Runot XII 1980-29.3.81
[Runot XII 1.8.1980 - 29.3.81]
1.8.80
Aamusta toiseen jatkuu loppukesän helle.
Heinäkuun lopun täysikuu
on vaihtunut elokuun puolikuuksi.
Lämmin vesi hyväilee sorsapoikueen sulkapeitettä
sekä tyhjän verkon syvyydessä huojuvaa helminauhaa.
Lepakon suhahtava siipi vilahtaa öisen rannan hämärässä,
koira ulvoo kuulle,
lokki parkaisee kuin vastasyntynyt lapsi.
Västäräkki marssii pihamaalla;
koko maailma merkkejä täynnä.
Alkaa olla aika korjata sato
siitä mitä on kylvänyt.
Sillä mennyt on niitetty pois,
leikattu lakoon ja kuivatettu
niin kuin kyyneleet,
jotka kuivuvat lapsen nauruun purskahtaville poskipäille,
veikeisiin silmiin
- jäämättä silti unohduksiin.
Vuoteissaan keräävät lapset kokoon unen viljaa.
Rauhassa nukkuu onnellinen vaimo
rakentaen unen pesää,
uuden elämän uutta kotia
vanhoista tarpeista
valiten sen,
mikä tuntuu hyvältä
jättäen sen,
mikä ei tule mieleen.
Portailla istuu kalastaja aamun sarastuksessa
vatvoen unien merkitystä,
laskien sitä mitä verkkoon on uinut
ja laskien myös sitä,
mikä jäi pois,
jotta mikään ei jäisi pois laskusta.
Miten runsas onkaan tämänvuotinen sato!
Miten paljon onkaan sitä,
mikä on menetetty lopullisesti.
Miten vähän onkaan sitä,
mistä pitää aloittaa laskeminen, lähtölaskenta
yhä pienempiin lukuarvoihin,
jotta tapahtumasta tulisi tosi,
jotta tulevaisuuden lumivyöry nytkähtäisi liikkeelle,
jotta huomisen hyökyaalto saisi aiheen kasvamiseensa,
jotta vedenpaisumus pyyhkisi puhtaaksi
mielen sisäavaruuden
kyyhkysen lentää, kaarneen laskeutua
minne tahansa - joka paikkaan.
Menneen elämän tammi on kaadettu.
Miljoonat jokapäiväisen elämän yksityiskohdat ja pikkuseikat
ovat vikisseet kuolinvirtensä ja pyyhkiytyneet pois.
Uudet salot ovat alkaneet kasvaa,
uudet lehdet puhjenneet,
uusi ruoho itää.
Eikä lintujen laulu enää ole sama kuin ennen.
Sorsa rääkäisee onnesta,
harakka nauraa itkuraidan latvassa,
eikä myyrä enää huokaa.
Ei valita kuovi eikä metsän kyyhky.
Eivät punota rakastetun silmänaluset.
Ei ärjy karhu eikä kiroile riekko.
Ei hiilly puskassa piilevän rusakon katse
päivän paistaessa läpi oksiston.
Veipä minne tiesi,
sen tuttu sydän
on lämpöinen.
20.10.80 Piirpauken I keikkamatkalla Ruotsiin (laivassa) > Ks. 1980-83 Piirpauke
Meren syövereihin ammoin uponneet ilmalaivat...
... Keiteleellä odottaa Luotola ja marraskuisessa Kajaanissa Kalevala.
...On monta piirrosta tekemättä,
kunhan aikaa jäisi tärkeimpään työhön
keskitalven synkkinä yönseutuina,
kun maailma nukkuu sitä unta,
josta (Yrjö) Kallinen heräsi jatkuvasti
ja puhui suurilla käsillään.
Sitä jää miettimään
ja odottamaan harvinaisempia kokemuksia:
matkoja, poikkeuksia, kaikkea erilaista,
kun ei huomaa,
miten hirvittävän paljon asioita tapahtuu
koko ajan ympäristössä.
Niihin on vaan niin tottunut,
että katsoo niitä turtunein silmin
puhkeamatta mihinkään erityisiin tunnetiloihin,
kun ei näe,
ei huomaa,
ei koe...
ja jälkipolvet tulevat miettimään:
Mitähän silloin oikein tapahtui?
Millaista oli elämä?
Miten ihmiset kokivat maailman,
kun eivät vielä tienneet olevansa mukana
katoavan maailman jäähyväiskemuissa
isännän poissa ollessa.
Yö saapuu laivalle.
Maailman asiat on luokiteltu siten,
että jokaisen kohdalla on
suurin piirtein yhtä paljon hyvää ja pahaa.
Se, mistä ei osata sanoa mitään,
on arkipäivän puurtamista.
Pitäisi olla joka päivä tovi yksin,
että ennättäisi huomata,
ennättäisi pysähtyä
nähdäkseen,
liikkuuko satama...
