat pitkään.
Ne koskettavat, missä tahansa olenkin.
Ne viittaavat kohti maailman loppumista,
päättymistä, luopumista pois,
koko ajan pois
maailman synnyn ikuisesta kysymyksestä,
joka on pitkään vaivannut mieltäni.
Miten nämä kaksi liittyvät yhteen?
Miten nämä kaksi kysymystä hakeutuvat toistensa huomaan
kylki kylkeä vasten?
Miten tämä kaikki sitten liitetään siihen, mitä teen
- päivittäisiin ja yöllisiin askareisiini -
siihen, että istun uima-altaan äärellä loistohotellissa
parhaita jazzbändejä kuunnellen,
tai että soitan värivalojen loisteessa uima-altaan äärellä
tietoisena parhaiden soittajien läsnäolosta,
siitä, että en lopultakaan ole tässä oikealla paikallani - useimmiten?
Ehkä joskus olen;
ehkä silloin kun kello lähenee aamuseitsemää,
aurinko ei ole vielä noussut
ja useimmat yölliset valvojat hapuilevat omia ajatuksiaan
omissa ajatuksissaan istuen
tai puhuen omissa ajatuksissaan jollekin toiselle.
Ehkä silloin on oikea aika tarttua soittimeen,
vierittää elämänkysymysten parissa uuvuttava askartelu sen harteille,
soittaa pari elämän läpi kyllästämää nuottia kaukaisuuteen katsoen,
lähettää äänien viesti jonnekin,
kunnes se lakkaa kuulumasta
ja jäädä odottamaan vastausta,
jonka soitin antaa.
Joskus aamun raskaana hetkenä tuntuu hyvältä,
kuulla lopulta toisen muusikon sanovan:
Anyway - I liked your playing.
Ja siinä kaikki.
Jokaisella meillä on oma sanomamme jollekin.
Ei ole ihmistä, jonka ajatusperhonen ei takertuisi
jonkun toisen tajunnan verkkoon.
Ei ole hiljaisuutta, joka ei puhuisi jollekin,
jos yksikin on paikalla.
Väistämättömästi tulee eteen hetki,
jolloin on jälleen alettava alusta,
tehtävä tili tekemisistään - siitä mihin olisi pystynyt,
ellei niin paljon olisi jäänyt tekemättä,
ellei olisi tullut tehtyä niin paljon muuta,
joka nyt puolestaan vaivaa mieltä
vaatien lopulta lähtemään sille tielle,
joka johtaa ymmärtämiseen,
joka antaa lopulta keinon tulla ymmärretyksi.
Jokainen kahden ihmisen välinen tajuamisen välähdys
antaa voimaa ja toivoa
toivoa maailman palautumisesta siihen alkuviattomuuden tilaan,
joka on mahdollista kokea vain lopussa - sen jälkeen
kun on läpikäyty viallisuuden kärsimykset
ja harhapolkujen onnenhuumat,
kun on herätty näennäisen vapauden karmaunesta kokemaan,
millaista on vapaus alistua tekemään hyvää,
millaista on elää, kulkea pitkä matka
mitään vaatimattoman,
kaiken antavan rakkauden maasta kohottavissa kahleissa,
millaista on lentää ilman siipiä,
millaista on puhua vaiti,
millaista on antaa yksinäisyydestään toivoa niille,
jotka yrittävät luopua,
luopua näennäisonnestaan, näennäisseurastaan
- kuitenkaan siinä täydellisesti onnistumatta.
Niin kauan on toivoa,
kun joku tarttuu,
koskettaa käsivarttasi sanoja pyytäen.
Kuinka paljon helpompi onkaan annostella mietelauseensa
kauniille kysyvälle katseelle
kuin antaa rahaa köyhälle.
Ehkä oli koettava tämä suunnaton ylellisyys
ja tämä mieletön kärsimys samanaikaisesti,
jotta voisi vapautua kirjoittamaan
siitä käsittämättömän suuresta epäoikeudenmukaisuudesta,
jonka ihmiskunnan oikeudenmukaisuustaju on pukenut laeiksi
oikeudenmukaisuuden kullalla kirjailtuun kaftaaniin,
silkkiseen shaaliin
ja helmiäiskoristeiseen turbaaniin.
Ihmiset puhuvat niin paljon...
Myöhemmin on pitkä matka kirjoittaa
monimutkaisia sanoja vieraalla kielellä
ikään kuin olisi jotain tärkeää sanottavaa,
ikään kuin lahja ja vastalahja eivät riittäisi
ikään kuin lyhyt onnellinen tuokio ei olisikaan tarpeeksi,
vaan ystävyyden tulisi jatkua vielä sittenkin,
kun oikeastaan ei olisikaan mitään erityistä sanottavaa.
Ihmisen tapaaminen on itse asiassa harha.
On kuin kättelisi päätöntä kättä
ja on kuin oman käden lisäksi
ei olisikaan itse muuten läsnä.
Osa meistä kohtaa osan toista ihmistä
ja näin etenemme kolmisin tunnustelujen tietä.
Loput meistä sivusta seuraten,
kuinka kaikki tapahtuu.
Kunpa osaisin soittaa yhtä monia asioita yhtä harvoilla sävelillä,
kuin mitä voin tehdä harvoilla muutamilla sanoillani.
Kuinka osaisin takoa sävelten talat oikeaan järjestykseen,
luopua paljosta,
rakentaa vähästä se,
mikä on tarkoitettu kertomaan kaikki,
mihin sanat ovat liian tarkkoja...
...
Voi tätä ikivanhaa traditiota.
Voi tätä vuosituhansien kärsimystä,
jonka jäljet näkyvät ulosteiden rappeuttamissa muureissa.
Voi tätä ulkonaista ahtautta,
joka on kääntänyt mielet sisäänpäin,
kun muuta tietä ei enää ole jäljellä,
kun ei ole jäljellä muuta paikkaa
kuin astua oman mielen sisälle,
kun raskas taivas ja raskas, vielä raskaampi perintö
painaa ihmiset kyykkyyn jopa seisoessaankin.
Ei ole kuulasta kirkasta maiseman avaruutta,
ei erämaata vuosituhansiin
tuntea valloittajan ulospäin suuntautunutta katsetta:
Tämä maa on minun.
Minä muokkaan sen,
minä aitaan sen,
minä levittäydyn.
Nämä sävelet, joilla ei ole tilaa soinnuille,
jotka levittäytyvät sisäänpäin mikrointervalleiksi,
joilla on tilaa vain ajassa.
On aikaa ja tilaa jatkua alusta loppuun
pitkää loppumatonta ketjua
aamuyön raskaista tunnelmista
aamupäivän toivoon,
keskipäivän toimintaan,
illan kuumankosteaan kiihkeyteen,
pitkään yön iloon
tähtien keskellä kelluvan puolikuulaivan vanavedessä.
...
26.02. klo 02.35
Minun on päästävä yli jostakin.
Minun on ylitettävä jokin ylipääsemätön ongelma,
joka kaivaa kuoppaa pohtivaan mieleeni.
On vain saatava kiinni jostain,
jostain, joka ei antaudu helpolla analysoitavaksi.
Jokin jäte minussa,
joka on opittu joskus kauan sitten
ja josta ei näytä pääsevän irti
niin kauan kuin maailma pysyy muuttumattomana.
Se ongelma on...
Jokin estää sanomasta sitä ääneen.
Jokin estää pukemasta sitä sanoiksi.
Jokin, joka vie minut
tähän samaan joukkoon muiden kanssa,
vaikka nojaankin nyt yksinäisen vuoteen kahteen tyynyyn
ilon kajahtaessa toiselta puolen käytävää.
