Runot XII 1980-29.3.81

1.8.80                 

Aamusta toiseen jatkuu loppukesän helle.

Heinäkuun lopun täysikuu

on vaihtunut elokuun puolikuuksi.

Lämmin vesi hyväilee sorsapoikueen sulkapeitettä

sekä tyhjän verkon syvyydessä huojuvaa helminauhaa.

Lepakon suhahtava siipi vilahtaa öisen rannan hämärässä,

koira ulvoo kuulle,

lokki parkaisee kuin vastasyntynyt lapsi.

Västäräkki marssii pihamaalla;

koko maailma merkkejä täynnä.

 

Alkaa olla aika korjata sato

siitä mitä on kylvänyt.

Sillä mennyt on niitetty pois,

leikattu lakoon ja kuivatettu

niin kuin kyyneleet,

jotka kuivuvat lapsen nauruun purskahtaville poskipäille,

veikeisiin silmiin

- jäämättä silti unohduksiin.

 

Vuoteissaan keräävät lapset kokoon unen viljaa.

Rauhassa nukkuu onnellinen vaimo

rakentaen unen pesää,

uuden elämän uutta kotia

vanhoista tarpeista

valiten sen,

mikä tuntuu hyvältä

jättäen sen,

mikä ei tule mieleen.

 

Portailla istuu kalastaja aamun sarastuksessa

vatvoen unien merkitystä,

laskien sitä mitä verkkoon on uinut

ja laskien myös sitä,

mikä jäi pois,

jotta mikään ei jäisi pois laskusta.

 

Miten runsas onkaan tämänvuotinen sato!

Miten paljon onkaan sitä,

mikä on menetetty lopullisesti.

Miten vähän onkaan sitä,

mistä pitää aloittaa laskeminen, lähtölaskenta

yhä pienempiin lukuarvoihin,

jotta tapahtumasta tulisi tosi,

jotta tulevaisuuden lumivyöry nytkähtäisi liikkeelle,

jotta huomisen hyökyaalto saisi aiheen kasvamiseensa,

jotta vedenpaisumus pyyhkisi puhtaaksi

mielen sisäavaruuden

kyyhkysen lentää, kaarneen laskeutua

minne tahansa - joka paikkaan.

 

Menneen elämän tammi on kaadettu.

Miljoonat jokapäiväisen elämän yksityiskohdat ja pikkuseikat

ovat vikisseet kuolinvirtensä ja pyyhkiytyneet pois.

Uudet salot ovat alkaneet kasvaa,

uudet lehdet puhjenneet,

uusi ruoho itää.

Eikä lintujen laulu enää ole sama kuin ennen.

Sorsa rääkäisee onnesta,

harakka nauraa itkuraidan latvassa,

eikä myyrä enää huokaa.

 

Ei valita kuovi eikä metsän kyyhky.

Eivät punota rakastetun silmänaluset.

Ei ärjy karhu eikä kiroile riekko.

Ei hiilly puskassa piilevän rusakon katse

päivän paistaessa läpi oksiston.

 

Veipä minne tiesi,

sen tuttu sydän

on lämpöinen.

 

20.10.80 Piirpauken I keikkamatkalla Ruotsiin (laivassa)     > Ks. 1980-83 Piirpauke

Meren syövereihin ammoin uponneet ilmalaivat...

... Keiteleellä odottaa Luotola ja marraskuisessa Kajaanissa Kalevala.

 

...On monta piirrosta tekemättä,

kunhan aikaa jäisi tärkeimpään työhön

keskitalven synkkinä yönseutuina,

kun maailma nukkuu sitä unta,

josta (Yrjö) Kallinen heräsi jatkuvasti

ja puhui suurilla käsillään.

 

Sitä jää miettimään

ja odottamaan harvinaisempia kokemuksia:

matkoja, poikkeuksia, kaikkea erilaista,

kun ei huomaa,

miten hirvittävän paljon asioita tapahtuu

koko ajan ympäristössä.

Niihin on vaan niin tottunut,

että katsoo niitä turtunein silmin

puhkeamatta mihinkään erityisiin tunnetiloihin,

kun ei näe,

ei huomaa,

ei koe...

 

ja jälkipolvet tulevat miettimään:

Mitähän silloin oikein tapahtui?

Millaista oli elämä?

Miten ihmiset kokivat maailman,

kun eivät vielä tienneet olevansa mukana

katoavan maailman jäähyväiskemuissa

isännän poissa ollessa.

 

Yö saapuu laivalle.

Maailman asiat on luokiteltu siten,

että jokaisen kohdalla on

suurin piirtein yhtä paljon hyvää ja pahaa.

Se, mistä ei osata sanoa mitään,

on arkipäivän puurtamista.

 

Pitäisi olla joka päivä tovi yksin,

että ennättäisi huomata,

ennättäisi pysähtyä

nähdäkseen,

liikkuuko satama...