[30.10.80 > Ks. 1980-83 Piirpauke]
Uudestaan samalla matkalla
samaan maahan
kerran jo palanneena edelliseltä kerralta,
jolloin matka alkoi tyynessä
ja päätyi myrskyyn.
Ajatukset risteilevät risteilijän kannella
luovien salmien sokkeloissa
ja aavojen vaahtopäälabyrinteissa.
Turun Kåren eilen
ja Tukholman Mosebacken tänään.
Huomenna ties missä
valmistautumassa lähtemään
Buharaan, Samarkandiin ja Tashkentiin
katselemaan ikivanhoja lumivalkeita viisauksia.
On kuin uusi elämä olisi alkanut
tänään ja eilen -
eilisen jälkeen,
kun jätin taakseni turvallisen elämän viimeisen kerran.
Ja viimeiset lumihiutaleet
putoavat mereen ensimmäisen kerran.
Kesän viimeiset muistot
vajoavat viimeisen kerran harmaisiin aaltoihin
ja kaikki muu on edessä,
mikäli tuuli kuljettaa edestä pois
pölyn, hiekan, sumun, usvan ja lumen.
Ja kädet lämpenevät koskettamaan sitä,
mikä on jo lähellä.
Mitä samankaltaisempaa on joka puolella,
sitä vähemmän on tietoa siitä,
on merkitystä sillä,
mihin suuntaan kuljet maailman tiellä.
Sillä koti on kaukana joka puolella
ja sitä selvempiä ovat pienetkin vihjeet.
Sillä ajatusviivatkin näyttävät aavemaisen suurilta
ilmestyessään taivaanrantaan usvan seasta.
Ja minä seison kuin lehdetön puu
joka kaipaa kevättä
syksyä juoden.
Jos olisin nyt siellä,
niin miten minun täällä kävisi?
Katoaisinko pois
vai ilmestyisinkö johonkin muualle
vain tilapäisesti - kuin käymään vain,
juuri sen verran
kuin mitä ajatukset sallivat
kuin mitä voimaa riittää.
Tuntuu yhä ahdistavammalta elää
tässä maailmassa,
tässä tilanteessa,
näitä sotia odotellen,
kun tajuaa sen,
miksi kaikki voisi olla toisinkin
niin kuin kameleontti, niin kuin nimi,
kuva, ääni, haju, kosketus.
Yritys koskettaa sitä,
mikä viime yönä kirkasti
hämärässä huoneessa suljetut silmät
ennen lopullista uneen vaipumista.
Mitä se oli?
Se koski jotain sellaista,
että joku on jättänyt jonkin taakseen
kuin suomalaissiirtolainen kotimaansa,
josta säilyttää vain sen kuvan,
mikä jäi lähtiessä,
eikä muutu miksikään,
vaikka vuodet kuluvat.
Mitä tämä tarkoittaa,
kun on kysymys SOLUSIIRTOLAISISTA?
Missä olosuhteissa sydän olisi valmis
palaamaan takaisin
omaan rakkaaseen ruumiiseensa,
hiiri uppoavaan laivaan,
muuttolintu arktiseen kotimaahansa,
joka muinoin väreili tropiikin hehkuvaa lämpöä
päivän noustessa lännestä?
Mitä se tarkoittaa?
Onko se sama kuin tämä:
Jos jokin on jossain muualla, muuttaa pois,
ei jäljelle jäänyt pysy samana.
Niin kuin siemen muistaa kukkansa josta irtosi -
juuri sellaisena kuin kukka oli
yhteiselon kuumina kesäpäivinä ja -öinä.
Jokainen asia
ikään kuin leviää JOKA HETKI
SIEMENTÄEN ITSEÄÄN YMPÄRILLEEN,
jolloin se muuttuu vain sikäli,
että SE MONISTUU,
taltioituu ympäristöönsä
jokaisessa olemassaolonsa hetkessä
muuttuen hologrammiksi,
joka kantaa AJAN tai MUUTOKSEN nimeä...
Jokainen asia pursuaa sisältä ulos ajan myötä.
Kaikki tapahtuminen on vain leviämistä
ja tässä mielessä aika - tuo vanha peikko -
on sidottu avaruuteen
pois pääsemättä,
josta tieto pursuaa ulos
yhä enemmän tietoa keräten,
yhä enemmän tietoa antaen
ikään kuin kaikki kaukainen
olisi jotenkin viisaampaa
verrattuna siihen,
mistä se tuli
tai lähti pois.
Ei minulla ole mennyttä elämää.
Minulla on vain yleisnimike sille,
mikä osoittautuu elämäksi
Pielavedellä, Keiteleellä, Viitasaarella, Jyväskylässä,
armeijassa (Lappeenrannassa, Mikkelissä, Haminassa),
Helsingissä, Kajaanissa ja muualla.
