Runot I 1963-64

RUNOT (28.4.63 - 2014)

Esipuhe 25.11.2013: Kun olen vuosien varrella kirjoittanut nämä oheiset - hieman jo karsitut - tekstit, en ole ajatellut teoreettisia lukijoita, koska heitä ei silloin vielä ole ollut olemassa, vaan lähinnä itseäni, omaa viihtyvyyttäni, jota olen kyennyt parantamaan sanojen avulla. Ei siis ole minun vastuullani, jos lukija näiden tekstien parissa väsähtää niiden vaikeuden ja moniselitteisyyden vuoksi.

Päiväkirjojen kirjoittamisessa rutiini kirjalliseen ilmaisuun kasvoi niin suureksi, että tarve tulkita tuntojaan suorasanaisen runouden muodossa kasvoi itsestään. Se puhkesi kukkaan 1963 keväällä armeijassa Lappeenrannassa juuri vapun alla. Vasta viime vuosina olen laiskistunut ja tarmoni on suuntautunut hieman toisaalla. Pakonomaista kirjoittamisen tarvetta ei enää ole. Enää joskus - esim. matkustaessani yksin junassa - testaan tuota välinettä. Yleensä totean, että se on kuin vanhan miehen pissaaminen: melkein pitää pinnistellä että jotain tulisi ulos, joten se ei ole enää puhdasta iloa tuottava seikka. Se on kuin soittaminen aivoverenvuodon jälkeen. Käden motoriikka on muuttunut tuntoherkkyyden puutteen vuoksi niin suurpiirteiseksi, ettei oikean käden liikkeet enää ole tarvittavassa määrin "pikkutarkkoja" (tässä yhteydessä ainoa oikea sana!), jotta soitto tuottaisi enää tyydytyksen tunteen onnistumisesta.

Runot ovat minulle aikanaan olleet eräänlaisia harjoitelmia irtautua tavanomaisesta vakiotodellisuudesta - joskus parin snapsin avustamana - ennen varsinaista kisaa, uuden elämänfilosofian hahmottamista. Se on edellyttänyt vanhojen ajatus-rakennelmien purkamista. Tässä työssä runous on ollut minulle ensiarvoisen tärkeä apuväline, jonka vapauttamat ajatusresurssit ovat voineet muuntua uudeksi musiikki-filosofiaksi, uudeksi uskonnolliseksi maailmankuvaksi ja lopulta uudeksi elämänkatsomukseksi - juuri nyt kun iän puolesta alan olla valmis koputtelemaan kuoleman portteja. Ajoitus siis savolaisittain sanottuna "hiippoopi täävvellisyyttä". Melkein siis olen onnistunut ajatusten kypsymisen lopulliseen muotoonsa ja niiden täydellisen tarpeettomiksi henkilökohtaisesti tulemisen ajoituksessa samaan hetkeen.

Olisi ollut hienoa kuulla muistosanoissaan lause: Hänen elämänkatsomuksensa kypsyi valmiiksi juuri kun Tuoni koppasi hänet hedelmävakkaansa".

Ja voisin kuvitella itseni viime voimillani haudasta mullan alta parkaisevan: "Väärin! Ei Tuoni ole HÄN - minun ulkopuolellani oleva - vaan Tuoni OLEN MINÄ. Se on minussa, niin kuin minulle ei ole "Isää Jumalaa" itseni ulkopuolella, koska MINÄ ITSE OLEN JUMALA, koska olen OSA jumaluutta niin kuin koko universumi, joka muodostuu ainoastaan tiedon vastaanottokykyisistä ja sen lähetyskykyisistä systeemeistä, siis ELÄVISTÄ OLENNOISTA, jotka siis ovat universaalin elämän alkeishiukkasia, jollaisia me kaikki olemme. Ja jos jotain ns. "pahuutta" ilmenee, on se myös osa tuota kaiken kattavaa jumaluutta, elämää, jota minun enää on mahdoton käsittää personifioituna niin kuin eri uskonnot tekevät." jne.

Jotain tuollaista muminaa sieltä mullan alta kuuluu. Mutta kukaan ei omalta  surultaan enää saa sanoista mitään selvää. Minä en oikein ehkä enää itsekään saa itsestäni selvää, sillä olen jo aloittanut oman metamorfoosini, muodonmuutosprosessini uuteen elämän muotoon, josta en vielä tiedä mitään. Mutta ei minun tarvitsekaan. Kuolema on kuin avioliitto. Se pitää kokea itse, koska sitä ei voi kuvata toiselle. Tuon kokemuksen kautta pääsemme siis "vihkiytyneitten" joukkoon, paitsi että olemme silloin menneet naimisiin TIEDON kanssa. Onko niin,  että ME itse olemme tuo neitseyden menettävä osapuoli, koska on vaikea kuvitella, että TIETO olisi neitseellistä. Nämä kysymykset ilmeisesti selitetään, selvitetään tai ainakin niitä pohditaan haudassa - maanpäällisten pohdintojen lisäksi. Siihen saakka muusikon sanoin: CODASSA TAVATAAN!

