Runot XIV -29.10.1981

[Runot XIV 1.7.1981 - 29.10.81]

1.7.81         - Tom lähetti juuri kortin HeSa:n toimittajalle "Igumeni" Sakari Määttäselle:

"MERHABA". SAAT GELDINIR SAY'IT KARA'DAN?

YEMEK BÜL CIFTETELLI BIR IHTIMAL,

BIRLIK TÜRKIYE KASETLERI GARANTILI

TASIDIR ÖLDÜRMEK.

DERE GELYOR

YEMEGI KARA KUZUN,

OYUN HAVALARI, HAYDI, HAYDI!

KEMAN VE CÜMBÜSLE!

ÜLKÄBÄK & CO.

Jossain autobaanan kuppilan pihalla

pyörryttävien kehänkiertojen jälkeen

valkosipulia imeskellen

ja appelsiinituoremehua lipittäen

miettimässä

Krefeldin keikkanauhan kuuntelun jälkeen sitä,

miksi harjoittelin kuusi vuotta soittamaan hiljaa

antaakseni tärykalvojeni hajota tällä rundilla.

Keskustelemme juuri siitä asiasta

Saken kanssa sulassa sovussa,

iloinen hymy kasvoilla

toinen toisellemme parhaamme mukaan vittuillen.

Sillä tavallahan asiat parhaiten selviävät -

puhumalla.

 

Tullut sitä paitsi poltettua,

juotua sekä valvottua

viime yönä Krefeldissä -

kylläkin kohtuullisesti.

Ajatukset tulevat ja menevät.

Monia ajatuksia jäänyt kesken.

 

Jokin muutos on tapahtunut

tässä kirjoittamisessa:

Sen jälkeen kun vein käsiksen kustantajalle,

en ole enää voinut kirjoittaa

asioita suoraan, rehellisesti.

En itsestäni enkä toisista.

Toivottavasti tämä on tilapäinen sairaus.

 

Noin 2.-3.7.81 Engerissä.

Tänään on ollut paha päiväni.

Mistään ei tule mitään.

Mikään ei luonnistu.

Kaikki seura tuntuu tarpeettomalta -

jopa rasitukselta.

Eikä kuitenkaan ole juuri tilaisuutta olla yksin

voidakseen rauhassa haaveilla

ihmisen tai ihmisten läheisyydestä

tarvitsematta toteuttaa ideaansa käytännössä,

jos ja kun läheisyys koskee kaikkia.

 

Juuri se on kova juttu,

että istuu tai makaa

hotellihuoneensa sängyllä

kello yksi yöllä

konjakkia maiskutellen,

ja alkaa kirjoittaa läheisyyden merkityksestä -

sen sijaan että ITSE menisi

kujille ja kaduille ja teille

huutamaan omaa rakkauttaan

kaikkiin ihmisiin.

Valmiina korjaamaan talteen

huononkin arvan.

 

Ei...        

Me herkuttelemme yksinäisyydellä.

Herkuttelemme sillä,

että meillä on vara valita se,

milloin ja kenen kanssa

emme halua olla yksin.

Olemme "yksin"

VAIN SUHTEESSA JOIHINKIN TIETTYIHIN IHMISIIN.

 

Koska on kymmeniä, ellei tuhansia,

jotka millä hetkellä tahansa

antaisivat mitä tahansa,

jotta voisivat henkilökohtaisesti poistaa

meiltä pienimmänkin rippeen

yksinäisyydentunteestamme.

Tarkoitan tällä niitä,

jotka silmät palaen seuraavat

jokaista näyttämöllä tekemäämme sormenliikettä,

jokaista hymyä - toisella suupielellä hymyiltynä,

jokaista älykästä elettä,

mitä muusikko suinkin voi näyttämöllä tehdä.

 

Mikä on kaiken tämän opetus?

Se mitä olen etsinyt tähän asti

uskaltamatta löytää:

OPETELLA KATSOMAAN KUULIJOITAAN SILMIIN -

silläkin uhalla

että soitto menee pieleen

että kuulija kokee LÄHEISYYDEN

olevan tärkeämmän kuin mikään muu,

että lavalla on inhimillinen ihminen

eikä nukke, eikä kiiltokuvasankari,

eikä teräsmies eikä agitaattori

eikä pilkunnussijabyrokraatti

eikä juhlapuhuja,

vaan että hän on täällä tänään

JUURI SINUA VARTEN.

 

Ei ole tärkeää se,

onko glissando tarpeeksi pitkä,

tai se, tuleeko synkooppi riittävän eteen.

Tärkeää on se,

olemmeko yksin

vaiko yhdessä.

 

Tämä pitkä taival minun piti kulkea,

että oppisin tämän kaiken.

