1988 AMSTERDAM II

(AMSTERDAM II 1988) - (Vrt. 22. - 29.10.1984 - Amsterdam I)
02.12.88 Amsterdam (Unescon Composers' workshopissa Jouni Koskimäen kanssa)

30.11.-9.12.1988 Amsterdam II (Unescon Composer’s workshop - etnomusiikin ja taidemusiikin välisistä kysymyksistä - Jouni Koskimäen kanssa)

INTERNATIONAL COMPOSERS' WORKSHOP 1988 - LIST OF PARTICIPANTS

?Abunewolde Teferra (Ethiopia)

Aitkeev Sovhozbek (USSR) 8.12

13) Belimov Sergey (USSR)

Bodorova Sylvie (Czechoslovakia) 9.12

?Brooks Victoria (Australia)

?Chin May Chee (Korea)

Christoff Dimiter Bulgaria

Chung Chou-wen(China)

?Coté Gerald (Canada)

?Engelen Andreas van (Netherlands)

?Franke Bernd (DRG)

?Golominov Michael (Bulgaria)

Hames Richard David (Australia)?

11) Hughes Laurence (England)

Irlandini Luigi (Brasil) 8.12

?Kafui Kenneth (Ghana)

Kalimullin Rashid (USSR) 8.I2

Kang Sukhi (Korea)

Koskimäki Jouni (Finland) 7.12

Krivosheyev Evgeny (USSR) tolk

?Kruisbrink Anno (Netherlands)

Leeuw Ton de (Netherlands)

1) Liderman Jorge (Argentina) 1.12. klo 11.30

11) Little David (Netherlands) 5.12.

?Long Zhou (China)

3) Lyes Guelai (Algeria)

13) Mereni Anthony (Nigeria) 6.12

12) MoJoIa Celso (Brasil)

Naylor Steven (Canada) 7.12.                 

Nketia K. (Ghana)

9) Pop Adrian (Rumania)

?Pudlak Miroslav (Czechoslovakia)

8) Read Thomas Augusta (USA)

7) Roo Paul de (Netherlands)

5) Roosendael Jan Rokus van (Netherlands)

Rozsa Paul (Hungaria)

Saastamoinen Ilpo (Finland)

4) Sielicki Edward (Poland)

6) Sjukur Slamet (Indonesia)

?Stefanov Jordan (Bulgaria)

Terzakis Dimitri (Greece)

2)Vargas Antonio (Portugal)

Wullur Sinta (Netherlands) 7.12

14) Nicole Carignan (Canada)

 

[18.08.2011:                  En pitänyt esitelmää tällä kertaa. Matkalla lentokoneessa korvat menivät tukkoon ja sain Amsterdamiin laskeutuessa niin suuren korvakivun, että vedet tulivat silmistä. Kävin Amsterdamissa lääkärillä, joka määräsi kamomillateetä ja antibiootteja. Kipu hellitti oikeastaan vasta Suomeen palattua.]

Kuin taivas (joka ikään kuin - koko ajan -)

olisi laskeutumassa maahan

kenenkään sitä huomaamatta.

Koska näyttää sille,

ettei mitään eriskummallista ole tapahtumassa.

 

Näyttää siltä,

ikään kuin kaikki sujuisi normaalisti,

ikään kuin mitään erikoista ei tapahtuisi,

koska tämä tapahtuu koko ajan, lakkaamatta,

ikuisesta menneisyydestä saakka.

 

Koko ajan taivas laskeutuu päällemme

ja me olemme osa sitä.

Osa taivasta me olemme

- maan päällä - taivaan osana.

Ja taivaan osana on laskeutua meihin,

huomaamatta kuin näkymätön kyyhky,

joka koko ajan on palaamassa pesäänsä,

vaikka (ja koska) on jossain muualla.

......

 

Näin on vuosi kulunut.

Enemmän tunnemme toisiamme nyt,

kuin ensimmäisten kosketusten

ensimmäisinä arkoina hetkinä

silloin kauan sitten,

jolloin emme vielä tienneet,

millaista tulee olemaan

seuraavina viikkoina,

seuraavina kuukausina.

