Runot VII 1974-16.3.79
20.1.74 sunnuntai.
MITÄ SE ON?
Me alamme rakastaa,
me opimme rakastamaan,
me opimme olemaan tovereita,
me opimme rakastamaan tovereita.
Me olemme tehneet ihmisen
itsemme kaltaiseksi
me olemme syöneet
elämän puusta
[mutta] meillä ei ole tietoa
elämästä eikä kuolemasta.
Tässä on subjektiivisen, merkityksellisen,
tämän hetken tietoni raja,
tämän hetken uskoni raja.
Mikä on tämän tiedon varmuusaste? so.
Kuinka paljon uskon siihen? so.
Kuinka paljon se vaikuttaa käyttäytymiseeni?
24.1.74
Alan kirjoittaa uudelleen näitä rivejä
joita olen kirjoittanut jo vuosikausia,
mutta joita on yhä jäljellä tyhjinä
odottamassa kynäni kosketusta
muuttuakseen merkityksellisiksi.
Alan uudelleen merkitä näitä rivejä
jotta tietäisin minne olen matkalla
ja mistä olen tulossa.
Kuusi pitkää vuotta on kulunut siitä
kun aloitin tämän vihkosen numero 12
josta on täyttynyt vasta vähän yli 130 sivua
eikä mitään merkittävää
ennen kuin vasta nyt
kun olen päättänyt merkitä
taipaleeni kulun uudestaan.
Aina kun kello on vähän
on paljon aikaa pohtia menneisyyttään,
näitä tärkeitä vuosia
pinnallisen julkisen elämän pyörteissä.
On paljon aikaa kulunut pohtimatta sitä
mitä varten olen pohtinut asioita
niin monet vuodet
ja mitä teen sitten
kun kaikki on selvää.
Tällä välin olen lihonut.
En ole enää nuori mies.
Poltan ja poltan ruumistani ja henkeäni
jota minun tulisi säästää
ihmistä polttaviin kysymyksiin.
Minun on tehtävä vielä Kitarakirja,
jotta voisin aloittaa
elämäni oppikirjan kirjoittamisen,
johon minulla jää varmasti aikaa...
Uskon, että minulla
- vanhalla miehellä -
on vielä voimia
tehdä elämäni aikana
jotain sellaista,
johon olen valmistautunut
kaikki nämä nuoruusvuoteni.
Olen soittanut tänään
"Matkan" ensi-illassa Kansallisoopperassa
ja toivon, että minun matkani
tulisi olemaan pitkä ja antoisa,
että kuolisin luonnollisen kuoleman
jossain kaukana täältä,
arvostetussa iässä,
niin kuin ennustus kertoo.
Toivon, etteivät ihmiset jättäisi minua
aivan yksin,
kun totuuden hetki tulee.
Siinä onkin pala purtavaksi meille kaikille -
niin Liisalle kuin Hannullekin.
24.5.74
Miten voi harrastaa musiikkia
lukematta tai puhumatta siitä:
tekijöiden aikeista, tarkoitusperistä
ja niiden toteuttamisesta.
On ihmisiä,
jotka tekevät musiikkia lähes ammattimaisesti
luovuttamatta levyjään jakeluun.
Tätä nimitetään ei-kaupalliseksi musiikiksi.
On varastoja, joissa on satoja koinsyömiä turkkeja.
Niitä sanotaan ei-kaupallisiksi vaatteiksi.
Jos nämä ei-kaupalliset tuotteet ovat "hyviä",
niitä pidetään taide-esineinä.
Minä olen taidetta
koska olen hyvä.
Sinä olet taidetta,
koska kukaan ei välitä sinusta.
Hän on taidetta,
koska hän on koinsyömä.
Me olemme taidetta,
koska meitä ei ymmärretä.
Te olette taidetta,
koska ette ole massatuotteita.
He ovat taidetta,
koska ovat ikuisia.
KAJAANIN AIKA:
14.9.74.
Nämä mustetahrat ovat
niin pieni osa todellisuutta
ja on niin vähän muuta asiaa
johon mielensä painaa.
On liian vähän aikaa
pienille töille
jotta ne saisi suoritettua,
jotta suuret työt
alkaisivat kypsyä mielen puussa
tullakseen tehdyiksi.