26.11.2013:         Varsinkin runokoosteen 82-87 runot ovat sellainen sanasäkki, että itselläni on vaikeuksia lukea edes yhtä kokonaista runoa kerralla läpi. Tekstit eivät ole tarkoitettu ilmeisestikään ajanvietteeksi, eivät edes ristisanatehtäväksi. En tiedä, saako niistä kukaan mitään järkevää irti. Itselläni ainakin on vaikeuksia niiden suhteen näin jälkikäteen. Muistan vain, että ne oli helppo kirjoittaa, koska muutoin en olisi ryhtynyt siihen työhön. Olen vahvistanut joitakin katkelmia, joita sittemmin käytin Karhunpeijaiset -tekstin koostamiseen.

Ehkä nämä tekstit paljastavat joskus jotain myös sävellystöideni syntyprosesseista sekä varsinkin filosofioideni synnystä - erityisesti kuvatessaan, kuinka vanha maailma on täytynyt ensin hajottaa riekaleiksi, jotta jotain uutta kykenisi noista sirpaleista uudelleen järjesteltyinä syntymään.

 

PÄIVÄKIRJANI 1954         (kirj. 5.11.63)

Laskitko sinäkin mäkeä kanssani

Uudenvuodenaattona puhelinlankojen alla

‑ joissa oli paljon paksumpi lumipeite

kuin nykyisin on.

Siihen aikaan kunnioitin Leseä* kovasti...

ja ihailin hullun mielettömyydellä kaikkia heitä isoja tyttöjä salaa.

Sanattomasti heitä rakastin.

Myös Piae Cantiones ‑lauluja lauloimme kirkossa.

 

Naapurissa asuivat isot tytöt**.

Joskus olin siellä vähän ‑ joskus kauan

ja aina minä punastuin, koska he katsoivat punastumistani.

Vapisin ja änkytin hyvääyötä ja juoksin,

melkein itkin, koska tiesin että he tiesivät

että punastuin siksi että tiesin heidän tietävän

ja silti HE KATSOIVAT MINUA!

 

Joinakin päivinä nukuin jopa yhdeksään.

Olivat ne persanan kivoja päiviä.

Tykkäsin ainakin kaksi viikkoa

tuosta kyttyräselkäisestä tytöstä.

 

Kun potkurit särkyivät tuli kesä.

Linnunpesäkin löytyi suolta.

Kotona leikkimökki ja pikkuveli.

"Irja on kerta kaikkiaan vastustamaton",

ajattelin leikkiessäni hippasta sahajauhoissa.

Poltin jo tupakkaa kuin aikamies

vaikka ties mitä oltiin ‑ putkisotasta.

Kai sitä kaksin tultiin tansseista

ja kitarasta puhuttiin kunnioittavasti.

Sinä syksynä oli niin kirkas kierrejää...

on niin vaikea muistaa...

* Lasse Vesterinen asui VII ja VIII luokan aikansa Arisalon naapurissa Kemppaisella.

[**Ritva ja Leena]           

 

PÄIVÄKIRJANI VUOSI 1955

(Kirjoitettu 8.11.63)

Siihen aikaan annoin kevätauringon

katsoa suurennuslasien läpi filmirulliani.

Minä puolestani silmäilin salaa heitä,

joihin ihastuin vuoronperään

keräten välillä postimerkkejä

ja opetellen häviämään Leselle shakissa.

 

Sinä talvena näin,

että E... ei ollut nukkunut

lauantaiyötään yksin.

Lennättelimme lantteja kevään kuraisilla teillä

ja kävelimme iltaisin

‑ viileinä lumettomina kevätiltoina -

ajatellen elämän ulkokuorta.

Siirryin jo sikarikantaan.

Vaikka hävisinkin pajatsossa,

oli keskiarvoni 8,3.

Taivaallista! ‑ totesin.

 

Seurasin silmä kovana,

kuinka poskivalssia tanssittiin.

Kesällä olin niputushommissa Keiteleellä,

umpisukkelossakin käyden,

kalojen valtakunnassa

‑ huvikseni tietenkin ‑

vaatteet päällä.

 

Syksyllä tanssittiin jo kuin aikamiehet

ja painittiin naapurin tyttöjen kanssa.

Luokkakokouskin meni hulinaksi.

Joskus maalasin ‑ häpeä tunnustaa.

Ja naapurin tytöt olivat parhaat tuttavani.

Kyllä siellä yöt juteltiinkin

‑ tapeltiinkin sovussa.

Opin jo hippaamaan Monrepo'ta

ja opettajani varasivat jo tansseja etukäteen!

Sinä jouluna sain 46 korttia.

Joululoman aikana kuoli Teiskosen Harri*.

 

 

Vuoden sävel:

"Kujan seinistä kaikuna soi

Elbajon Elbajon Elbajon...

Sinun kanssasi tanssiessain

tietä nuoruuden huolettoman

meidät pilvien reunalle vie

Elbajon Elbajon Elbajon..."

(*Päiväkirjani 15.1.56: Kävin tyttöjen luona. Olimme kirkossa Harrin hautajaisissa. Surullista. Olin sitten koko päivän naapurissa. Juttelimme ja pelasimme korttia. Illalla olimme Työpiksellä joraamassa. Siellä oli paljon tyttöjä. Ja hauskaa oli...)

