1985 OCTATUS LOFOOTEILLA

OCTATUS JA LOFOOTIT

24.-25.5.85 Lofootit, Norja - Octatus-kuoro Pielavedeltä (Lähtö 23.5. Paluu 28.5.)
         (Olin kuoron miesten avustajana laulamassa + omien sävellysten johto)

27.5.85         Ks. runo - "Lofooteilta palatessa". < "82-87 Runot IV"

 

1. pinsedag (helluntai) 1985 Aulaen, Svolvær barne og ungdomsskole
Kammarkøren Octatus, dirigent Erkki Näreharju:

Folkvisa från Nyland: Och jungfrun hon går i dansen
                 

Finsk folkvisa:           När jag var ute en sommarafton
        

Finsk folkvisa:           Bortom skogen bor min älskare
                 

Hulkkonen (arrang.): Balladen om det         låga torpet
                 

Härmä:                    Heikkis brøllop

         Sangselskapet Vågalåt + Pause m/kaffeservering

Jukka Hietaniemi(baryton), Tapani Tunkkari, klaver:

                                Grieg: Min tankes tanke,
                                Sibelius: Im Feld ein Mädchen singt

         Sangselskapet Vågalåt

Kammarkøren Octatus:

                                Fougstedt: Under Häggarna

                                Näreharju: Tuuteris sång

                                Tekoniemi: Øver fjället

                                 Saastamoinen: Hämähäkki (Spindel, spindel).

 

> 13.6.85 to Pielavesi-Keitele - Pentti Nykänen: Octatus vieraili Lofooteilla

Pielaveden ja Keiteleen yhteisen kamarikuoron Octatuksen piirissä virisi noin vuosi sitten ajatus jonkin pitkähkön vierailumatkan järjestämisestä. Kun kuoromme jäsenellä Irma Tunkkarilla oli entuudestaan siteitä Norjan Lofooteille, kiteytyi vähitellen toteuttamiskelpoinen suunnitelma tehdä ensimmäinen kuoromme matka juuri noille pohjoisille karuille saarille. Matka toteutui helluntain tietämissä.

Kun matkalla on porukka, joka harrastaa laulua, on luonnollista, että laulu raikui jo alkumatkasta milloin "äänissä" eli kunkin äänen omilla stemmoilla ja milloin vain tavallisena yhteislauluna. Ensimmäinen pysähdys oli Keminmaalla, jossa Savotan Sannissa juotiin kahvit, Haaparannassa kävimme ostoksilla ja matka jatkui kohti seuraavaa etappia, Jällivaaraa, jossa piti täydentämän polttoainevajetta. Jällivaaran jälkeen kaikki järvet olivat vielä jäässä ja tunturit lumipeitteisiä. Siellä, tähän aikaan yöttömän yön maisemissa, huomasi selvästi yön valoisuuden eron meidän seutuihimme verrattuna, vaikka yöt eivät pimeitä ole täälläkään tähän aikaan.

Suuri pohjoinen kaivospaikkakunta, Kiiruna, jäi taaksemme kohta kuljettajamme, Raimo Heiskasen, nopean ja vakaan ajojahdin [=  -tahdin?] ansiosta.

Ensimmäinen yö Abiskossa

Puolen yön maissa saavuimme yöpymispaikkaamme Abiskoon, Tornionjärven rannalle, lähellä Norjan rajaa olevalle pienelle paikkakunnalle, jossa suurin osa matkalaisista alkoi kerätä matkaväsymykseen huvenneita voimia takaisin nukkumalla. Osa porukasta lähti kuitenkin uteliaasti tutkimusmatkalle ympäristöön. Yöpymispaikkamme lähellä virtasi vuolas joki, jonka yli oli rakennettu kävelysilta ja merkitty polku vei aina lähellä kohoaville vuorille saakka. Nousimme lähelle puu-rajaa, mutta ylempänä vielä oleva paksu lumikerros pakotti kääntymään takaisin ja niinpä niitäkin näkymiä rikkaampana kömmimme nukkumaan aamun pikku-tunneiksi.