Olisi aika lähteä liikkeelle
yksinkertaisilla sanoilla varustettuna,
varustettuna jollain ikivanhalla viisaudella,
jollain vanhalla tarinalla,
varustettuna rehellisellä yksinkertaisella laululla,
jollaisia rehelliset ihmiset
rehellisyyden hetkinään
laulavat - teoriasta piittaamatta -
varustettuna TODELLISEN sijaintimme
leveys- ja pituuslukemilla.
Heitä myyttisi selkään matkamies
ja ala nousta.
Ota myyttisi
ja viskaa se hulmuten korkealle.
Ota selvää
sillä kello käy
ja on niin paljon asioita
täynnä.
18.11.74
Kaikki tapahtuminen on vanhenemista.
Isä vanhenee vuoteessaan
äiti rypistyy tyynynsä kätköihin
lapsi kätkyessä huutaa ajan kulumista.
Suo rämettyy, pelto metsittyy,
metsän kätköissä lahoaa kelokuusi
kello kuusi.
Tie jäätyy
matka pysähtyy.
Joskus vesisateen on syy.
Päivä lyhenee
pullo tyhjenee.
Jokin verkalleen etenee.
Ajan virta venhettä vie
minne vie.
Ihmissuku kyntää
kylvää, siementää
lepää
ajattelee leipää
ja reikää.
Ja sitten
maata.
Paneutuu pitkälleen
kuin maho lehmä
märehtii ajan kulua
antaen ajan kulua
ja saaden
kuluen hiljalleen pois
tai rymisten
kun jytä soi
hymisten
kun virsi soi.
Järvi maatuu
joki saastuu
metsä lakastuu
pelto routaantuu
maa suomettuu
myyrä hautautuu
jähmettyneesti hymyillen...
1.12.1976
KEHTOLAULU
Nyt ilta on pian yö jo saapunut.
Niin moni on jo uneen uupunut.
Ja kohta saa tuo uusi aamunkoi
vaan laulu vanha mieless mulla soi.
Pian aamu on, on yö taas mennyt pois,
ja uusi päivä kohta tulla vois.
Kun sitten taas mä työtä tehdä saan,
niin laulu vanha mielessä soi vaan.
Kun päivä metsän taakse painautuu
ja illan rauha mieleen laskeutuu,
niin vaivun jälleen uneen uupuneen.
Unesta sulle uuden laulun teen.
Jos herään maailmaan mä murheiseen,
soi laulu maata, kansaa muuttaakseen.
Vain työllä kerran toiveet toteutuu.
Näin päivät kiertää yöt kaareutuu.
(Sävel: Kuhmolainen kansanlaulu elokuvassa "Kylä", sanat: IS)
......
Tämä maa ei kaipaa rehellistä puhetta
tämä maa kaipaa kaltaisiaan -
tasapaksuisen tasapainoisia ihmisiä
tasapainotaiteilijoita
jotka katsovat koneet kaltaisikseen.
Tämä maa on rikottuja koneita
veitikkamaista verotusta,
päivän peiliä
ja kaupankäyntiä
väestönsuojelijan ja soittajan kustannuksella.
Tämä maa ei kaipaa soittajia
muuten kuin muodollisesti.
Tämä maa kaipaa isiä
jotka tekevät omat työt ja risat.
Tämä maa on sairas
niin kuin höperyyteen käpertynyt
neljän seinän sisälle tukehtunut
perheenäiti
on sairas.
Yhteiskunta huolehtii näistä ihmisistä
vakuuttamalla
että hän saa sairausvakuutuksen
jos jokin menee överiksi.
Kysymys kuuluu:
MITEN SUOJATA SAIRASTA YHTEISKUNTAA
SAIRAILTA JÄSENILTÄ?
> Ks. 1.12.1976 KEHTOLAULU
Tää vanha laulu
mulla mieles soi
Mut uusi aamu
unhoittaa sen voi...
Jos mieleen jää
vain vanha muisto tää
niin mieleen jää
mit pitäis häivyttää.
3.11.78 TÄNÄÄN
Tänään kuljin
taas samalla polulla
kuin silloin ennen
jolloin kuljin
ensimmäistä kertaa polkua
jota minun aina olisi pitänyt kulkea.
Se polku on viittomakieli:
mykkä, ja kuitenkin - polku,
jota ennenkin on yritetty viitoittaa
toisille kuljettavaksi.