 

PÄIVÄKIRJANI 1956                  [29.11.63]           

Taisin olla vähän pihkassa Marja‑Liisaan.

Luistinrata näki meidät usein kaksin

ihastuksemme pimeinä talvi‑iltoina,

kun maailmantuska pyrki tutuksi

ja esittäytyi: "Mister Sandman".

Kun vappuna olin oikeintanssinut,

en voinut lakata ihmettelemästä,

miksi Marja‑Liisa suuttui minuun yks kaks.

 

Kesällä kävin siskoni kanssa

päivät pinojen päällä nukkumassa

‑ muodollisesti merkinlyönnissä ‑

antaen auringon polttaa

ja itikoiden syödä.

 

Sinä vuonna

olin jo valmis suutelemaan ensi kerran.

Uskallusta kun puuttui,

ajatella vain sai.

Kävin sentään katsomassa

ikuista lunta ja Skibottenia,

Tornionjoen yötä ja aurinkoa.

 

Vasta elokuussa se tapahtui:

Suutelin naista* pimeässä huoneessa.

Värisin, tunsin Paratiisin auenneen,

enkä halunnut enää koskaan lopettaa sitä

‑ onneksi henki loppui kesken.

Vaiteliaina ajoimme valoisassa kesäaamussa pyörällä kotiin -

täynnä elämänvoimaa, väsymystä myös.

Kesäaamusta nousi uusi kiehtova nuoruus

täynnä salaperäisyyttä.

Mutta oven takana valvoi äiti

‑ KYTTÄSI, sanoin minä.

Nuori kun olin,

riippumaton ja vihainen.

[*A. Lintuharjusta Tossavanlahteen päin]

 

Kun koulu alkoi, olin jo mestari:

kaksi tyttöä päivässä (kerran).

Päivät olivat aurinkoisia

vaikka rahat olivatkin lopussa.

Tein uudelleen sinunkaupat kitaran kanssa.

Sekin päivä oli aurinkoinen

kun Arvo‑eno haudattiin.

Sen näki jyrkistä varjoista kirkon luona

ja meidän silmissämme,

vaikka olikin viiltävän kylmä tuuli

‑ ja hautakin kai.

 

Kerran Tenho‑eno vei minut väkisin tilaisuuteen

jonka nimi oli konsertti.

Tein mielelläni mainoksia Porthan‑juhliin*

kunhan Seija** vain auttoi.

Tuolta syksyn keskeltä löytyy myös syy

myös rakastamaani ensilumeen.

Sinä iltana näin "Paikka Auringossa" [-filmin]

ja Elisabeth Taylorin.

Silloin oli myös kierrejäät, pakkaset,

tuskat selvitettäessä elämän kysymyksiä.

 

Lämpimät huoneet,

kysymykset ja pakkaset

sekä maailmantuska, elämä.

Oli hauskojakin päiviä,

kun öiselle patjasodalle

annettiin teinipäivien nimi.

Tuon vuoden lopussa äiti nyysäsi

Salmen päiväkirjan ja pelikortit.

 

*Viitasaaren yhteiskoulun jokavuotiset perinteiset juhlat.

** Seija oli autoilijan nuorempi tytär Keskitieltä

 

RUNOT:

28.4.63 - sunnuntai - Ilpon  nimipäivä. (Lappeenranta)

[KEVÄTKUKAT - Elämäni ensimmäinen kirjoittamani runo!]  >  Ks. Lapsuus ja nuoruus 1942-1963

Ihailen

hänen tunnettaan minussa

sitä, että olemme ystäviä

tuntematta toisiamme.

Vain hymyilemme

yrityksilleni tuntea hänet,

joka muillekin hymyilee niin lähellä -

ja kuitenkin kaukana

hymyilee.

 

Taivas, enhän ole ihastunut.

Muiston vain haluan

punastuvista poskista

kaupungista

unelman mieleeni.

 

22.5.63          RAJALLA

Ikuisuuden rannalla - 

nähtyäni saunan, heinäseipäät

rantatieni varrella.

...

Laineen sydän sykkii,

punoo helminauhaa sävelistään,

ruohikon kastepisaroista         

hiljaisuuden

rinnalle

tyyneyden

rantalaiturilla.

...

Vihreät ruoho-ornamentit

sateen värittömän äänen herättäminä.

Oi rauhan maa.

 

23.5.63         SUNNUNTAI-SADE

Järven pinnalla mutkittelevat juovat

kohti taivaan rajaa,

missä äsken rannan siniviiva näkyi.

Ei näy enää.

Vain vihreä ruoho

sateen värittömän äänen herättämänä.

...Siniviiva

Mitä kauempana sitä houkuttelevampi

täydellinen kokonaisuus.

 

29.5.63         - PIENI TYTTÖ

Kirsti pieni painaa päänsä

oman vaarin olkapäähän.

Kulta[iset] hiukset nuoren neidon

vapaina lepäävät

utuisina unessaan.

 

Itsekseni ilkamoin - utelin ikäänsä.

Voi - en kerro!