Eikä mikään näistä ollut
yhdenkään ihmisen omaa elämää
vaan jokaisen...
Olen vain kirjuri, siemen, taimi,
joka on tallentanut sisälleen sen,
mitä muualla tapahtui.
Olen postipaketti, joka kulkee,
kunnes joku osaa avata sen,
niin kuin valo kulkee
kunnes jotain sattuu tielle,
kunnes joku ottaa vastaan sen
mikä kulki muilta ohi.
Juuri siksi kaikki tunnistettu tuntuu vanhalle.
Juuri siksi vanha on se lauta, jolta ponnistetaan,
joka tekee mahdolliseksi muutoksen tajuamisen.
Aika kuluu,
kun uudet tapahtumajäljet pyyhkivät entisen pois.
Aistit turtuvat
keskittymään yhteen hetkeen yhdessä ympäristössä,
ikään kuin olisin laivan keulasta nouseva vaahto,
joka koko ajan näyttää samanlaiselta,
vaikka vaahtoava vesi muuttuu koko ajan
toiseksi vaahtoavaksi vedeksi toisessa paikassa -
edempänä ja edempänä.
Perustamme kaiken arviointimme
NÄKYVÄÄN MAAILMAAN.
Pidän laivaa jossa matkustan,
samana laivana koko ajan,
vaikka se vain NÄYTTÄÄ samalta,
vaikka se muuttuu, vanhenee, viisastuu koko ajan
hamutessaan, janotessaan suolaisen veden informaatiota
rungon vastatessa resonoinnillaan kerrasta toiseen
valtavien moottorien viestiin.
Mikään ei oikeastaan liiku -
vain tilan muutos etenee.
Ei etene mikään näkyvä,
vain se mikä muuttuu, näyttää pysyvältä!
Miksi juuri NÄKÖAISTI on se,
joka näyttää johtavan harhaan?
Miksei myös kuulo?
Onko kuulo jotain "alkeellisempaa",
joka on tyypillistä
vasta elämän myöhempien kehitysvaiheiden hienosäädölle?
Onko se vain pimeydessä elävien sisäsolujemme tapa nähdä?
Onko ääni niiden ainoa valo pimeydessä -
niin kuin kosketus tuo valoa sinne,
missä ennen on ollut vastassa vain tyhjää?
Ääni ja kosketus ovat mekaanisen maailman rysäyksiä,
luonnonmullistuksia, joille emme voi mitään.
Vain valo tulee sisälle sopuisasti -
kuin tärkeä sanantuoja,
joka ei käy kimppuun...
Ja sitten tuo musiikki...
Kun viulu soi,
tuntuu kuin joku kolmas osapuoli
olisi, eläisi kuuntelutilassa
soittajan ja kuulijan lisäksi -
syntyen ensin ja kuollen sitten pois.
Käyden ikään kuin kylässä,
siirtolaisena soitinkodistaan.
Kurjen huuto suolla on tilan muutos,
joka syntyy, elää ja kuolee pois.
Eikä kuorta jää äänestä jäljelle -
niin kuin jää siitä,
mikä näkyy alusta loppuun.
Oliot ovat kuin ääniä,
jotka soivat samanlaisina.
Kallio pysyy, laineet muuttuvat;
laineet pysyvät, kalliot muuttuvat.
Kallio näyttää samalta,
koska muutos on JATKUVAA,
mutta laineet häilyvät
muutoksen ja jonkin muun välillä,
jota nimittäisin OLEMATTOMUUDEKSI,
ei-laineeksi, aallonpohjaksi,
jonka vaihtelu on niin hidasta,
että se näkyy ja erottuu
MEIDÄN maailmassamme.
Tämä osoittaa vain muutoksen
ja olemattomuuden suhteellisuuden,
sillä kysymys on vain siitä,
millä nopeudella tapahtumat etenevät
tullakseen havaituiksi eri tasolla.
Kun taivas näyttää taivaalta,
taivaanranta taivaanrannalta
ja meri mereltä,
on kysymys ainoastaan
niin valtavan suurista muutoksista havaintomaailmassamme,
että kaikki näyttää pysähtyvän samaksi
kuin mitä oli äsken
ja mitä tulee pian.
Informaatiotulva jähmettää aistimme
tajuamaan "todeksi" sen mitä ei ole
ja olemaan näkemättä sitä,
mikä leijuu läsnä loputtomasti,
eikä mene pois.
Mitä lähemmäksi kokemukset tulevat,
mitä yksityiskohtaisemmin erotamme pikkuseikat toisistaan,
sitä enemmän samanlaiselta kaukana oleva näyttää.
Sillä meri on meri puhtaimmillaan vain silloin,
kun se muuttuu taivaanrannaksi
ja lakkaa olemasta meri.