Kauniit kukat polun pientareella
yön säihkyvät perhossilmät
polun varrella eri suuntiin
aarniometsän tuoksut yli askelten jälkien
vasemmalle ja oikealle.
Sivuhaarojen himokkaat virtaukset,
tuulenpyörteet monin houkutuksin
pölisevä hiekka
joka käännyttää katseen pois.
Rakastavaisten kuiskaukset
pensaikoissa
aamulinnun kutsuvat huudot
kukkulan takana
kaupungin valot
kajastavat epävarmaa katsettaan
vastaantulijoiden nahkatakkisiin selkiin -
Seireenien laulu männynoksilla.
Tammenlehvistä kurkottuvat
viisaat mielipiteet ja ajatukset,
kuusien kärsimysnäytelmästä
alas painunut katse,
koivunlehtien sipinä selän takana,
valittava kuiske
mustasilmäisestä katajikosta
maan rajasta.
Harmaasilmäiset oppaat
cocktaillaseineen
luokseen kutsumassa.
Vain polku yksin on karu.
Kengät jalassa
eivät neulaset kuitenkaan tunnu samoilta
kuin paljasjalkaisena
jolloin kaiken saattoi sanoa toisin.
Saattoi toisintaa sanoja
joita toistettiin
sanasta sanaan,
runsauden saavista kaatamalla.
Toistuminen tuntuu kerta kerralta
yhä merkittävämmältä
mikäli se havaitaan toistuvasti.
Sillä se on
elämän toistuvien johtopäätösten perusta, kallio,
joka on rakennettu jatkuvasta tapahtumisesta
joka pitää kaiken kasassa.
Askel toistuu,
polku toistuu
menneet poistuu,
tulevat poistuu.
Suokin soistuu
ja lopulta vain soi
poistuvien askelten alla
yllä tuulen ulvonta.
Kuusien korvissa
leimikon lemu
haapojen huuhkajien haukku
revontulet
kuin päivä ilman yötä
valotaulujen tylsistynyt tuijotus yöhön
näkemättä mitään.
Autojen päämäärättömän itsetietoiset murinat.
Kieli keskellä suuta
diskojen viehkeät vikinät...
Mikään ei toistu
eikä kuitenkaan muutu.
Muuttuu vain se kerta
jolloin kuljen taas samalla polulla
ilman ainuttakaan häiritsevää kiiltomatoa
tietoisena yöstä.
24.11.78
Yritin sanoa,
mutta he eivät kuunnelleet.
Koko ihmiskunnan historian painolasti
repi heitä irti
sanojeni liimasta.
Yritin olla hiljaa,
mutta koko ihmiskunnan historiantiedon
painolasti apunaan
he pakottivat minut puhumaan,
repimään itsestäni ulos
katkeria sanoja
limaisia solvauksia
osoitteella:
LÄHIMMÄINEN.
Yritin lyödä.
Sen he hyväksyivät täysin...
Sillä se oikeutti
heidät sitomaan minut
historian kahleisiin
varustettuna lapulla:
"Suomalainen mies".
Nyt minulla ei ole mitään
mihin liimautuisin -
vain historia.
On kuitenkin:
Se että ihmiskunta yhä etsii ratkaisua
läpi koko historian
vatsassaan kantamiinsa kysymyksiin.
Eikä synnyttämisen aika
ole vielä tullut.
Tulee vain ulostettua
tappavaan tahtiin
kysymys ajan hermolla eläville:
"Mitä sylki suuhun tuo?"
-----
KAINUU
Täällä on hienoja ihmisiä
täällä syntyneitä
jotka elävät huomaamattomina
kansan keskellä
tai tänne muuttaneita
joilla on vielä uskoa.
Muut ovat nousukkaita
tai orjia
isäntinään kuuliaisesti perityt tavat
sieluttomana peritty usko
kädettömänä peritty omaisuus
sokeana peritty aate.
Nämä mesenaatit
eivät olleet täällä silloin
kun Kalevala syntyi.
Ne olivat tulossa -
viime hetkellä
kun se tallennettiin.
He ovat tulokkaita
joista piittaamatta
osa kansasta ahertaa
huomaamattaan
- tulokkaiden hyväksi
ja historian painolasti
tekee heistäkin orjia
- huomaamattomasti.
On joitakin täällä syntyneitä
jotka tietävät
mitä oli
mitä on
mitä tulee ja
miksi.