Vaikka puhe jo pilkisti kieleltä, suusta.

 

Kainona katseensa käänsi.

Huh - miksi mietin moista.

Elämä -

mitä välität sen iästä

(sehän on ikuista),

jos ei murheet paina.

 

Miks utelet uhalla

joka nuoruuttas et tunne

muista et mennehiä.

Ja kuitenkin -

lapsuuden leikeistä kyselet?

 

Turha sulle on selittää:

MINUN on tää maailma

minun leikit

minun mietteet äärettömät

minun -

jotka aikaan kahlitset

rajoitat lapselta riemun.

 

1.6.63                  - SUMU

Jatkuvasti vaalenee jo valkea yö

mutta ei viilene,

pitenee vaan.

Sinertyy sysimusta mäntykin,

mustan puolensa menneeltä päivältä peittää.

 

Kun saaren varjo selvänä vedessä siintää,

laskee Hallavaari lehmänsä laitumelle.

Leikkimään lapsensa päästää

myös Äiti Usva.

 

Sieltä savunsinisen puron suusta

hiljaiset henget mietteissään menevät

- kalvaina -

kutsuvat kylmänleikkiin kumppaneitaan,

hiipivät pimeässä vastaan

- puolitiehen,

odottavat leikkijöitä luokseen

vastarannalla.

 

Pian tapaavat tutut

ja tanssi alkaa peittää

saaren pilviinsä.

Vain tyynnä seuraa selkä musta

idän puolla,        

rauhassa ratsastajilta.

 

Pimeän lapset uhmaavat utuiset

valoa rannan, metsän takaa

ja kilpaa keltaisen veden kanssa

vähitellen valon savuun vaihtavat.

 

Odottaa usva kajon katoamista pihallaan,

saattelee pois viipynyttä vierastaan

- liiaksi lammen lämmittänyttä.

 

Mutta pian se kutsumaton kiertäjä tulee

uudestaan pimeän puolelta -

yhä uudestaan ja uudestaan

- uusi päivä.

 

15.6.63

...Matkan jälkeen he etsivät        

sinisiksi soitettuja säveliään,

sinisiä laulujaan

kiviseltä tieltä

kesän löytääkseen mukaansa

menneisyytensä kukkatarhoihin

ja muistelivat mennyttä päivää.

 

21.6.63 - Juhannusaatto        

Oudon valkea Juhannustaivas.

Seison sisällä sadetakki ylläni

aikoen lavalle laulamaan.

 

16.7.63

Musta flyygeli napolinkeltaisella pohjalla

Musta flyygeli vaaleanvioletinsinisellä pohjalla.

 

Ja hän lauloi haltioituneena

nyökätäkseen yleisölle

tulemattomista taputuksista.

 

28.7.63

...Uppoudut katujen sydämeen.

Vaellat pitkin harmaita katuja,

valkoisia, tummia, mustia katuja,

joiden varrella talovarjojen värisevät stereosieraimet

nuuhkivat yksitellen sinua

viileiden askeltesi tahdissa...

Uppoudut varjoisten värisevien katujen sydämiin,

sydänten mustuaisiin.

......

Ne vain ovat jäljellä

ne kermankeltaiset fosforoidut katujenpätkät

kiemurtelevina sinimustassa yössä

- juuri ne,

jotka van Gogh näki sielussaan:

tähdet.

......

Yön viltti kietoutuu tiukemmin kaupungin ympärille.

Epäsäännöllinen kuorsaus ratapihoilta,

puistoista, linja-autoasemilta, satamista.

Yksinäinen auto poraa viimeisen reiän

yksinäisen kadun fosforoituun uneen,

kunnes nukahtaa yksinäisen kadun hikiselle kyljelle.

 

Sataman laituripylväissä lokit uneksivat,

hätkähtävät junan ääntä,

nukahtavat kuin maalla makaavat sorsat,

säikähtävät jälleen

huohottavan veturin etääntyviä kipinöitä yötaivaalla

nukahtaakseen uudestaan savuhuovan alle.

Moottorijunan aivosähköfilmi tasaantuu,

syke häipyy kuulumattomiin.

Yö ympäröi sen, uni.

 

Venyneet kuvajaiset,

kunnes mustan aallon saksi...

Laituripuun katkennut vaikerrus, käpertyminen.

Aika liimautuu yön kihokkiin.

 

Vajoavia varjoja, vettä.

Liikkumaton hampurilaispaperi kadulla

ei tiedosta mitään.

Kunnes aamutuulen itsepintainen ravistelu,

ylösnousemus torin laidalla.

Kadunlakaisija

ja saalistuksen päättymistä odottanut aurinko

saapuu viimein punaisista pilvistä.

Se pyyhkii pois unipeitteet,

haihduttaa yön nesteet,

virkistää aamun viileydellään.

Kunnes tulee uusi helle,

huomispäivä.

 

29.7.63

Varjoa         vettä                  punaista valoa

                  vettä                  keltaista valoa

Varjoa         vettä                  keltaista valoa

                                            keltaista valoa

                   vettä                  sinistä valoa        

                   vettä

                   vettä

                                    (tummanharmaata huminaa).