 

[30.10.80 > Ks. 1980-83 Piirpauke]

Uudestaan samalla matkalla

samaan maahan

kerran jo palanneena edelliseltä kerralta,

jolloin matka alkoi tyynessä

ja päätyi myrskyyn.

Ajatukset risteilevät risteilijän kannella

luovien salmien sokkeloissa

ja aavojen vaahtopäälabyrinteissa.

 

Turun Kåren eilen

ja Tukholman Mosebacken tänään.

Huomenna ties missä

valmistautumassa lähtemään

Buharaan, Samarkandiin ja Tashkentiin

katselemaan ikivanhoja lumivalkeita viisauksia.

 

On kuin uusi elämä olisi alkanut

tänään ja eilen -

eilisen jälkeen,

kun jätin taakseni turvallisen elämän viimeisen kerran.

Ja viimeiset lumihiutaleet

putoavat mereen ensimmäisen kerran.

 

Kesän viimeiset muistot

vajoavat viimeisen kerran harmaisiin aaltoihin

ja kaikki muu on edessä,

mikäli tuuli kuljettaa edestä pois

pölyn, hiekan, sumun, usvan ja lumen.

Ja kädet lämpenevät koskettamaan sitä,

mikä on jo lähellä.

 

Mitä samankaltaisempaa on joka puolella,

sitä vähemmän on tietoa siitä,

on merkitystä sillä,

mihin suuntaan kuljet maailman tiellä.

Sillä koti on kaukana joka puolella

ja sitä selvempiä ovat pienetkin vihjeet.

Sillä ajatusviivatkin näyttävät aavemaisen suurilta

ilmestyessään taivaanrantaan usvan seasta.

Ja minä seison kuin lehdetön puu

joka kaipaa kevättä

syksyä juoden.

 

Jos olisin nyt siellä,

niin miten minun täällä kävisi?

Katoaisinko pois

vai ilmestyisinkö johonkin muualle

vain tilapäisesti - kuin käymään vain,

juuri sen verran

kuin mitä ajatukset sallivat

kuin mitä voimaa riittää.

 

Tuntuu yhä ahdistavammalta elää

tässä maailmassa,

tässä tilanteessa,

näitä sotia odotellen,

kun tajuaa sen,

miksi kaikki voisi olla toisinkin

niin kuin kameleontti, niin kuin nimi,

kuva, ääni, haju, kosketus.

 

Yritys koskettaa sitä,

mikä viime yönä kirkasti

hämärässä huoneessa suljetut silmät

ennen lopullista uneen vaipumista.

Mitä se oli?

Se koski jotain sellaista,

että joku on jättänyt jonkin taakseen

kuin suomalaissiirtolainen kotimaansa,

josta säilyttää vain sen kuvan,

mikä jäi lähtiessä,

eikä muutu miksikään,

vaikka vuodet kuluvat.

 

Mitä tämä tarkoittaa,

kun on kysymys SOLUSIIRTOLAISISTA?

Missä olosuhteissa sydän olisi valmis

palaamaan takaisin

omaan rakkaaseen ruumiiseensa,

hiiri uppoavaan laivaan,

muuttolintu arktiseen kotimaahansa,

joka muinoin väreili tropiikin hehkuvaa lämpöä

päivän noustessa lännestä?

 

Mitä se tarkoittaa?

Onko se sama kuin tämä:

Jos jokin on jossain muualla, muuttaa pois,

ei jäljelle jäänyt pysy samana.

Niin kuin siemen muistaa kukkansa josta irtosi -

juuri sellaisena kuin kukka oli

yhteiselon kuumina kesäpäivinä ja -öinä.

 

Jokainen asia

ikään kuin leviää JOKA HETKI

SIEMENTÄEN ITSEÄÄN YMPÄRILLEEN,

jolloin se muuttuu vain sikäli,

että SE MONISTUU,

taltioituu ympäristöönsä

jokaisessa olemassaolonsa hetkessä

muuttuen hologrammiksi,

joka kantaa AJAN tai MUUTOKSEN nimeä...

 

Jokainen asia pursuaa sisältä ulos ajan myötä.

Kaikki tapahtuminen on vain leviämistä

ja tässä mielessä aika - tuo vanha peikko -

on sidottu avaruuteen

pois pääsemättä,

josta tieto pursuaa ulos

yhä enemmän tietoa keräten,

yhä enemmän tietoa antaen

ikään kuin kaikki kaukainen

olisi jotenkin viisaampaa

verrattuna siihen,

mistä se tuli

tai lähti pois.

 

Ei minulla ole mennyttä elämää.

Minulla on vain yleisnimike sille,

mikä osoittautuu elämäksi

Pielavedellä, Keiteleellä, Viitasaarella, Jyväskylässä,

armeijassa (Lappeenrannassa, Mikkelissä, Haminassa),

Helsingissä, Kajaanissa ja muualla.