Autioituneet kylät
autioituneiden mökkien
itkevät ikkunapuut
kuivunutta pihkaa itkevät pihakannot
naristen itseään runkkaavat vessanovet
pilkallisesti rempsottavissa pihtipielissään
kaatuneet pihaportit
paljastaen itsensä
sameiden ikkunoiden,
kallistuvan navetan
tylsälle tuijotukselle
Paljakan talvisissa kinoksissa.
Pääkaupungin taiteilijat
- useat rehellisinä realisteina -
jotkut romanttisine rauniohaaveineen
etsimässä luontoa,
Kalevalaa ja Kainuun korpea,
- jossa työtön salakalastaja
laskee ottokoukkunsa
lannoitteilla ja torjunta-aineilla
kyllästetyn virran suvantoon,
puropahaseen
rannattoman hakkuuaukean keskellä
viimeisiä tonkoja varten
- jossa työtön marjanpoimija kulkee
ojituskoneen rautaisten kannusten jälkiä
kumarrellen etsimässä
viimeistä hillaa, karpaloa ja mesikkaa.
Vain hikikarpalot jäävät jäljelle.
- jossa metso - pullonpohja monokkelinaan -
yrittää lukea varoitustaulua
vesakkomyrkytyksestä,
josta mieskuoro ei tiedä mitään
Nälkämaan laulua laulaessaan.
- josta taiteilijan ei pitäisi tietää mitään
asettuessaan estradille
esittämään Oravinlammin valssia
mesenaattikaartin vaatima puku päällään
saatuaan luvan flyygelin käyttöön
ja esitettyään kirjallisesti
ohjelmistonsa sekuntiaikataulun.
Näin tehdas pyörii...
1.1.1979 klo 01.45.
Minun maailmankuvani on selkenemässä päivä päivältä.
Yö yöltä se kirkastavien unien jälkeen
muuttuu valoisammaksi,
vaikken aina ymmärräkään
loogikkojen jossittelua,
suhteellisuusteorian yhtälöitä,
fysiologisten psykologien
syntetisoiduista kemikaaleista
käyttämien sanahirviöiden nimilyhennyksiä,
en loogisten empiristien nuorallatanssia
sanojen tasapainottamiseksi,
matemaatikkojen numerohelinää,
taivaallisia kassakoneita,
tähtitieteilijöiden äärettömiä suureita,
atomifyysikkojen käsittämättömän pieniä potensseja,
kyberneetikkojen mustia laatikkoja,
ay-poliitikkojen keltaisia järjestöjä,
yhteiskuntatieteilijöiden pseudokausaalisia koejärjestelyjä.
koetilanteiden epävarmoja lopputuloksia,
enkä varmojen alkupäätelmien
lopullista koetettavuutta.
Siksi onkin helpottavaa
mennä ja puhua
runon säveltämisestä runoilijoille.
Siksi on vapauttavaa
sulkeutua välähdyksenomaisesti
sisäisen ajatusmaailman öiseen kirkkauteen,
juoda punaviiniä tuttujen kesken,
leikkiä totuusleikkiä epätodellisissa olosuhteissa
olosuhteisiin katsoen
liikaa sivulleen tähyilemättä.
Näiden perimmäisten kysymysten äärellä
on kiva kaivaa nenäänsä,
imeskellä hampaanlomiaan/kolojaan,
raapia persettään,
tai hilsettä päästään tai jalkapohjista,
kynsiä korvallistaan
tai korvata se hieromalla silmiään
kuunnellessaan
uudenvuoden rakettien räsähtelyä
hajuttomalla pakkastaivaalla.
Hajuaistia ei ole -
vain tupakansavun kitku
vesittyneissä silmissä.
......
10.1.1979
Vanha mies käveli öisellä tiellä
näki talon, aitan ja aidan
tuli pihanportista sisään
katseli nousevaa savuhattaraa hetken
öistä taivasta vasten
ja kiitti.
Mitä hän sanoi tuo vanha mies?
Hän kiitti öistä ja päivistä
päivien valkeudesta
ja yön sydämestä.
Hän kiitti siitä osasta
minkä hän oli saanut
ja siitä osasta,
mikä oli annettu muille.
