Runot XIV -29.10.1981
1.7.81 - Tom lähetti juuri kortin HeSa:n toimittajalle "Igumeni" Sakari Määttäselle:
"MERHABA". SAAT GELDINIR SAY'IT KARA'DAN?
YEMEK BÜL CIFTETELLI BIR IHTIMAL,
BIRLIK TÜRKIYE KASETLERI GARANTILI
TASIDIR ÖLDÜRMEK.
DERE GELYOR
YEMEGI KARA KUZUN,
OYUN HAVALARI, HAYDI, HAYDI!
KEMAN VE CÜMBÜSLE!
ÜLKÄBÄK & CO.
Jossain autobaanan kuppilan pihalla
pyörryttävien kehänkiertojen jälkeen
valkosipulia imeskellen
ja appelsiinituoremehua lipittäen
miettimässä
Krefeldin keikkanauhan kuuntelun jälkeen sitä,
miksi harjoittelin kuusi vuotta soittamaan hiljaa
antaakseni tärykalvojeni hajota tällä rundilla.
Keskustelemme juuri siitä asiasta
Saken kanssa sulassa sovussa,
iloinen hymy kasvoilla
toinen toisellemme parhaamme mukaan vittuillen.
Sillä tavallahan asiat parhaiten selviävät -
puhumalla.
Tullut sitä paitsi poltettua,
juotua sekä valvottua
viime yönä Krefeldissä -
kylläkin kohtuullisesti.
Ajatukset tulevat ja menevät.
Monia ajatuksia jäänyt kesken.
Jokin muutos on tapahtunut
tässä kirjoittamisessa:
Sen jälkeen kun vein käsiksen kustantajalle,
en ole enää voinut kirjoittaa
asioita suoraan, rehellisesti.
En itsestäni enkä toisista.
Toivottavasti tämä on tilapäinen sairaus.
Noin 2.-3.7.81 Engerissä.
Tänään on ollut paha päiväni.
Mistään ei tule mitään.
Mikään ei luonnistu.
Kaikki seura tuntuu tarpeettomalta -
jopa rasitukselta.
Eikä kuitenkaan ole juuri tilaisuutta olla yksin
voidakseen rauhassa haaveilla
ihmisen tai ihmisten läheisyydestä
tarvitsematta toteuttaa ideaansa käytännössä,
jos ja kun läheisyys koskee kaikkia.
Juuri se on kova juttu,
että istuu tai makaa
hotellihuoneensa sängyllä
kello yksi yöllä
konjakkia maiskutellen,
ja alkaa kirjoittaa läheisyyden merkityksestä -
sen sijaan että ITSE menisi
kujille ja kaduille ja teille
huutamaan omaa rakkauttaan
kaikkiin ihmisiin.
Valmiina korjaamaan talteen
huononkin arvan.
Ei...
Me herkuttelemme yksinäisyydellä.
Herkuttelemme sillä,
että meillä on vara valita se,
milloin ja kenen kanssa
emme halua olla yksin.
Olemme "yksin"
VAIN SUHTEESSA JOIHINKIN TIETTYIHIN IHMISIIN.
Koska on kymmeniä, ellei tuhansia,
jotka millä hetkellä tahansa
antaisivat mitä tahansa,
jotta voisivat henkilökohtaisesti poistaa
meiltä pienimmänkin rippeen
yksinäisyydentunteestamme.
Tarkoitan tällä niitä,
jotka silmät palaen seuraavat
jokaista näyttämöllä tekemäämme sormenliikettä,
jokaista hymyä - toisella suupielellä hymyiltynä,
jokaista älykästä elettä,
mitä muusikko suinkin voi näyttämöllä tehdä.
Mikä on kaiken tämän opetus?
Se mitä olen etsinyt tähän asti
uskaltamatta löytää:
OPETELLA KATSOMAAN KUULIJOITAAN SILMIIN -
silläkin uhalla
että soitto menee pieleen
että kuulija kokee LÄHEISYYDEN
olevan tärkeämmän kuin mikään muu,
että lavalla on inhimillinen ihminen
eikä nukke, eikä kiiltokuvasankari,
eikä teräsmies eikä agitaattori
eikä pilkunnussijabyrokraatti
eikä juhlapuhuja,
vaan että hän on täällä tänään
JUURI SINUA VARTEN.