Lähellä se sen sijaan on jotain muuta kuin merta:
Se on aaltoja, laineita, maininkeja, saaria, karikkoja,
syvänteitä tulvillaan kaloja ja kasveja,
joille meri puolestaan on jotain kokonaan muuta...
Alkumerta ei ollut ennen ihmistä,
joka ensimmäisenä keksi tuonnimisen lähestymistavan.
Me katsomme perspektiivin avulla,
joka on opeista paras,
sillä se näyttää muutoksen tai samana pysymisen
asteittain, portaattomasti,
jolloin kaukana oleva tajutaan samaksi kuin jokin läheinen,
joka näyttää joltakin aivan muulta...
Jos muutos olisi portaittainen,
emme olisi niinkään varmoja siitä,
onko jokin samaa.
Meri, joka - laivasta katsottuna -
päättyy taivaanrannan viivaan
ja näyttää erilaiselta lähellä kuin kaukana,
näyttää kokonaan erilaiselta
kuin lentäessämme sen yli ja katsoessamme alas.
Oleellista on se,
että KATSOJALLE ne ovat kaksi aivan eri asiaa,
jotka vaikuttavat meihin makrotasolla AIVAN eri tavoin.
Ja me itse emme ole merelle sama olio
näillä kahdella eri kerralla.
EI OLE MITÄÄN MUUTA,
MIKÄ YHDISTÄÄ
KUIN HARHA.
Kun tajuamme harhan,
alkaa rakkaus kukoistaa.
Sillä rakkaus on ymmärtämystä,
tietoa, tajunta siitä,
miten jatkuva muutos on kaiken perustana,
miten aika etenee avaruudessa,
miten sujuvasti, syvällisesti
aika ja avaruus ymmärtävät toinen toistaan,
miten samaa kieltä ne puhuvat
koskettaessaan toinen toisensa kättä
kuilun yli mennen ja tullen.
Tämän runon omistin Ruotsin suomalaissiirtolaisille,
joista osa riippuu toisissaan kiinni
vieraan suurkaupungin harvoissa tutuissa pisteissä
tuttuina aikoina
ja joista osa vieroksuu omiaan -
solmien uusia siteitä vain
emämaan asukkaisiin.
Toiset säilyttävät toiset luovat.
Toiset nojaavat menneeseen
elämällä vain uusimman diskomusan kautta
ja toiset kurkottavat tulevaisuuteen
omia juuriaan miettien.
Miettien sitä,
että kun aalto muuttuu laineeksi,
niin kuka tai mikä on se,
joka muuttuu.
Se ei ole aalto, ei se ole laine.
Sillä tietääkö kumpikaan kokemuksesta,
millainen toinen on.
Ei tiedä vaahtopää,
millaista on tyynellä,
koska toinen kuolee silloin,
kun toinen syntyy.
Siirtolaiset ottavat ajan kiinni
korvatakseen sen -
että ovat pysähtyneet johonkin,
jota ei ole enää.
Ja lopuksi:
Tämän meren ylitettyäni
en ole enää se,
mikä olin ennen.
Kuka ylitti meren?
Miten on mahdollista se,
että joku näkee, kokee
tämän jutun juuri näin?
Ei ole erilaista musiikkia -
on vain erilaisia paikkoja,
jotka houkuttelevat erilaisia ihmisiä
kerääntymään yhteen;
niin kuin isä kutsuisi poikiaan -
koko perheen koolle,
jotta tyhjiö täyttyisi,
jotta voitaisiin sanoa:
"Isä meidän joka olet täällä tänään,
etkä mene vielä pois -
enää."
12.11.80
Birgi Bühtüi on pian valmis.
Kaikki 30 kamelia on ostettu
ja myyty etelän helteessä.
Ravintolapöydät on paiskattu matkustajajunan ikkunasta ulos
öisen Tansanian pimeään hiekkaerämaahan.
Henkivartiokaartit on pantu ojennukseen,
tankkidivisioonat tuhottu,
sukellusjoukot löydetty orpokodin vaatekaapista.
Kiivetty ylös luostarin pihalle
300 metriä pystysuoraa seinämää [* Bond-filmi?]
jossain Ceylonilla tai Balilla -
pantu taas rivit järjestykseen,
ryhdistäydytty ja ihmetelty,
miksei kukaan ole kertonut vieläkään.
Tekisi jo mieli kotiin
näin pitkän poissaolon jälkeen
setvimään sitä,
miksi jokin - joka on -
on aina lopulta jotain muuta.
Miksi free-musiikkipätkää ei voi nuotintaa siten,
että se voitaisiin soittaa samanlaisena uudestaan,
mutta että jollain -
AIVAN TOISELLA TAVALLA TEHTYNÄ -
saadaan täsmälleen samanlainen lopputulos.