Aamulla heräsimme aamuvirkkujen Erkin ja Jukan duettoesitykseen, joka soi oikein kauniisti aamunkuulaassa ilmassa ikkunoidemme alla. Runsas aamupala teki terää illalla hieman vähille eväille jääneille masuillemme.

Porukka virkeänä autoon ja niinkuin Justeerin laulussa "matka se jatkui ja laulu se soi". Norjan puolelle tultaessa maisemat sen kun vain kävivät jylhemmiksi.

Suomalaisen silmin katseltuna maisemat ovat hivelevän kauniita, mutta niinkuin totesimme: "Harmittaa kun maa on niin kasapäissä, ettei sitä voi käyttää hyödyllisesti".

Kun laskeuduimme ensimmäisen vuonon, Vestfjordenin, pohjukkaan, huomasi siinä heti Golf-virran lämpövaikutuksen. Vuonon rannoilla oli jo hieman vihreätä, kun jonkin matkaa takanapäin oli vielä lumipeitteiset maisemat. Tämän jälkeen kierreltiin sitten vain vuonojen rantoja, joita reunustaa suurelta
osin melkeinpä yli-pääsemättömät vuoret. Koska ajoimme pohjoista reittiä (Vestfjordenin etelärantaa ajettaessa olisi tullut pitempi lauttamatka lopussa) kuljimme Vesterålen saariryhmän kautta. Saariryhmän alueella ylitimme kolme suurta siltaa, jotka olivat korkeudeltaan aivan eri luokkaa kuin normaalisti suomalaiset sillat. Toisen päivän aikana olivat matkaeväät jo vähissä ja juomatkin Kaisan sanonnan mukaan
"laakkulämpösiä".

Svolvaerissa 700 kalastajaa

Lauttamatka Hadselöyn saaresta Lofooteille kesti vain 25 minuuttia. Lautalla ennätimme kuitenkin antaa "taidonnäytteen" harrastuksestamme paikallisille matkustajille.

Määränpäämme, Svolvaerin taajama, sijaitsee Austvågöyn saarella ja kuuluu Våganin kuntaan. Kunnan asukasmäärä on 9 800. Kokonaispinta-ala 477 km2, josta vesipinta-alaa 17,18 km2, järviä 499, meressä olevia
saaria 877. Ikuisen lumen ja jään peitossa on 3,35 km2, jäätiköitä 4. Maanviljelyspinta-alasta viljeltyä 6 km2, tuottavaa metsää 18 km2, maataloudessa tärkeintä karjanhoito. Niinkuin arvata saattaa, kalastus on elinehto
niin karulla merenkulkuseudulla. Våganin kunnassa on n. 700 aktiivista kalastajaa, 286 alusta ja turska tärkein saalistettava, myös lohta viljellään melko paljon. Satamat ovat hyviä, niissä käy vuosittain n. 4 000 alusta.

Paitsi laivoilla ja lautoilla pääsee Våganiin myös lentäen. Potkurikoneille tehdyltä kiitoradalta on yhteydet Bodon
kautta Osloon ja muihin suuriin kaupunkeihin. Harrastuksista lienee tärkein urheilu, urheilu- ja tenniskentät, valaistut laskettelu-rinteet ja ladut antavat tähän mahdollisuuden. Koulujen yhteydessä on myös sisäliikuntatiloja.

Svolvaer tunnetaan Pohjois-Norjan kuvataidekeskuksena. Siellä sijaitsee ruotsalais-norjalainen Taiteilijoiden Talo. Normaalin koulutoiminnan lisäksi leirikoulu on suosittua. Våganiin tulee oppilaita eri puolilta Pohjois-Norjaa (joskus myös ulkolaisryhmiä) 3-5 pv ajaksi opiskelemaan mm. urheilua, geologiaa, kalastusta, vuorikiipeilyä ym.

Keskilämpötila nollan vaiheilla

Ilmasto voi olla joskus hyvinkin ankara, mutta Golf-virran ansiosta lämpötila on yleensä melko tasaista, vuoden keskilämpö nollan paikkeilla.

