Runot X 1979-27.3.80

05.11.79

Millaista on kokea

uusia asioita uudelleen?

Millaista on kokea

jo kerran koettuja asioita kuin ensi kertaa?

Tämä ongelma on vaivannut jotakuta,

joka ei tiedä tarkalleen,

kenen kokemuksesta on kysymys

ja milloin nuo kysymykset ovat heränneet

aamu-unisen usvan yläpuolelle -

kun ei tiedä tarkalleen,

mikä on tuo nykyhetki, tuo epämääräinen preesens,

joka ei ilmaise itseään koskaan rauhassa

sivujen metsän kätköissä piileksiessään,

mutta joka aina on nyt ja tässä,

jos vain joku vaivautuu

lukemaan nuo kysymykset.

 

Mikä on tuo nyt,

tuo nykyhetki,

joka aina ilmaisee itsensä nykyhetkenä

- riippumatta ajasta

jolloin tätä tekstiä luetaan,

riippumatta paikasta,

jossa tämän tekstin kopiota luetaan -

joka kopio on  yhtä alkuperäinen

kuin ne numeroimattomat nykyhetket,

joihin teksti  alati viittaa.

 

Miten on mahdollista?

Miten voidaan selittää se,

että tässä ja nyt on aina ja kaikkialla?

Jospa tämä tilanne,

tämä tapahtuma,

tämä jokin

onkin vain yhden ainoan vähäpätöisen kerran

tapahtunut joskus jossain

ja josta sana on lähtenyt sille tielle

joka kulkee kaiken sen läpi,

minkä on määrä kokea tämä kaikki

kertaalleen tai monesti.

 

Ikuisesti -

joka paikassa on jotain,

joka hetkellisesti poikkeaa

kaikesta muusta

ainakin sen verran,

että voidaan puhua jokaisesta paikasta.

 

Jokainen paikka

on täten jotain muuta

kuin jokainen muu paikka

- ainakin hetkellisesti -

silloin kun mikä tahansa paikka valitaan

esimerkiksi kaikkien paikkojen samankaltaisuudesta.

 

Sillä jokainen paikka

aina ja kaikkialla

on juuri se ainutlaatuinen paikka

tässä ja nyt

(jota ei ole muualla missään).

Ja tuo "mikä-tahansa-paikka"

tulee huomion kohteeksi

joka kerta,

kun nyt on olemassa.

 

Nykyhetki on kuningas

vain silloin,

kun se on johdossa.

Kasvettuaan, tultuaan ylikansoitetuksi

näistä lukemattomista samanlaisista nyt-hetkistä

alkavat nykyisyyden päivät olla luetut.

 

Fanfaarin ääni kuihtuu pois.

Uusi nykyisyyksien

- näiden olemassa olevien nykyhetkien -

nuori sukupolvi astuu tilalle

tullessaan aikuiseksi.

Mikään ei erota sitä vanhasta sukupolvesta.

Ei erota nimi, ei paikka,

ei mikään muu

kuin yksi seikka:

Uusi sukupolvi on nuorempi,

vaikka sillä on sama nimi,

sama ulkonäkö, sama elämänkaari.

 

'Olla nuorempi'

merkitsee olemista samassa paikassa

eri aikana,

tai olla samaan aikaan

eri paikassa

ja tuoda sieltä viesti

samaan paikkaan,

tai ottaa vastaan

uuden viestinkantajan vastuu.

 

Nykyhetki

on valtajärjestelmä, luokka,

jonka sisältö muuttuu nopeasti ja vähän,

tai  hitaasti mutta paljon.

 

Samoin käy paikan kanssa;

Nuoruuteni leikkipaikat

eivät ole samoja - enää.

Niin kauan

kuin ne pysyvät samoina,

pysyn minäkin,

enkä muutu miksikään.

 

Miksi kuitenkin käy niin,

että aina käy niin, että

joko niin,

että minä pysyn samana

ja paikka muuttuu,

tai niin,

että paikka pysyy samana,

mutta minä muutun niin paljon,

ettei paikka enää tunne minua.

 

Ja kun se ei enää voi sitä tehdä -

tuntea minua -

muutoin kuin siltä osin,

että osaa yhdistää

nykyisen muuttuneen minäni

erilliseksi siitä.

mitä minä olin silloin,

kun paikka vielä tunsi minut,

niin tällöin sama paikka

kokee vieraantumisen tunteen,

joka puolestaan merkitsee sitä,

että vieraantumisen tunteen kokenut paikka

ei koskaan enää ole sama kuin ennen.

 

Näin aika ja paikka

auttavat toinen toistaan muuttumaan.

Vetävät toisiaan vuorotellen eteenpäin

kuin askeleet - nuo siamilaiset kaksoset,

jotka eivät voi irrota toisistaan,

jotka eivät voi lähteä kävelemään

eri suuntiin.

 

Jotain samankaltaista tapahtuu,

kun sormi menee suuhun

ymmällään olemisen mykistyttävänä hetkenä.

Sillä sormen suuhun meno

ja ymmällään oleminen

ovat identtisiä kaksosia,

vaikka ovatkin eri sukupuolta.

 

"Miten osaisin sanoa tuon selvemmin?"