Jokin voima,
jokin joukkovoima omine sääntöineen,
omine yleisesti hyväksyttyine pinnallisuuksineen,
joka on vahva,
koska kaikki ovat mukana
nuorten ihmisten voimakkaalla halulla.
Lepään yksin tätä kirjoittaen,
koska minut on luotu olemaan yksin,
jotta jaksaisin viedä oman tehtäväni loppuun saakka.
Mikä ihana kärsimys...
Miten nautinnolliselta tuntuukaan
- rehellisesti sanoen - olla yksin ja kaivata.
Sillä kaipaus pukeutuu sanoiksi,
sillä odotus kääriytyy ihanaan lauseiden sariin,
kun todellisuus pujottaa päälleen kerjäläisen ahtaan kaavun.
On samantekevää, kerjätäänkö rahaa vai rakkautta
niin kauan kuin leipää riittää, eikä tauti iske.
...
Minun onneni on kohdata vaikeimmat ihmiset,
lähestyä ristiriitaisia persoonallisuuksia,
jotka heiluvat sinne tänne elämän pyörremyrskyssä.
Aina on minulle ollut haaste hyväksyä sellaista,
mitä muut eivät näytä hyväksyvän.
Sillä tavallisesti minua pelottavat vain yleisesti hyväksyt seikat.
Oikeus on olemassa, mutta se ei ole täällä.
Ei täällä meren sylissä
eikä katujen likaisissa sokkeloissa.
Ei temppeleissä eikä lakipalatseissa.
Kun jokin asia tarvitsee ympärilleen rakennuksen,
on se tavallaan muuttunut irvikuvakseen,
sillä rakennus itse on tullut asiaa tärkeämmäksi
ilman että kellään on siihen mitään sanottavaa.
...
28.02.80 - aamuyöllä
Aamuyön loistohotellin hämärä loistevalaistussa huoneessa...
Useimmiten yksin silloin,
kun kynä alkaa kaiva(t)a mustaa jälkeään.
Jälkeen jääneet muistot harhailevat yksinäisinä
paikkojen ja hetkien välillä
- kerrasta toiseen, tapahtumasta toiseen -
jäljittäen joukosta erottuvia hetkiä:
hetkiä, jotka kenties verhoutuvat alakuloisuuteen
peittäen ladatun voimansa siihen saakka,
kunnes oikea paikka ja oikea hetki on valittu erilleen
muista harhailevista muistoista.
Ja sana alkaa soida.
Tuntuu kummalliselta jälkeenpäin ajatella puhuneensa siitä,
kuinka olisi päästävä eroon vaatimuksista
tarkoituksena vaatia kuuntelijaa kuuntelemaan,
tarkoituksena synnyttää tilanne,
jossa toinen olisi
ikään kuin eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa siitä,
mitä on kuullut ja oppinut,
ikään kuin häneltä ei muka vaadittaisi vastalahjaa,
ikään kuin hänelle jotenkin olisi tehty jotain hyvää
ilman mitään erityistä syytä
tai ilman mitään erityisiä odotuksia,
ikään kuin tällainen pyyteettömyys tai vaatimattomuus
voisi olla mahdollista tämän päivän maailmassa.
Kuinka kauniilla, älykkäillä sanoilla
ihminen peittää omat alhaiset intohimonsa,
joiden peittäminen juuri tekeekin koko ajatuksen
vastenmieliseksi tai hävettäväksi
sen sijaan että puhuisi suoria sanoja
toiveistaan ja vaatimuksistaan
saada jotain antamisen jälkeen.
Ei ole pyyteetöntä antamista,
ei ole velatonta ottamista, ei saamista,
ellei ole tehnyt jotain itse -
sitä ennen tai sen jälkeen.
Joskus vain on kuitenkin niin,
että tuntee saaneensa,
vaikkei toinen ole antanut mitään,
on vain ollut - kuten tavallisesti - ihminen ihmiselle:
susi tai lammas
[peräkkäin tai päällekkäin].
Joskus on niinkin, että tuntee antaneensa
- oltuaan jotenkin ihan tavallisesti -
puhuneensa samoja asioita kuten tavallisesti -
hämmästyen saamastaan vastakaiusta
ja innostuen saamaan lisää myöntyväistä suhtautumista,
jolloin kaikki onkin jo mennyt pieleen.
Herkät ovat ihmisen polut tunnustella paljailla jaloillaan.
Herkät ovat heränneet antipatian ja vastenmielisyyden tunteet,
joita edes aika ei taivuta.
Ei taivu aika,
ei anna periksi korjaamisen mahdollisuudelle silloin,
kun hetki on lyhyt.
28.02.80 - aamulla
Entä millaista on herätä
kahden valvotun ja yhden puoliksi nukutun yön jälkeen
aamuvarhaisella oudossa tai puolitutussa paikassa
auringon tarjotessa puolihämillään säteitään
läpi kultalangalla kirjaillun ikkunaverhon
koirien haukkuessa ja varisten vaakkuessa,
tuulettimen kehrätessä yksitoikkoista ragaansa,
varpusten hokiessa kansainvälistä sirkutusmerkkikieltään,
haaskalinnun naukuessa odottavaa joikuaan
rantakallion jätteiden keskellä
vanhan linnanraunion katveessa,
lasten huutojen sekoittuessa
moottoripyörien ja autontorvien vuoropuheluun,
kutistuneiden sävelaskelten poistuessa kaukaisesta matkaradiosta
kaikuen aamun varovaista rakkauslaulua
sen jälkeen, kun yölliset heinäsirkkojen lemmensiritykset
ovat jo aikoja sitten häipyneet, kuivuneet pois
auringon ponnahdettua esille utuisten maisemien laidalta
työntäen yötä edellään pakoon
mittaamattoman meren taakse.
Afrikka nukkuu vielä kevyttä aamu-untaan.
Vain sissit ovat valveilla viidakon katveessa
silmät savannissa kiinni, käsi pyssyä puristaen.
Amerikassa iltamyöhäisten katujen hämärät kaupustelijat
paneutuvat rauhattomiin soppiinsa levolle.
Ja tästä itään on pienen ihmisen päivä jo pitkällä.
Yön pitkät mieteripset
alaspäin luotuine katseineen
lyhenevät ja katkeavat
kuin pitkien palmujen tupsuvarjot
aamuhohteen kohottua korkeammalle.
Vatsa on vieläkin täynnä
edellisiltana intialaisperheessä tarjottua maustettua lihaa.
Tarjotun intialaisen hedelmäviinan lievä maku kielelläsi,
muisto pippurin pamahtavasta kirpeydestä
tupakanpolton aristamilla huulilla
mieli kelaten eilistä päivää.
Matkalaukku täynnä paitoja,
kuvakalentereita, levyjä, nauhoja,
kirjoja, kasseja ja kenkiä.
Tarkistellen varovaisesti sitä [mielensä sopukoita],
onko kenties puhunut intialaisille
enemmän Intiasta kuin he itse ovat kertoneet.
Onhan tämä maa kertonut paljon:
Vanhojen talojen koristeelliset julkisivut
muistuttavat siirtomaahistoriasta.
Musiikki tarjoilee vuosituhantisia ornamenttimietteitään.
Villin näköisen pyhän saddhun
harmaa hiuskimppu ja maalatut kasvot
kertovat ikivanhan filosofian kuvakieltä.
Tämä suunnaton rikkauden ja köyhyyden välinen kuilu
paljastaa filosofian maaperän haavoittuvuuden
sen, ettei mikään ole täydellistä.
Nämä ihmiseltä haisevat rantakallionkolot,
nämä suitsukkeilta tuoksuvat, puhtaanviileät konserttisalit,
teetä tarjoilevat kangaskauppiaat,
nöyristelevän kohteliaat huonepalvelijat
salamannopeine tupakansytyttimineen
ja kantamuksiin tarttuvine suihkukonekäsineen...