Mainittakoon, että järvestä verkostoon tuleva vesi tuli maan päälle rakennettua putkea pitkin, eikä putki kuulemma jäädy talvellakaan. Vuonojen ja vuoristojen lämpötilan erot ovat suuret. Vuonot ovat sulat läpi
talven. Yleisesti ottaen näyttää äkkiä, että vuorten ja meren väliin jäävät kaidat alueet, joihin ylipäätään voi rakentaa, eivät antaisi elintilaa sillekään ihmismäärälle, mitä siellä on, mutta ihminen on sopeutuvainen ja
muovautuu olosuhteiden mukaisesti. Oppaanamme ja tulkkinamme (Irman lisäksi) oli Tampereelta kotoisin oleva Svolvaerissa asuva rouva Ulla-maija Sjursen. Hän on hyvin sopeutunut paikallisiin olosuhteisiin ja tuntuu viihtyvän siellä.

Tällainen on paikkakunta, jonne saavuimme lauantaina 25.5. puolen päivän aikoihin. Paikallinen Vågalåt-kuoro järjesti esiintymisemme ja ohjelmamme siellä. Ensimmäisenä päivänä oli ohjelmassa kirkkokonsertti, jonka jälkeen isäntäväen tarjoama illallinen - ja kyllä lohi maistui.

Illaksi isännät järjestivät illanvieton, jossa kuorollemme luovutettiin mm. paikkakunnan viiri Våganin kunnanvaltuuston puheenjohtajan Steinar Molvikin toimesta. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja valitaan
suorissa vaaleissa aina neljäksi vuodeksi kerrallaan. Hän tekee kokopäivätyötä näissä tehtävissä sen ajan. Hän toivoi, että paikkakuntiemme välille syntyisi virallisempaakin kanssakäymistä. Jostakin syystä Pielaveden kunnasta jo lähetetty ystävyyskunta-aloite ei ollut mennyt perille. Asia tuli siellä kuitenkin sen verran hyvin esille, että Pielavesi on saamassa uuden ystävyyskunnan.

Koskenkorva tuttu nimi

Ilta kului oikein rattoisissa merkeissä. Våganilaiset sanoivat aikaisemmin luulleensa, että Koskenkorva-nimi on yleisin suomalaisnimi, kunnes ottivat asiasta selvää. Kun se muuttuikin nimestä aineeksi, he tarjosivat maljat sen kunniaksi. Maljojen jälkeen opetimme heille pari savolaista sanaa, jotka omaksuttiinkin isäntien joukossa hyvin, ne ovat: "hölökyn kölökyn".

Kunnantoimistolla, missä tilaisuus pidettiin, oli juhlahuoneessa kokolattiamatto, mutta eipä se juurikaan tahtia haitannut, kun kuorolaiset svengasivat pikkutunneille saakka. Välipalaohjelmaa esitettiin puolin ja toisin. Mainittakoon Ingridin tervetuliaisruno, Vågalåtin basson ja Irenen venäjänkielinen duettoesitys, Ilpon oman teoksen, Antero Vipusen, esityspala mukana olleiden mieskuorolaisten voimin ym.

Musiikki loi ikäänkuin sillan meille muutamille kielitaidottomillekin. Våganissa toimii muuten musiikkikoulu ja kahdeksan koulusoittokuntaa, joista yhden näimme marssilla maantiellä. Vågalåtin lisäksi toimii paikkakunnalla myös äskettäin perustettu kamarikuoro.

Seuraavana päivänä kävimme viihdyttämässä vanhuksia paikallisessa vanhain-kodissa, jonne jätimme muistoksi aitoa pielavetistä tuotantoa, Penttisen Raijan pajasta lähteneet sinivalkoiset linnut, jotka jäivät
muistuttamaan värisymboleillaan maamme lipun värejä.

Kiertoajelulla

Ulla-oppaamme vei meidät pienelle kiertoajelulle, jonka aikana kävimme tienoolla missä on ollut melko paljon asutusta 1200-luvulla, mutta "musta surma" on riehunut sielläkin, niinkuin aikanaan Suomessa ja hävittänyt ihmiset silloin miltei suku-puuttoon. Paikalla suoritetaan arkelogisia kaivauksia. Sieltä on löydetty hyvin säilyneitä asutuksen jäänteitä, jotka kertovat omaa kieltään sen ajan sivilisaatiosta. Niillä seuduin toimeenpantiin Norjan historian viimeinen hirttotuomio. Eräs nainen hirtettiin miehensä myrkyttämisestä 1800-luvun alkupuolella.         