Tuo lause on myös merkkinä

ymmällään olemisesta,

joten se ei voi irrota irti.

Toinen vetää toisen mukanaan.

Ja näin aika etenee paloittain, tipoittain

parijonossa puolapuilla.

 

Ei kenenkään eikä minkään

ole hyvä olla yksin,

koska silloin ei olisi mitään,

joka auttaisi eteenpäin,

joka kiskoisi kaveriaan köydestä

ajan rämeikössä.

 

Minusta tuntuu hetkittäin siltä,

että olen saamassa kiinni jostain,

joka - kiinniotetuksi tultuaan -

olisi halukas vetämään minua eteenpäin.

En vain vielä tiedä,

onko kysymys siirtymisestä

ajassa vaiko paikassa.

Kumpaa polkua pitäisi tarpoa...

Kummalla polulla

menneisyyden jalkaan tarttunut lanka

panisi vähemmän vastaan.

 

Haluaisin muuttua silmäksi,

joka näkee kaikkialle.

Haluaisin olla pelkkänä korvana,

 joka kuulee kaiken.

Haluaisin olla elin,

joka tuntee  herkimmänkin todellisuuden kosketuksen

- mutta missä ja milloin?

 

 

Kysymys kaivaa lähtökuoppiaan

yksinäisellä radalla

ilman lähettäjän pistoolia,

ilman yleisöä,

ilman maalituomaria.

Sillä kukaan ei tiedä,

milloin ja missä

tämä kaikki tulee tapahtumaan,

tai onko tämä jo ohi.

Kenties se on nyt.

 

Kenties juuri nyt

on sinun vuorosi,

joka luet näitä rivejä -

ahmien tai uneliaana.

Kenties juuri nyt

sinäkin onnistut livahtamaan

yksinäiselle radalle,

jota kukaan ei vartioi.

 

Kenties sinä itse kohotat starttipistoolin

lähtösi merkiksi kaivetusta kuopasta

ja annat pamahtaa.

Ammut äänettömän laukauksen,

koska kukaan ei ole kuulemassa,

kukaan ei ole näkemässä,

kukaan muu ei ole mittaamassa,

miten käy

- kuin sinä itse.

 

Mittaustulos on aina hyvä;

Olet aina ensimmäinen.

Eikä sinun huohotustasi kuule kukaan,

etkä sinä kuule huohotusta niskasi takaa.

Eikä maalinauhaa tarvitse katkaista,

koska mikään näistä tekijöistä

ei ratkaise yhtään mitään.

 

Olet yksinäisellä radalla -

niin kuin Saturnus tai Jupiter

vaeltaa ympyräänsä,

kiertää loputonta kehäänsä

kenenkään ajamatta takaa,

ajamatta takaa ketään.

Siinä kiertokulussa on jotain suurta,

jotain ylvästä,

koska siinä ei kysytä,

miksi kaikki tämä tapahtuu.

 

Sillä syy paljastaa itsensä kuitenkin silloin,

kun aika on täysi.

Etsii etsii, eikä soisi 1öytävänsä.

Kuin tutka, joka luotaa karikkoja

loppumattomasti ympyräänsä pyyhkien.

Eikä säde tiedä, mitä se etsii.

Se on sen osa...

Salaisuus selviää vasta sitten,

kun jotain löytyy.

Kun jotain löytyy,

siitä jää aina jälki - etsijään.

...

 

Kuinka paljon, kuinka kauan

minun on kirjoitettava

löytääkseni uuden kielen,

joka kirjoittautuisi sisälle mustuneisiin mieliin,

palaneiden ajatusraunioiden savuaviin pylväikköihin -

ikkunoiden nähdä,

seinien kuunnella,

lattian tuntea.

 

Kuinka monta sanaa tarvitaan,

että yö hiljenisi,

että ilta hämärtyisi rauhaansa,

että aamu valkenisi uuteen voimaansa,

että päivä paistaisi viisauttaan.

 

Milloin tämä sokeainkirjoitus

alkaisi hohtaa ymmärtämisen valoa,

säteillä lämpöä,

välittää ääniaaltoja,

suitsuttaa merkitsevää tuoksuaan,

räjäyttää kolmiulotteisen ratkaisunsa

herkistyneille sormenpäille.

 

Minua hirvittää

tämä jatkuva aivopesu,

tämä säteily täällä neljän seinän sisällä.

Kirjat, levyt, piirustukset,

soittimet ja sähkölaitteet...

Kaikki ne painostavat minua jatkamaan.

Juuri siksi ne ovat niin hiljaa -

ikään kuin keskittäen kaiken säteilynsä minuun,

ikään kuin jokainen erikseen muistuttaen

miten vähän olen mitään.

Ja kuitenkin - päällisin puolin -

näyttää siltä, että ne lepäävät

ja minä teen kaiken työn.

 

Kun lopetan,

ne kohottautuvat alustoiltaan,

kurkottavat minuun päin kysyvästi vaieten,

epäilyttävän hiljaisina,

kunnes kynä jälleen alkaa rapsia

paperin pintaa rauhoittavasti

- imien kaiken minusta pois,

niin kuin vesi

liuottaa kahvista värin itseensä...