Hän kiitti siitä,
mikä oli toisilta otettu pois
sekä siitä,
mikä häneltä itseltään oli otettu pois
ja mitä sitten
jäi jäljelle.
Hän kiitti siitä
että hän oli ollut mukana,
osallisena tässä jutussa.
Hän kiitti aamun sarastuksesta
ja illan lämpimästä nielusta
sekä kesäyön laulurastaasta
kuin talvipäivän kaamoksesta.
Hän kiitti sodan kauhuista
nälän ja kuoleman tuskasta
harhanäyistä, harhapoluista
hiljaisuuden harhoista / harhakohinoista
hengen harhailuista
ylhäällä ja alhaalla
minussa ja sinussa.
Olin samaa mieltä hänen kanssaan.
Tiemme erosivat
me emme.
Emme ehkä edes tienneet
että näin oli hyvä.
_____
Kuka se on, joka tietää
kuka se on, joku tietää
joku uskoo, kuka tietää
joka tietää, kuka se on
sen pituinen se.
Alkupitkä Vanha Aatami.
Lopussa kiitos seisoo
niin tai näin.
_____
Kun opettelin kastelemaan kukkia
oli huoneessani monta oppi-isää:
Eliot antoi ajatuksen,
Wittgenstein tunteen
Yrjö Kallinen vihan,
Mein Kampf rakkauden.
Raamatusta luin
maan ja taivaan luomasta jumalasta
ja marxilaisuus sai minut uskoon.
Kadunmieheltä keksin kujeet
ja Zenistä vakavan suhtautumisen elämään.
Musiikki opetti minut syömään
ja estetiikka kiittämään ruoasta.
Kybernetiikka lahjoitti minulle seksin
mutta matematiikka vapaan tahdon.
Dualismi takoi päähäni ykseyden,
yksin keksin vain ylpeyden.
Viitasaarella opin tulemaan ja menemään
ja Helsingissä mietiskelemään.
Kainuussa opin kalastamaan...
Mutta kun eräänä kuulakkaana kesäyönä
sainkin kalojen sijasta heiniä,
päätin siitä lähtien pitää heiniä kaloina,
tulla elonkorjuupellolta haukea vitaksessa laahaten
ja syödä pakastettua ahvenvitaa
Teräsmiehen soittaessa luomakunnalle kannelta
ja Väinämöisen pyydystäessä rikollisia samanaikaisesti.
Hämmenneltyäni selvin päin
näitä kaikkia oppimiani tietoja
uskonvaraisesti joulupadassa
tulin siihen tietämättäni
mihin päädyin - tähän.
Epäilemättä näin oli.
22.1.1979
Olen kirjuri.
Tapahtumat kulkevat ohitseni
ja minä rekisteröin niitä - ei -
tapahtumat rekisteröivät itsensä minussa.
Ne pysähtyvät kohdalleni
saadakseen itselleen räjähtelytilaa,
jolloin koen niiden liikkeen,
(sen) kuinka ne etääntyvät
itsestäni poispäin
äärettömän hitaalla nopeudella.
Kysyn:
Mikä on tuo kolmisisäkkäinen maailma
joista toinen on äärettömän nopea,
toinen äärettömän hidas.
Ja minä siinä keskellä
vakaana, tyynenä,
salamanvälähdyksenä hitaammalle aallolleni
kuolleena muumiona nopeammalle aallolleni -
itse keinuen väliin jäävässä tyhjyydessä
kuin iltatuuli hyväillessään puiden latvuksia.
Mikä on tuo kysymys?
Mikä on se vastaus?
Kuka on se joka kysyy...
Kysymys räjähtää minusta ulos.
Se on kysymys hitaammalle aallolleni,
ikuisuuteen häipyvälle kantoaallolleni
se mikä... on vastaus nopeammalle aallolleni
joka pyörii, kiemurtelee ja rauhoittuu
kokiessaan hajalleen sinkoutuvan väripalettini
olevaisen vakaana pysymisenä.
Jos olevaisen pitkä aalto ei vastaa
se jatkaa olemistaan
ikään kuin mistään tietämättä
ikään kuin kukaan ei olisi kertonut.
Jos olevainen vastaa kielteisesti,
harvenee se entisestään
- vielä kerran -
mikä on minulle räjähdys vasten kasvoja.
Se on vastaus
jonka ydinhiukkanen antaa minulle räjähtäessään.