Ei ole tärkeää se,
onko glissando tarpeeksi pitkä,
tai se, tuleeko synkooppi riittävän eteen.
Tärkeää on se,
olemmeko yksin
vaiko yhdessä.
Tämä pitkä taival minun piti kulkea,
että oppisin tämän kaiken.
Piti käydä läpi
kaikki muut mahdollisuudet
viimeiseen katkeraan pisaraan saakka,
että viimeinkin uskoisin sen opetuksen,
jota parasta aikaa olen opettelemassa:
Rakkauden ihmisiin joille soitat.
Olen oppinut helvetisti tässä bändissä.
Olen oppinut uskaltamaan.
3.7.81 Aamulla.
No niin;
pieni pullo konjakkia Napoleonin tapaan
ja puoli askia tupakkaa eilen illalla.
Pala suoraa puhetta
ja käpertynyttä nukkumista
heräämiseen saakka.
Tekisi mieli huutaa,
huutaa riemut ja surut ulos
niin kuin ääni yläsävelsarjoineen.
Huh tätä meininkiä.
Kaikki ihmiset anomassa huomiota osakseen -
mutta jonossa - aina seuraavalta.
Eikä kukaan pääse osalliseksi mistään.
Pitkä on anekaupan jono.
Anovin katsein tuijottavat toisiaan selkään
jalassa piikkarit
takana olevista ponnistaen
suoraan eteenpäin.
4.7.81
Jossain festivaalipaikalla Osnabrückin lähellä
nurmikolla leudossa kesäillassa istuen
soittovuoroaan odotellen.
Eikä muuta.
6.7.81 Bonn puoli kolme aamulla.
Soitettiin iltapäivällä Balver Höhlessä
Miroslav Vitousin ja Zakir Husseinin välissä.
Tupakkalakko on murtunut täysin,
viinalakko myös.
Syömälakko pitää jotenkin.
Naimalakko täysin.
Alan epäillä - äänestä päätellen -
että ulkona sataa taas.
Lähetetty käännettyjä runotekstejä
sinne sun tänne
visusti päättäneenä,
että yksi pyyntö, yksi toive,
yksi halun hetki on aina kylliksi.
Jos toinen ei ota siitä mitään tajutakseen,
niin antaa olla.
Vastuu on ikään kuin siirtynyt pois.
Ei ole enää jotain mielivaltaisesti valittua
kolmen käskyn tai kolmen kiellon sääntöä.
Sillä se mitä lopulta tapahtuu
EI ole tärkeää.
Tärkeää on se,
onko toinen tajunnut käskyn,
toiveen, halun tai kiellon merkityksen.
Siitä lähtien vastuu ei enää ole sinun.
Vastuu on hänen joka ymmärsi.
Eikä sinun enää pidä valittaa sitä,
mitä tapahtuu sen jälkeen,
kun olet esittänyt oman osasi loppuun.
Vastuu jää sinulle,
jos JATKAT omaa yrittämistäsi,
omien toiveittesi reaalista loppuunsaattamista.
Sillä kaikki se,
mitä olet päättänyt toteuttaa,
on valhetta.
Se on liikaa.
Se on ylimääräistä siihen nähden
mikä kaikkien sääntöjen mukaan
olisi pitänyt riittää vihjeeksi.
Olen oppinut rakastamaan niitä ihmisiä,
joille soitan.
Olen oppinut katsomaan heitä silmiin.
Olen oppinut antamaan tunteideni purkautua soitossa.
Olen oppinut olemaan rehellisempi
kuin koskaan aikaisemmin lavalla ollessani.
Olen oppinut pitämään tärkeänä sitä,
että tunteeni välittyvät ihmisille.
Olen oppinut elämään yleisöäni varten.