 

Kunpa olisi taito

nähdä asiat oikeassa valossa.

Kunpa osaisi asettaa kysymykset

oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Voidakseen tehdä tämän kaiken,

on ensin kysyttävä:

Ovatko nuo kaksi taitoa

lopulta niin elintärkeitä?

 

16.11.79

Välkehtivän veden rannalla...

Aasin huuto aamuhämyisen moskeijan tornista.

Työ ei maistu.

Olisiko siirryttävä yli joen

kävellen, kahlaamalla tai veneellä?

Vaiko jäätävä paikoilleen,

antaa vain ajatustensa mennä yli

ja palata viesti mukanaan?

 

Jos olisi varaa

seisoa tässä mitään tekemättömänä,

niin olisi varaa mennä myös yli,

heittää porkkana moskeijan torniin

sodanjulistukseksi,

niistää nenä ja käydä asiaan.

 

Vain syvien vesien filosofioista

voi syntyä

seisovan veden sameita mietteitä,

hapettomia, kaiken tappavia,

hedelmättömiä ajatusharhoja,

joiden ainoa kyky

on saada kaikki haukkomaan henkeään,

päästä pois...

 

Maailmanhistorian tiimalasi on täyttynyt.

Menneisyyden napa on paisunut raskaaksi

jonkin synnyttämistä varten,

jonkin äkillistä vaihtumista varten

yhtäkkiä joksikin toiseksi.

niin kuin raskas menneisyyden katse alaspäin -

turvonnein silmäluomin.

 

Kyykistyminen,

käpertyminen eteenpäin kokoon

ja lumipallo vierähtää liikkeelle

lumisen vuoren kaljulta päälaelta

alas laakson pimeyteen.

 

Valaistuuko laakso?

Pimeneekö vaaran kuusikkoinen laki?

Mitä tapahtuu silloin,

kun kaikki muuttuu toiseksi,

kun kaikki muuttuu sellaiseksi,

mitä se ennen ei ole ollut.

Onko tapahtuminen vain muutos

monien muiden muutosten joukossa?

Onko tapahtuminen sitä,

että kaikki muuttuu yhtäkkiä joksikin muuksi?

Vai onko se sitä,

että jokin jarruttaa juuri sen verran,

ettei tapahtuminen syöksy

suin päin tulevaisuuteen?

 

Vain synty ja kuolema pysyvät,

sillä ne rajaavat elämän.

 

Miten vesi jäätyy?

Miten lumihiutale kiteytyy?

Miten lapsi puhkeaa itkuun

tai kerma vatkautuu vaahdoksi?

Miten kananmuna jähmettyy paistinpannulla

tai rauta karaistuu?

Miten puhkeaa kysymys kukkaansa sen jälkeen,

kun vanhat vastaukset eivät enää riitä?

Ja miten tämä - juuri tämä - syntyy?

 

Valon aika on jo melkein ohi.

Alan herätä horroksestani valveille

ja kutsun työn esille

(- tai se minut).

 

1.12. 1979         

Mieleen painumattomien asioiden paljaat hakkuuaukeat,

Unohdettujen muistojen kaadetut metsät.

Voi lintua! Voi sateen sinistä lintua,

tarujen ja ennustusten vettä sulissaan kantavaa ilmojen Sisyfosta,

joka ei löydä ohutta tietään erämaahan

kertoakseen tulevaisuutta ennustavan tarun

tai menneisyyttä paljastavan ennustuksen

vuoren ruusujen herätä satavuotisesta unestaan.

 

Voi kokemusten uurteisia rantakallioita

elämänkolhujen meressä.

Voi muistojen katkeria kärsimyksen tyrnimarjoja...

Vaakkuen käyt kulkuni pimeään...

 

2.12.79        

Ei lintukaan laske liverrystensä määrää,

enkä minä lue aamujani -

paitsi kun aika on pitkä.

Ei aurinko mittaile nousujensa ja laskujensa määrää.

Ei tuuli puhalla pölyhiukkasia -

yksitellen maasta nyppien.

Aallot ilkkuvat määränsä utelijaa,

tuhatjalkainen ei laske edes alleen.

Eikä mittaritoukka välitä abstrakteista suureista.

Auringonkilo ei paina paljoa -

tuskin edes kuunsillan vertaa.

Vain hiekka pitää yksinäistä maljapuhettaan

hiljaiselle tiimalasille.

Vaikeneminen on ajan mitta.

Odottaa voi vain hiljaa.

 

18.12.79

Minulta pääsee nauru.

Ja jotain ryömii sisälleni salamannopeasti

sitä mukaa,

kun vedän nauruani itsestäni poispäin.

 

Lehdenkääntö on aina vaikeaa.

Se on kuin kaatuisi eteenpäin

jo ennen ensimmäistä askelta.

Sillä ensi askeleen ottaminen

lähtee aina liikkeelle

ensimmäisen askeleen ottamattomuudesta,

vaikka jokin ympärillä

vaatii sitä sinnikkäästi - niin kauan,

että se vuosien kuluttuakin

on vihdoin pakko ottaa,

ettei maailma kaatuisi nenälleen -

tai nenälleni...