Jos minä kysyn ytimeltä tuon saman kysymyksen...
Jos se vastaa kielteisesti,
se harvenee kuolleeksi viivaksi
ja kuihtuu pois.
Sen vastauksen antaa pitkä aalto.
Jos teen tuon kysymyksen molemmille
ja ne päättävät vastata myönteisesti
alkaa elektroni vilkuttaa silmäänsä,
kaikkeus alkaa huojahdella tyyninä maininkeina
ja minä - keinun niiden katveessa.
Korkealla leijun - eikä minulta mitään puutu.
Minä olen se muisti.
Minä olen se kalenteri.
Minä olen se kirjuri.
Ytimelle olen pitkä aalto
johon se kirjoittaa nimensä.
Ytimelle maailmankaikkeus on lyhyt aalto,
josta se riipii kirjaimensa, sanansa ja tekonsa.
Kaikkeudelle tuo hiukkassäteily on ikuisuus
johon se piirtää toimintansa
ja sen mitä se ei piirrä.
Se tutkii minua, hypistelee mieltäni,
on minulle hyvä tai paha
sen itsensä kannalta tai
- minun kannaltani.
Joskus se ottaa minulta voiman
viedäkseen valon pois
antaakseen elämän niille hiukkasille minussa
jotka olen kahlinnut orjikseni.
Jokaiselle kuuluu työnsä.
Jokaiselle kuuluu ruokansa.
Jokaiselle kuuluu vapaapäivänsä.
Jokaiselle kuuluu perintönsä.
Jokaiselle kuuluu OSANSA.
Olemme kolmisin - sinä ja hän -
vuorotellen...
Nyt elämme sitä aikaa
jolloin minunkin on astuttava johtoon.
Edellinen kausi oli...
en ole varma, kenen...
Ehkä maailmankaikkeus lepää
nähdessään ydinten tyynen rauhan.
Ehkä minä lepään
nähdessäni kaikkeuden tyynen rauhan.
Ehkä ydin lepää
nähdessään minun hautaavan sotakirveeni
ja nostavan valkean lipun rauhan merkiksi.
Ehkä vihdoinkin on aika
unohtaa kuolleet, antaa vihan laantua
ja sopeutua todellisuuteen,
uskoa sopeutumiseen,
uskoa.
Usko on meidän sanomamme
niin olevaiselle kuin olemattomallekin
polttaa rauhanpiippu,
lyödä sovinnon kättä
ja kantaa toinen toisiamme
niin myötä- kuin vasta-aallokossa käyden.
(Kuva: Vrt. Kalevala: Sampsa Pellervoinen -siemenet)
Nuo kolme sisäkkäistä kahdeksikkoa:
orkidea jonka toinen pää
ottaa äärettömyydestä ravintonsa
ja jonka toinen pää
jatkuu sisälle sisäavaruuteen,
vastaikuisuuden siemeneen,
josta kasvaa uusi kämmekkä,
siemeneen joka syntyy
juurien äärettömyydestä
alkuvalon loputtomuudesta
ja uskon kasvavasta ikuisuudesta -
uskon, joka luo siemenelle vastasiemenen,
mikä puolestaan haluaa yhtyä
sisäisen äärettömyyden ja tyhjyyden liittymäkohtaan,
sinne missä yhteen teippaajana
on keskimmäinen Ääretön;
valo.
Valo joka luo
perhoset, mehiläiset
yhtymistä toteuttamaan.
Kysymys ja vastaus...
Eikö tyhjyyteen, valoon kurkottava emilehti
ole kysymys,
joka oikein asetettuna ruokkii juuria ja maata
tehtävänsä suoritettuaan?
Eikö oikein asetettu kysymys
merkitse talven tuloa,
kun siemen on kypsä
kukan kuihtua pois?
Eikö siemen ole uusi juuri
uudessa maailmassa,
uusi äärettömyys
joka huokuu lämpöä
kesäprinsessan astua sisään
ja herättää nukkuva prinssi
kasvamaan yhdessä
erilleen.
Eikö talven pimeys ole voima,
joka johdattaa sisäiseen valoon?
Eikö kesäpäivän kirkkaus ole valo, voima,
joka poistaa ulkoisen pimeyden
joka johdattaa näkemään sisäisen pimeyden
ja erottamaan sen
pimeyden voimista pois.