Paikkakunnan museo oli kiinni, joten katselimme vain ikkunasta sisälle ja rannalla vilkaisimme kalastajien vanhaa yöpymismajaa. Sitten ajoimme paikkakunnan eteläisimpään pikkusaareen Henningsvaeriin, joka on
rakennettu hyvin tiheään, talot ovat enimmäkseen vanhoja puutaloja. Paloturvallisuuden kannalta hyvin riskialtis, mutta historiallisesti arvokas taajama.

Meitä vähän jujutettiin kun meille näytettiin, että saaresta aukeavan aavan ulapan toinen ranta on jo sitä inkkareiden mannerta. Kartasta kun katsoo, niin viikinkien rantahan se tulee Vestfjordenin eli Länsivuonon
yli vastarannaksi. Mutta paljon ei tietenkään tarvitse kaartaa Lofoottien eteläkärjen saarien ympäri kun kurssi olisi Lännen maille. Henningsvaerissa oli Suomesta tuotu hirsimökki, joka toimi kioskina. Suomesta tuodaan kuulemma paljon juuri hirsimökkejä ja mm. huonekaluja Norjaan.

Turska näkyy maisemassa

Poikkesimme matkalla tien ohessa katsastamassa turskatelineitä, joissa oli suuret määrät tuoretta turskaa kuivumassa. Turska pyydetään tammi-maaliskuussa, jonka jälkeen se ripustetaan kuivumaan 2-3 kuukaudeksi sisälmykset poistettuna. Ei siinä passaa kovin pahoja saastelähteitä vieressä olla, eikä lihakärpäset munineen olisi myöskään parhaita asukkeja niissä vartaissa, jotka muuten olivat ihmeen pitkiä suoria salkoja. Mistä lie tuotu kun lähitienoilla ei ollut muuta kuin sellaista käkkäräpuuta ja kalliota.

Majapaikkaan tultaessa ihmettelimme vielä aikaisemmin mainitsemaani vesiputkea, joka oli asennettu maan tai oikeammin kallion päälle, melkein kaikki vuorten kupeetkin ovat pelkkää kalliota, humusta on vain harvassa paikassa kallion päällä.

Iltapäivällä meille jäi aikaa vähän levätä ja kierrellä Svolvaeria. Pääkonserttimme oli illalla koulun juhlasalissa, jossa esiinnyimme vuorotellen Vågalåtin kanssa. Solistimme Jukka Hietaniemi esitti välillä yksinlaulua, niin kuin edellisenä iltana kirkossakin.

Jos oli edellisenä iltana kirkossa mainio akustiikka, joka suorastaan innoitti laulamaan, niin samaa ei voi sanoa koulun juhlasalista, joka oli paneeliseinäinen. Laulukorokkeen vieressä melko tilava näyttämö suurine verhoineen piti huolen, että suurin osa äänistä hukkui sinne jonnekin ja toisista äänistä ei saanut tukea omalle stemmalleen.

Taisi johtajamme Erkki Näreharjukin miettiä, että saadaanko laulut loppuun lauletuksi. Niin ne vain menivät ja
Saastamoisen Ilpon oma Hämärikki hänen itsensä johtamana taisi olla se yleisöön menevin anti, vaikka kuulijat eivät luonnollisesti sanoja ymmärtäneetkään. Esitimme Vågalåtin kanssa myös yhteisesti laulun "Kun kävelin kesäillalla".

Kutsu vastavierailulle

Konsertin jälkeen olivat norjalaiset ystävämme järjestäneet kahvitilaisuuden, jossa pidettiin haikeat eroajaispuheet. Puheenjohtajamme Heikki Laitinen ojensi sihteerimme Lea Huhdan kanssa muistoksi käynnistämme pielavetistä keramiikkaa á la Raija Penttinen. Vågalåt-kuoro sai kukko-kana -yhdistelmän, jossa jokaiselle äänelle on oma tunnuksensa. Ansiokkaan puheensa ohessa Heikki toivotti kuorolaisten puolesta Vågalåtin vastavierailulle mahdollisesti jo ensi vuonna. Heillä tuntuu olevan johtajan vaihdos ensi vuonna joten se saattaa aiheuttaa pulmia vierailun suhteen.