 

Vastakohta on välttämätön

vauhdinottamista varten.

Sillä ellei jokin ala mennä pieleen,

ei tule (myöskään) mitään tapahtumaan.

 

Himoitsen seuraavaa neitseellistä sivua,

mutta ensin pitää kirjoittaa:

"Seuraava sivu..." (Seuraavalla sivulla:)

Mutta... tuohan tarkoittaakin seuraavaa sivua,

eikä tätä, jota  nyt kirjoitan.

Onko jokin aina jäljessä...

koko ajan perässä rämpien,

kun jokin alkuperäinen

on jo rientänyt pois?

 

Tuulen tuvat tuulettuvat vedossa.

Tyynen tytöt tyynnyttävät.

Seisova vesi makaa lätäkössä.

Sade lankeaa kasvoilleni nenälleen.

 

On helppo kulkea,

kun este kompastuu omaan mahdottomuuteensa.

Helppo on kulkea vain silloin,

kun esteitä ei ole kummallakaan sivulla

- eikä seuraavalla perässätulijalla.

 

Onko seuraava seuraava

vaiko (sitä) seuraava?

Onko seuraava seuraava viimeinen (ainoa),

jos ei ole muita seuraavia?

Ja jos on,

niin miten muita seuraavia

voidaan verrata näihin edellisiin?

Johdatteleva kysymys

vie opastavan neuvon luo.

Millaista on kulkea keppihevosella,

turvenuija matkasauvana?

Vastaus: köpitellä turvallisesti.

 

Tämä vihko loppuu

ennen kuin vuosi loppuu,

ennen kuin ajatusten virta vuotaa kuiviin

ennen uuden vuodan kuivumista.

 

Olen niin lähellä,

että etäisyys hirvittää -

kierrellysti sanottuna.

 

Tämä on suoraa puhetta -

vaikka onkin monimutkaista -

kierosti sanottuna.

 

Ympyrän tavoin käyttäytyvä neliö

on kuin susi lammasten vaatteissa.

Neliön tavoin käyttäytyvä ympyrä

on kuin lampaan syönyt susi...

jos sattuu olemaan.

 

l9.12.79

Palaa alkuun, sillä kaikki palanut on palannut.

Ja  uhkasta nousee uusi lintu: Hengen palo...kärki...

Ja taakse palaa jälleen jo kerran palanut tuhka.

 

20.12.79        

Kumpi on raskaampaa,

aivovoimistelu vaiko iltajumppa?

Unessa olevasta ei ole kumpaankaan.

Heränneistä en tiedä...

He eivät kai liiemmin urheile - aatteilla.

...

Piirrettyäni lehmän

nurin kurin

antoi opettajani minulle

mullin mallin.

 

Jääkaappi ei auennut. Siksi se jäi kaappiin.

Ilta-aivovoimisteluni jääköön tähän,

sillä kello on huomenna puoli kaksi yöllä.

Kaksi ja puoli päivää enää jouluun

- vielä -

armasta aikaa...

4.1.1980

Tietoisuus laskeutuu neulasten peittämälle polulle,

naamioituu peittäen itsensä neulasilla;

käyttää näin polkua hyväkseen kaksinkertaisesti,

kunnes polku alkaa käyttää

naamioitunutta tietoisuutta hyväkseen -

ollakseen kaksinkertaisesti polku, entistä selvemmin,

niin kauan kuin tietoisuus lymyää...

 

Minne polku johtaa?

Miksi lymyää tietoisuus?

Voisiko olla niin, 

ettei tietoisuus selviä perille ilman polkua?

Ja - toisaalta - polulla ei ole merkitystä ilman tietoisuutta,

joka häpeissään, poluksi naamioituneena,

yrittää päästä perille polun huomaamatta.

Ja polku  - toisaalta tyytyväisenä -

ei ole huomaavinaan

tuota häpeilevänarkaa kumppania ,

ettei se säikähtäen lähtisi jälleen lentoon,

eikä näin ollen jättäisi polkua yksin -

astumatta.

 

Kuka olen minä, joka kertoo tästä kaikesta?

Miksi kertoo? Miksi sanoin?

- Sillä eivät sanat riitä kertomaan.

Kuitenkin: sanat ovat viite, ne ovat kehys,

joka raamittaa kertojan ja kuuntelijan yhteen

siksi tarpeelliseksi hetkeksi,

jotta tulisi, syntyisi uusi tietoisuus,

uusi polku, uusi yhtyminen.

Ja se tarkkailee jälleen, joka tietää...

 

Näin historia toistaa itseään.

Ja se on merkki ajan kulusta.

Sillä ei aikakaan voi vaeltaa, ellei sillä ole omia,

polun varrelle veistettyjä merkkipilkkojaan,

jotka tunnistaa siitä,

että ne näyttävät samanlaisilta,

vaikka ovatkin eri puissa

ja aika voi näin taivaltaa puiden välin

- erottaen ne toisistaan, niin kuin kuuluukin,

sillä ne elävät eri aikaa.

 

Ja sitten minä, joka alistun ajan yläpuolelle,

suostun sivustakatsoja-tarkkailijaksi tälle kaikelle,

joka näyttää ikään kuin elävältä.