Olen oppinut hyväksymään sen,
että juuri ne ihmiset ovat läsnä -
ovat oikeita -
jotka sattuvat olemaan paikalla.
Olen oppinut uskomaan,
että tämä ei ole mitään sattumaa,
vaan tämä on johdatusta
oman osani loppuun suorittamiselle.
Olen oppinut täyttämään
niiden sulkeutuneiden ihmisten ne toiveet
jotka kohdistuvat
näyttämöllä itseään ilmaisevaan taiteilijaan,
joka antaa tunteidensa purkautua,
joka uskaltaa näytellä rehellistä,
joka samalla iloitsee kyvystään
antautua kuulijoidensa koeteltavaksi,
käsin kosketeltavaksi inhimilliseksi olennoksi,
joka elää joka sekunnin yleisönsä kanssa -
itkee, nauraa, pelehtii, vakavoituu,
tekee kaikkea sitä
mitä muutkin haluaisivat tehdä
roolinsa suomassa varjossa.
Olen varma että on ihmisiä,
jotka tajuavat kaiken sen
mitä teen näyttämöllä.
Itken nauran myhäilen irvistelen,
teen pari seksikästä lanneliikettä
yhdeksinekymmenine kiloineni,
ja yritän olla oma itseni.
Miksi minun pitäisi vielä tehdä jotain muuta,
että minua ymmärrettäisiin?
Voi näitä hetkiä...
Näitä surun, ilon, murheen
ja riemun täyttämiä elämän palasia.
Eihän minun tarvitse kerjätä
yksityistä huomionosoitusta,
kun voin esittää sanottavani
kaikille samanaikaisesti.
Voi tätä surun riemua.
Voi tätä elämän kukkasta,
joka kukkii nimenomaan muistaen
että korjuuaika tulee.
Kyllä minä rakastan:
Rakastan maailmaa
kaikkine kaksine kasvoineen.
Rakastan pahoja päiviä.
Rakastan hyviä hetkiä.
Ja pää pystyssä kuolen pois.
Kumarra en koskaan enää ketään.
Halveksi en ketään.
Tiedän mikä on se ja silloin.
7.7.81 - Kiertueen ainoa vapaapäivä.
Kello kahteen mennessä ei ainoatakaan savuketta.
Onnistuneena yksin livahtamaan omiin oloihinsa -
kirjakauppaan, kuppilaan, torille,
terveysruokakauppaan, sähköporan lisälaite-esittelyyn
tai tupakkakauppaan - kvartsiherätyskelloa tutkimaan.
Olkalaukussa on jo "Popol Vuh"
sekä estetiikkaa informaatioteorian kannalta käsittelevä teos.
Mietin sitä, miten eläimet
- JOISSAIN SUHTEISSA - elävät aikaa,
joka koskee ihmisiä vasta joskus tulevaisuudessa.
Sillä joidenkin moraaliseikkojen suhteen
eläimet ovat meistä kehityksessä paljon edellä.
Mietin pitäisikö ostaa
nykyajan filosofian historia - kaksiosainen eepos.
Olisi tarvetta.
Ja sillä tavalla
katukahvilan pöytien lomitse kävelevät ihmiset
tuntuvat päivä päivältä inhimillisemmiltä.
Minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi,
vaikka ajattelen taas tupakkaa lähes joka hetki.
Silloin hengitän syvään ulkoilmaa,
ja mietin kuinka hyvä minun on olla
ilman tupakkaa (polttavan pahanolon tunteen keskellä)
ulkonaisesti aivan rauhallisena.
8.7.81 - Matkalla Essenistä Müncheniin.
Yli laaksojen käy kulku
satoja metrejä pitkiä
ja korkeita autobaanasiltoja pitkin
kesähelteisessä aamupäivässä.
Mäkipeltorinteet halkovat taivasta,
savuun peittyvät kaukaiset tehdaskaupungit
ja autereeseen vanhojen kylien rappeutuneet linnantornit.
Lehtipuujonot kiipeävät
eroosioituneita joenuomia pitkin
vuorten rinteitä ylös.