Eikä mikään näistä ollut

yhdenkään ihmisen omaa elämää

vaan jokaisen...

 

Olen vain kirjuri, siemen, taimi,

joka on tallentanut sisälleen sen,

mitä muualla tapahtui.

Olen postipaketti, joka kulkee,

kunnes joku osaa avata sen,

niin kuin valo kulkee

kunnes jotain sattuu tielle,

kunnes joku ottaa vastaan sen

mikä kulki muilta ohi.

 

Juuri siksi kaikki tunnistettu tuntuu vanhalle.

Juuri siksi vanha on se lauta, jolta ponnistetaan,

joka tekee mahdolliseksi muutoksen tajuamisen.

Aika kuluu,

kun uudet tapahtumajäljet pyyhkivät entisen pois.

Aistit turtuvat

keskittymään yhteen hetkeen yhdessä ympäristössä,

ikään kuin olisin laivan keulasta nouseva vaahto,

joka koko ajan näyttää samanlaiselta,

vaikka vaahtoava vesi muuttuu koko ajan

toiseksi vaahtoavaksi vedeksi toisessa paikassa -

edempänä ja edempänä.

 

Perustamme kaiken arviointimme

NÄKYVÄÄN MAAILMAAN.

Pidän laivaa jossa matkustan,

samana laivana koko ajan,

vaikka se vain NÄYTTÄÄ samalta,

vaikka se muuttuu, vanhenee, viisastuu koko ajan

hamutessaan, janotessaan suolaisen veden informaatiota

rungon vastatessa resonoinnillaan kerrasta toiseen

valtavien moottorien viestiin.

 

Mikään ei oikeastaan liiku -

vain tilan muutos etenee.

Ei etene mikään näkyvä,

vain se mikä muuttuu, näyttää pysyvältä!

Miksi juuri NÄKÖAISTI on se,

joka näyttää johtavan harhaan?

Miksei myös kuulo?

Onko kuulo jotain "alkeellisempaa",

joka on tyypillistä        

vasta elämän myöhempien kehitysvaiheiden hienosäädölle?

 

Onko se vain pimeydessä elävien sisäsolujemme tapa nähdä?

Onko ääni niiden ainoa valo pimeydessä -

niin kuin kosketus tuo valoa sinne,

missä ennen on ollut vastassa vain tyhjää?

Ääni ja kosketus ovat mekaanisen maailman rysäyksiä,

luonnonmullistuksia, joille emme voi mitään.

Vain valo tulee sisälle sopuisasti -

kuin tärkeä sanantuoja,

joka ei käy kimppuun...

 

Ja sitten tuo musiikki...

Kun viulu soi,

tuntuu kuin joku kolmas osapuoli

olisi, eläisi kuuntelutilassa

soittajan ja kuulijan lisäksi -

syntyen ensin ja kuollen sitten pois.

Käyden ikään kuin kylässä,

siirtolaisena soitinkodistaan.

 

Kurjen huuto suolla on tilan muutos,

joka syntyy, elää ja kuolee pois.

Eikä kuorta jää äänestä jäljelle -

niin kuin jää siitä,

mikä näkyy alusta loppuun.

 

Oliot ovat kuin ääniä,

jotka soivat samanlaisina.

Kallio pysyy, laineet muuttuvat;

laineet pysyvät, kalliot muuttuvat.

Kallio näyttää samalta,

koska muutos on JATKUVAA,

mutta laineet häilyvät

muutoksen ja jonkin muun välillä,

jota nimittäisin OLEMATTOMUUDEKSI,

ei-laineeksi, aallonpohjaksi,

jonka vaihtelu on niin hidasta,

että se näkyy ja erottuu

MEIDÄN maailmassamme.

 

Tämä osoittaa vain muutoksen

ja olemattomuuden suhteellisuuden,

sillä kysymys on vain siitä,

millä nopeudella tapahtumat etenevät

tullakseen havaituiksi eri tasolla.

Kun taivas näyttää taivaalta,

taivaanranta taivaanrannalta

ja meri mereltä,

on kysymys ainoastaan

niin valtavan suurista muutoksista havaintomaailmassamme,

että kaikki näyttää pysähtyvän samaksi

kuin mitä oli äsken

ja mitä tulee pian.

 

Informaatiotulva jähmettää aistimme

tajuamaan "todeksi" sen mitä ei ole

ja olemaan näkemättä sitä,

mikä leijuu läsnä loputtomasti,

eikä mene pois.

 

Mitä lähemmäksi kokemukset tulevat,

mitä yksityiskohtaisemmin erotamme pikkuseikat toisistaan,

sitä enemmän samanlaiselta kaukana oleva näyttää.

Sillä meri on meri puhtaimmillaan vain silloin,

kun se muuttuu taivaanrannaksi

ja lakkaa olemasta meri.