Öisestä ikkunasta katoava matkalaukkuvaras,
omaisuutta hamunneiden käsien poislivahtava silhuetti
hämärän matkustajakodin varjoisalla seinällä,
taidetanssijoiden koukerokieltä tekstittävät sormet
ja kerjäläislasten hiljaiset, kohti ojentuvat
kädettömät kädet.
28.02.80 - illalla
Kuinka ystävällisiä ihmiset voivatkaan olla jossain muualla
verrattuna moneen, ympyränsä tarkoin tuntevaan byrokraattiin,
joka käy kerran vuodessa - kevättalvella -
vetämässä päänsä täyteen jossain etelän lomakeskuksessa,
lopulta sammuen maha täynnä
paikallisen suomalaisravintolan rasvaisia lihapullia.
Kuinka ymmärrettävää onkaan, että taiteilijaa
- tai vaikka vain taiteilijaksi itseään luulevaa -
katsotaan kotona karsaasti,
koska hän kenties on nähnyt ja kokenut
enemmän kuin monet muut,
koska hän saa jotain irti vaikka tyhjästä.
Ihmistä rangaistaan usein herkkyydestä,
jos allergisia on ympärillä enemmän.
Uskaltaa tuntea,
uskaltaa avautua,
uskaltaa mennä lähelle,
tarttua hihasta kiinni,
puhua hätäisesti vierasta kieltä,
koska tarve on suurempi
kuin pelko väärinymmärretyksi tulemisesta.
Uskaltaa uhrata jotain pois
pohtimatta varmuutta vastalahjan saamisesta.
Uskaltaa tehdä tuttavuutta ventovieraan ihmisen kanssa;
tarttua hihasta,
kysyä mistä kaukaa toinen on kotoisin,
ehdottaa läheisempää tuttavuutta
- olipa sitten kysymyksessä mies tai nainen, lapsi tai vanhus.
Ja toisaalta -
tuskallinen kokemus omasta rajoittuneisuudesta:
Pelko tehdä tuttavuutta hihaan takertuvan kerjäläisen kanssa,
ahdistaa häntä, juosta hänen perässään katuvilinässä
tuttavuutta anovin katsein,
riippua kiinni lopulliseen eroon saakka
- hiljaa vikisten.
Ainoana lohtuna se, että ellei taiteilija siihen pysty,
ei siihen pysty suoraryhtinen virkamieskään.
Ei pysty pikkukaupungin silmälasipäinen kirjanpitäjä
pitämään pikku kirjastaan kädessään,
kun totuuden hetki lyö silmille,
kun silmät valahtavat auki näkemään totuuden,
kurjuuden, pikkumaisuuden ja vähäpätöisyyden,
kun lyö hetki,
jolloin tajuat kaiken yhtä etäältä,
yhtä viiltävän selvästi,
yhtä välähdyksenomaisesti, tajunnan räjäyttävästi
kuin kuumatkailijan kokemus ihmisen matomaisuudesta
- avaruuden halki kiitäessään.
Sana alkaa taas lentää.
Kieli käy hiljaista kamppailuaan harhoja vastaan. .
Kokemusten akupunktioneulat iskeytyvät kerta toisensa jälkeen
arkoihin, helliin paikkoihisi
kiertyen hellästi parantavina mielesi suonistoon,
tajuntasi onteloihin.
Alan lopulta ymmärtää,
millä tavoin tunne on tekniikkaa tärkeämpi.
Ei tarvita suurta rohkeutta kasvattaa parta pitkäksi
pitkäpartaisten maailmassa.
Kuka uskaltaa leikata harhojen irtoripset teennäisyyden keskellä?
Eikö virkamiehen teennäisyys ja taiteilijan teennäisyys
ole lopulta sama asia,
vaikkei kumpikaan osaa yhdistää näitä toisiinsa,
koska ne näyttävät niin erilaisilta,
ettei kumpikaan huomaa omaa teennäisyyttään,
koska näkee teennäisyyttä vain toisissa.
Enhän osaa edes kuvitella
taiteilijan tuntevan virkamiehen teennäisyyttä
- siitä puhumattakaan,
että edes osaisin kuvitella tuon asian toisin päin.
Kerjäläisen ja rikkaan suhde on kaikkialla sama.
Kysymys on vain siitä, että kaikki haluavat olla kerjäläisiä
sen tuhansissa ilmenemismuodoissa.
Kaikki haluavat olla vain saavina osapuolina - pyytämässä -
ja kaikki antaminen on laskelmoitua!
Tämän minä olen oppinut täällä Intiassa,
jossa antajan ja kerjäläisen ero on kaikista selvin.
Minä itse yhtenä joukossa - saataviani etsimässä,
antamassa vastalahjojen toivossa
- olivatpa ne sitten henkisiä, aineellisia tai ruumiillisia.
Kuka osaa antaa yhtä vilpittömästi kuin kerjäläinen pyytäessään
ja näyttäessään samalla selvästi, että sana dan´ya´wad ["kiitos!"]
on ulkonaisen antajaroolin ainoa palkka.
Ei työ ollut ihmisen tärkein inhimillistäjä vaan vaihto.
Tavaran vaihtaminen harvinaisemmaksi tavaraksi,
tiedon vaihto toiseksi oman identiteetin luomistuskassa,
toisenlaisen palvelun tarjoaminen jonkin sijaan,
jota itseltä puuttui elämän kamppailussa.
Silmänisku hymyn saamiseksi,
informaation risteily pitämässä psykologisesti mielekästä elämää yllä.
Työ oli vain väline, jatke,
joka huomaamatta syntyi vaihtotarpeen voimasta.
Mikä teki ihmisestä vaihtokauppiaan?
Oliko se viimeinen luonnonmullistus,
jolloin kalliot karjuivat Jahuu'ta kymmenine käskyineen?
Viimeinen vedenpaisumus
avaruustuhkasta punaiseksi värjytyneine merineen?
Oliko se Baabelin kielipuuron valtava pyörresilmä
tai vaihtumisen tajuaminen viimeistään silloin,
kun itse maa
vaihtoi napojaan ja pyörimissuuntaansa viimeisen kerran?
Vai syntyikö tämä kaikki jo aikaisemmin?
Mikä sai ihmiskunnan kaipaamaan informaatiota kuin Paratiisia?
Ei se ollut pelkkä keräilyvietti
ennen mahdollista uutta vedenpaisumusta.
Kuitenkin tuo tapahtuma synnytti historiankirjoituksen ja pyhän Geetan.
Tekikö yhteinen onnettomuus
ihmiset läheisiksi toisilleen ja jälkimaailmalle?
Mikä oli se, joka synnytti tulevaisuudenkaipuun?
Mikä muutti kokemukset omaisuudeksi?
Mikä teki sadunkertojasta sankarin,
pupunpuhujasta pyhän miehen?
Oliko se Lebensraum'in puute?
Oliko se toinen tapa laajeta ajassa,
saada aika kulumaan,
kun paikkaa ei enää löytynyt?
Samanaikaisesti erämaiden vaeltaja kulki yhä etäämmäs,
tapaamatta ketään,
jolle olisi voinut kertoa,
kuinka laaja onkaan maa.
Ihmisen ensimmäinen lähetyskäsky kuului: Mene ja tee jotain.
Pysähdy sitten ja kerro se jälkipolville,
kun ei ole jäljellä muuta tietä
kuin ajan tie pysyä paikallaan
ja kulkea yhä syvemmälle omaan itseensä,
kulkea oikopolut ja kiertotiet toisen mielen laaksoihin,
opettaa ajan taju sen jälkeen,
kun on kulkemalla oppinut paikan tajun.