 

Kun ilta lankeaa,

astun yli alistettujen vesien.

Soudan yli orjuutettujen laineiden.

Eikä mikään epäinhimillinen ole minulle vierasta

- politiikka mukaan luettuna.

 

Minun elinkeinoni tulee olemaan ajatuksilla keinottelu,

uusien elinehtojen esittely vanhoista ehdot saaneille,

ehdottomuuteen langenneille kovanahkaisille,

kivettyneiden,

muovipinnoitettujen ajatusrakennelmien keinosiementäjille.

 

Ja sitten minä menen sen tien toiseen suuntaan.

Suoraan vinoa viivaa pitkin.

 

8.1.80

Isä meidän,

joka olet oikeana pitämämme Jumala

väärässä paikassa.

Joutilas olkoon sinun nimesi.

Tulkoon sinun paikkasi oikeaksi.

Tapahtukoon sinun toiveesi niin täällä kuin tuollakin -

ainakin silloin tällöin,

kunhan et toivo itsekkäästi

etkä tahdo puolueellisesti.

 

Älä pane vastaan,

jos me hankimme jokapäiväisen leipämme niille,

jotka ovat kiusanneet meitä hyvillä töillä.

Äläkä saata meitä minkäänlaiseen kiusaukseen,

jollaisia ovat mm. houkutukset tehdä hyviä töitä,

vaan päästä meidät irti niin hyvästä kuin pahastakin.

Sillä valtakunta ei ole sen enempää sinun kuin meidänkään -

ainakaan iankaikkisesti,

vaikka meillä kaikilla olisikin houkutus niin uskoa,

sillä olemmehan vain ihmisiä.

Oh men!

 

PIIRPAUKE-AIKA

 

21.3.80 > Ks. 1980-83 Piirpauke

Ristiin rastiin käy kulkuni...

 

23.3.80 sunnuntai (Kävin katsomassa 'Ilmestyskirjan'.)

Näen sävelet runoina ja sävelet soivat minussa.

Kaikki, mitä kuulen, on kohdallaan

edeten itsevarman tietoisesti juuri oikein.

Rinnesoita ylöspäin kiipeävät pajukkojen nuotistot

ovat siellä, missä niiden pitääkin olla.

Ilmestyskirjan tuskanhuutojen täyttämät viidakkojoet,

mustat helikopteri-heinäsirkkaparvet uhkaavina parveilemassa

siellä minne ne kuuluvatkin - Helvetissä -

Wagner-muzakin pauhatessa konekiväärien ja napalmin keskellä.

 

Ja tuokin runo on joskus ollut totta.

Totta se on vielä tänäkin päivänä,

vaikkei parhaillaan soiva sitarlevy

tunnusta sitä sukulaisekseen.

Sota on runoutta,

jossa mustan huumorin synkät unikot latautuvat

lahjoittamaan ikuisen unenlahjan.

 

Kaukana noista kauhunäkymistä lapset - nuo ihanat olennot -

autuaallisen tietämättöminä, viattomina,

juuri sellaisina,

millaisiksi heidät on ikimuistoisista ajoista saakka kuvattu.

Riemua hohtavat säihkysilmät

vastapestyn märän tukkapöheikön rumentamina

mahallaan lattiamatolla piirtämässä taivaankaarta,

puita, metsää, taloja, ihmisiä, perhosia ja kissoja

yrittäen matkia isän runokirjoitusta

käsittämättömillä kirjainkoukeroillaan.

Eikä hymy hyydy.

 

Mikä on tämä luomisvimma,

joka alati vainoaa minua -

vaanien joka puolella kaukaisena ystävänä

ja käy käsiksi heti tilaisuuden tullen.

 

Olen jotenkin vapautunut kirjoittamaan kaikesta,

mikä osuu eteen.

Eikä mitään jää jälkeen - huomaamatta.

 

Vaanin tilaisuutta päästä kirjoittamaan

säveliä, sanoja, kuvakirjoitusta.

Musiikki vainoaa minua hellästi kurkustani pusertaen/puristaen.

Milloin voin aloittaa kaiken alusta - uudelleen?

 

Joka päivä...

Jokainen päivä antaa uuden vastauksen,

vaikken edes kysyisikään.

Taivaan linnut tuovat minulle ruokaa,

joka riittää yli pahan päivän.

 

Yli autereisten sumusaarien

kantaa kokko minua selässään

- yhä korkeammalle.

Eikä aurinko polta siipiä.

 

Lapset turvallisesti vieressä

kirjoittaen, puhuen, nauraen,

maiskutellen ajatusleikkiensä ehtymättömiä herkkuja.

Ja minä tässä vieressä

mehiläisvahaa parrassa, Heera Motia kielellä,

tiikeripalsamia nenässä, punamultaa hiuksissa,

korva-, nenä- ja rannerenkaineni

omassa mielikuvitusmaailmassani,

vaikken olekaan sormusten herra,

eikä sädekehä erotu

(- ainakaan vielä).

 

Ajatusruumiini jatkaa elämäänsä kaikkialla siellä,

missä olen joskus käynyt.