Kalevalat on käyty esittämässä
kalevalaisessa Kajaanissa,
jossa kaikki mikä on samaa kuin ennen
ei ole muuttunut miksikään.
Unettomat yöunet on korvattu pitkillä aamuilla.
On saatu puoli vuotta valtiolta armoa tehdä työtä
taloudellisesti puoliturvatussa asemassa.
Opetella näkemään itämaisen viisaan tavoin vähitellen,
ettei kukka ole kukka -
ainakaan ilman toista k:ta
vaan (kuka se) on...
On niin helppo soittaa,
kun ei tarvitse puhua
- vielä.
Ei - meri ei ole tässä eikä tuossa
vaan se on kaukana.
Siellä missä meri loppuu ja muuttuu taivaanrannaksi,
siellä missä sitä katsotaan sivustakatsojana.
Olla osallisena merestä on jotain muuta;
kaiken sen näkemistä,
mikä sinänsä ei ole merta meressä...
Miten osaisin projisoida tämän tajuamisen
kaikkiin sanoihin, kaikkiin tekoihin?
Miten voisin olla riittävän kaukana,
että näkisin kaiken,
että matkan päässä ei mikään
enää pidä paikkaansa
nurinkurisesti...
19.12.80 Runot pysyvät, mutta uusia voidaan aina kirjoittaa... esim:
MIKSEI KUKAAN KERTONUT?
Mihin katosivat ne tuhannet patenttihakemukset?
Miten kävi niille koskaan toteutumattomille keksinnöille,
jotka luodakseen köyhät älyniekat
veivät viimeisetkin kellonsa panttilainakonttoriin
saadakseen rahaa tehdä sitä työtä
mitä osasivat -
KEKSIÄ.
Mihin katosivat ne piispoille lähetetyt kirjeet,
ne tuhannet keskustelut leipäpappien kanssa -
tarkoituksena saada heidät tajuamaan
oman uskomattoman uskaliaan uskottomuutensa
sitä kohtaan, jota kumarsivat.
Ei uskonut itä eikä länsi,
että tulee aika,
jolloin sana herää
ja menee perille.
Mihin katosivat kaikki valitukset
ministereille, keisareille ja presidenteille,
jotka olisivat paljastaneet
vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden -
sen jota nuo hallitsijat ja kuninkaat
eivät koskaan suostuneet myöntämään.
He eivät voineet sanoa,
ettei kukaan kertonut,
mutteivät hekään kertoneet
eteenpäin.
Joku kysyi ylhäältä leipää
saaden vastaukseksi
allekirjoitetun paperin.
Joku vaati leipää
saaden vastaukseksi
leiman otsaansa -
tai kuulan,
ehtoollisleivän nauttimisen jälkeen.
Ensi kertaa
toisinajattelevat keskittivät runokirjansa
kolmanteen maailmaan,
sen neljänteen sukupolveen
muljutellen viiden tähden konjakkia
poskelta poskelle -
miettien:
Miksei kukaan kertonut tätä ennen?
Kuinka moni pappi on eronnut kirkosta?
Kuinka moni kommunisti on kieltäytynyt
tekemästä työtä Puolueen hyväksi?
Kuinka moni virkamies
on alkanut etsiä epäkohtia hallinnosta
enemmän kuin on soveliasta?
Kuinka moni kapitalisti
on pitänyt omistamista rikoksena?
Ja kuitenkin:
Kaikki he ovat etsineet oikeudenmukaisuutta.
Eikä kukaan ole sitä löytänyt,
koska Jumala ja yhteiskunta
eivät ole olleet oikeudenmukaisia
edes heille itselleen -
ei ole antanut heille niin paljon sitä,
mitä he olisivat halunneet
ja katsoneet itselleen kuuluvan
oikeudenmukaisesti.
Kostoksi heidän on pitänyt ottaa se väkisin
muilta pois
tai viekkaudella.
Vain kansa on tyynenä, tietämättömänä
kaivanut esille arkkuaan,
josta vallanpitäjät ja taiteilijat
ovat kulloinkin rohmunneet sen,
mitä silloin ovat olleet vailla.
Helvetissä on jokainen murha hyvä teko...
Kansan käsi on karttuisa.
Kunnes se lopulta ottaa kartun käteensä,
ja tuohon matkasauvaan nojaten
lähtee mieron tielle
kohti tuntematonta
niin kuin Isä Meidän,
joka pääsi taivaaseen saakka
ennen kuin hänet unohdettiin.
Kostoksi hän lähetti takaisin poikansa,
joka pilkkasi esivaltaa,
kunnes kuivui ristillä
miekkaan hukkumatta
isälleen anteeksiantaneena.
Tutkimattomat ovat Herran tiet
tilintekoon saakka.
Eikä lahjomatonta tuomaria
näy missään.