 

Eivät kosketukset enää ole niin arkoja.

Suunnitelmat, haaveet,

niiden toteutumiset

ja pettymiset toisiin toiveisiin

ovat realistisempia.

 

Moni ajatus on kuivunut kasaan

oikean elämän ankaran,

polttavan katseen alla.

Se, mikä ei ole kestänyt katsetta,

on kuollut pois.

Se, mikä on kestänyt,

on alkanut kasvaa.

Eikä kukaan tiedä,

mihin tämä kaikki johtaa - ulkonaisesti.

Tiedämme vain sen,

että kulku käy kasvua kohti.

 

Paljon olen oppinut tänä aikana.

Paljon on jäänyt oppimatta.

Paljon on sellaista,

josta voin vain kysyä:

Mahdanko oppia sitä koko loppuelämäni aikana?

 

Kysyn silloin hiljaa sinulta:

Kelpaammeko toisillemme

myös oppimattomina joidenkin asioiden suhteen,

vai odotammeko toisiltamme täydellisyyttä?

Onko vajavaisuus taakka vai rikkaus?

 

Ääni kantautuu

unen takaa unen taakse.

Huomaamatta liukuu se ohi.

Huomaamatta minä liu'un sen läpi.

Muistan taas,

että olen matkalla omaan itseeni,

itsetuntemukseeni toisten avulla,

ihmetellen sitä,

että tässäkö olen nyt,

kun olen luullut kulkevani

aivan jossain muualla.

 

Läpi päivien mietin näitä kohtalon aikoja,

kohtalon esiin heittämiä kuvia (lentolehtisiä), näkyjä.

Ja silloin tällöin minä tunnen:

Vieläkään - tämän opintomatkan jälkeen

ei ahdistus ole kokonaan poissa.

Täällä se tähyilee saalistaan (on) - tai siellä,

jonain hetkenä,

jolloin katse kylmenee

kohdatessaan muurin,

jossa kaikki sanat, kaikki tekstit

ovat jo valmiina edessä.

 

Olenko minä itse se ahdistus,

joka hiipii huomaamatta(an) myös sinne,

minne se ei kuulu?

Olenko mennyt paikkoihin,

minne minä en kuulu?

Onko minun paikkani mieluummin täällä poissa,

poissa sieltä,

minne olen tuonut ahdistusta

rakkauden sijasta?

 

Mitä minä olen tehnyt?

Mikä minut on johdattanut

näihin ahdistaviin tilanteisiin?

Mikä minä olen ahdistamaan toista

omilla ahdistavilla mietteilläni,

ahdistusta tuottavilla ajatuksillani.

Miksi avaan portteja ahdistuksen erämaihin,

valintapakkojen umpikujakorpiin.

 

Sävel puhkeaa kuitenkin kukkaan vesipyörteen reunalla.

Jokin näkymätön kurkottaa katseensa kohti sitä

- uteliaana nuuhkien.

En se ollut minä,

mutta minä näin sen.

Sillä olin vielä näkymättömämpi.

 

03.12.88         - aamulla.
- Ensin kurkkukipu ja sitten keskikorvan tulehdus seurauksena liian innokkaasta oman kunnon hoidosta. Tupakkalakko sujuu tuskallisesti, mutta pitää kuitenkin. Helppoa ei ole. Helppoa ei ole elämä muutenkaan...

...

- Säveltäjä-workshop täällä on sujunut tietenkin mielenkiintoisissa merkeissä. Olen saamassa arvokkaita osoitteita esim. Brasilian kansanmusa-levytuotannosta sekä Slamet A. Sjukurilta indonesialaisesta musiikista.

- Ehkä minä selviän tästä. Ehkei elämäni tulevaisuudessa enää ole aivan täynnä vaikeuksia.

Rakas!

Mitä minä teen tällä sanalla

näissä elämän mietteissä (verkkopeleissä),

kun kaikki tarpeettomat vaatteet ja koristeet

on karsittu päältä pois?

Onko tuolla sanalla enää oikeutta koskettaa

ketään ihmistä erityisesti?

 

Onko se tämän jälkeen vain nimettömiä massoja varten?