Vågalåtin kuoron johtaja Odd Roald Strand sai oman soittokellon, joka symbolisoi hänen asemaansa kuorossa.
Kiitospuheessaan hän sanoi, että he ovat kyllä tietoisia Suomen kuorolaulutasosta ja jatkoi imartelevaan sävyyn, etteivät he kuitenkaan odottaneet ammattilaisia vieraikseen Savosta. Ulla-tulkillemme jäi vierailustamme muistoksi suuri keramiikkalautanen.

Aamulla varhain läksimme kotimatkalle, joka oli kuljettajalle melkoinen urakka. Olihan lähtiessä edessä 1200 km yhtämittaista ajoa, pienet tauot ainoana lepo-hetkenä. Kaikella alalla on ammattilaisensa. Auton ratissakin joku on huomattavasti sitkeämpi kuin toinen. Äkkinäiseltä jäisi tuokin urakka tekemättä. Kuljettajaltamme ei
jäänyt.

Hyvä kylässä - kotona paras

Paluu tapahtui samaa reittiä kuin menokin, joten reitistä ei ole sen enempää kerrottavaa. Tulkoon mainituksi, että Norjan ja Ruotsin rajalla oli laskettelurinne ja siellä lasketeltiin täyttä päätä. Tien toisella puolen oli järvi, jonka jäällä istui pilkkimiehiä. Jokainen oli löytänyt menomatkalla sopivan istumapaikan ja kotiutunut siihen niin että tulomakalla viihtyi samassa paikassa. Kontrasakkikin vaihtui menomatkalla aina välillä, mutta tulomatkalla peli "jäi yksien harteille".

Sivustaseuraajat lupasivat ottaa suunnitteluprojektiin kontramitalit, joita jaettaisiin seuraavalla matkalla ansioiden mukaan.
Kotiin saavuttiin lähdöstä 74 tunnin kuluttua. Olimme monta kokemusta rikkaampana todetessamme: "Kylässä hyvä, kotona paras".

Erikoisesti jäi mieleen isäntäväkemme vieraanvaraisuus. Jäämme paljosta kiitollisuudenvelkaan. Toivottavasti saamme Vågalåtin kuoron Svolvaerista vasta-vierailulle Pielavedelle ja Keiteleelle, jolloinka voimme
puolestamme osoittaa, mihin isäntinä pystymme.

Hyvin onnistuneesta reissusta kiitos sopuisalle porukallemme! Mutta erikoisesti kiitokset loistaville isännillemme siellä Svolvaerissa!

Pentti Nykänen

> 1985 - Joulun Kellot - Heikki Laitinen: Octatus Lofooteilla

On keväinen päivä puolessa, perjantaina 24.5. tänä vuonna. Linja-auto saapuu Keiteleeltä Pielavedelle, mistä
loput laulavasta väestä lähtee mukaan. Octatuksen ulkomaan matka alkaa. Kuoron soparaanon ja tulkin Irma
Tunkkarin yhteydet Norjan Lofooteille olivat tuottaneet tuloksen ja olimme menossa varsin merellisiin maisemiin, Våganin kunnassa sijaitsevan Svolvaeriin. Matkaa on sinne yli 1200 km, joten tarvitsimme yöpaikankin matkan varrella. Sellaiseksi paikaksi on saatu Ruotsin puolella lähellä Norjan rajaa sijaitseva Abisko. Suorinta tietäkin ajettuna olimme siellä vasta puolen yön tietämissä. Näillä korkeuksilla eletään käytännössä jo yöttömön yön aikaa. Siispä pirteimmät matkalaiset kiipesivät pikkutunneilla vielä tuntureille.

Pitkäksi ei yöuni päässyt, koska jo kuudelta piti matkan jatkua ja sitä ennen piti nauttia erittäin tarpeellinen aamupala. Edessä oli paljon aikaa vievä osuus, joskus mutkaisine teineen ja jopa lauttamatkakin ennen lauantaista määränpäätä.