Piti käydä läpi

kaikki muut mahdollisuudet

viimeiseen katkeraan pisaraan saakka,

että viimeinkin uskoisin sen opetuksen,

jota parasta aikaa olen opettelemassa:

Rakkauden ihmisiin joille soitat.

 

Olen oppinut helvetisti tässä bändissä.

Olen oppinut uskaltamaan.

 

3.7.81  Aamulla.

No niin;

pieni pullo konjakkia Napoleonin tapaan

ja puoli askia tupakkaa eilen illalla.

Pala suoraa puhetta

ja käpertynyttä nukkumista

heräämiseen saakka.

Tekisi mieli huutaa,

huutaa riemut ja surut ulos

niin kuin ääni yläsävelsarjoineen.

Huh tätä meininkiä.

 

Kaikki ihmiset anomassa huomiota osakseen -

mutta jonossa - aina seuraavalta.

Eikä kukaan pääse osalliseksi mistään.

Pitkä on anekaupan jono.

Anovin katsein tuijottavat toisiaan selkään

jalassa piikkarit

takana olevista ponnistaen

suoraan eteenpäin.

 

4.7.81         

Jossain festivaalipaikalla Osnabrückin lähellä

nurmikolla leudossa kesäillassa istuen

soittovuoroaan odotellen.

Eikä muuta.

 

6.7.81          Bonn puoli kolme aamulla.

Soitettiin iltapäivällä Balver Höhlessä

Miroslav Vitousin ja Zakir Husseinin välissä.

Tupakkalakko on murtunut täysin,

viinalakko myös.

Syömälakko pitää jotenkin.

Naimalakko täysin.

Alan epäillä - äänestä päätellen -

että ulkona sataa taas.

 

Lähetetty käännettyjä runotekstejä

sinne sun tänne

visusti päättäneenä,

että yksi pyyntö, yksi toive,

yksi halun hetki on aina kylliksi.

Jos toinen ei ota siitä mitään tajutakseen,

niin antaa olla.

Vastuu on ikään kuin siirtynyt pois.

 

Ei ole enää jotain mielivaltaisesti valittua

kolmen käskyn tai kolmen kiellon sääntöä.

Sillä se mitä lopulta tapahtuu

EI ole tärkeää.

Tärkeää on se,

onko toinen tajunnut käskyn,

toiveen, halun tai kiellon merkityksen.

Siitä lähtien vastuu ei enää ole sinun.

 

Vastuu on hänen joka ymmärsi.

Eikä sinun enää pidä valittaa sitä,

mitä tapahtuu sen jälkeen,

kun olet esittänyt oman osasi loppuun.

Vastuu jää sinulle,

jos JATKAT omaa yrittämistäsi,

omien toiveittesi reaalista loppuunsaattamista.

Sillä kaikki se,

mitä olet päättänyt toteuttaa,

on valhetta.

Se on liikaa.

Se on ylimääräistä siihen nähden

mikä kaikkien sääntöjen mukaan

olisi pitänyt riittää vihjeeksi.

 

Olen oppinut rakastamaan niitä ihmisiä,

joille soitan.

Olen oppinut katsomaan heitä silmiin.

Olen oppinut antamaan tunteideni purkautua soitossa.

Olen oppinut olemaan rehellisempi

kuin koskaan aikaisemmin lavalla ollessani.

Olen oppinut pitämään tärkeänä sitä,

että tunteeni välittyvät ihmisille.

Olen oppinut elämään yleisöäni varten.

Olen oppinut hyväksymään sen,

että juuri ne ihmiset ovat läsnä -

ovat oikeita -

jotka sattuvat olemaan paikalla.

 

Olen oppinut uskomaan,

että tämä ei ole mitään sattumaa,

vaan tämä on johdatusta

oman osani loppuun suorittamiselle.

Olen oppinut täyttämään

niiden sulkeutuneiden ihmisten ne toiveet

jotka kohdistuvat

näyttämöllä itseään ilmaisevaan taiteilijaan,

joka antaa tunteidensa purkautua,

joka uskaltaa näytellä rehellistä,

joka samalla iloitsee kyvystään

antautua kuulijoidensa koeteltavaksi,

käsin kosketeltavaksi inhimilliseksi olennoksi,

joka elää joka sekunnin yleisönsä kanssa -

itkee, nauraa, pelehtii, vakavoituu,

tekee kaikkea sitä

mitä muutkin haluaisivat tehdä

roolinsa suomassa varjossa.

 

Olen varma että on ihmisiä,

jotka tajuavat kaiken sen

mitä teen näyttämöllä.

Itken nauran myhäilen irvistelen,

teen pari seksikästä lanneliikettä

yhdeksinekymmenine kiloineni,

ja yritän olla oma itseni.