Lähellä se sen sijaan on jotain muuta kuin merta:

Se on aaltoja, laineita, maininkeja, saaria, karikkoja,

syvänteitä tulvillaan kaloja ja kasveja,

joille meri puolestaan on jotain kokonaan muuta...

 

Alkumerta ei ollut ennen ihmistä,

joka ensimmäisenä keksi tuonnimisen lähestymistavan.

Me katsomme perspektiivin avulla,

joka on opeista paras,

sillä se näyttää muutoksen tai samana pysymisen

asteittain, portaattomasti,

jolloin kaukana oleva tajutaan samaksi kuin jokin läheinen,

joka näyttää joltakin aivan muulta...

 

Jos muutos olisi portaittainen,

emme olisi niinkään varmoja siitä,

onko jokin samaa.

 

Meri, joka - laivasta katsottuna -

päättyy taivaanrannan viivaan

ja näyttää erilaiselta lähellä kuin kaukana,

näyttää kokonaan erilaiselta

kuin lentäessämme sen yli ja katsoessamme alas.

 

Oleellista on se,

että KATSOJALLE ne ovat kaksi aivan eri asiaa,

jotka vaikuttavat meihin makrotasolla AIVAN eri tavoin.

Ja me itse emme ole merelle sama olio

näillä kahdella eri kerralla.

EI OLE MITÄÄN MUUTA,

MIKÄ YHDISTÄÄ

KUIN HARHA.

 

Kun tajuamme harhan,

alkaa rakkaus kukoistaa.

Sillä rakkaus on ymmärtämystä,

tietoa, tajunta siitä,

miten jatkuva muutos on kaiken perustana,

miten aika etenee avaruudessa,

miten sujuvasti, syvällisesti

aika ja avaruus ymmärtävät toinen toistaan,

miten samaa kieltä ne puhuvat

koskettaessaan toinen toisensa kättä

kuilun yli mennen ja tullen.

 

Tämän runon omistin Ruotsin suomalaissiirtolaisille,

joista osa riippuu toisissaan kiinni

vieraan suurkaupungin harvoissa tutuissa pisteissä

tuttuina aikoina

ja joista osa vieroksuu omiaan -

solmien uusia siteitä vain

emämaan asukkaisiin.

 

Toiset         säilyttävät toiset luovat.

Toiset         nojaavat menneeseen

elämällä vain uusimman diskomusan kautta

ja toiset kurkottavat tulevaisuuteen

omia juuriaan miettien.

 

Miettien sitä,

että kun aalto muuttuu laineeksi,

niin kuka tai mikä on se,

joka muuttuu.

Se ei ole aalto, ei se ole laine.

Sillä tietääkö kumpikaan kokemuksesta,

millainen toinen on.

Ei tiedä vaahtopää,

millaista on tyynellä,

koska toinen kuolee silloin,

kun toinen syntyy.

 

Siirtolaiset ottavat ajan kiinni

korvatakseen sen -

että ovat pysähtyneet johonkin,

jota ei ole enää.

 

Ja lopuksi:

Tämän meren ylitettyäni

en ole enää se,

mikä olin ennen.

Kuka ylitti meren?

Miten on mahdollista se,

että joku näkee, kokee

tämän jutun juuri näin?

 

Ei ole erilaista musiikkia -

on vain erilaisia paikkoja,

jotka houkuttelevat erilaisia ihmisiä

kerääntymään yhteen;

niin kuin isä kutsuisi poikiaan -

koko perheen koolle,

jotta tyhjiö täyttyisi,

jotta voitaisiin sanoa:

"Isä meidän joka olet täällä tänään,

etkä mene vielä pois -

enää."

 

12.11.80         

Birgi Bühtüi on pian valmis.

Kaikki 30 kamelia on ostettu

ja myyty etelän helteessä.

Ravintolapöydät on paiskattu matkustajajunan ikkunasta ulos

öisen Tansanian pimeään hiekkaerämaahan.

Henkivartiokaartit on pantu ojennukseen,

tankkidivisioonat tuhottu,

sukellusjoukot löydetty orpokodin vaatekaapista.

Kiivetty ylös luostarin pihalle

300 metriä pystysuoraa seinämää [* Bond-filmi?]

jossain Ceylonilla tai Balilla -

pantu taas rivit järjestykseen,

ryhdistäydytty ja ihmetelty,

miksei kukaan ole kertonut vieläkään.

 

Tekisi jo mieli kotiin

näin pitkän poissaolon jälkeen

setvimään sitä,

miksi jokin - joka on -

on aina lopulta jotain muuta.

Miksi free-musiikkipätkää ei voi nuotintaa siten,

että se voitaisiin soittaa samanlaisena uudestaan,

mutta että jollain - 

AIVAN TOISELLA TAVALLA TEHTYNÄ -

saadaan täsmälleen samanlainen lopputulos.

 

Kalevalat on käyty esittämässä

kalevalaisessa Kajaanissa,

jossa kaikki mikä on samaa kuin ennen

ei ole muuttunut miksikään.