 

10.8.63        

Myrskysade kävelee katolla, tanssii.

Tuuli tuijottaa [minua] ikkunasta katsoo,

ahdistaa minut sisälle räikeään valoon

jotta tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi

pimeyden keskellä.

 

Revenneitä ajatuksia,

katkenneita elämänlankoja,

aaveita leijuu ilmassa.

Vaimeita. Arkoina.

 

Katkennutta arkaa ilmaa,

jonka sade on särkenyt.

Tästä tuuli etsii ääniä,

käy läpi variaatioita

ja säveltää suhinoiden sinfonian

yhdessä yössä.

 

Minua puistattaa.

Ei tuuli minua puistata

vaan pimeys minua,

vaikka se ei liiku - on vain.

 

Sadepisarat keskustelevat ikkunaruutujen kanssa

ja verhot värähtävät

kuultuaan tuulen äänen.

Taivaanrannan täyttää kiiltävä kajo,

sadesumu,

jonka keskeltä aallot

tulevat lähemmäksi, suuremmiksi

hajotakseen rantahiekkaan vaahtona.

Turhaan.

Turhaan.

 

Joka puolella ne hiipivät,

natisevat,

kuiskuttelevat,

koputtelevat.

Pelkäävätköhän valoa?

 

En halua olla pimeyden keskipiste.

Sammutan valon ja etsin pimeimmän nurkan.

Olen nyt osa pimeyttä.

Annan tummien äänten tulla

lähemmäksi ja lähemmäksi,

suuremmiksi ja suuremmiksi.

Eikä minua kukaan löydä.

----- 

2.10.63            KIRJE NYKYRUNOILIJALLE

Ajatukseni hyppivät hyppivät

korkealle ne pomppivat

laulaen pomppivat hyppivät

Hu-hu-hu-hu-huu kun ne hyppivät

temmeltävät JUMPS jumps, kun ne

pomppivat JUMPS kun ne hyppivät

yläilmoille ilmoille (ilmoille).

 

Lepoa ei tunne ne ilmoille

vaan kun ne rientävät rauhattomat

ylös  y l ö s  YLÖS  Y L Ö S

kohti kuoleman kalpeaa kuuta

liki taivasta tummenevaa.

 

Ei ole mulla RAUHAA, on vaan

ajatuksia temmeltäviä, jotka

keinuu kuohuu kiehuu,

NYT on ne paikalla.

EI EI ei eijeijeijeiJEI!

 

Rauhaton on elo ihmisen nykypäivän

kiireensä keskellä on rauhaa rauhattomalla,

joka paitsi on ajatuksia, aatteita silmiä aivoja

rauhaa rauhaa rauhaa vain.

Voinko mä muuta tuolt oottaa

paits jokapäiväistä leipää kun syö.

 

Pomppivat pomppivat taasen

ne nuo laiset paholaiset

Voi veljet kun hyppii

hermostuneena taas kiertää ja kihertää

tuo rauhaton sielu.

Ei anna se (rauhaa) naulaa se nauraa

kun kiinni mä yritän sen saada.

 

3.10.63          ERÄS HAUTAKIRJOITUS - IN MEMORIAM

Seison keltaisten lehtien keskellä

ruskean lammen rannalla

turpeella kelluen upottavalla

ilman pohjaa syvyyden yllä

tyvenen veden

alla hiljaisen taivaan.

 

Käsissäni kannan naavoja

harmaita kuolevia naavoja

joista elämä tuulen mukana

väristen henkii pois

tyvenen sisään

odottavan veden.

 

Viime voimillaan ne kietoutuvat

sormieni ympärille

sillä ne pelkäävät pimeyttä

syvän synkkää soittoa:

- Ei sinne! Ypö yksinkö jään

kun ystävät kuolleiksi muuttuvat

veen vihreän viitoihin

varjoihin

kuusten koivujen taivaiden.

Kaikki ne peittää mun kuolevan henkeni.

Pois POIS  P O I S!

MIHIN VIET MINUT MUUKALAINEN?

KASTUVAT JO KENKÄSI.

 

Ruusuinen taivaan liemi jäätyy

ruskeiden peltojen päällä.

- POIS!

Etkö muista äskeistä ikuisuutta?

Rukoilitko sen sienen luona

joka turpeana ruhona

keskellä makasi kylläisenä

ruohojen keskellä matojen

jotka rakastavat tuskassaan kivettyneitä kallioita

puiden pimeinä juurina - kuolinvuoteellaan?

 

OLE, HILJAA sieluni.

Minussa on kylmää kuumetta

enkä halua kuulla itseni kieltäneen

tuota myrkkykukkaa -

tai tattihan se vain oli.

Sitä paitsi et ole sieluni.

Pidä nimi minkä sait:

NAAVA on nimesi,

elämäsi piti olla lammessa jo.

 

- Näytätkö nyt sen taivaan ja maan?

- KAS TÄSSÄ JA TÄSSÄ JA TÄSSÄ!

Ruusuinen taivaan liemi hohtaa

kahvinruskeiden violettien peltojen päällä.