Miksi minun pitäisi vielä tehdä jotain muuta,

että minua ymmärrettäisiin?

 

Voi näitä hetkiä...

Näitä surun, ilon, murheen

ja riemun täyttämiä elämän palasia.

Eihän minun tarvitse kerjätä

yksityistä huomionosoitusta,

kun voin esittää sanottavani

kaikille samanaikaisesti.

 

Voi tätä surun riemua.

Voi tätä elämän kukkasta,

joka kukkii nimenomaan muistaen

että korjuuaika tulee.

 

Kyllä minä rakastan:

Rakastan maailmaa

kaikkine kaksine kasvoineen.

Rakastan pahoja päiviä.

Rakastan hyviä hetkiä.

 

Ja pää pystyssä kuolen pois.

Kumarra en koskaan enää ketään.

Halveksi en ketään.

Tiedän mikä on se ja silloin.

 

7.7.81          - Kiertueen ainoa vapaapäivä.

Kello kahteen mennessä ei ainoatakaan savuketta.

Onnistuneena yksin livahtamaan omiin oloihinsa -

kirjakauppaan, kuppilaan, torille,

terveysruokakauppaan, sähköporan lisälaite-esittelyyn

tai tupakkakauppaan - kvartsiherätyskelloa tutkimaan.

Olkalaukussa on jo "Popol Vuh"

sekä estetiikkaa informaatioteorian kannalta käsittelevä teos.

 

Mietin sitä, miten eläimet

- JOISSAIN SUHTEISSA - elävät aikaa,

joka koskee ihmisiä vasta joskus tulevaisuudessa.

Sillä joidenkin moraaliseikkojen suhteen

eläimet ovat meistä kehityksessä paljon edellä.

 

Mietin pitäisikö ostaa

nykyajan filosofian historia - kaksiosainen eepos.

Olisi tarvetta.

Ja sillä tavalla

katukahvilan pöytien lomitse kävelevät ihmiset

tuntuvat päivä päivältä inhimillisemmiltä.

Minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi,

vaikka ajattelen taas tupakkaa lähes joka hetki.

Silloin hengitän syvään ulkoilmaa,

ja mietin kuinka hyvä minun on olla

ilman tupakkaa (polttavan pahanolon tunteen keskellä)

ulkonaisesti aivan rauhallisena.

 

8.7.81 - Matkalla Essenistä Müncheniin.
Yli laaksojen käy kulku

satoja metrejä pitkiä

ja korkeita autobaanasiltoja pitkin

kesähelteisessä aamupäivässä.

Mäkipeltorinteet halkovat taivasta,

savuun peittyvät kaukaiset tehdaskaupungit

ja autereeseen vanhojen kylien rappeutuneet linnantornit.

Lehtipuujonot kiipeävät

eroosioituneita joenuomia pitkin

vuorten rinteitä ylös.

 

Tähkä alkaa kypsyä ja lehti kellastua.

On kypsän kesän aika.

Omakotitalojen puutarhat

koreilevat peltoaukeiden keskellä -

pihaistutukset, ikkunaraamit

ja teidenvarsi-puuistutukset

pyydystävät katseita.

Haukat kiertävät ympyrää

piiloon käpertyneen peltohiiren yllä.

Ja jotain näistä näkymistä irtautuu

lähtien mukaani pitkälle matkalle.

 

9.7.81

München näyttää jumalattoman nätiltä kaupungilta

ainakin näin kesähelteellä

intialaisen helleasun sisältä katsottuna

Turkin mustalaismusan soidessa korvaluureista.

 

Suurkaupunki -

toistamiljoonaa asukasta ,

joista muutama kymmenen oli vaivautunut

eilen illalla kuuntelemaan konserttiamme.

Nyt lähdemme painumaan Mannheimia kohti.

Alta viidensadan kilometrin matka

tuntuu lastenleikiltä

eilisen yli 700-kilometrisen helletaipaleen jälkeen.

Ohi ovat vilahdelleet tienviitat

Nürnbergiin, Dachauhun, Salzburgiin ja Innsbruckiin.

Vaikka meidän tiemme ei kuljekaan niiden kautta.

 

Mitä sanoivat

tämän taaksejääneen kaupungin muhkeat riemukaaret

ja massiiviset monumentit?

Eivät tällä hetkellä mitään.

Ne ovat vaiti.

Sillä helteessä on vaikea filosofoida.

 

Harhapolut ovat aina oikeita,

sillä ne vievät perille aina:

Sinne minne nimikin jo viittaa.

 

11.7.81          - Toissailtana Mannheimissa, eilen täällä Rielasingenissä parisataa metriä Sveitsin rajasta.

Kova meininki.