20.12.80
... [LAPSUUTENI MAISEMAT.] > Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963"
Siellä muistelisin lapsuuteni suhisevaa Puistoa...
4.1.81. sunnuntai.
Miten pitäisi kirjoittaa siitä,
kun pää on tyhjä,
eikä mitään erityistä tapahdu?
Täällä vaan jo toista kuukautta -
neljän ulkoseinän,
useiden väliseinien
ja yhtä monen välioven keskellä.
Seinien verhona tapetit,
tapettien päällä kuvat
ja kaikki se muu
mikä riippuu ilman apuani.
Ikkunoissa on tuplaruudut.
Toisessa ulkoeteisessä
käyn tumppaamassa päivittäiset savukkeeni,
ellen sitten avaa
yläkerran yksinäisen työhuoneen ikkunaa
ja anna savun haihtua
pimeän talvi-ilta-päivän kiteiseen pakkaseen.
Vieraita ei juuri näy, ei käy.
Perhe alkaa kyllästyä tuijottamaan toisiaan
leikki- ja puhekavereiden puuttuessa.
Jokainen pakertaa omaa työtään;
lapset omiaan, vanhemmat omiaan.
Ei tällaista kukaan kestäisi pitkään
ellen minä kestäisi.
Ja vaikka kestäisinkin,
ei se mitään auttaisi
pitemmän päälle.
......
17.1.81 (> Ks. "Lapsuus ja nuoruus 1942-1963"]
Muistuupa mieleeni - kesken kaiken -
elämäni yksi ensimmäisistä yliluonnollisista kokemuksista:
Se tapahtui noin nelivuotiaana
(Keiteleen) Paavolassa [1946-47]
kevättalvisena pääsiäisaamuna
kun muut vielä nukkuivat.
Talo oli aivan hiljainen.
Hiivin läpi eteisen,
suuren tuvan poikki
kohti pitkää pöytää,
kun talon seinäkello alkoi yhtäkkiä lyödä
kumisevalla äänellä kello kuutta.
Vilkaisin hätkähtäen pöydällä olevaa aapistani,
joka jotenkin kummasti oli avautunut.
Riensin sen luo - ja katso:
Aapiskukko kirjan kannessa
oli onnistunut jotenkin munimaan kirjan väliin
kaksi sokeripalaa ja puoliksi murenneen leivoksen.
Sydämeni löi kauan seinäkelloa tiheämmin.
Enkä ensin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään.
Eivät he olisi uskoneet.
[V. 1947 syksyllä olemme muuttaneet Keiteleen kirkolle Lintuharjuun, joka oli siitä lähtien kotimme.]
23.1.81 [Sotamuistoja/kuvitelmia]
Mä olin niin pienoinen...
silloin - oikeastaan minua ei vielä ollutkaan.
Nyt tuntuu siltä,
ettei minua ole
edes senkään vertaa.
Kaikki laajenee ympärillä niin suureksi.
Tuntuu vieläkin,
että olen jotenkin väärässä ympäristössä
istuessani tässä pöydän ääressä
pakastinkaapin kehrätessä univirttään
ja sähkölämmittimien naksutellessa hampaitaan
raukeavan termostaatin morsetuksen keskellä
sähkökellon ottaessa mittaa talviyön kaamoksesta.
On kuin jossain tapahtuisi mielettömän paljon;
mutta ei täällä
missä varjot peittävät kaiken näkymästä.
Jossain muualla niin mieletön vilinä...
Historian kuumehoureet,
tuhannet ja sadattuhannet
ajatusten ohivilahtavat valojuova-ammukset
kiidättämässä sanomaa
jota - muodosta päätellen -
on vaikea tunnistaa rauhan viestiksi.
Mieluummin katselisin puolihidastettuna
valkean kyyhkyn lentoa
auringon ja kuun välillä.
Veljet; juokaamme Rauhan Sym-booli,
nostakaamme sym-patian malja
katsoen toisiamme silmiin
kuin uisimme toisissamme.
Vielä on paljon työtä edessä
jotta Suuri ja Mahtava
Ikuinen Hämäryys
wagneriaanisine hahmottomine hahmoineen
ei tuntuisi niin pelottavalta.
Millainen onkaan taakka
Kivuttarella kosken kivellä
kaikkien näiden sotien jälkeen,
kun on yksin kestettävä kaikki
eikä kukaan käy katsomassa...
Ei tiennyt metsänväki
sitä eksyneiden loputonta virtaa
joka levisi kaikkialle
itseensä eksyen...
Eikä kukaan löytänyt...
Eivät tienneet manalan asukkaat
kuinka monet kädet kuopivat multaa
verisin sormin sinne
jota jokainen vierastaa.
Outoja kasvoja,
outoja silmättömiä päitä,
suuttomia käsiä,
korvattomia rintoja
siellä täällä leijumassa
sumuisten myrkkytarhojen mutaisissa kuopissa.