Eikö emilehti ole kukan toinen juuri
ilman tuulisessa hetteessä,
josta hede kerää voimansa
päätyä maaemon valoon ja lämpöön
noustakseen mietiskelyn jälkeen taivaaseen.
MEIDÄN TEHTÄVÄMME
ON MUISTAA
JA SUOJELLA
TÄTÄ KAIKKEA.
10.3.1979
Ukko ja akka, pihamaa
lumipälvien alta paljastuva
kostea ruohon hautausmaa
hämärtyvä, kostea lumipälvien peittämä
yhteiselämän myötä- ja vastamäki,
jonka juurella järven jäinen selkä
ja vielä kauempana entiset riistametsät
tai hakkuuaukeat vastarannan mäenrinteessä
ja rinteen takana
- ikään kuin elämän myötäjäisenä saatu -
liittonsa alati uudestaan solmiva
täysikuu.
Pellot lumipälvisine lantakasoineen
Sarat - ojat - kuin oiotut pakettinarut
muistona
koskaan saamattomista lahjoista
muistona
koskaan saamattomasta rintamamieseläkkeestä
sydänmaan asukkaalle
sydänmaan rintamaiden asukkaalle
rajaseudun asukkaalle
ja rajan taakse jääneelle
elävälle tai kuolleelle serkulle.
Keltasirkut eivät vielä ole saapuneet,
koska on vasta varhaiskevät.
Kuivatetut saunavastat muistuttamassa
menneisyyteen muuttaneesta menneestä kesästä.
Ajan virta lipuu hiljakseen.
Tammukka ei tuiki.
Vanhan maailman loppu tekee tuloaan.
Sen synnytystuskien huohotus
kuuluu jo radiossa,
sen lapsen kirkuna
kuin television uutiset.
Mikään ei palaa ennalleen.
Tämä kaikenkäsittävä muutos
tämä käsittämätön
käsitteiden, sympatioiden ja antipatioiden myllerrys
vaahtokumipatjoilla
jossain patiolla.
Tämä kaikenkäsittävä pysähtyminen,
työn pysähtyminen
voimatta oikein pysähtyä ajattelemaan
työttömyyden
- baareja keskikaljoineen ja sanomalehtien selaamisineen -
työllistävää vaikutusta.
Pysähtyminen miettimään
kun ei oikein ole sitä mitä miettiä
muuta kuin sitä
että kaikki on pysähtynyt jotenkin
kuin kuunkalpeiden ennakkoaavistusten vallassa
miettimään sitä mitä tuleman pitää.
Rakkaus on kuollut.
Jäljellä on vain rujo kannokko
lumipälvien keskellä
ja vanha umpeen tuiskunnut hiihtolatu
sauvaparin jäljet
ja kauempana toinen latu
johonkin toiseen suuntaan.
Jääpuikot kaatuneen halkopinon nenässä.
_____
MIKÄ ON TÄMÄ MAA?
Mitä sanottavaa on tällä ajalla,
joka nostaa vettä mitääntekemättömyyden avannosta
kantaakseen sen unohduksen jääkylmään aukkoon
vapautettujen toiveiden selkävesillä
jäätyneen reenjalaksen jäljen kulkiessa ohi
jonnekin.
Työ, puurtaminen,
uurastus vanhoilla jäljillä
pillit soiden, kellokortit kilkkuen
työajan päättymistä,
paluuta mitäänsanomattomuuteen
hälinän keskeltä - toiseen [hälinään].
Mitäänsanomattomuus -
kun hyvät päivät ovat toistensa kaltaisia
mykkiä huomenia,
jotka eivät kuulu vieraille,
jotka vieraantuvat toisistaan
ennen kuin ovat edes päässeet tutustumaan.
Suitsin taltutetut,
kuolaimet suussa lausutut tutut fraasit
ilmaisemassa vierautta,
sitä mikä on joskus syntynyt
tuttavuuden jälkeen
ja joka on, pysyy
ja toivottaa huomenpäivän tulon
entisestäänkin vieraantuneemmalla äänellä
luotaantyöntävillä eleillä,
jotka ovat samat
yhteiskuntamuodosta riippumatta.
Katkeruus siitä
että on opetettu uskomaan
katkeruuden oikeutukseen
tosiasioiden tukemana.