Intialaishousut repesivät persamuksesta. (IS 15.9.2011: Taas!)

Yöllä istuttiin ulkona puun alla

juomassa italialaista 76-vuosikerran punaviiniä

kuunnellen juttuja

kuuden viikon harhailusta Lapin erämaissa,

hallusinaatioista,

kalojen pyydystämisestä käsin,

Cassiksen valmistuksesta,

pantomiimiteatterista

ja lopuksi yöunitarpeista.

 

Bändi soittaa mainiosti tätä nykyä.

Mikä rauha istua yötä hiljaisessa pihassa,

herkistyä kuuntelemaan hiljaisuutta,

astua sisälle menneeseen elämäänsä,

katsoa, tuomita, arvostella

ja antaa anteeksi omia tyhmyyksiään,

paastota pois takavuosien mässäilyt,

murheeseen syömiset

ja vyötärön stressimakkarat.

Kun vain tupakanpolton

vielä saisi loppumaan...

 

Rundi alkaa olla lopussa.

Kotimaa kutsuu urheita poikiaan

heinäkuun helteisiin.

Pitäisi huutaa,

että tietäisi,

mitä metsälle kuuluu.

 

Millainen olisi bändi,

jonka nimenä olisi ARMONISKU?

 

12.7.81          - Viimeinen keikkapäivä.

Pilvet ovat oppineet puhumaan minulle.

Ne ovat hiljaa silloin

kun katselen niitä auton ikkunasta.

Mutta illalla soittaessani

niiden sanoma purkautuu lävitseni

niin kuin henget puhuvat meedion kautta

tämän voimatta siihen juuri vaikuttaa.

 

Tuntuu mahtavalta osata soittaa,

ilmaista tai välittää tunteita,

uskaltaa antaa niiden tulla läpi,

imeä ne irti Tomin rumpukapuloista,

Pekan kitarasooloista

tai Saken katseesta.

On kuin levittäisi siemeniä yleisön joukkoon,

eikä jäisi katsomaan,

mitkä niistä itävät

vasta myöhemmin.

 

Kuka on se nero,

joka sai aikaan länsimaissa sen,

että musiikinopetus aloitetaan nuoteista?

Intialainen musiikin estetiikka

perustuu monituhatvuotiseen perinteeseen,

ja on sinä aikana tullut huomaamaan,

että ENSIN opittu musiikin kokemistapa

jää merkittävimmäksi.

 

Ja koska kuuntelemalla oppiminen

panee huomion kiinnittymään

myös niihin asioihin,

joita koskaan ei voida ilmaista nuoteilla,

ON KAIKKI MUSIIKINOPISKELU

SIITÄ SYYSTÄ

ALOITETTAVA KORVAKUULO-OPETUKSESTA.

 

Jokainen ennättää opiskella nuotit aikanaan,

mutta kuuntelemista on vaikea oppia vanhana.

Eivät löydy improvisaatiot nuottipainoksista,

ei ole vuoropuhelujen

eikä nelostensoittamisien nuottivihkoja,

eikä sitä kirjaa,

josta opitaan tietämään

milloin svengaa ja miten.

 

14.8.81        

Maailma on edennyt sanojen ohi.

Se mikä äsken oli jäljessä on nyt edellä.

Mutta tottumuksen voimasta

nimitämme äskeistä edelleenkin

pyhäksi perässä-hiihtäjä-lehmäksi.

 

Kuvatessaan jotain

ovat sanat alusta saakka jäljessä.

Niiden lähtökuopat

ovat vaivaisen askelmitan jäljempänä,

ja kiinniottaminen on kuin muuri,

valli jota ei voida ylittää

tässä maailmankaikkeudessa.

 

Onko varaslähtö kuitenkin mahdollinen?

Jos on, niin silloin

sanat alkavat LUODA maailmaa.

Ne muuttuvat teoiksi,

joita yritetään jälkeenpäin kuvata

toisilla sanoilla;

 

Ontot miehet puhaltavat onttoihin lauseisiin,

jotka paisuvat eteenpäin ja sivuille

kunnes räjähtävät äänettömien ilmakuplien lailla.

Sisälle päin.

 

Millaista on hengen voitto materiasta?

Millaista se on sen jälkeen

kun materialla osoitetaan olevan alusta pitäen

henkisiä ominaisuuksia,

ja henki puolestaan koetaan - aineelliseksi -

sanan laajassa merkityksessä -

jonka tunnusmerkkinä on mittaamattomuus.

 

Kuka voittaa kenet?

Kun lopputulos ei paljasta mitään

siitä prosessista joka tapahtuu

näkymättömän ja näkyvän maailman välillä.

Kun ei edes päästä yhteisymmärrykseen siitä

mikä on näkyvää ja mikä näkymätöntä -

YHTEISESTI.