Unettomat yöunet on korvattu pitkillä aamuilla.

 

On saatu puoli vuotta valtiolta armoa tehdä työtä

taloudellisesti puoliturvatussa asemassa.

Opetella näkemään itämaisen viisaan tavoin vähitellen,

ettei kukka ole kukka -

ainakaan ilman toista k:ta

vaan (kuka se) on...

 

On niin helppo soittaa,

kun ei tarvitse puhua

- vielä.

 

Ei - meri ei ole tässä eikä tuossa

vaan se on kaukana.

Siellä missä meri loppuu ja muuttuu taivaanrannaksi,

siellä missä sitä katsotaan sivustakatsojana.

Olla osallisena merestä on jotain muuta;

kaiken sen näkemistä,

mikä sinänsä ei ole merta meressä...

 

Miten osaisin projisoida tämän tajuamisen

kaikkiin sanoihin, kaikkiin tekoihin?

Miten voisin olla riittävän kaukana,

että näkisin kaiken,

että matkan päässä ei mikään

enää pidä paikkaansa

nurinkurisesti...

 

19.12.80         Runot pysyvät, mutta uusia voidaan aina kirjoittaa... esim:

 

MIKSEI KUKAAN KERTONUT?

Mihin katosivat ne tuhannet patenttihakemukset?

Miten kävi niille koskaan toteutumattomille keksinnöille,

jotka luodakseen köyhät älyniekat

veivät viimeisetkin kellonsa panttilainakonttoriin

saadakseen rahaa tehdä sitä työtä

mitä osasivat -

KEKSIÄ.

 

Mihin katosivat ne piispoille lähetetyt kirjeet,

ne tuhannet keskustelut leipäpappien kanssa -

tarkoituksena saada heidät tajuamaan

oman uskomattoman uskaliaan uskottomuutensa

sitä kohtaan, jota kumarsivat.

Ei uskonut itä eikä länsi,

että tulee aika,

jolloin sana herää

ja menee perille.

 

Mihin katosivat kaikki valitukset

ministereille, keisareille ja presidenteille,

jotka olisivat paljastaneet

vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden -

sen jota nuo hallitsijat ja kuninkaat

eivät koskaan suostuneet myöntämään.

He eivät voineet sanoa,

ettei kukaan kertonut,

mutteivät hekään kertoneet

eteenpäin.

 

Joku kysyi ylhäältä leipää

saaden vastaukseksi

allekirjoitetun paperin.

 

Joku vaati leipää

saaden vastaukseksi

leiman otsaansa -

tai kuulan,

ehtoollisleivän nauttimisen jälkeen.

 

Ensi kertaa

toisinajattelevat keskittivät runokirjansa

kolmanteen maailmaan,

sen neljänteen sukupolveen

muljutellen viiden tähden konjakkia

poskelta poskelle -

miettien:

Miksei kukaan kertonut tätä ennen?

 

Kuinka moni pappi on eronnut kirkosta?

Kuinka moni kommunisti on kieltäytynyt

tekemästä työtä Puolueen hyväksi?

Kuinka moni virkamies

on alkanut etsiä epäkohtia hallinnosta

enemmän kuin on soveliasta?

Kuinka moni kapitalisti

on pitänyt omistamista rikoksena?

 

Ja kuitenkin:

Kaikki he ovat etsineet oikeudenmukaisuutta.

Eikä kukaan ole sitä löytänyt,

koska Jumala ja yhteiskunta

eivät ole olleet oikeudenmukaisia

edes heille itselleen -

ei ole antanut heille niin paljon sitä,

mitä he olisivat halunneet

ja katsoneet itselleen kuuluvan

oikeudenmukaisesti.

 

Kostoksi heidän on pitänyt ottaa se väkisin

muilta pois

tai viekkaudella.

 

Vain kansa on tyynenä, tietämättömänä

kaivanut esille arkkuaan,

josta vallanpitäjät ja taiteilijat

ovat kulloinkin rohmunneet sen,

mitä silloin ovat olleet vailla.

Helvetissä on jokainen murha hyvä teko...

Kansan käsi on karttuisa.

Kunnes se lopulta ottaa kartun käteensä,

ja tuohon matkasauvaan nojaten

lähtee mieron tielle

kohti tuntematonta

niin kuin Isä Meidän,

joka pääsi taivaaseen saakka

ennen kuin hänet unohdettiin.

 

Kostoksi hän lähetti takaisin poikansa,

joka pilkkasi esivaltaa,

kunnes kuivui ristillä

miekkaan hukkumatta

isälleen anteeksiantaneena.

 

Tutkimattomat ovat Herran tiet

tilintekoon saakka.

Eikä lahjomatonta tuomaria

näy missään.

 

20.12.80         
... [LAPSUUTENI MAISEMAT.] > Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963"
Siellä muistelisin lapsuuteni suhisevaa Puistoa...