_____
Mitä sanomista tällä maalla olisi
johonkin aikaan odottaville,
työkyvyttömille ukolle ja akalle,
isälle ja äidille,
miehelle ja vaimolle,
tytölle ja pojalle,
veljelle ja siskolle?
joiden jäiset pihamaat risteilevät päämäärättömiä latuja,
joiden kohmettuneet kädet kaatavat vettä saavista toiseen
matkaradion, kellokortin
konemaisella ajatuksettomalla täsmällisyydellä
kumoon kellahtaneen kuun kalpeassa hämärässä -
joiden jäätyneet sanomalehdet
pyöriskelevät mitäänsanomattomasti talvitietä pitkin
yli, ohi lumipälvisten lantakasojen,
joiden rahaksi muuttuneet, mykät hakkuuaukeat
soluvat hiljalleen kantabaarin levyautomaattiin
herättäen kahlehdittuja muistoja
työstä, vapautetuista ylösnousseista eläkkeistä,
maksamattomista osamaksuista,
lyhentämättömistä lainoista
lumihiutaleen lailla nousevista ja laskevista koroista,
kuluneista kengänpohjista.
Tämä kevättalven yöksi muuttunut ilta
viettää omaa muistojuhlaansa
kantamalla kysymyksen
seuraavalle vastaukselle -
huomispäivälle.
16.3.79
- Olen vahvoilla Kajaanissa:
Eilen kaupunginjohtaja vihasi minua,
kulttuurisihteeri ylisti minua tänä iltana,
ja huomenna TE luulette pystyvänne päättelemään
heistä molemmista jotain - ihmisinä,
vaikka minä en pysty...
Mitä on nähdä joku ihmisenä?
Se on näkemistä
se on kuulemista
se on kosketusta.
Tai sitten se ei ole mitään näistä.
Tärkeintä on havaita ihmisyys silloin
kun ei näe kun ei kuule
kun ei ole mahdollista koskettaa.
Ihmisyys mitataan juuri silloin
kun he ovat kaukana, tavoittamattomissa,
kun ei voi nähdä, ei kuulla, ei koskettaa.
Ihmisyys - silloin kun se ei voi koskettaa -
on SATUTTAMISTA.
ja sekin on - ihmisyyttä.
Se on puhumattomuutta silloin
kun pitäisi puhua - laukata hiljaa...
Se on koskemattomuutta silloin
kun pitäisi koskea.
Se on näkemättömyyttä silloin
kun pitäisi nähdä.
Ihmisyys on tuon ristiriidan tiedostamista.
Se on tiedostamista
joka on kärsivää tiedostamista
puolin ja toisin siitä,
että asioiden pitäisi olla toisella tavalla
kuin mitä ne ovat nyt
mutta jota ne eivät suinkaan ole.
Tämä on ensimmäinen tajunta.
Tämä on ensimmäinen havainto
ihmisenä olemisen umpeutuneella, olemattomalla tiellä...
Olen ollut huono ihminen siinä suhteessa
etten ole sopeutunut tähän normaaliin maailmaan.
Olen ollut hyvä ihminen siinä mielessä
etten ole sopeutunut normaalisti tähän maailmaan,
vaan olen kohottanut hiljaisen huudon,
joka huomenna on oleva äänekäs huuto
niiden puolesta,
jotka ovat olleet hiljaa,
kärsineet hiljaa,
jotka ovat tunteneet jonkin olevan pielessä,
mutta joilta on puuttunut ääni
ilmaista tämä sanoma.
Minulla on ääni,
minulla on tahto,
minulla on voima
purkaa kaikki tämä sanoiksi,
koska elän hiljaisessa sanattomuudessa
miettien miten kaikki tämä pitää pukea sanoiksi.
Minun sanani ovat epälaki.
Ne ovat laittomuus itse -
tuo suuri Perkele,
koska ne puhuvat siitä
MITEN EI PITÄISI OLLA
miten ei saisi olla
miten ei näytä olevan
JA/VAIKKA KUITENKIN ON.
Minun laittomat sanani
ovat uuden maailman EPÄLAKI,
koska ne synnyttävät vain epäilyä,
koska siten ne synnyttävät elämää,
ajattelua siitä miten ei ole -
mutta kuitenkin: miten on,
jos me sen näemme lopultakin
olevan oikein...
[Jatkuu osassa VIII: 21.3.1979 (HAUTAKIVI)RUNO]