Jokin uusi järjestelmä...
kun maailmankaikkeudet muuttuvat
uusiksi totuuden aikakausiksi,
kun pyhät ennustukset
alkavat väistämättömästi lähetä toteutumishetkeään,
kun uusi totuus kaivetaan sisältä ulos
- niin kuin pesty sukka käännetään nurinpäin kuivumaan
tuuleen ja aurinkoon - kaikkien silmien nähdä
ja muistaa samalla kuitenkin, mikä sukka on,
kun se suorittaa jalassa hikistä tehtäväänsä
kenenkään sitä huomaamatta.
Meidän maailmankuvamme riippuu narulla kuivumassa
kuin käärmeen luotu nahka...
Milloin tulee aika panna se jalkaan,
ottaa vuoteensa ja käydä neulansilmää kohti.
Kaikki se mikä on kuivumassa,
muuttuu abstraktioksi.
Todellisuutta ei kukaan huomaa.
Sillä todellisuus ei erotu eikä tule yksin,
vaan tekee työtään näkymättömänä,
ympäristöönsä sopeutuen.
01.03.80
Eihän se tietenkään kokonaan näin ole.
Minä vain tässä päättämässä
edellisen päivän kypsyneitä mietteitä lauantaivarhaisella
tarjoilijoiden ympäröidessä pöytääni:
- Kuinka voitte Sir?
- Maistuisiko aamiainen Sir?
- Haluaisitteko lisää kahvia Sir?
- Tässä tulta sikariinne Sir...
Onneksi he eivät kysy, mitä kirjoitan,
sillä se tuntuisi häiritsevältä
henkilökohtaisten ideoiden meditoidessa.
- Mikä kerros Sir? - Haluatteko taksin Sir?
- Minne matka Sir? - Hyvää huomenta Sir!
- Hyvää aamupäivää Sir... - Hyvää iltapäivää Sir...
- Hyvää iltaa Sir... - Hyvää yötä Sir...
Mielessä edellisillan ravintolabändi
sekä Kalkutasta kotikaupungissaan vieraileva laulajatar
tunteikkaine äänineen, hätkähdyttävine tanssiaskeleineen,
vetoavine, katseita pyydystävine lannetyöntöineen.
Minä istumassa, laulua toisensa jälkeen kuunnellen
tuoremehulasi kädessä, parta letillä,
kermanvärinen intialaispaita ylläni,
ilman kameraa, ilman nauhuria.
Tässä vaiheessa on jo oltava jotain,
jota ei voida toistaa mekaanisesti myöhemmin.
2.3.80
On oltava jotain, jonka ympärillä kaikki muuttuu ja elää.
On oltava jotain, joka elää jatkuvaa muutosten vuotta
jonkin pysyvämmän ympärillä.
Kiven karma on vakaa. Ailahteleva on naisen mieli.
Jokin on aina kiertämässä spiraaliaan
jonkin paikallaan pysyvän ympärillä,
niin kuin susilauma kiertää tundralla yöpyvää väsynyttä matkaajaa,
niin kuin mies piirittää naista,
niin kuin naiset pyörivät sen ympärillä, joka on voimakas.
Millaista on olla loistohotellia yön hämyssä kiertävä kerjäläinen
tai siivellä eläjä siellä sisällä
pehmeiden kokolattiamattojen suloisessa kuiskeessa,
silkin sihistessä houkuttelevasti seireenin lailla,
kengänpohjan esinahka tammipaneloitua tanssilattiaa hiertäen,
surut kaukana kuin kotimaa: Ei ole äitiä ikävä...
Muistot vierivät kuin helmet:
Katkeamaton kokemusten nauha -
jopa yöllä jokin päättymätön uni jostain erityisestä lähtökohdasta,
jokin haave, joka purkautuu yöllisiksi näyiksi,
jotka ulottuvat kauas ilman päätepistettä,
ilman purkautumista levälleen, näkyville.
Kokemus, joka peittää edelliset unhoon häipyvät,
koettujen kokemusten lasketut lammaslaumat
antaen vihjeen siitä,
mihin suuntaan tulevaisuus kääntää ohjustensa perämelat.
Kohtiko koillista Kalkuttaa, Benaresia,
kohtiko pohjoisen Kashmirin gondoleja,
kohtiko etelän mustaa Madrasia käy kulkijan tie?
Voisiko se joskus toteutua?
Auttaisiko se mitään?
paljastaisiko se mitään sanoista,
joita, joita kukaan ei kuule eikä lausu,
jotka Simon ja Garfunkel aavistivat
laulaessaan hiljaisuuden äänisilloista yli raskautettujen virran vesien
täydenkuun tullessa,
Marsin ja Jupiterin kohdatessa ennustusten mukaisesti,
totuuden aikakauden lähestyessä
kuoleman, kärsimyksen ja tuskan
maanpäällistä taivaanvaltakuntaa,
joka on jossain välillä, matkalla, eikä oikeastaan siis missään...
vain alati rakentaen itseään mielikuvituksen harhakallioille,
kangastusten hiekka-aavikoille,
taivaanrannan olemattomiin pilvihuuruihin,
sinne missä meri ja taivas näyttelevät
keinotekoista yhdynnän esileikkiään -
koskaan kuitenkaan kohtaamatta.
2.3.80 - Transithalli
Sinä kalkuttalainen - ryhdy työhösi!
Laula elämän laulu lepoa kaipaaville elämän matkaajille.
Sinä dominikaaninunnan kohtalotoveriton kaima -
tartu kameraasi ja ikuista elämä sen ohikiitävänä hetkenä,
niin kuin minä ikuistan sinut oman elämäsi kiitoradalla -
harhaillessasi näennäisen onnellisena
Etelä-Amerikan, Lontoon, Italian ja Intian kaupunkiviidakoita
kohti Goyaa.
Sinä Ken - valokuvaaja myös:
Heitä hetkeksi kamerasi syrjään, ota naisesi ja tanssi.
Näytä, miten viedään pää paikallaan ruumis kulkien.
Sinä Bombayn tumma tyttö; Tunne, ettet ole tuulen viemää
vaikka oletkin portugalilaisen purjehtijan verta.
Sinä mustakatseinen bengalilainen:
Näytä runoilijapapillesi suloisella liikehdinnälläsi,
kuinka tanssi käy kuin Gangesin pyhä juoksu
- näennäisen huomaamattomana
uneksivista sivuhaarojen harhakatseista.
Sinä - kuntopyörän kohentamaan,
silkkipaitaiseen pohattaan painautuva
kultasormuskeijukainen:
Jatka vanhan miehen hyväilyä.
Sillä voin vaikka lyödä vetoa, ettei hän - katseesta päätellen -
ole ainakaan isäsi.
Soittajat soittakaa!
Pöydät notkuvat Poonan makeista hedelmistä
ja Goan kookospalmuviinasta.
Valot välkehtivät liukkaalla parketilla.
Lasku on pitkä.
Rammat ja raihnaiset jaksavat odottaa aamua ulkona.
Mieletöntä olisi lopettaa tanssi siksi,
etteivät kaikki siihen kykene.
Ilo irti... on täysikuu ja kesä tulossa.
Toiset maalaavat huulensa tarkasti.
toiset heittelevät väripulveria toistensa tukkaan.
Kaikilla on ilonsa, kaikilla murheensa.
Kukaan ei jää ilman.
Niin monet itkut on itketty lähtemisten ja tulemisten,
uudelleenlähtemisten ja jälleenpalaamisten kanssa,
ettei sitä edes huomaa
ennen kuin näkee toisen katseen toisessa maassa,
kotona tai kaukana,
ja ymmärtää, mitä on mielenliikutus,
kun se menettää koskemattomuutensa
herkän paikan tullen.
...