Mielikuvitukseni matkaa tuon tuostakin

ajan ja paikan tuolle puolelle.

Vain osa minusta on tässä -

kahlittuna ajan ja paikan näennäispakkopaitaan.

 

Jokainen sanottu sana jakaa minut kahtia:

ennen sitä ja sen jälkeen

jakautuen edelleen lukemattomiksi heijastumiksi,

hologrammeiksi, jotka ovat osa minua,

koska kukaan muu ei voinut tehdä sitä

samassa paikassa,

samalla hetkellä,

mitä minä tein.

 

Voi tätä kirkkautta,

tätä sisäistä selvänäköisyyttä,

joka ei näe vielä, mutta tajuaa,

ettei maailma ole se, miltä se ennen näytti.

Nyt minä tiedän näkeväni unta - paitsi yöllä,

jolloin uneksin olevani vapaa päiväunieni painajaisista

ja kaikki järjestyy uudelleen, toisella tavalla.

Jolloin näen itseni sellaisena,

millainen todellisuudessa olen;

menneisyydessä ja tulevaisuudessa,

kaikissa  mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa

samalla hetkellä.

 

Nyt tiedän sen,

mitä Zen-mestarit tarkoittivat

opettaessaan minua valaistumaan

omilla itselleen tekemillä kysymyksillä,

kun eivät tienneet

jatkuvaa läsnäoloani heissä.

 

Ja kun uinun,

työskentelevät kaikki tapaamani ihmiset minussa.

Tulevat hiljaa sisälleni

alkaen luoda uutta maailmaa,

jotta aamulla herätessäni olisin uusi ihminen,

jolla vain on sama nimi kuin ennen -

helpottaakseni päiväunien labyrinteissä harhailemista

nimet punaisena lankakeränä

löytää takaisin perille.

 

Nyt kun olen oppinut omistamaan kaiken,

niin kuinka olisikaan enää vaikeaa

ilmaista mitä tahansa,

koska kaikki, mitä ilmaisen kielelläni,

on osa minua.

Koko maailma on osa minua.

Ja kun kirjoitan maailmasta,

kirjoitan itsestäni.

 

Itsestään käy kynä,

kun minuus itse lepää...

Tästä lähtien olen vapaa

tekemään mitä tahansa,

koska mikä tahansa olen minä.

Ja hetki hetkeltä elämä antaa lisää -

sen mitä antaa:

ei kaikkea, mutta riittävästi,

jotta mieli olisi täynnä joka hetki.

 

Kaikki se, mikä ei mahdu,

pulppuaa yli

teoiksi ja toiminnoiksi;

niin kuin lähde pulppuaa yli,

jotta sen voi määritellä lähteeksi.

 

Vanha logiikka on kuollut,

koska se sopii vain kuolleeseen maailmaan,

missä ei voi mikään  elää.

Elämässä sen sijaan:

Esimerkiksi lapset voivat olla kultaisia,

vaikkei heissä ole ainuttakaan

kullan pysyvistä ominaisuuksista.

 

Tällä tavoin sanat alkavat elää.

Ne elävät vasta sitten,

kun niillä tarkoitetaan jotain aivan muuta

kuin mitä ne sanovat.

 

Juuri siksi vieraskielinen laulu

on sydämelle tuttua puhetta.

 

27.3.80 - torstai - Linja-autossa Savitaipaleella matkalla Joutsenosta Mikkeliin.

> Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963]

 

Käänteismaailma kasvaa maan sisältä

käänteisjuuret taivasta kohti,

jotta valo ruokkisi...

Latvukset himoitsevat vettä maan alla.

Lehdetön puu maan sisällä

latvus märehtimässä pimeyden lämmintä ruokaa.

 

Niittyjen potentiaaliset (virtuaaliset) taimitarhat

vuoroaan odottamassa.

Sillä näin kirja sanoo:

Niitty on metsä ja metsä on niitty -

riippuen siitä, kuka katsoo -

ja milloin.

 

Vaellan läpi talviöiden kulovalkeiden,

alkavan syyskesän revontulien.

Laskeudun alas vuorille,

kiipeän laaksojen nuoratikkaita korkeammalle.

Yhä alemmas käy kasvuni kehä.

Päivänkakkarat kuiskivat neliönmuotoisissa jonoissa

talviyön keskipäivänä.

Eläin synnyttää paikallaan,

mutta kukan siemen lentää pilvissä.

Ylös nousee sulaneen lumen höyry.

Vastavirtaan ui kala - pää ajopuita väistellen.

Eikä mikään pidätä minua olemasta vaiti.

 

Ohi vilahtavat tasoristeysten karjankellot

junanveturin paimenhuilun virittäessä houkuttelevan kutsunsa

kuin katseenvangitsijan seireenilaulu

- autoalukset puomin taakse kahlittuina.

Kun pysähdyn, lumisade kulkee ohi.

Kun lähden liikkeelle, hidastuu kulku.

Vain jää ikkunoissa seuraa mukana,

mutta savu jää jälkeen.