Ja kenen kanssa yhteisesti?

Kun kukaan ei ole ketään

ja missä on mikä.

Kun sanat sotkeutuvat vyyhdelle,

kun solmu umpeutuu

ja kaikki tarrautuvat hädissään toisiinsa

tietämättä enää

kuka on kenet...  

 

3.9.81

Nuottikorvattomat muusikot,

värisokeat taidemaalarit,

afasiaa potevat juhlapuhujat,

Parkinssonin taudista tärisevät kirjailijat,

klaustrofobiaa sairastavat hissinkuljettajat,

uimataidottomat sammakkomiehet,

astmaattiset kilpajuoksijat,

kyvyttömät kilpakosijat,

paranoidiset psykiatrit,

sokeat silmälääkärit,

kuurot musiikkikriitikot,

lainoppineet suurrikolliset,

kadunlakaisijoina toimivat filosofian lisensiaatit

sala-ammuntaa harrastavat metsänvartijat

sadistiset esivallan edustajat

halvautuneet balettitanssijat

lihasrappeutumien vaivaamat atleetikot

kansojen johtajiksi nousseet kadunmiehet

pasifistiupseerit, rauhanaatetta ajavat terroristit,

vaitiolovelvolliset suunpieksäjät, mykät todistajat,

korkean paikan kammoiset liikennelentäjät

henkistä työtä tekevät vapaamuurarit

maanpaossa piileksivät kuninkaalliset  ja kansallissankarit

maattomat tilanomistajat, linnattomat kreivit

omaa etuaan ajavat kansanedustajat

kansan parasta ajattelevat suurkapitalistit

kiroilevat kirkonmiehet,

myrkkyä ujuttavat henkilääkärit

pyhät lehmät sähköaitauksissa piikkilanka-ajatuksineen

noitina poltetut pyhimykset

veropetoksiin langenneet verokarhut

sisään tunkeutuvat ulosottomiehet

tuotteitaan haukkuvat

ja myymästä kieltäytyvät ovelta-ovelle-kaupustelijat,

nälkään kuolleet saiturit, yksinäiset parittajat

huonosti kasvatetut opettajat

proteesejaan mutustelevat hammaslääkärit

nautakarjankasvattaja-vegetariaanit

nihilistiset loogikot

epäsosiaaliset yhteiskuntatieteilijät

viinaanmenevät tulevat raittiustyöntekijät...

Mitä kaikkea tämä maailma ulostaakaan itsestään...

  

4.9.81
Syksy jo saa. [Harmaa on maa...]

satanut ties kuinka monta viikkoa, kuukautta.

Vesi nousee läpi kellarin sementtilattian,

jonne sammakko on hypännyt avatusta ikkunasta.

Se asuu kaivossa.

 

Koivu karkottaa kellastuneet lehtensä - pois pois.

Marjat kypsyvät - kukin vuorollaan.

Ei näy puolukkaa ei mustikkaa.

Vain sieniä metsät täynnä.

 

Teeret kukertavat puiden latvuksissa,

pääskyset parveutuvat

rastaat työntyvät pihamaiden pihlajapuihin.

 

Perunanvarret on niitetty,

kasvimaan sokeriherneet syöty - ja salaatit.

Tillit pakastettu.

Parsakaalit, porkkanat, nauriit ja sipulit

odottamassa vielä vuoroaan.

 

Saunaniemen männyntaimisto harvennettu ja karsittu.

Metsämiehet ovat jo jättäneet sorsat rauhaan

naakiessaan metsän eläviä.

Kala ei syö. Muikku ei nouse tyynellä.

Ilona käy koulua ja Elina kerhossa.

 

Saunaremontissa meni melkein kaksi viikkoa:

laastin tekoa, panelointia, imurointia,

betonimaalausta, tapettien kiinnittämistä,

ruosteisten naulojen ja lahojen lautojen poistamista,

vanhojen maalien raapimista puupenkistä,

hiomista, sahaamista, mittaamista, höyläämistä,

kaappien ja hyllyjen tekoa,

roskien keräämistä.

 

Kellarin portaat on puoleksi maalattu -

ei puoleenväliin vaan vasemmasta reunasta.

Kaivosta juoksee puro likaviemäriverkostoon.

Yrittävät korjata viljaa...

ei tule mitään.

Ei edes yhtä pakkasyötä.

Minä odotan syysrundin alkua.

 

18.9.81         

- On pakko kirjoitaa: "Jotain".

Kynä ei sauhua.

Ei ole kiire.

Raukea on käsi.

Siispä se saattaa päättyä tähän.

Mutta ei vielä.

 

On vielä aikaa harkita:

Miten ottaisin pitkittäisleikkauksesta poikittaisleikkauksen?