Kuinka pitkä onkaan yö,
sen ylitsevuotava kihelmöivä lämpö,
ylikulkevan matkustajakoneen ylitsepääsemätön matkanjatkuminen.
Istun tässä transithallissa jo viidettä tuntia. Eikä lähtö tule.
3.3.80 - koneessa
Aamuseitsemältä nousevat kone ja aurinko samanaikaisesti.
Yli pitkän, loputtoman meren käy matka länteen
pilvien lammaskatraat eri suuntiin tieltä hajaantuen.
Loputon on taivaanrannan suljetun silmäluomen viiva.
Jäävät taakse Arabian öljysatamat.
Taakse jäävät loputtomien hiekka-aavikoiden,
kuivuneiden joenuomien maanpintaan haaroittuneet puusilhuetit.
Loputon kellanruskea kivikkosanta
loputtomien pilvivuorten, pilvilaaksojen
ja tuulen loputtomien pihamaiden lomassa.
Solia pitkin vuoristoja halkovat polut,
loputtoman suoraviivaiset, erämaita halkovat rautatiet,
jokiuomien kalvakkaat suonistot,
siestaansa viettävien vuorenharjanteiden
kaikkialle levittäytyvät sukupuureliefit,
ja lopulta ensimmäinen,
maiseman täyttävä lumipeitteinen vuoristonrinne
vailla tarkkaa aikaa ja paikkaa
idän ja lännen välimaastossa.
Vanha sammunut tulivuoren jäänne mustine laavamatoineen
peittämässä lumen ja pilvien kiertämää ei-kenenkään-maata.
Olen jossain jossa on talvi:
Ei huoju palmu, ei tihku mangon makea hedelmä.
Ei näy ihmisten vilinä -
vain yksinäinen armeijan kiitorata
lumipeitteisten vuorten keskellä
20 minuuttia ennen Beirutia.
Peltojen tilkkutäkki hohtaa purppuralta, vihreältä ja ruskealta.
Kaukana Välimeren ranta, sitten loputon kaukainen sini,
lähellä pirstottu vuorten valkeus.
Talvi on tullut alle.
Ei lehdi Libanonin seetri karuilla lumirinteillä.
Musta jäinen joki vain
kiilautumassa halkeilevaan laakson haavaan.
Vuorten olemattomat puut kuin sammal,
harmaa jäkäläpeitto pienessä mättäässä.
Ja sitten vuoristo loppuu
kuin hätääntyneenä rinteille tunkeutuvista kylistä.
Ja Välimeri paljastaa katseelle antautuvan rantansa.
Rantamaininkien helminauha häipyy
pilvien alaiseen loputtomaan vihreyteen.
Meri on kuin taivas.
Taivas on kuin meri.
Kuinka kirkasta onkaan.
Kuinka tiheä onkaan aaltojen verkko -
kuin tummansininen iho.
Suuri on kaupunki.
Korkeita ovat talot korkean vuoriston jalassa.
Ja lasku on pehmeä;
kuin saapuisi toukokuiseen aurinkoiseen Helsinkiin
hieman Vapun jälkeen -
hieman kankkusessa, maasta erehtyen,
arvellen tulleensa Libanoniin
ja turhaan hakien lasittuneella katseellaan
jäätävän vuoren kylkeä,
mihin nojata.
Mutta nyt olen vesiselvä -
vain pari humalatilaa parin viikon aikana,
pari valvottua yötä ja tämä viimeinen.
Alan vähitellen olla vanha mies,
joka ei sytytä seikkailua kaipaavaa nuorta mieltä.
Eräänlainen isähahmo,
kolmen lapsen matriarkaalinen patriarkka
palmikoituine partoineen tupakansavun keskellä
yhdeksinekymmenine kiloineen helteessä hikoillen
- parkettien harvoin nuortuva pitkäkutrinen vanhus,
estraadien hämy,
joka säveltää paremmin kuin soittaa,
vaikka into on kova - ja sitä riittää.
Mitä kaikkea on tullutkaan koettua?
Onko matka ollut arvoisensa?
Olenko minä matkani arvoinen,
kykenevä näkemään enemmän kuin moni muu,
jonka juuri siksi on mentävä ja nähtävä, jotta muutkin näkisivät?
Onko niin, ettei mitään uutta enää varsinaisesti tule eteen?
Kaikki on vain varmistamista,
viimeistä mielipiteiden loppusilausta,
joka merkitsisi kaiken pysähtymistä -
niin kuin taakse pysähtyneet,
lokeilta näyttävät kalastajalaivapisteet valkeine purjeineen.
Kaukana häämöttää Israelin rannikko
ja jossain etelässä Afrikan sininen auteretaivas...
Ei, mikään ei pysähdy, vaan matka jatkuu.
Vielä kotona jatkuu se matka,
joka on tärkein kaikista:
kerätä palaset yhteen, koota joukot hyökkäykseen
ja matittaa vanha maailma.
Allekirjoittaa [alkajaisiksi] menneen elämän jälkikirjoitus,
signeerata uuden ajan esipuhe maanläheisesti,
vaikka onkin korkeuksissa matkallaan Beirutista Prahaan
- Kreikan yllä.
Malta nähdä Malta
Samoa Samoasaarille
Ota kuvat Kuwaitista
Ala a la carten tutkiminen
Keskity Keski-Itään
Saarra Saar
Älä silti pragaa Prahassa
Sitä vastoin tule ilmassa Tulimaahan
Kotiin palattuasi ei Pesäpuu itke enää...
Missä on tilaa suuntautua ulospäin,
siellä haetaan ennätyksiä.
Olympoksen lumisilla huipuilla istuva jumalat
odotellen kohti korkeuksia pyrkivää vuorikiipeilijää.
Ei ole mitään irvokkaampaa kuin länsimainen munkki,
joka yrittää kilvoitella jumalisuudessa,
lähimmäisenrakkaudessa ja vaatimattomuudessa.
Vain länsimainen ihminen
saattoi keksiä olympialaiset ja aidata maansa.
Hänkö loi myös yksiavioisuuden ja yksijumalaisuuden?
Ja jos loi,
niin kuuluuko se kysymys tähän yhteyteen/ykseyteen?
Erämaassa ihminen pukeutuu huomaamattomasti
- varsinkin jos hän metsästää.
Maanviljelijän juhla on värikäs.
Ja kansoitettujen kaupunkien kauppiaskansa
on väreissään jopa julkea.
Värit erottuvat joukosta, eivätkä vaadi tilaa.
Kun on paljon yleisöä,
on pakko soittaa ihmisille,
katsoa heitä silmiin, imeä voimaa
niin kuin tarjoilijakin tekee taidettaan
joko itsekeskeisesti tai ihmisläheisesti,
jolle asiakas on persoona,
tai joka vain suorittaa työnsä.
Miksi länsimainen muusikko usein soittaa itselleen?
Hän hakee ennätystä sieltä,
jossa sitä ei tavallaan ole - tai on -
jotenkin kummallisena painajaisena.
ikään kuin olisi Luoja vain itselleen.
Itämainen ihminen tarvitsi aikaa elääkseen,
tullakseen toimeen ajan kanssa.
Lännessä taasen luotiin perintö ja historia laajenemista varten,
sillä oma elämä ei ehkä riittänyt voittamiseen.
Ehkä puhekin keksittiin lännessä
- niin kuin kirjapainotaitokin -
ei oikeastaan välittämään, vaihtamaan,
vaan julistamaan.
Mitähän mieltä näissä pohdinnoissa on?
Joskus ne ovat yhtä sekavia,
pelkkää yhtenäistä sumuverhoa
kuin pilvet Thessalonikin yllä.
En vain osaa nukkua
ennen kuin ruoka on sulanut.