 

4.1.81. sunnuntai.
Miten pitäisi kirjoittaa siitä,

kun pää on tyhjä,

eikä mitään erityistä tapahdu?

Täällä vaan jo toista kuukautta -

neljän ulkoseinän,

useiden väliseinien

ja yhtä monen välioven keskellä.

Seinien verhona tapetit,

tapettien päällä kuvat

ja kaikki se muu

mikä riippuu ilman apuani.

 

Ikkunoissa on tuplaruudut.

Toisessa ulkoeteisessä

käyn tumppaamassa päivittäiset savukkeeni,

ellen sitten avaa

yläkerran yksinäisen työhuoneen ikkunaa

ja anna savun haihtua

pimeän talvi-ilta-päivän kiteiseen pakkaseen.

 

Vieraita ei juuri näy, ei käy.

Perhe alkaa kyllästyä tuijottamaan toisiaan

leikki- ja puhekavereiden puuttuessa.

Jokainen pakertaa omaa työtään;

lapset omiaan, vanhemmat omiaan.

Ei tällaista kukaan kestäisi pitkään

ellen minä kestäisi.

Ja vaikka kestäisinkin,

ei se mitään auttaisi

pitemmän päälle.

......

 

17.1.81         (> Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963"]

Muistuupa mieleeni - kesken kaiken -

elämäni yksi ensimmäisistä yliluonnollisista kokemuksista:

Se tapahtui noin nelivuotiaana

(Keiteleen) Paavolassa [1946-47]

kevättalvisena pääsiäisaamuna

kun muut vielä nukkuivat.

Talo oli aivan hiljainen.

Hiivin läpi eteisen,

suuren tuvan poikki

kohti pitkää pöytää,

kun talon seinäkello alkoi yhtäkkiä lyödä

kumisevalla äänellä kello kuutta.

 

Vilkaisin hätkähtäen pöydällä olevaa aapistani,

joka jotenkin kummasti oli avautunut.

Riensin sen luo - ja katso:

Aapiskukko kirjan kannessa

oli onnistunut jotenkin munimaan kirjan väliin

kaksi sokeripalaa ja puoliksi murenneen leivoksen.

Sydämeni löi kauan seinäkelloa tiheämmin.

Enkä ensin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään.

Eivät he olisi uskoneet.

[V. 1947 syksyllä olemme muuttaneet Keiteleen kirkolle Lintuharjuun, joka oli siitä lähtien kotimme.]

 

23.1.81         [Sotamuistoja/kuvitelmia]

Mä olin niin pienoinen...

silloin - oikeastaan minua ei vielä ollutkaan.

Nyt tuntuu siltä,

ettei minua ole

edes senkään vertaa.

Kaikki laajenee ympärillä niin suureksi.

 

Tuntuu vieläkin,

että olen jotenkin väärässä ympäristössä

istuessani tässä pöydän ääressä

pakastinkaapin kehrätessä univirttään

ja sähkölämmittimien naksutellessa hampaitaan

raukeavan termostaatin morsetuksen keskellä

sähkökellon ottaessa mittaa talviyön kaamoksesta.

 

On kuin jossain tapahtuisi mielettömän paljon;

mutta ei täällä

missä varjot peittävät kaiken näkymästä.

Jossain muualla niin mieletön vilinä...

Historian kuumehoureet,

tuhannet ja sadattuhannet

ajatusten ohivilahtavat valojuova-ammukset

kiidättämässä sanomaa

jota - muodosta päätellen -

on vaikea tunnistaa rauhan viestiksi.

Mieluummin katselisin puolihidastettuna

valkean kyyhkyn lentoa

auringon ja kuun välillä.

 

Veljet; juokaamme Rauhan Sym-booli,

nostakaamme sym-patian malja

katsoen toisiamme silmiin

kuin uisimme toisissamme.

 

Vielä on paljon työtä edessä

jotta Suuri ja Mahtava

Ikuinen Hämäryys

wagneriaanisine hahmottomine hahmoineen

ei tuntuisi niin pelottavalta.

 

Millainen onkaan taakka

Kivuttarella kosken kivellä

kaikkien näiden sotien jälkeen,

kun on yksin kestettävä kaikki

eikä kukaan käy katsomassa...

 

Ei tiennyt metsänväki

sitä eksyneiden loputonta virtaa

joka levisi kaikkialle

itseensä eksyen...

Eikä kukaan löytänyt...

Eivät tienneet manalan asukkaat

kuinka monet kädet kuopivat multaa

verisin sormin sinne

jota jokainen vierastaa.

 

Outoja kasvoja,

outoja silmättömiä päitä,

suuttomia käsiä,

korvattomia rintoja

siellä täällä leijumassa

sumuisten myrkkytarhojen mutaisissa kuopissa.

Suu täynnä santaa

korvat revenneinä

silmät lepattaen katsoen ei-mitään.