Tai päinvastoin.

Minulla on jotenkin sellainen tunne,

että se ei pääty siihen.

Vaan ajatukset luovivat ohi karikkojen, kivien

väistävät ohitse lipuvia sakseja

saksaten ristiin rastiin

niin kuin ajatukset konsanaan;

harhaillen selvillä vesillä,

luotoja luodaten luoteistuulessa

luovien kohti itäistä Saksanmaata

niin kauan kuin auringonnousu näyttää tien.

  

Hiljaa luon katseeni kahlittuun reittiin;

luo murheiden, luo surujen,

joita ei vielä ole luotu umpeen.

Ovat vain ummehtuneina, umpimielisinä

umpisukkelossa ummikkoina -

pystymättä kommunikoimaan

vaikka puhuukin ummet ja lammet

antaen sanaisen umppunsa aueta

päivänsäteiden kosketeltaviksi.

 

Oum, aum , um, om...

Ummikkona on hyvä elää -

uunimikkona

Pakkasella

Teltassa.

Olisinpa kamina...

 

3.10.81          Tukholma, hotelli Gustav Vasa.
Seurasin syytä yhä syvemmälle

menneisyyden kätköpaikoille.

Seurauksena oli,

että unohdin seurauksen.

Vasta alkulähteille päästyäni

hätkähdin lopputuloksesta:

SEURAUS OLI JOHTANUT SYYN ETSINTÄÄN:

 

SEURAUS JOHTI SYYHYN

JA SYYSTÄ TULI SEURAUS.

Siitä lähtien ihminen osasi vaikuttaa

syyn esiintymiseen tulevaisuudessa;

saattoi jopa estää syyn toistumisen tulevaisuudessa - tai -

saattoi ehkä toisaalta edistää

samanlaisten syiden esiintymistä myöhemmin.

Seurauksena oli siis syiden lisääntyminen tai harveneminen.

Tällä tavoin syy ja seuraus sulivat yhdeksi,

solmivat ikuisen avioliiton

ja saivat yhteisen nimenkin:

TAPAHTUMA.

 

Ja tapahtui niinä päivinä,

että Herra huudettiin syvyyksistä esiin

panemaan maailma verolle.

Suomessa se tapahtui tuhat vuotta sen jälkeen -

pokkana, muina miehinä -

ei Augustinuksen vaan Paavin toimesta.

Kylkiäisenä levitettiin kertomus Jeesuksesta,

jota ei ehkä olisi ollut,

ellei maailmaa olisi pantu verolle,

jolloin tätä koko juttua ei olisi tarvinnut kirjoittaa,

koska se ei olisi vastannut todellisuutta.

 

Kuka panee maailman verolle seuraavan kerran?

Jonkun pitäisi se tehdä,

jotta löytyisi syy sille.

 

Syy ei ole absoluuttinen abstraktio.

Sitä ei voida         tutkia

ilman seurauksen esiintymistä,

vaikka se potentiaalisena olisikin olemassa.

Sen sijaan meidän maailmankuvamme

on perustunut käsitteelle

"seurauksista, joilla ei ole syytä".

Sillä tuossa tilanteessa esiintyvää syytä

kuvataan tyhjällä abstraktiolla,

termillä "VAPAA TAHTO".

Syytä sille, miksi näin tehdään,

ei vielä tunneta.

En kuitenkaan usko,

että sitä olisi tehty vapaasta tahdosta.

 

8.10.81 Kööpenhamina.        

Viime yönä myrskyssä -

matkalla Lundista Kööpenhaminaan.

Vesi roiskuu autolautan kannelle

Tanskan salmia ylitettäessä.

Korvat soivat Chopinia ja vaihtoehtomusiikkia.

Jokin ohivilahtava herkkä hetki

tähtitaivaan yrittäessä kaareutua musiikin ylle.

 

Millä tavoin tieto nykyisyydestä

eroaa tulevaisuuteen kohdistuvasta varmuudesta?

Eikö sangen usein se,

mikä on ympärillä nyt,

olekin hämärämpää,

kuin luomisen tulevat tapahtumat?

 

Mikä on tuo silta yli hämärtyvien,

kokemuksilla rasitettujen vesien,

jotka erottavat eilisen tulevasta?

Miten "lähellä" voi olla "kaukana"?

Miksi "tässä" ei voi olla "nyt"?

Millä tavoin eilinen on huomenna?

Milloin "taas" on "ei enää"?

 

Minne käy ilman tuulessa tie?

Mistä lähtien alkaa loppu tulla?

Miltä kuulostaa hiljaisuus?

Minkä vuoksi sun kohdata sainkaan?

  

14.10.81        

Musta meri vaalenee

ja minä tunnen palautuvani entiselleni.