On kuin tekisi tutkimusmatkaa itseensä pilvessä,
yrittäisi kuvata omaa elämäänsä
- ei julistajana vaan kysyjänä
julistaen kysymyksiä vastausten sijaan.
Kysymysten julistajat eivät koskaan ole olleet valtiaita.
Kun rauta on kuuma on aikakin kypsynyt.
Kaiken omaisuuden ja vallan hankkimisen sekä saamisen jälkeen -
on aikaa todeta,
että on myös henkistä valtaa ja voimaa,
jolla ei ole tyrannin pelottavuutta eikä tyrannin omaa pelkoa,
jos sitä käytetään antamiseen eikä ottamiseen.
On lopulta aikaa kysellä elämän tarkoitusta
nähdessään kerjäläisen onnellisuuden
ja marttyyrin halveksuvan eleen,
voimaa säkenöivät silmät kuolemaantuomitun katseessa.
autuaallisen välähdyksen sairaan silmissä
vesitipan kostuttaessa hänen huuliaan.
On aikaa laskea
omanvoitonpyynnin poikimia voittoja,
verrata niitä tappion pelkoon,
joka täyttää myrkyllään kauneimmankin ajatuskasvin
kuihduttaen sen pois.
On aika selvitellä itselleen loputtomia halujaan
ja niiden idättämiä pettymyksiä,
omia harhaluuloja itsestään
ja torsokäsityksiä toisista.
Omituinen on tapa suhtautua toiseen ihmiseen,
ikään kuin molemmat tietäisivät,
mitä ensin mainittu on tekemässä ja kenelle.
Mutta maailmanmeno on ratkaistava jollain tavalla.
On oltava jotain valintaperusteita,
ettei päättämättömyyden tila jäisi lopulliseksi
lakaten siten tuottamasta aikaa.
Ehkä tarvitsen vielä yhden matkan
hankkiakseni viisumin aikarajan taakse,
jotta ylittäisin tuolla puolen sen,
mikä nyt näyttää ylitse pääsemättömältä.
Ehkä aikaa ei sittenkään tarvitse ylittää...
Ehkä uusi aikakausi laskeutuu itsestään,
omasta painostaan nykyhetkeen.
Kunhan vain teen jotain odottaessani.
Ehkä huomenna on tänään,
eilinen uusi päivä,
joka valkenee päivä päivältä, materialisoituu,
jotta valo, sana voisi heijastua maailmaan.
On kummallista jotenkin,
että valo on itse asiassa pimeyttä,
ellei ole mitään muuta,
josta valo voisi heijastua näkyvään maailmaan.
Valonsäde on merkki jostain
läpinäkymättömästä, aineellisesta
ja siitä, että on myös jotain sivulla tarkkailevaa
avaruuden hämärässä yössä.
...
Pilviverhot rakoilevat
hajoten auringonhohteessa haikean ilon kyynelpisaroiksi,
jotka lipuvat taivaallisena hiljaisena sotajoukkona
kaksihaaraisen joen yllä,
vaiteliaina
mykkiä tulitikkusiltoja pitkin.
Haluaisin nähdä enemmän itkua, enemmän kyyneliä
tässä mielettömässä maailmassa
saadakseni voimaa
kuivata surujen suot,
vesittää vihan autiomaat,
laannuttaa tuskan pyörremyrskyt,
nostattaa kuihtuneen rakkauden lakoontunut viljapelto uuteen kasvuun, hajottaa synkät mietepilvet auringon saapua, kuun koskettaa,
rakentaa läheisyyden valokaarisillat kärsimyksen öiselle merelle
ja katkerien muistojen vesijättömaalle
viestin kulkea ja koskettaa,
kääntää pilvien valoisa puoli maata katsomaan,
kääntää juuret aurinkoon,
kyntää kyinen pelko nurin...
Matkalla yksinäisyyteen on seura tarpeen.
Yksinäisyydessä kaikki alkaa elää.
Kaikki alkaa hohtaa utuista päivänvaloaan,
koskettaa hellästi,
täynnä sanoinkuvaamatonta onnea ja voimaa,
hohtaa halua palata kotiin,
palata voittajana kotiin
tietämättömänä käymistään kamppailuista.
Sillä voitot tulevat itsestään,
kunhan vain tulet niitä vastaan - puolitiehen.
...
Maisema on tummentunut:
Keski-Euroopan tummanvihreät metsiköt
iltapäivän pilvihämyjen varjostamissa laaksoissa.
Kimaltelevat joet, kimaltelevat järvet,
kiiltävät tienpinnat, pikatiet ja pihapolut,
kimaltelevat lähteet ja valonsäteet,
jotka tuskin vielä erottuvat
tuhlaavaisen auringon jakaessa ehtymätöntä rakkauttaan
maille ja mannuille.
Tästä kaikesta en muuttaisi senttiäkään.
Ja Prahaan on tullut uusi kevät.
Kone alkaa laskeutua,
vaikka aurinko on vielä korkealla
ja kesä lähempänä kuin eilen.
Yksi miinus vain on tässä kaikessa:
Alhaalla on lämpötila miinus yksi
ja minulla vain tämä yksi ainoa paita yllä -
edellä mainitsematon pellavainen suojaväline
joka ei riitä edes suojasäällä.
...
4.3.80
Prahan kevätaamu hotelli Kladnussa.
Kaikki on joskus niin vaikeaa.
Ihmiset sairastelevat palattuaan pitkältä matkalta,
jännityksen helpotettua.
Eikä kahdentoista tunninkaan uni auta.
On odotettava bussia,
sillä taksi yrittää kiristää satasta
matkasta lentokentältä hotelliin.
Ero järjestelmien välillä:
Maa jossa ei palvella ketään
- aina ei edes asiakkaita -
herroista ja kuvista puhumattakaan.
Maa joka tarjoaa kaikille työtä
sekä taatun toimeentulon
ja maa jossa köyhyys on suunnaton
mutta palvelualttius ja auttamismieli vertaansa vailla.
Mistä johtuu, että kokonaiset kansakunnat
ovat luonteeltaan niin erilaisia?
Toiset tarjoutuvat tutuiksi heti, toiset eivät koskaan...
[Vai onko kysymys yhteiskunnista
ihmisten sijaan?]
Olemme niin herkkiä
epäystävällisyydelle ja välinpitämättömyydelle,
sille, että jonkun on vaihdettava virallisesti 10 dollaria
jokaista oleskelupäiväänsä kohti
ja jonkun toisen ei
- tai ei edes itsekään [???]
kysyessään uudestaan samaa asiaa jonkin ajan kuluttua.
Kummallisia ovat logiikan polut.
5.3.80
Muuten olen sitä mieltä,
ettei ole mitään mainittavaa.
Vain kevättalven aamuviimat
ja makuuhuoneen ylenpalttinen lämpö,
sairastelevan teekupit, teekannut, soodavesipullot, colapullot,
sokeri- ja sitruuna-astiat hajallaan pöydällä.
Hajallaan lattialla ja sängyillä makaavat matkatavarat,
sängyissä unettomina loikovat matkaajat
nauhoittamassa vuotavan vessanpöntön sihisevää laulua soittajankorvillaan.
Hajanaiset lääkepakkaukset ja bussiliput,
veden peittämä kylpyhuoneen kalteva kivilattia
kalpeine seinäkaakeleineen.
Aamusta toiseen tylyinä pysyttelevät
transit-ravintolan tarjoilijat
kuponkeja kysellen, marmeladia pihdaten.
Ainoastaan yksi ystävällinen hymy
- omalta huonetoverilta.
Mieli kelaa eilistä iltaa hotellin maksullisessa discossa -
vailla sattumia,
vailla erityistä mieleen pantavaa
muuta kuin itse kunkin kertomat tarina,
tapahtumat, jotka kiertävät hiljalleen suusta suuhun
pysytellen itsepintaisesti hengissä ajan hammastarhassa.