 

Siltojen ali käy tie,

läpi vuorten tunneleiden, halki kallioleikkausten,

yli rannoista kiinnipitävien kivisiltojen

teräksisine kaarineen,

poikki maanteiden laudoilla katettujen tasoristeysten,

rinnan unohdettujen riistapolkujen kanssa,

kulkien pohjoista kohti - huomista päivää -

ohi tehtaiden metallisten verkkojen,

kartanoiden kuusikkokujien,

ohi metsäpirtin pisteaidan,

läpi kaupunkien kivisten kanjoneiden,

pitkin vuoristojen ilmaratoja,

salmia ylittävien lossien päällä.

......

Tämä käänteismaailma näyttää (ehkä) aluksi nukkavierulta.

On ehkä vaikea tajuta, minkä vuoksi

vuoksi syntyy luoteesta

- riippumatta siitä, mistä päin tullee,

tai minkä vuoksi aallot käyvät mainingeista

ollessamme riittävän ylimalkaisia - tarkkaan ottaen.

Tai: "Minkä vuoksi sun kohdata sainkaan..."

 

Rautainen aurinko on sylissäni

tarjoten hiljaisia opetuksiaan.

Toinen taas yläviistossa

pitäen yllä hiljaista elämää,

elämöimättä sekään ääneen.

Vain hiukkaset ponnahtavat kiljuen ylös

fotonien bittipommien pudotessa kohdalle.

 

Kallavesi on kalainen vesi ilman l:ääkin.

Saarien silhuetit kuin sammalmättäitä

läheltä katsoen (kuin) pienenä poikasena.

Pilkkiavantojen mustat aukot

kaloja syöksevine nieluineen.

Jokisulien mustat aukot

valonsädesyötteineen kaloja keräämässä.

Silmän iiristen mustat aukot

kaikkea tätä imemässä

- kuin leikkuupuimurin pimeä nielu -

kohtuullisesti, ei liikaa.

 

Pimeä on mustan laatikon sisus

alas syöksyneessä yöhävittäjässä.

Mustaa on ruuti, ennen kuin se räjähtää

syösten ujeltavan ammuksensa

mustankirkasta tunnelikidan spiraalia pitkin

valoa kohti

päätyäkseen myöhemmin

mustan afrikkalaississin (verestä) punertuvaan lihaan.

 

Musta on helmi,

ennen kuin suutari ratkoo

näkinkengän elävän ompeleen tiukan viivan

ja työntää kätensä suusta sisälle.

Musta on Kaaban pyhä kivi

lukuisista suudelmista.

Hengen pimennot teettävät mustia töitään,

vaikka päivä on kirkas.

 

Musta on korppi valoisassa kesäyössä.

Musta on ottelun jälkeen

häviön katkeraa vihaa leiskuva silmä.

Musta on kellari,

missä kalpea perunan itu kurkottaa

herkän tuntosarvensa kattoa kohti.

Musta on suo-oja

ennen muurainten puhkeamista oranssiin marjaan.

Musta on taivas,

kun valo on eksyksissä.

Mutta lumihanki ei kanna kaunaa.

 

Entäpä sitten äänet?

Kartanoiden vellikellot

kuuluvat vain menneeseen aikaan.

Könninkellojen käet ovat paenneet pesäänsä

munimaan hiljaista tikittävää itkua

ja  digitaalisia mikroprosessoreita,

jotka pian ahmivat leivänkin ihmisten suusta.

 

Yksin lentää hiljainen tiimalasi yli laidan,

kun päälle käyvät

vetureiden jyskyttävät höyryvasarat,

ambulanssien jänisräikät,

paloautojen sudenulvonta

- kuin muistona kaukaisesta ajasta,

jolloin luonto vielä eli.

(Laulaen: "Ennen kuolemaa")

 

Sotalaivojen sameat sumusireenit

luotaantyöntävine seireenikutsuhuutoineen,

suihkuturbiinien kaksoisahtimien ahdistava jyly

lentotukialusten yllä

pistävine deodorantteineen otsonia haukkaamassa.

Ujeltavat turbojetit - siipirataslaivojen ja kantosiipialusten

sekä sähisevien ilmatyynyveneiden yllä risteillen.

 

Kellokorttitehtaiden kimisevät migreenipillit,

sunnuntaiaamun rauhaa

mailien päähän pauhaavat kirkonkellot,

radion piipittävät aikamerkit,

pakastimien, kuumavesiboilerien

ja sähköparranajokoneiden tasapaksu sirinä,

varattujen puhelinten yksitoikkoinen morsetus,

maantiepatrullien piipaat,

sireenipensaiden koristelemien paloasemien hälytyssireenit,

atomikanuunoiden korvia (= tärykalvoja) repivät lähtölaukaukset,

maaliin osuvien napalmpommien

vaiteliaiksi tekevät välähdykset

tajunnan samentuessa ennen ääntä.

 

Starttipistoolin räsähtävät lähtölaukaukset kilpajuoksijoille,

peliautomaattien elektronikonekiväärien särähtävät maaliin osumiset,

raudan voihkiva valitus tulen kohinan keskellä

tankkilaivojen törmätessä yhteen sumuisten siltojen alla,

peräprutkujen papatus ja pikaliippareiden moottorisahasirinä

sekoittuneena kaukaisesta hiekkamontusta kuuluvaan

ralliajoneuvojen (so. -autojen) kireään pärinään

tyynenä, idyllisenä kesäiltana

sisämaajärven rikkumattomassa rauhassa

heinäsirkkojen vienon soiton hiljennyttyä.