Kyllä Golf-virralla on sitten mahtava vaikutus,Vestfjorden-vuonon ympäristössä maa jo viheriöi ja aivan äsken ajoimme vielä lumisissa maisemissa. Valitsemallemme pohjoiselle reitille mahtui tosi upeita siltoja, vähän suurempia mihin Pielavedellä ja Keiteleellä olemme tottuneet. Vajaan puolen tunnin lauttamatka tarvittiin ja olimme jo tunnin ajomatkan päässä matkakohdettamme Svolvaeria.
Niin mahtavien vuorien kupeessa kuin merellä lautalla tuntee luonnon todellisen suuruuden ja ihmisen pienuuden. Karua, mutta kaunista oli seutu mihin saavuimme puolen päivän jälkeen lauantaina. Ensiesiintyminen odotti meitä kirkossa jo samana iltana. Koko Våganin kunnan pikkukaupungin asukasmäärä
on vajaa kymmenentuhatta henkeä. Siellä eletään paljolti meren antimista, myöskin muilla ammateilla on kuitenkin sijaa.
Lauantaipäivän päätteeksi isäntämme tarjosivat illallisen, missä oli tarjolla tietenkin kalaa - mieliruokaani. Illallisen jälkeen vietimme yhteistä iltaa kunnantoimistolla, mistä saimme kuorolle lahjaksi valtuuston
puheenjohtajan Steinar Molvikin ojentaman Våganin viirin. Iltaan mahtui vielä seurustelua, vapaamuotoista musiikki-ohjelmaa ja sisäliikuntaa. Seuraavaan päivään mahtuivat käynti vanhainkodilla, mihin luovutimme Raija Penttisen pajan keramiikkalintuja sekä illan konsertti yhdessä Vågalåtin kanssa. Tuohon väliin mahtui kyllä kiertoajelu, mikä ulottui aivan Henningsvaerin alueen eteläisimpiin saariin. Matka sinne
oli erittäin mielenkiintoinen, sanoisin siltä saavan käsityksen alueen todellisesta elämänmuodosta.

Palatakseni tuohon koulun konserttiin ei se paikkana tuntunut olevan edellisen illan kirkon veroinen akustiikaltaan. Jos sen tunsi laulaja kuorossa niin varmaankin myös solistimme Jukka Hietaniemi yksinlauluissaan. Lauoimme yhden suomalaisen kappaleen yhdessä Vågalåtin kanssa. Virallinen yhdessäolomme päättyi sunnuntai-illan kahvitilaisuuteen. Tuolloin luovutimme "lahjuksemme" kiitokseksi isäntäkuorolle, sen johtajalle ja paikalliselle tulkillemme Ulla-maija Sjursenille, hänhän toimi kuin ammattilainen tulkki-opas. Miten sympaattinen olikaan isäntä-kuoromme johtaja Odd Roald Strand. Ihaillen katselin hänen antaumuksellista työskentelyään tahtipuikon kanssa.

Maanantaita vasten yön nukuttuamme olimme valmiit paluumatkaan, jolle isännistämme jotkut olivat vielä meitä saattelemassa. Kyllä tuo laulu mukavasti matkalla piristää, muodostui kuin itsestään mitä moninaisempia laulavia ryhmiä. Mikäs meidän oli kahvikupposella piristyneenä matkustaa verrattuna kuljettajamme Raimo Heiskasen rankkaan työhön. Toki naisväki huolehti Raimon kahvituksesta. Häneltähän homma hoitui kiitettävästi siten, että tiistain pikkutunneilla olimme jälleen kotimaisemissa. Paluumatkalla tutkailimme tulevaisuuteen laulun lomassa. Kenties seuraava lehtemme tietää kertoa uuden ulkomaisen kohteemme.

Ainakin Lofooteilla meitä hoidettiin hyvin, kiitämme vielä isäntiämme ja toivotamme heidät tänne tervetulleiksi
sopivan tilaisuuden tullen. Kuoromme johtajan, perustajan ja ideoijan Erkki-artturin kolmen vuoden eräs toive oli onnistunut mainiosti.

Heikki Laitinen [Pielaveden Mieslaulajat]