Vai onko vielä joku, joka kaipaa joskus minua -

jonka päätä voi silittää,

jonka kynnet koskettavat korvaani varovasti hipaisten.

 

Jos ei ole kaipausta,

niin voiko enää puhua rakkaudesta?

Kaipaukseton rakkaus

on ikuisesti itseriittoisen jumala-auringon säteilyä kuolevaisille.

Ei aurinko kaipaa kuolevaisia hoivaansa (= ihmistä lähelleen).

Lähellä se vain polttaa kaiken tuhkaksi.

Eikä sekään kestä kauan.

 

Minä en riitä itselleni.

Tarvitsen kumppanin - en aurinkoa,

mutta en myöskään kuuta.

Kumppanin minä tarvitsen,

joka myös minua tarvitsee.

 

Niin vakavana

tämän vielä vakavamman musiikin keskellä

koko ajan vakavoituen.

Mikseivät ihmiset uskalla sanoa?

Miksi he pelkäävät olla rehellisiä?

Miksi he valehtelevat olemalla kohteliaita

sen sijaan että auttaisivat säveltäjää ymmärtämään sen,

että nyt on jotain pielessä!

 

Emme uskalla auttaa toisiamme,

koska pelkäämme,

että meitä itseämme autetaan

samalla tavalla, kun se aika tulee...

(kertomalla totuus teoksistamme.)

 

Istua täällä jo monetta päivää (= päiväkausia)

miettien fyysistä ja henkistä ahdistustaan -

keskikorvan tulehdusta,

ihmissuhteiden tulemisia ja menemisiä,

horjumisia, paikalleen pysähtymisiä,

nokilleen kaatumisia,

epävarmuutta sanoissa ja teoissa,

epätietoisuutta toisen ajatuksista

ja toisen taka-ajatuksista,

epäselvyyttä omista taka-ajatuksistaan

- siitä, onko niitä olemassa vaiko ei.

Ja jos on,

niin näkeekö ne (vain )toinen,

mutta ei itse.

 

Mikä oppi on siinä,

että lentokentät päätyvät aina umpikujaan?

 

Tätä musiikkia minä kuuntelen

ties kuinka monetta päivää

keskikorva tulehtuneena,

sävelkorva inflaation raunioittamana (pilaamana).

Pitäisi kuunnella ihmistä sen takana,

musiikin takaa,

mutta nenää pistää

ja oikea korva tuntuu olevan väärässä paikassa -

liikaa vasemmalla, kuin olisi vettä täynnä.

 

Enkä osaa ihmissuhteistani muuta sanoa kuin sen,

että ailahteleva on naisen mieli.

Siksi oma mieleni on välistä maassa,

välistä taivaassa

ja välistä taas... ei ole.

 

Tarvitseeko nainen - lapsia synnyttänyt -

itse asiassa miestä sillä tavalla kuin ennen?

Ja kuitenkin -

joku sanoo minulle silloin tällöin: "Rakas".

Rakkaudella se kai on sanottu,

sanottu sillä läheisyydellä,

mitä ihminen hyvänä hetkenään voi toiselle tarjota.

 

Kun oppisi tasapainottamaan läheisyyden ja etäisyyden

ihmisten ja itsensä väliin niin,

ettei sen etsiminen tuottaisi ahdistusta,

vaan että se tulisi itsestään,

itsestä käsin, huomaamatta...

että toiset huomaamattaan tajuaisivat sen

ilman vaivaa ja ahdistusta,

ilman myötätuntoa

- kuin huomaamattaan -

kaiken muun toiminnan keskellä.

 

Kunpa toiminta yhdessä olisi kuin huomaamaton sävellys,

joka kuitenkin vie mukanaan,

niin kuin nämä Ligetin mattapintaiset sävelornamentit

täällä kuvioidussa kirkossa lauantai-iltana

valojen sammuessa, musiikin syttyessä

kuin tulitikun raapaisu.

 

Kun osaisi oikein - joka kerta -

kohdata oikean ja väärän,

levätä oikeassa ja oppia väärässä.