Henkiset ja fyysiset matkakertomukset Sebastianista
- istumassa alastomana lehdettömässä puussa
ohikulkijoille kurnauu'ta naukuen
ja kysellen, onko joku nähnyt elävää kissaa puussa.
- tai istuen ilkosillaan keinutuolissa keskellä tietä
pohtien maailman menoa ohi,
yli kaiken tämän liikenteen.
Ylle kaartuvat metsän vihreät vaahterat
taivaan kesäinen sini kiertyen pallona ympärillesi,
virraten ulkoa sisään,
oman virtasi pyörteisiin.
Matkan tuomat ilot ja surut,
rasitukset ja ihanat muistot.
Ja sitten taas välillä:
hyyhmäisen joen rannalle vaatteet ja uimaan kylmään veteen
löytämättä vastarannalta vaatteitaan mistään,
palaten sillan kautta takaisin - epätietoisena siitä,
mitä onkaan etsimässä,
mistä on tullut, minne menossa.
Nukahtaen ratkaisemattoman kysymyksen jäätävään kylmyyteen,
puoliväliin kivistä siltaa
karrelle käpristyen,
noutajaa vailla.
Mitä on tämä mielettömyys,
jossa on itua enemmän
kuin tässä kaikessa muussa mielettömyydessä?
Tämä kummallinen aavemaailma,
jossa hullun logiikka näyttää hullun logiikalta,
koska kukaan muu terve
ei vakavissaan voi kuvitella olevansa
prinssi Carl Gustav kuin kuningas Carl Gustav
- muistellessaan omaa nuoruuttaan prinssinä.
Kenties tulee aika,
jolloin ihmiset lukevat kuin jännityskertomuksena tapauksista,
jolloin mies nousi aamulla vuoteesta,
laskeutui hissillä alimpaan kerrokseen,
käveli ohi receptionin talon toiseen päähän,
nousi ylös kierreportaat aamun kolmannella minuutilla,
asettui transit-ravintolan eteispöytään
- sulkien kylmää aamuviimaa sisään pumppaavan parvekeoven
istuutuen toisen soittajapojan oikealle puolelle
päästen syömään viimeisen aamiaisensa -
verisen entrecoten, lasin viiniä ja sämpylän voin kera,
munakkaan ja kahvin sekä marmeladin (vihdoinkin!)
hyvällä ruokahalulla, henkisesti terveenä - yksin... kolmistaan...
kahdentoista muun vieraan seuratessa pyhäaamuista toimitusta
lasiseinän toisella puolen.
Kuinka mielettömältä tuo tarina kuulostaakaan
nälkään kuolevan suhisevissa korvissa,
oman elämän katkeilevan filminauhan kelatessa
rakkaimpia muistoja.
...
Kuolleiden kirjat kertovat niistä,
jotka eivät pysyneet elävien kirjoissa.
Hautausmaiden kiviristit,
sankaritaulut pankkisalien korkeilla seinillä,
ylipäällikköjen yöllä kirjoittamat päiväkäskyt,
polttorovioilla palaneet ikivanhat viisaudet
unohduksen valtamereen vaipuneet tulevaisuudensuunnitelmat,
vanhojen muistojen pinnalle pulpahtamiset
ja jälleenpainumiset unohduksen aaltoihin,
yritykset palauttaa mieliin,
tulevana hetkenä kohta muistaa jotain,
mikä on häipynyt
entisen elämän hämärään hyllynlokeroon.
Kärsimysnäytelmää näyttelevät alttarimaalaukset,
ylimaallista irstailua kuvaavat kohokuvat
taivaankorkuisten tiilitemppeleiden pylväiköissä.
Vuorten poimut
poimujen pimennoissa lymyävine kapinallisjoukkoineen,
silkkisen sarin poimut
peittämässä alleen kätkeytynyttä lihaa
ikuisen yön pimentämä aivojen poimuvuoristo
sulattelemassa päivällisten kokemusten sumuisia valonsäteitä.
Taivaallinen valo ylimaallisessa hautaholvissa
pyramidihunnun lepattavan peiton alla.
Ajatus leikkaa tyhjää kuin partaveitsi,
kun ei mitään enää ole.
Vain yksinäinen ruohonkorsi juurtumassa hiljalleen nenään.
Toista on uinua nuorena nurmikolla
kädessä lampaanreittä, viiniä ja leivänpuolikas
päivänkakkaran kutkuttaessa nenää,
mehiläisten hääriessä vegetariaanihaaremissaan
harjoittamassa hunajaista liiketointaan
puhuvien rumpujen säestäessä kaukaista tanssia...
Ja bussipysäkillä jälleen tunnin odotus aurinkoisena iltapäivänä.
Vanha rouva hypistelemässä partaani
puhuen unkaria - ainoaa hänelle tuttua vierasta kieltä.
Kuinka kauniin vanan jättääkään suihkukone siniselle taivaalle.
Mistä tämä kansa onkaan katkera?
Ikään kuin minä olisin tehnyt jotain pahaa heille
edustamalla sen vapauden symbolia,
josta he kenties uneksivat,
jonka tähden he ehkä ovat minulle kateellisia.
Kuinka paljon vapautta
sisältyykään suihkukoneen valkeaan vanaan
ja kuinka tarkkaan on sen matka sittenkin rajattu.
Kaikki vapaudelta näyttävä
näyttää vapaalta vain siksi,
ettemme tiedä seikkoja,
jotka tuon vapauden säätelevät
sen verran monimutkaisesti,
että se näyttää ulkopuolisesta vapaudelta.
Mikä on painanut tämän kansan pään alas?
Onko se, ettei köyhyyttä enää ole?
Vaiko se, että köyhyyden poistuttua
estyi jokin muu keitys tapahtumasta,
jota kansa halusi?
Monet ovat kysymykset.
Mutta jokaiseen arvostelevaan,
kritisoivaan mielipiteeseen
on kaksi vastausta:
myönteinen ja kielteinen.
Ja molemmat ovat oikeita.
Talojen katot työntävät särmiään toisiaan kohti.
Terävinä kurottautuvat
ristikirkkojen pistävät tiilitornit kohti taivasta.
Terävä, pisteliäs on ihmisen mieli
kaarevuuden puutteen keskellä.
Onneksi kaikki puut eivät ole keihäänkärkiä.
Jos tulisin tänne kesällä,
olisi kaikki ehkä toisin.
Ehkä tämä maa heijastaa
vain oman subjektiivisen peilikuvansa
minusta itsestäni.
Ehkä itse panen tämän kaupungin näyttämään
ikävimmät puolensa
omalla olemuksellani.
Eiväthän lentoaseman taksitkaan pyydä hintaansa länsivaluutassa,
ellei ulkolaisia ole kyydissä.
6.3.80
Viimeinen päivä ennen lähtöä Prahasta.
Eilen vaihdoimme paikkaa keskustan hotelliin:
suihkuun pääsee 30 korunalla
eikä aamiainen kuulu huonehintaan.
Ravintola Moskvan illallinen sen sijaan:
- seitsemän vuotta vanhaa Ararat-konjakkia
- keitetty kananmunanpuolikas mustalla kaviaarilla päällystettynä
- ukrainalainen tulinen borschkeitto
- schaslik jerevanilaisittain gruusialaisella riisipetillä
- pullo tshekkiläistä pivoa
- pannukakut mansikkahillolla ja kermavaahdolla sekä tshaj.
- Hinta satasen korunaa.
Illalla jazzklubi Parnassessa
kuuntelemassa keskitason soittoa
huipputason vakavuudella esitettynä.
Vain vanha tenoristi yrittämässä tuoda ilonpilkettä silmäkulmaan.