SYNKKYYDEN MUSTA SOINTU KAIKUU

AVARUUDESSA

KUMEANA MAAN SISÄSSÄ:

SE ON NÄYTETTY.

 

6.10.63         SUURI SINFONIA

Sadelintu - seuraa nuotteja.

Muut jo tauolla ovat.

Nyt on Ajan soolo - kaikki kuuntelevat,

mutta sinä vain soitat.

Anna Ajan soittaa...

Monotoninen veikko.

Sitä paitsi äänesi on alavireinen.

 

Orkesteri on sitä varten

että kaikki soittavat SAMOJA nuotteja

pitkiä kirkkaita sumuisia nuotteja

selviä nuotteja säälimättömiä

kirkkaita kovia kateellisia, ha ha haa!

 

NO KUKA SIELLÄ ETUILEE?

Taasko sinä sadelintu.

Oletko Orfeus vai torvi,

kuuman huilun puhaltaja

vai soitin vai ha-ha-harppu vai?

 

Menossa on kantaatti

IHMISEN KUNNIA LUONNOSSA

tahti 1963

- suurin teos mitä on koskaan esitetty.

Eikä etuilijoita tarvita.

Meille riittää

kun katsomme nykyisyyden nuotteja.

Seuraava tahti on ensi vuonna

- siihen siirrymme sitten.

Paras vain uskoa taivaaseen

(vai kuka sitä uskoo)

ja IHMISEEN.

 

Soittajat! Virittäkää viulujenne vanteet.

Uusi päivä on tullut

ja jatkamme harjoitusta

taiteen kimmeltävä kyynel silmänurkassa

- nuotteja kastelematta,

A LA FURIOSO

eli FARISEALAISEEN TAPAAN.

 

Sadelintu!

Sadelintu älä sotke.

Sinun äänesi ei soinnu muiden musiikkiin.

TUULET!

Potkikaa, tukistakaa häntä,

että hän heräisi.

No niin kuoro, aloittakaa:

"KUILUSTA SINÄ KUTSUT MEITÄ JUMALA."

 

Sadelintu, saderastas, lokarastas...

mikä sinä olet... HERÄÄ!

Nyt on jo huomenna.

Nyt tarvitaan sinisiä säveliä

ja sinä osaat ne.

Ei käy että joku nukkuu.

Olisit väsynyt

ellei vettä olisi ollut eväänäsi.

 

ME EMME VOI OTTAA TÄTÄ TAHTIA UUDESTAAN!

Siksi emme suvaitse lintsareita,

siksi, että tämä on kenraaliharjoitus.

TÄMÄ ON JO ESITYS! KÄSITÄTTEKÖ?

 

Tätä kuunnellaan jo - (joka)

arvostellaan myöhemmin

määräämättömänä aikana.

Eikä se ole lehtiarvostelu.

Tämän ainoan kerran - muistakaa:

Arvostelu on ikuista

- aina -.

 

On häpeä johtaa heterogeeneja,

on nolo pitää viluvarista mukana

sekoittamassa sointuja ja säveliä.

 

NYT MENNE HYVIN -

JUURI TÄSMÄLLEEN NIINKUIN NÄYTÄN.

Rauha maassa ja hyvä tahti, ei soraääniä.

Ihmekös tuo - kylmänkoppelo on kuollut.

Hmm... sanoinko kuollut kylm...

Ei vaan sanoinko kyllä kuollut...

anteeksi sanoinko hmm...

ei, vaan hmm...sanoin:

Sadelintu on kuollut, sanoin.

Ja juuri kun oppi muiden menoon.

 

HAUDATAAN.

Etsiköön sielulleen haudan

halvan peitteen pihlajanlehdistä - rauhan.

 

On kiire,

kunpa päivä loppuisi pian.

Jatketaan huomenna.

 

28.10.63

...Houkuttelen kelloa käymään nopeammin

pyytäen aikaa tasoittamaan surun

sekä menneen päivän jäljet,

näyttämään vielä kerran mustan maan,

ettemme unohtaisi

ennen kuin unohduksen lumi peittää tietomme.

Vielä kerran paljastuu musta hiekka

hohtaen menneisyyttä ikävää

säteillen niitä päiviä

jolloin sydämesi lämpö kuin tuli

hohti ajatustesi kanssa

mustaan maahan ikkunaverhojen takaa.

 

Nyt - etsin lämpöä uunista ja muistoista

luen Jumalasta

opetuslasten Jumalasta Jaakobin

sinun Jumalasta ja minun

mutta myös intialaisten

ja muiden Jumalista luen

etsiäkseni totuutta ja lämpöä.

 

Välistä sammutan

itserakkauteni ympärillä hohtavan valon

ja olen osa lämmintä hämärää

jolloin näen muutakin kuin itseni;

valkean maan ja syyssateen

joka mielessäni lämpenee jo

- uunin hämäryydessä -

huoneeni, ajatusteni lämpöiseksi.

Syyssateeni.

 

15.12.63        

En ole varma siitä

laskeeko ajatus päänsä nukahtaessaan.

Epäilen myös punaisten pilvien todellisuutta

kun ne vaeltavat unieni iltataivaalla.