Yö kokee loppunsa tulevan

ja päiväeläjät mönkivät vuoteistaan

alkaen muuttaa maailmaa,

maailman alkaessa muuttaa niitä.

Kuinka pitkä?

Mikä?

_____

Intian palmuviidakot,

Kuuban palmulaguunit,

Saksan sairaat männiköt

ja meikäläiset suoraryhtisinä huojuvat hongikot

sekä asennossa seisovat uljaat kuusikot...

Mitä niistä?

 

23.10.81         

Pilvikarja jutaa alppilaaksojen lomassa.

Lumiset niittyaukeat kiipeävät ylös huippuja kohti.

Vaiteliaat vuoret kuin kuvapatsaat.

Auringonkimallus kuusikkojen hämäräpeitteissä,

kullankeltaisten lehtipuiden latvoissa ja rinnepensaikoissa.

 

Pilveen katoavat pystysuorat kallionkielekkeet,

joiden alla puoliksi sulaneet rinnenurmikot

vuoristojärven pinnan katkomina.

Hakkuuaukeiden viistot suorakaiteet hohtamassa valkeuttaan

ylilentävien helikoptereiden varjojen täplittäminä.

 

Kirkontorniin huipentuvat alppikyläpyramidit

puoliruskaisen lehvistön ja peltoaukeiden keskellä.

Kuutamojärvi - auringossa kylpien

Lohikäärmerinteen juurella.

Kuin kraaterisavua -

huippuihin ja rinteisiin tiivistyvät cumuluspilvet.

Tuli puuttuu.

Vain olematon tuuli lehtipuuta katsellaan riipien.

 

Se, joka haluaa tulla suurimmaksi taiteilijaksi

harjoittelee tekniikan ja rakentaa myyntiverkoston.

Joka ei luota absoluuttisiin arvoihin

keskittää huomionsa musiikin ulkopuolelle

ja opettelee ilmaisemaan TUNTEITAAN,

opettelee puhumaan ihmisille sydämestään.

 

Mutta sitäkin puhetta on harjoiteltava,

jotta oppii siihen.

 

Opetella lähestymään ihmistä:

Niin kuin laaksossa lepäävä autere

hyväilee uinuvaa kaupunkia,

laskeutuu pehmeästi alppijokien ylle,

viivähtää talonkattojen liepeillä

häipyen pois pimeän saapuessa

sinne, mistä ei ole tullut.

 

Vuorissa on aina jotain pelottavaa:

Ne ovat suuria mutta eivät puhu.

Vaiteliaina vain täyttävät koko näkökentän

pakottaen kulkijan mykistyneeseen tuijotukseen.

 

Ne eivät ole ampiainen,

joka elokuun helteessä pörrää korvan juuressa.

_____

Jälleen tasaista Etelä-Saksan peltomaisemaa.

Alpit takanapäin syöksylaskurinteineen,

hiihtohisseineen pilvenretaleiden lomassa.

 

Ei näy enää kylttiä "SCHI-HOSP"

mutkittelevan vuorenrinnetien betonireunusten takana,

ei syvyyksien pimeydestä hohtavia

- eristäytyneiden laaksokylien - mainosvaloja yön kyljessä

lumisten liukuhihnateiden risteyksissä.

ei enää mutkien merkkejä,

ei mäen kaltevuusprosenttia osoittavia kylttejä

eikä liukkaan rinteen varoituksia

uuden lumen alle hautautuneina - tai putoavien kivien.

 

Ei enää juovuttavan rommin esille houkuttelemia

filosofisia örinöitä pimeän auton takapenkillä,

tupakansavun täyttämässä alppi-ilmassa.

Ei majatalojen ylitsevuotavankohteliaita emäntiä

Mozartinkuula -suklaapaloineen,

ei vatsavaivaisia oksennuksia öisen hotellin kaakeloidussa WC:ssä,

ei pimeydessä natisevia puulattioita,

öljyvärein maalattuja alppijärvimaisemia,

eikä ikkunaan liimautuvia lumihiutaleita.

 

Vain saksalaisen autobaanan kaksisuuntainen imu,         

Sakke sideharso silmillä nokkaunia vetämässä

perä tuolin olemattomiin pehmuksiin uppoutuen.

Reima keulilla vuorotellen tomeranunisena tai unisentomerana,

Ulrich Ulmiin porukkaa kiirehtien,

Mehmed hiljaisena miettimässä

mihin kaksoisolento Jan on kadonnut.

Pekka parantelemassa vatsatautiaan ja päänsärkyään

ja Tom ottamassa selkoa Castanedan variksenhahmosta.

 

Millaista oli nähdä alpit

ja syntyä uudelleen?