Suu täynnä santaa
korvat revenneinä
silmät lepattaen katsoen ei-mitään.
Sormet puristamassa rautaristiä, voiton merkkiä
kangistunut käsi laukeamattomassa pakkasessa
ikuiseen liipasin-tervehdykseen jäätyneenä.
[11.9.2011: Vrt. Niilo Hyttisen "Jäätynyt sotilas" -maalaussarja.]
Voi äiti sun poikias...
Virtsainen kypärä kalleintaan suojaten
mahallaan liejussa
luoti selässä
ja toinen takaraivon murskanneena.
Ei tiedä poloinen
mistä ilmansuunnasta tuli isku
vaikka kuinka tähystäisi tyhjää reiästä.
Vastauksena vain
korppien kirurginsakset
leikkaamassa lihaa
naksutelleen...
On niin kaunista -
Kuolan niemimaalla.
Karesuvantoon sammui moni tuikki.
Tähtien tuikkeessa
revontulet vievät sanaa
värähdys värähdykseltä
räjähdysten katkoessa yötä
valoammusten hohteessa
joen yli uivien uppoavat varjot...
Vaterland kutsuu poikiaan
Ja suuren kokon valon peittävä siipi
kohisee asteesta toiseen
yli kaiken laulaen:
"Tuule Thule leppeämmin..."
14.02.1981 lauantai ...Oli kerran matka... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
15.02.81 sunnuntai " Kaikki lähellä oleva..." > Ks. "1980-83 Piirpauke"
25.02.81 - Puuttomat linnavuoret... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
27.2.81 Kaikki mikä liikkuu... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
7.3.81 Amsterdam. Sateinen aamu... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
17.3.81 Uppsalassa keikan alkua odotellessa:
Olen käärme... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
21.3.81 - Diana II:lla - matkalla kotiin. Kotiinpaluu:
Tulevaisuuden käsi... > Ks. "1980-83 Piirpauke"
29.3.81 - jälleen Keiteleellä.
Minä kerroin hänelle niin kuin asia oli
tai niin kuin minä olin sen käsittänyt
tai niin kuin joku oli sanonut minulle -
kertoen sen minkä muisti
tai jättäen osan pois -
joko tietoisesti tai tietämättään.
Sanomatta kaikkea,
jättäen väliin
joitakin asiaan liittyviä tosikeikkoja -
ehkä aavistaen,
että joku kertoisi sen kuitenkin eteenpäin
kunnes alkuperäinen asianosainen saisi selville
että totuus on paljastunut - tahtomattaan,
jolloin ko. asian eteenpäinvieminen vaikeutuu,
koska liian monet tietävät liian paljon.
Salaisuudet ovat kertomista varten.
Monista seikoista puhutaan julkisesti
julkisessa sanassa
jota etukäteen muovataan ja sorvataan
verhojen takana, huomiota herättämättä.
Joidenkin seikkojen julkituomista
pidetään paheena, kaupallisena,
koska liian monet haluavat tietää sen,
mitä on tapahtunut juuri siellä ja silloin,
kun muu julkinen sana
puhui jostain aivan muusta,
jonka merkitys haluttiin nostaa
korostettuun asemaan
joidenkin muiden seikkojen kustannuksella.
Totuuden kertominen
nostetaan kunnioitettuun asemaan
vain silloin,
kun hyvä-huutojen esittäjät
katsovat sen tarkoitusperilleen sopivaksi,
kun totuus edistää
jonkin tietyn tai salassa toimivan ryhmän
salaisia pyrkimyksiä.
Ei ole sellaista totuutta
tässä maailmassa,
joka olisi kaikille hyväksi.