Kun osaisi oppia lepäämään väärän kohdatessaan,

niin, että se sulaisi pois,

että väärä hyväksyisi itsensä,

näkisi, mistä on tulossa,

näkisi sen, sen itsensä

ja itsensä siinä

- oikein.

 

04.12.88        

On outoa herätä melkein kuurona,

oikea korva edelleen tukossa.

Penisilliini ei ole avannut sitä vielä.

 

On outoa,

kun ei tiedä tarkkaa osallisuuttaan

toisen ihmisen ahdistukseen.

Kokee vain sen niin,

(ikään) kuin joku vihjailisi

minunkin olevan mukana tässä prosessissa

jollain nimeltä mainitsemattomalla tavalla

ja sellaisella, nimeltä mainitulla tavalla,

joka on alkanut joskus jossain -

ehkä minun luonani

ja alkaa levitä kuin tauti -

myös sinne, missä hän asuu.

 

Ja minua ahdistaa, kun hän kertoo siitä,

kun hän kertoo,

että minun pitäisi hoitaa ongelmani

jossain muualla.

Sillä minä tiedän,

että jos lähden kasvamaan jonnekin muualle, pois,

tullakseni hänen arvoisekseen,

niin en tule takaisin.

Takaisin en silloin palaisi.

 

En halua lähteä muualle oppiin,

koska haluan oppia täällä,

tässä maailmassa,

tämän ihmisen luona,

mikäli hän antaa minulle sen mahdollisuuden,

mikäli hänellä on kärsivällisyyttä,

antaa toiselle mahdollisuus.

 

Kummallinen on naisen mieli.

Kummallinen on naisen logiikka.

Ja sen täytyy olla yhtä oikea

kuin omakin logiikkani.

.....

 

Ligeti puhuu... ja puhuu fraktaaligeometriasta

ja soittaa sitten - kehuen afrikkalaista polyfoniaa.

Varoen lainaamasta mitään keltään,

mitään muuta kuin yhden: tekniikan

Ja he kuuntelevat ja me kuuntelemme,

kuinka pyörrekatkelmat imevät mukaansa,

kuinka monet imeytyvät unen pyörteisiin,

kuinka imu pyörittää virtaa.

 

On sävellys,

jota ei voi ymmärtää ensi kerralla.

Ensin se on nähtävä kerran kokonaisena.

Ensin näkyy vain kaleidoskooppi,

kokonaisuus vasta myöhemmin.

 

(illalla)

Elämä on katoavaista,

ilo on katoavaista.

Elämä voidaan ymmärtää väärin -

niin kuin ilokin.

Vain kuolema on yksiselitteinen.

 

En tiedä, mitä tein väärin,

kun eräänä kesäisenä yönä

soitin kaksi kertaa

kertoakseni ilostani,

siitä, että saatoin yöllä soittaa ihmisen puhelinvastaajaan

ja puhua pälpättää jotain iloisella mielellä.

 

Voin vain tästä lähtien varoa jättämästä iloisia viestejä.

Ehkä opin varomaan viestien jättämistä yleensä.

Miksi ilmaisisin iloni,

jos sekin tuottaa hämmennystä ja ahdistusta?

Tekisinkö sinut onnelliseksi

vain olemalla surullinen ja masentunut?

 

Niin paljon valmiiksi,

etukäteen ymmärrettyä tässä elämässä.

Niin paljon valmiiksi tulkittuja viestejä.

Niin vähän ihmistä,

joka jäisi näkyville ilman omia tulkintoja.

 

Niin paljon on tapahtunut sellaista,

jota en ole  tiennyt tapahtuneeksi,

ennen kuin kerrot siitä vasta paljon myöhemmin,

aikojen kuluttua -

jotta kaikkiko olisi (varmistetusti) liian myöhäistä???

 

Ja kuitenkin -

niin paljon onnea on mahtunut

tähän vuoteen,

näihin kyyneliin.

Minunkin kyyneliini.

Ei vain sinun.

...

Viimeinen päivä menossa

täällä Mandelbrotin oksanhaarukassa

tuhannen sylen syvyydessä

seitsemän unen suojassa

kuuden tyhjän takana.