Tai maata kuopivien piikikkäiden takapyörien kiroilu

pakkasaamun jäisessä mäenrinteessä

motocross-ajajien sadattelun häipyessä savun keskelle.

 

Vedet kahlinneiden voimalaitosturbiinien mieletön pauhu

kosken kuolevan laulun nääntyessä

hiljaiseksi sähkölankojen sirinäksi.

Autopesuloiden sihisevät,

hellävaraisen pesunesteen kyllästämät suihkeet,

jokakodin pesukoneiden valkeaksi tekevä, katkeileva kurnutus,

syväsatamien jättiläisruoppaajien ilmoja halkova mäiske

mutaista pohjaliejua ryystävine kauhoineen

hampaattomien vanhusten seuratessa näkymää

raotettujen ikkunaverhojen välistä

vehnästä mutustellen

ja kultakatriinaa asetilta hörpäten. 

 

Tuulettimien tyhjää leikkaavat (= -halkovat) propellit,

kiinnileikkaavan sähkömoottorin rääkäisy

kaikuisassa tehdassalissa,

slummien vanhoja kerrostaloja

rautakuulilla moukaroivat purkukoneet,

öljysäiliöitä takovat ohjelmoidut relerobotit,

ärjyvät katujyrät ja korisevien kiviporien koraanikatkelmat

metrotunneleiden räjäytystyömailla,

hammaslääkärin timanttiporan hiljainen ininä

metallin kaivertuessa luuhun

 

Avaruudessa risteilevien radioäänien loputon sekamelska,

taivaankappaleiden aivoja huuhteleva muzak,

supertähtien informaatiosuhina,

jota aivot tietämättään nauhoittavat

toisen skitsoidiminän toimesta.

Temppeleiden mantroja hokeva hyminä

sekoittuneena uteliaiden turistien vilkkaaseen puheensorinaan

- ryhmittymiskäskyjä karjahtelevan diktaattorin

viimeistellessä rynnäkköä kaikkein pyhimpään

kyynelkaasukranaatteja sylkevän heitinvalmistelun jälkeen.

[> Ks. "Minun Kalevalani"]

Mikä onkaan se Ilmestyskirja,

jonka lapset perivät meiltä Raamattunaan?

Kovaäänistä on keskustelun sananvaihto

nuorten ja vanhojen välillä vanhasta sananlaskusta.

Vain korpi vetäytyy kuoreensa ja pysyy vaiti.

Ei jaksa metsä enää vastata,

niin kuin sille huudetaan,

sillä huutaja-hoilaaja ei kuule kaikuaan

omilta laari-laa -huudoiltaan,

eivätkä suojakuulokkeet kerro kaikkea siitä,

miten suukuolaimet voivat toimia

ennalta ehkäisevinä kuulosuojaimina.

 

Yksinäisenä nousee elonkorjuukoneen kurkikaula

hangen peittämältä pakettipellolta

kurjettoman suon laidassa.

Syrjäkylän erakoitunut kyläyhteisö nyhjöttää

pakkastalvista TV-illallista natustaen

separaattorin, elevaattorin ja agregaatti-generaattorin keskellä.

Pakastimen muovipesässä itää puolikypsä keinojää

auton akkumulaattorin muhiessa lämpöpatterin termostaattorin vieressä.

Vauva leikkii kaksintaistelua

styrox-alligaattorilla ja tekokuitugladiaattorilla.

(Inhalaattoria nuuhkiva) tyttö laskee koulutehtäviään

(taskukokoisella) kalkulaattorilla

pojan uneksiessa navigaattorin urasta tai digitaaliekvalisaattorista.

Ukko tuijottaa lasittunein katsein kuvaruudun totalisaattoriravia

kommentaattorin selostaessa sekundaattori kädessään

kiihtyvää lopun alkua.

Emännän frustroitunut kuraattorikatse leijumassa

puoliksi tyhjennetyn taskulämpimän kierrätysolutpullon yllä

- jonkun pukiessa tätä nykyajan aatehistoriaa

klovnin runoasuun

viedäkseen peräkylän sanomat pääkallonpaikalle -

ristiinnaulittavaksi

ja samalla miettien

kertakäyttötavaroiden ensiökuorten

uusiokäyttömahdollisuuksia.

 

Toista oli silloin kun  isä karbiidilampun osti.

Ei silloinkaan kaikki hyvin ollut.

Huonosti olivat asiat - mutta toisella tavalla.

Niin kuin ei nytkään kaikki ole huonosti

vaan hyvin huonosti.

 

Kaksiselitteistä on sanoa

olevamme yksimielisiä siitä,

että jotkut kasvit ovat monineuvoisia.

Sitä paitsi - ihmisiin sovellettuna -

tuosta väitteestä tulee kaksimielinen.

Haluaisin joskus lasteni sanovan:

"My daddy likes dada." [Tätini pitää Taatasta]

 

[Jatkuu osassa XI: 29.03.80 - lauantai-ilta Kajaanissa]