Sormet puristamassa rautaristiä, voiton merkkiä

kangistunut käsi laukeamattomassa pakkasessa

ikuiseen liipasin-tervehdykseen jäätyneenä.

[11.9.2011: Vrt. Niilo Hyttisen "Jäätynyt sotilas" -maalaussarja.]

 

Voi äiti sun poikias...

Virtsainen kypärä kalleintaan suojaten

mahallaan liejussa

luoti selässä

ja toinen takaraivon murskanneena.

Ei tiedä poloinen

mistä ilmansuunnasta tuli isku

vaikka kuinka tähystäisi tyhjää reiästä.

 

Vastauksena vain

korppien kirurginsakset

leikkaamassa lihaa

naksutelleen...

 

On niin kaunista -

Kuolan niemimaalla.

Karesuvantoon sammui moni tuikki.

Tähtien tuikkeessa

revontulet vievät sanaa

värähdys värähdykseltä

räjähdysten katkoessa yötä

valoammusten hohteessa

joen yli uivien uppoavat varjot...

 

Vaterland kutsuu poikiaan

Ja suuren kokon valon peittävä siipi

kohisee asteesta toiseen

yli kaiken laulaen:

"Tuule Thule leppeämmin..."

 

14.02.1981 lauantai ...Oli kerran matka... > Ks. "1980-83 Piirpauke"

15.02.81 sunnuntai  " Kaikki lähellä oleva..." > Ks. "1980-83 Piirpauke"

25.02.81 - Puuttomat linnavuoret... > Ks. "1980-83 Piirpauke"

27.2.81         Kaikki mikä liikkuu...  > Ks. "1980-83 Piirpauke"

7.3.81                  Amsterdam. Sateinen aamu... > Ks. "1980-83 Piirpauke"

17.3.81         Uppsalassa keikan alkua odotellessa:
Olen käärme... > Ks. "1980-83 Piirpauke" 

21.3.81          - Diana II:lla - matkalla kotiin. Kotiinpaluu:
Tulevaisuuden käsi... > Ks. "1980-83 Piirpauke"

 

29.3.81 - jälleen Keiteleellä.

Minä kerroin hänelle niin kuin asia oli

tai niin kuin minä olin sen käsittänyt

tai niin kuin joku oli sanonut minulle -

kertoen sen minkä muisti

tai jättäen osan pois -

joko tietoisesti tai tietämättään.

Sanomatta kaikkea,

jättäen väliin

joitakin asiaan liittyviä tosikeikkoja -

ehkä aavistaen,

että joku kertoisi sen kuitenkin eteenpäin

kunnes alkuperäinen asianosainen saisi selville

että totuus on paljastunut - tahtomattaan,

jolloin ko. asian eteenpäinvieminen vaikeutuu,

koska liian monet tietävät liian paljon.

 

Salaisuudet ovat kertomista varten.

Monista seikoista puhutaan julkisesti

julkisessa sanassa

jota etukäteen muovataan ja sorvataan

verhojen takana, huomiota herättämättä.

 

Joidenkin seikkojen julkituomista

pidetään paheena, kaupallisena,

koska liian monet haluavat tietää sen,

mitä on tapahtunut juuri siellä ja silloin,

kun muu julkinen sana

puhui jostain aivan muusta,

jonka merkitys haluttiin nostaa

korostettuun asemaan

joidenkin muiden seikkojen kustannuksella.

 

Totuuden kertominen

nostetaan kunnioitettuun asemaan

vain silloin,

kun hyvä-huutojen esittäjät

katsovat sen tarkoitusperilleen sopivaksi,

kun totuus edistää

jonkin tietyn tai salassa toimivan ryhmän

salaisia pyrkimyksiä.

Ei ole sellaista totuutta

tässä maailmassa,

joka olisi kaikille hyväksi.