Näin rakennamme maailmaa,
joka sylkee kidastaan
salakuljettajia, piilolinssejä, aarrekätköjä,
kassakaappeja, salaisia pankkitilejä,
taskuaseita, piilokorkoja, näkymättömiä säteitä,
tirkistysaukkoja, läpinäkyviä peilejä, raottuvia ovia,
verhojen takana piileksiviä murhaajia,
salalokeroita, salakäytäviä, piilokameroita,
solmioon kätkettyjä mikrofoneja, kuulolaitteita, tutkia,
irtoripsejä, peruukkeja, puujalkoja,
tekorintoja, keinopäitä, kokoonpantavia kivääreitä,
näkymätöntä mustetta, salakirjoituksia, vesileimoja,
valepukuja, kaksinaismoraalia, rippituoleja,
valheenpaljastuskoneita, kaksoisagentteja,
tutkintovankeutta, tekosiveyttä,
keinokastelua, tekokuituja, luulosairautta,
kirjarovioita, ennakkosensuuria, sotasalaisuuksia,
top secret-asiakirjoja, salaseuroja, juonitteluja,
maanalaisia vastarintaliikkeitä, salametsästäjiä,
naamiohuveja, huppupäisiä pankkiryöstäjiä,
nailonsukkamurhaajia, sukkanauharitareita,
korttihuijareita, jälkiennuuskijoita,
silmänkääntäjiä, vainukoiria,
portinvartijoita, ovimiehiä,
harmaita eminenssejä, mustia aurinkolaseja,
kokoontaitettavia myrkkytikareita,
viittoja, peitteitä, rooliasuja,
tekopyhyyttä, hulluksi tekeytymistä, aivopesua,
päälle maalausta, poispyyhkimistä, jätteiden hävittämistä,
teeskentelyä, salassapitovelvollisuutta, salaisia äänestyksiä,
posti-, puhelin- ja kirjesalaisuutta,
yksityiselämän intimiteettisuojaa,
parlamentaarista tiedonjakelua,
luottotietokortistoja, mustia listoja, suojapeitteitä,
Potemkinin kulisseja, Troijan hevosia, valekuolleita,
alaikärajoja, sisäänpääsykortteja, tunnussanoja,
mantroja, suojamuureja,
ennaltaehkäisyjä,
piikkilankaesteitä, vesihautavallituksia,
panssarilaseja, labyrinttejä,
lukkoja, tiirikoita,
kidutettavien lopullista vaikenemista,
poltettuja asiakirjoja, totuusseerumia ja pyyhekumeja.
Tämä on se maailma,
jonka me haluamme pitää.
Me kieltäydymme näkemästä totuutta.
Emme halua katsoa totuutta silmiin.
Me emme halua uskoa
tupakan vahingoittaviin vaikutuksiin -
edes jalat amputoituna
ja toinen keuhko poistettuna -
niin kuin emme halua uskoa
maailmamme rakentuvan valheelle,
koska se on nähtävissä
LIIANKIN SELVÄSTI.
Mikään ei ole pahempaa kuin totuus
tullessaan sisään väärään aikaan, väärässä paikassa.
Sillä totuuden tulee olla käskyläinen,
sillä saa olla vain käyttöarvo,
jotta tapahtumat kulkisivat eteenpäin
valheen maailmassa
edes jollakin tavoin, keinotekoisesti,
oikealle ja vasemmalle kumartaen.
Miten Totuuden Henki
voisi johtaa kulkuamme
materialistisessa maailmassa,
koska totuus on tuonpuoleista,
koska totuus on abstraktio,
jonka paikka ei ole täällä tänään,
vaan jonka paikka on
transkendentissa maailmassa,
jota ei siis ole.
Me haluamme maailman jossa:
...hän sanoi kuulleensa kerrottavan,
että joku väitti nähneensä...
muttei uskaltanut paljastaa tietojaan,
koska häntä oli uhattu,
mikäli hän välittäisi tiedon eteenpäin,
etteivät asiaankuulumattomat seikat paljastuisi
ennen aikojaan väärille asianosaisille...
Siksi joku jätti osan tarinasta kertomatta
jättäen siten sijaa huhupuheille,
jotka levisivät kulovalkean tavoin,
koska niitä oli nimenomaan kielletty
kertomasta kenellekään.
Perustana tähän oli luottamus siihen,
että sanankuulija pitää suunsa kiinni,
että puhutaan vain kuiskaten,
koska seinilläkin on korvat.
Totuus on tavara jota ostetaan ja myydään,
joka kätketään vain siinä tapauksessa,
kun ajatellaan sen arvon nousevan ajan myötä,
kun ajatellaan, ettei inflaatio pure siihen.
Valhe ei ole arvotavaraa,
koska se on jokapäiväistä rihkamaa -
aina ja kaikkialla.
Totuus sinänsä on abstraktio.
Sen TÄYTYY olla väritettyä, kovaa, pehmeää,
katkeraa, suolaista, hapanta, imelää tai maukasta.
Sen täytyy olla kosketettavaa, venytettävää,
taskuun pantavaa tai suurennuskelpoista.
Se on kuin vaate,
jota on oltava useita eri kokoja,
jotta jokainen löytäisi omansa.
Joskus totuus on saivartelua,
joskus se on suurpiirteistä piittaamattomuutta.
Se voidaan paketoida ja myydä kylkiäisenä.
Mitä kaikkea totuudella voidaankaan tehdä -
ottaen huomioon,
ettei sitä varsinaisesti
ole olemassa
lainkaan.
"Mikä on totuus?"
kysyi Pilatus Jeesukselta.
Ja Jeesus oli vaiti...
Kun totuus puhuu
Jumalat vaikenevat.
Sillä Totuus on.
Jokainen sitä esittävä kuva
on Jumalanpilkkaa.
Sillä valehteleminenkin on totta.
[Jatkuu osassa XIII: 7.5.1981]