 

Rakkaani ‑ miksi kiusaat minua unessa?

Eikö vain minulle annettu oikeus

‑ sen lain mukaan,

joka erotti meidät kasvamaan

omille tahoillemme ‑

eikö yksinoikeus ole minun,

joka yksin jäin,

puhaltaa ne punaiset pilvet

sielusi meren sineen,

painaa ne unesi kuumeeseen?

 

Enkö yksin minä saa olla syytön siihen,

että vuoteesi hiljaisuudessa

tunnet elohopean laajenevan

ja sekoittuvan pilvimereen,

josta nousee ihmisen olemus.

Miksi et anna minun levätä

onnellisen tietämättömänä tästä kaikesta

tuon punaisen meren suolana.

 

Vaikka en ole varma tietämättömyydestäni,

sillä tiedän, että Sinä itse

irrotit ketoneilikan likaisesta sydämestäni

istuttaaksesi sen muistojesi hedelmätarhaan.

 

Ei ole minun syyni

että se kukkii joskus.

Silloin tällöin tiedän

että se kukkii

antaen värin pilville,

jotka purjehtivat luoksesi

nähtyäsi ne.

 

En ole varma kukkien lukumäärästä.

Tiedän kuitenkin,

että ne ovat samanlaisia senkin jälkeen

kun olen jo pilviltä piilossa, maan alla.

Eikö riitä, että sinä odotat unifauniasi,

joka kiusaa sinua vain sillä,

ettet voi ajatella hänestä pahaa.

 

Miksi, miksi sinä kostat aina?

Mikset lähetä minulle näköistäsi seireeniä

tyydytettäväksi uneen kuollakseen,

vaan tulet aina itse.

Ja minä tunnen sinut,

vaikka oletkin joskus naamioitunut Moiraksi,

jolla on pitkä musta tukka

ja surumielisesti hymyilevä katse.

Mikset naamioidu paremmin,

jotta en voisi ajatella sinusta vain hyvää

vaan kyllästyisin sinuun

saatuani sinut.

 

Olet pettänyt minut.

Vain minun piti hyvyydelläni kiusata.

Mutta sinä kyllästyt siihen jokapäiväisyyteen

etkä välitä enää siitä.

Eikä sinun ollut lupa tehdä samoin,

koska tiesit:

Mitä useammin tulet uniini

sitä enemmän tarvitsen sinua.

Olet pettänyt minut...

koska en voi vihata.

 

22.12.63        

Näitkö sen valkean pellon,

jonka reunalla vuodet seisoivat hiljaisina

pitäen toisiaan kädestä kiinni?

 

Syleile silmilläsi tuota liekkiä,

joka juoksee huurteisten oksien

runkojen lomassa

labyrintin keskellä sinua etsien.

Koeta noita platinanvärisiä oksia

joilla polttava pallo on tanssinut.

Koeta kuinka pakkanen polttaa sormea,

kylmää oksaa kosketa.

......

Huomenna leikin kanssasi koivikossa, aurinko.

Sillä tiedän, että mitä nopeammin juoksen,

sitä vikkelämmin sinä seuraat minua puiden lomitse.

Olemme kuin kissa ja hiiri.

Ero on vain se,

että sinä leikit

lyöden minua elämällä

ja minä en pelkää sinua

vaan pakenen

jotta saisit minut kiinni.

 

Tänä yönä taivaan esiriput värähtävät

pohjoisella taivaalla.

Juhlasali on pimennetty

ja avaruuden himmeä ramppivalo

suuntautuu lepattaviin verhoihin

valmiina paljastamaan

suuren näytelmän lavastuksen.

 

Sinäkin seisot odotuksesta sinisenä

odottaen sankarin tuloa.

Jos hän tulee iltapäivällä,

saapuu hän Pegasoksella.

Iltaisin hän ajaa porolla

ja on vanhentunut parrakkaaksi

jakaen säteitään niillekin

joiden yötä ei tunne.

 

25.12.63

Kuuntelen joulua

savuavien kynttilöiden tuoksussa

ja sinipunaisen narsissin,

joka ei tuntenut päiviensä olemusta,

paleli vain.

 

On vielä neljäskin katsoja - kuu

joka näki leudon nuoskan suhinan yössä

ja kaivolle kokoontuneet kummitukset.

 

Mitä olet oppinut? kysyy sielu.

- Vaitioloa olen oppinut

elämää kunnioittamaan olen,

olen heikkouttani enemmän oppinut tuntemaan

hiukan itsekkyyteni mitattomuutta.

 

Ihminen

et voine koskaan antaa anteeksi

että olen huonouttani ajatellut.

Jumala - kuten näet -

tänä jouluna

ei kukaan ole puhunut minulle

paitsi tyhjyyden toivottomuus.

 

1.1.1964         (Päiväkirjavuodet 1957-1963 kirjoitettu 'runoina' tammikuussa 1964)

 

VUOSI 1957

En muista siitä paljoakaan,

sillä päiväkirja jäi kirjoittamatta.

Aloin soittaa kitaraa orkesterissa

luullen tulkitsevani tunteitani

soittaessani rakastetulleni.