Näin rakennamme maailmaa,

joka sylkee kidastaan

salakuljettajia, piilolinssejä, aarrekätköjä,

kassakaappeja, salaisia pankkitilejä,

taskuaseita, piilokorkoja, näkymättömiä säteitä,

tirkistysaukkoja, läpinäkyviä peilejä, raottuvia ovia,

verhojen takana piileksiviä murhaajia,

salalokeroita, salakäytäviä, piilokameroita,

solmioon kätkettyjä mikrofoneja, kuulolaitteita, tutkia,

irtoripsejä, peruukkeja, puujalkoja,

tekorintoja, keinopäitä, kokoonpantavia kivääreitä,

näkymätöntä mustetta, salakirjoituksia, vesileimoja,

valepukuja, kaksinaismoraalia, rippituoleja,

valheenpaljastuskoneita, kaksoisagentteja,

tutkintovankeutta, tekosiveyttä,

keinokastelua, tekokuituja, luulosairautta,

kirjarovioita, ennakkosensuuria, sotasalaisuuksia,

top secret-asiakirjoja, salaseuroja, juonitteluja,

maanalaisia vastarintaliikkeitä, salametsästäjiä,

naamiohuveja, huppupäisiä pankkiryöstäjiä,

nailonsukkamurhaajia, sukkanauharitareita,

korttihuijareita, jälkiennuuskijoita,

silmänkääntäjiä, vainukoiria,

portinvartijoita, ovimiehiä,

harmaita eminenssejä, mustia aurinkolaseja,

kokoontaitettavia myrkkytikareita,

viittoja, peitteitä, rooliasuja,

tekopyhyyttä, hulluksi tekeytymistä, aivopesua,

päälle maalausta, poispyyhkimistä, jätteiden hävittämistä,

teeskentelyä, salassapitovelvollisuutta, salaisia äänestyksiä,

posti-, puhelin- ja kirjesalaisuutta,

yksityiselämän intimiteettisuojaa,

parlamentaarista tiedonjakelua,

luottotietokortistoja, mustia listoja, suojapeitteitä,

Potemkinin kulisseja, Troijan hevosia, valekuolleita, 

alaikärajoja, sisäänpääsykortteja, tunnussanoja,

mantroja, suojamuureja,

ennaltaehkäisyjä,

piikkilankaesteitä, vesihautavallituksia,

panssarilaseja, labyrinttejä,

lukkoja, tiirikoita,

kidutettavien lopullista vaikenemista,

poltettuja asiakirjoja, totuusseerumia ja pyyhekumeja.

 

Tämä on se maailma,

jonka me haluamme pitää.

Me kieltäydymme näkemästä totuutta.

Emme halua katsoa totuutta silmiin.

Me emme halua uskoa

tupakan vahingoittaviin vaikutuksiin -

edes jalat amputoituna

ja toinen keuhko poistettuna -

niin kuin emme halua uskoa

maailmamme rakentuvan valheelle,

koska se on nähtävissä

LIIANKIN SELVÄSTI.

 

Mikään ei ole pahempaa kuin totuus

tullessaan sisään väärään aikaan, väärässä paikassa.

Sillä totuuden tulee olla käskyläinen,

sillä saa olla vain käyttöarvo,

jotta tapahtumat kulkisivat eteenpäin

valheen maailmassa

edes jollakin tavoin, keinotekoisesti,

oikealle ja vasemmalle kumartaen.

 

Miten Totuuden Henki

voisi johtaa kulkuamme

materialistisessa maailmassa,

koska totuus on tuonpuoleista,

koska totuus on abstraktio,

jonka paikka ei ole täällä tänään,

vaan jonka paikka on

transkendentissa maailmassa,

jota ei siis ole.

 

Me haluamme maailman jossa:

...hän sanoi kuulleensa kerrottavan,

että joku väitti nähneensä...

muttei uskaltanut paljastaa tietojaan,

koska häntä oli uhattu,

mikäli hän välittäisi tiedon eteenpäin,

etteivät asiaankuulumattomat seikat paljastuisi

ennen aikojaan väärille asianosaisille...

Siksi joku jätti osan tarinasta kertomatta

jättäen siten sijaa huhupuheille,

jotka levisivät kulovalkean tavoin,

koska niitä oli nimenomaan kielletty

kertomasta kenellekään.

Perustana tähän oli luottamus siihen,

että sanankuulija pitää suunsa kiinni,

että puhutaan vain kuiskaten,

koska seinilläkin on korvat.

 

Totuus on tavara jota ostetaan ja myydään,

joka kätketään vain siinä tapauksessa,

kun ajatellaan sen arvon nousevan ajan myötä,

kun ajatellaan, ettei inflaatio pure siihen.

Valhe ei ole arvotavaraa,

koska se on jokapäiväistä rihkamaa -

aina ja kaikkialla.

 

Totuus sinänsä on abstraktio.

Sen TÄYTYY olla väritettyä, kovaa, pehmeää,

katkeraa, suolaista, hapanta, imelää tai maukasta.

Sen täytyy olla kosketettavaa, venytettävää,

taskuun pantavaa tai suurennuskelpoista.

Se on kuin vaate,

jota on oltava useita eri kokoja,

jotta jokainen löytäisi omansa.

 

Joskus totuus on saivartelua,

joskus se on suurpiirteistä piittaamattomuutta.

Se voidaan paketoida ja myydä kylkiäisenä.

Mitä kaikkea totuudella voidaankaan tehdä -

ottaen huomioon,

ettei sitä varsinaisesti

ole olemassa

lainkaan.

 

"Mikä on totuus?"

kysyi Pilatus Jeesukselta.

Ja Jeesus oli vaiti...

 

Kun totuus puhuu

Jumalat vaikenevat.

Sillä Totuus on.

Jokainen sitä esittävä kuva

on Jumalanpilkkaa.

Sillä valehteleminenkin on totta.

 

[Jatkuu osassa XIII: 7.5.1981]