 

24.10.81  Matkalla Ulmista Osnabrückiin.

Ohi tammimetsiköiden,

läpi pyökkiviidakoiden

vuorten ali tunneleita pitkin,

satametrisiä siltoja myöten,

yli pohjattomien laaksojen,

viinimäkien välistä

linnakylien ja TV-tornien viitoittamaa reittiä seuraten,

kukkuloiden vehmaita kylkiä kierrellen.

 

Taivaanrannalla teollisuuskaupunkien ohikiitävät silhuetit

kuin sumuisina, autereisina tauluina,

pystyyn kohotettuina kulisseina

ruskaisten lehtimetsiköiden lomassa.

 

Pohjoiseen käy kulku

sineen häipyvää autobaanaa pitkin.

Jos ei olisi ilta,

nousisi aamurusko idästä Saksan taivaalle

pinnertäen sumun läpi punaisena - ylös.

 

29.10.81 Tukholma.

Kierros kierrokselta sipuli aukeaa.

 

Matkata yöllä Vätternin itäistä rantaa,

nähdä veden yli loistavat

katuvalojen kiemurtelevat jonot

tai iltapäivän autereessa katsella autolautalta

Tanskan salmissa esiin kohoavia saarekkeita,

miettiä, kuinka pitkä matka on tästä tuonne

ja ihmetellä, miksi TÄMÄ-sana seuraa

varjon lailla aina messissä mukana,

olipa paikka mikä tahansa.

 

Pohdiskella miksi TUO on aina kaukana

eikä koskaan siellä missä itse olen.

Kun on niin paljon muita paikkoja,

jotka aina jäävät jälkeen

tai ovat vielä tulematta kohdalle,

jotka eivät koskaan ole tässä tai tuolla,

vaan SIELLÄ -

paitsi kartalta katsottuna.         

 

Onko niin,

että esine on minulle JOKO olemassa TAI ei (ole)?

[Onko niin, että] jos on kaksi ihmistä,

jotka kokevat täysin eri tavoin,

niin esine SEKÄ on että EI ole.

Mutta jos ei ole ketään joka kokee,

niin esine EI ole,

mutta ei myöskään OLE OLEMATTA???

 

Millaista olisi buddhalaisittain ajateltuna

KOLMEN tarkkailijan logiikka?

Tai se logiikka mikä syntyy,

kun esine ITSE tarkkailee olemistaan

tarinan kolmantena osapuolena?

 

Olisiko niin,

että esine sekä on että ei ole -

MUTTA KUITENKIN ON!

Tai: se ei ole eikä ole olematta,

mutta sittenkään ei ole kumpaakaan -

jos ei tiedosta itseään,

eivätkä toiset sitä huomaa...

 

On parasta unohtaa vanha logiikka,

kun kaikki edessäpäin

näyttää yhdeltä ja samalta tieltä.

Pelkkää tietä silmissä näkyvä huone

näkymättömine matkalaukkuineen, vaatekaappeineen,

ripustimineen, sänkyineen, tuhkakuppeineen,

seinätapetteineen, pyyhkeineen, peileineen,

pesualtaineen, saippuoineen,

lattialla lojuvine kenkineen,

pöytälamppuineen, ikkunaverhoineen,

lattiamattoineen, nojatuoleineen,

roskakoreineen ja hammastahnoineen.

 

Jollekin toiselle toisessa hotellissa

nämä samat seikat voivat olla

pelkkää seinää, estettä, uhkaa.

Ei minulle,

sillä minä näen läpi kaiken

KAIKEN.

Jos vain jaksan olla

kiinnittämättä siihen liikaa huomiota.

Niin kuin vaikea filosofiankirja

on vain meditointiväline,

mantra, matka mystiseen.

 

Ja päätän:

MITÄ ENEMMÄN JOTAIN ON,

SITÄ VÄHEMMÄN SITÄ ON.

MUTTA MITÄ VÄHEMMÄN JOTAIN ON,

SITÄ ENEMMÄN SITÄ ON - jossain muualla - mielessä.

 

Kaikkea on aina jossain,

eikä mistään puutu mitään,

samalla kun täysi on täynnä tyhjää,

eikä mikään tule ilmi -

tai sitten tulee -

niin kuin tyhjä voi tulla vastaan

hämärällä kujalla kuin umpimuuri.

 

Eikä silloin ole kysymys

venäläisestä sukellusveneestä

Ruotsin rannikkovesillä

sotilasalueella, rantaan eksyneenä,

kapteeni hyttiinsä lukittuna,

politrukki vastuun raskasta taakkaa kantaen.

 

[Jatkuu osassa XV: 2.11.81]


Koti » Päiväkirjat » Runot A 1963-1981 » Runot XIV -29.10.1981