Ei jaksa irrotella.
Ei jaksa panna haisemaan.
Ei jaksa alkaa hitsata
eikä edes kelata vanhoja asioita.
Ja aamulla taasen "Timotei" kääntelemässä molempia kylkiään,
kun uni ei enää tule.
Wo kann man Frühstück essen?
Pitkän kylmän aamukävelyn päätteeksi
hotelli Europan alaravintola pelastaa kohmettuneet kädet.
Savuverhon peittämä seinämaalauksien mattapinta,
ajan tummentama puu, marmorilaattapylväät,
peiliseinät ja kattokruunut kristalleineen
ympäröivät heiluvia, natisevia,
reikäisellä pöytäliinalla päällystettyjä,
paksulla metallijalalla varustettuja pyöreitä pöytiä.
Tuoliin istahtaa ruskettunut ritari.
Millaista mahtoikaan olla aika Prahassa -
ennen sitä ja sen jälkeen kun...?
Miksi juuri Beckettit ja Saarikosket vilahtelevat mielessä juuri nyt,
tällaisena koleana kevättalviaamuna Intiasta palatessa?
Turha vaivata sillä päätään kovinkaan pitkään,
ettei niska väsy.
(Reumatismilta tuntuvat lievät oireet
vasemmalla selässä, vyön alla,
jotka vaivasivat hieman jo ennen matkalle lähtöä.)
...
Miten syöminen paljastaakaan maan kulttuurin?
Parin viikon takainen keskiyön välipala katukeittolasta -
rottien yli temppelin portaille tarjottuna
lämpimän leivän ja kaakaolta maistuvan lämpimän teen kera
väsyneiden nukkuessa karhealla katuvuoteellaan
hullun hierojan seistessä edessä
loputtoman pitkään kiertäen unisilla silmillään
eteensä ilmestynyttä näkyä -
repaleisiin pukeutuneen homon seisoessa kauempana
vinkkaillen varovasti raihnaisia sivukujia kohti,
kissan parkaistessa eksyttyään äkäisen rotan reviirille.
Ilmassa pilven mieto haju sekoittuneena
välineitään puhdistavan syötävien lehtien kauppiaan
avattujen maustepurkkien tuoksuun.
Seuraavana iltana loistohotellin globsteriravintola
liekitettyine hummereineen uima-altaan äärellä.
Jonain toisena hetkenä
portugalilais-intialaisen kalastajan kotiruokaa:
yli vuoden vanhaa - maassa kypsynyttä - raakaa kalaa
ruskettuneena säilöntäaineenaan olevasta maustemasalasta;
paistetaan öljyssä minuutti molemmilta kyljiltään
ennen nielemistä.
Sitten taas vilahtaa mielessä Prahan baarimestari
pyörittämässä jääkuutioita pikarissa
reunojen huurruttamiseksi ennen juomanlaskua -
vasen käsi selän takana,
katse kaukaisuuteen suunnattuna,
kasvoilla tutkimaton ilme.
Ja seuraavassa hetkessä
toinen konjakkilasi liekkiin sytytettynä
ulkoreunojen kuumentamisen jälkeen.
Ja palava neste valuu toiseen lasiin
- katse kaukaisuuteen suunnattuna -
vasen käsi selän takana.
Olen varma, ettei hän itse juo lainkaan,
vaan tekee pelkästään taidetta.
Tätä pohtiessani hänen nopea kätensä
pujahtaa selän takaa baarihyllylle,
sieppaa naukun salamannopeasti,
yhtä tyynesti kuin ennenkin
- katse kaukaisuuteen suunnattuna,
vasen käsi jälleen selän takana
illan pimetessä yöksi.
Sitten taas aamiaiselle viileässä merikalliohotellissa:
Hedelmäcocktail ananaksenpuolikkaaseen haudattuna
tai huoneeseen työntyvä kolmikerroksinen pyöräpöytä
kannellisine, höyryävine kulhoineen
kumarruksien saattelemana,
tai uusitun ravintolan seisaallaan makaava herkkupöytä
tuli kymmenien patojen alla.
Kymmenet lihalaadut, kohokkaat, kastikkeet ja salaatit,
hedelmäkulhot ja jälkiruokakaakut -
tarjolla viettelevän musiikin kera.
Mangomehut, sweet-limet, appelsiinisoodat ja ananaspirtelöt,
palavat suupalat, tulisenpolttavat pippurisuikaleet
laimennettuna intialaisella hedelmäviinalla
valokuvaajan kotona,
tai jazzjuhlien paikalliset pontikkapaukut
huojumattoman palmun pimennossa
ulkoilmaravintolan pöydän ääressä.
Kuu on nurinpäin.
Pohjantähteä on vaikea paikallistaa,
kun taivas pyörii päässä...
Auringon hehkuttaessa merenrantakallioita
paahteisena aamupäivänä
koirat, korpit, kissat ja varpuset kaivelevat roskatunkioita -
naisten hätistellessä niitä pois omilta keräilyreviireiltään.
Miten tämä liittyykään
Chick Corean ystävilleni lähettämään kirjeeseen,
jossa joku Hubbard puhuu scientologiasta ja siitä,
että taide on kommunikaatiota
ja että tekniikan tulisi aina alistua tiedottamiselle.
[Eikö väline enää olekaan viesti?]
Miten jazz onkaan kääntynyt irvikuvakseen joka kerta,
kun joku soittaa katse alaspäin luotuna -
kuin häpeissään, kuin yleisöään peläten
tai vääntäen hikiselle naamalleen tuskan ilmeen
yrittäessään soittaa vaikeasti
iloiseksi tarkoitettua musiikkia.
Minkä vuoksi?
[sen kohdata sainkaan...]
Naapuripöydässä istuu yksinäinen nainen
mammuttimaista ristisanatehtävää savuke sormissa ratkoen,
puolittain surullinen ilme kasvoillaan.
Edessäni lentokoneessa istuu tyttö
- katse tiiviisti kaksoisikkunassa -
alahuuli värähdellen, silmissä näkymätön kosteus;
pelko laskeutumisesta maanpinnalle
tai raskas, rakas muisto
jostain ylhäälle taakse jääneestä.
Uhkaavasti käyttäytyvä intialaistaksi
epäonnistuneen petkutusyrityksen jälkeisen rahakiistan selvityksessä.
Uhkaavasti käsittämättömiä sanoja karjuva turbaanipäinen suhari
pysähtyneessä autojonossa takalokasuoja revenneenä
yrittämässä sysätä syyllisyyttään toisen samanlaisen niskoille.
Tai taksi, joka kiitää silmänräpäyksessä paikalta
tuplamaksun saatuaan.
Ja jälleen eräs
ajamassa tietoisesti harhaan hyvänlaista vauhtia,
lukemassa ylösalaisin olevaa käyntikortin osoitetta
kysyen tietä koirilta ja lapsilta
- ikään kuin eksyksissä vieraassa kaupunginosassa.
Ja joukossa joku rehellisempi,
jonka kiitoksena on köyhyys
ja toivo paremmasta karmasta.
Samanaikaisesti joku muu suorittamassa ajoammattiaan
sähkökynttilät valaisten mustassa yössä
auton etupaneelissa olevaa kaksoispyhimyksen kuvaa.
Ja vielä toinen etulasissaan värikäs mainos
- sopivasti taksamittarin edessä.
Tämä mieletön ajo
järjettömältä näyttävässä liikenteessä
valot sammutettuina, äänitorvi soiden,
vasemmalta ohittaen rohkeamman etuajo-oikeudella,
itsetuhon kipinä mielessä kytien
kyydittämässä kalvennutta kulkijaa.
...
Miten taiteellinen onkaan maailma autonajomestareineen (jatkuu II-osassa)