Se ei ollut ensimmäinen pettymys

lentoonlähtöyrityksissäni,

vaikka olin harjoitellut joka päivä.

Joskus tuntuu,

että kasvoin silloin pituutta

ja henkeni lyheni.

 

Kesällä jatkoin valvottuja öitäni

puupinojen päällä

antaen hämähäkkien kävellä ja kutoa,

itikoiden ja kärpästen nousta aurinkoon

pilvien välistä.

 

Syksyllä siirryimme "Ellilän" mökkiin asumaan

savuke sormissa

sovitukset mielessä

tiessään läksyt

istuin toisenakin iltana

lampun valossa ilman ajatuksen loistoa.

Siksi kai tarvitsinkin lampun.

 

Sinä kesänä kävimme Tukholmassa.

Viikon kiersimme museoita

odottaen paluumatkaa laivalla.

 

VUOSI 1958

Loppiaisena juhlittiin kunnolla.*

Sen jälkeen olen tuntenut korven kyyneleen tuskan.

Orkesterimme oli loistokunnossa:

Aloin TUNTEA mitä jazz on.

Voitin tanssikilpailut.

Halusin oppia tuntemaan tytöt ‑

varmaan yritinkin,

en oppinut ‑ onneksi

vaikka pelasinkin ryysypokkaa

luokkatovereideni kanssa.

(* S., T. ja minä Ellin mökissä talvipakkasella keikan jälkeen. Meillä oli pontikkapullo, joka sai T:n oksentamaan likasankoomme (silloinen tyhjennysastia). T. ei kyennyt kouluun seuravana aamuna, vaikka hänen piti mennä selvittelemään edellisellä viikolla sattunutta tappelua, jossa hän oli lyönyt S:lta silmän mustaksi.)

 

Kesä merkitsi öisiä retkiä

keikan jälkeen Draken majalle

ja soittoa.

Oli myös pieni retki SavO:n*  mukana

tervahöyryllä Pielavedellä.

Se merkitsi ensi tutustumista ylioppilasriemuun.

Tuo kesä oli täynnä valoisia aurinkoisia öitä,

tyyntä järvenpintaa kääntösillan luona

ja lintujen aamuvirkkuja ääniä.

 

Syksy ‑ tyhjiä sivuja,

tyhjiä puiden oksia,

mielessä tyhjyyttä.

Asuin Reijon kanssa Keskitien varrella

oppien lukemaan uudelleen

ja puhumaan tähdistä tieteellisesti.

(* Savolainen Osakunta, johon tätini Ilona silloin kuului Helsingissä opiskellessaan. Mukana oli tuolloin muistaakseni tunnettu näyttelijä S. K. ja muita)

 

VUOSI 1959

Aloin Hilkan avulla ymmärtää miksi en tuntenut naista.

Syntyi taulu SOLITUDE, jota katselin iltaisin takkatulen hohteessa.

Ensi kerran kävin Adlonissa Helsingissä*.

Pidin koulussa jazzesitelmiä tai

kirjoitin suutuspäissäni Pestalozzista saksaksi Muikulle**.

Oli päiviä jolloin musiikki ei ollut mielessäni,

vaikka löysinkin "Viettelysten Venetsian" (MJQ).

Olin löytänyt AAMUSUMUN, vaikken sitä tuntenutkaan.

Luulin olevani rakastunut hetken erään sumuisen souturetken jälkeen.

Katselin kauan harmaata vettä harmaana, varmana tulemattomuudesta,

Yesterday'tä (MJQ) ajattelevana.

* jossa Kaarina-tädin mies Olof oli ravintolapäällikkönä,

** Muikku oli määrännyt kotitehtävän minulle rangaistuksena huonosti luetuista läksyistä. Löysin vuokraisännän T:n hyllystä P:tä käsittelevän CL-tason kirjan, jonka kasvatusfilosofiset pääajatukset sittemmin käänsin saksaksi. Muikku ei uskonut, että olin tehnyt tuon vaikean työn yksin.)

 

Syksyllä elin ensimmäisen elämäni auringonlaskun meren avaruudessa (*).

Se lämmitti kuin öinen nuotio käsiäni ja laulu miesten ja hanhien.

Elokuussa kuoli Sarjaksen Kari (**).

Ensi kerran ajattelin ihmisen tehtävää ja tarkoitusta.

Enkä ymmärtänyt, miksi hyvien, tarpeellisten ihmisten on kuoltava.

Luokkatoverini alkoivat kiinnostua levyjeni elämästä.

Ensi kerran yritimme lähestyä toisiamme.

Todistimme elävämme ihmisen ihaninta aikaa ilman epäilyjä.

[* Tenho-eno otti minut mukaan sorsametsälle opettakavereidensa kanssa Liminganlahdelle. Tenho ampui yhden hanhen, jonka Sirkka-Liisa (Tenhon vaimo) valmisti meille myöhemmin Keiteleen Vuonamon koululla mustaviinimarjahillon kanssa.

** Kari Sarjas oli 50-luvun paras muusikko-pianisti Viitasaarella.]

 

[Jatkuu osassa II: (Päiväkirjatiivistelmä:) VUOSI 1960]