Tähkä alkaa kypsyä ja lehti kellastua.
On kypsän kesän aika.
Omakotitalojen puutarhat
koreilevat peltoaukeiden keskellä -
pihaistutukset, ikkunaraamit
ja teidenvarsi-puuistutukset
pyydystävät katseita.
Haukat kiertävät ympyrää
piiloon käpertyneen peltohiiren yllä.
Ja jotain näistä näkymistä irtautuu
lähtien mukaani pitkälle matkalle.
9.7.81
München näyttää jumalattoman nätiltä kaupungilta
ainakin näin kesähelteellä
intialaisen helleasun sisältä katsottuna
Turkin mustalaismusan soidessa korvaluureista.
Suurkaupunki -
toistamiljoonaa asukasta ,
joista muutama kymmenen oli vaivautunut
eilen illalla kuuntelemaan konserttiamme.
Nyt lähdemme painumaan Mannheimia kohti.
Alta viidensadan kilometrin matka
tuntuu lastenleikiltä
eilisen yli 700-kilometrisen helletaipaleen jälkeen.
Ohi ovat vilahdelleet tienviitat
Nürnbergiin, Dachauhun, Salzburgiin ja Innsbruckiin.
Vaikka meidän tiemme ei kuljekaan niiden kautta.
Mitä sanoivat
tämän taaksejääneen kaupungin muhkeat riemukaaret
ja massiiviset monumentit?
Eivät tällä hetkellä mitään.
Ne ovat vaiti.
Sillä helteessä on vaikea filosofoida.
Harhapolut ovat aina oikeita,
sillä ne vievät perille aina:
Sinne minne nimikin jo viittaa.
11.7.81 - Toissailtana Mannheimissa, eilen täällä Rielasingenissä parisataa metriä Sveitsin rajasta.
Kova meininki.
Intialaishousut repesivät persamuksesta. (IS 15.9.2011: Taas!)
Yöllä istuttiin ulkona puun alla
juomassa italialaista 76-vuosikerran punaviiniä
kuunnellen juttuja
kuuden viikon harhailusta Lapin erämaissa,
hallusinaatioista,
kalojen pyydystämisestä käsin,
Cassiksen valmistuksesta,
pantomiimiteatterista
ja lopuksi yöunitarpeista.
Bändi soittaa mainiosti tätä nykyä.
Mikä rauha istua yötä hiljaisessa pihassa,
herkistyä kuuntelemaan hiljaisuutta,
astua sisälle menneeseen elämäänsä,
katsoa, tuomita, arvostella
ja antaa anteeksi omia tyhmyyksiään,
paastota pois takavuosien mässäilyt,
murheeseen syömiset
ja vyötärön stressimakkarat.
Kun vain tupakanpolton
vielä saisi loppumaan...
Rundi alkaa olla lopussa.
Kotimaa kutsuu urheita poikiaan
heinäkuun helteisiin.
Pitäisi huutaa,
että tietäisi,
mitä metsälle kuuluu.
Millainen olisi bändi,
jonka nimenä olisi ARMONISKU?
12.7.81 - Viimeinen keikkapäivä.
Pilvet ovat oppineet puhumaan minulle.
Ne ovat hiljaa silloin
kun katselen niitä auton ikkunasta.
Mutta illalla soittaessani
niiden sanoma purkautuu lävitseni
niin kuin henget puhuvat meedion kautta
tämän voimatta siihen juuri vaikuttaa.
Tuntuu mahtavalta osata soittaa,
ilmaista tai välittää tunteita,
uskaltaa antaa niiden tulla läpi,
imeä ne irti Tomin rumpukapuloista,
Pekan kitarasooloista
tai Saken katseesta.
On kuin levittäisi siemeniä yleisön joukkoon,
eikä jäisi katsomaan,
mitkä niistä itävät
vasta myöhemmin.
Kuka on se nero,
joka sai aikaan länsimaissa sen,
että musiikinopetus aloitetaan nuoteista?
Intialainen musiikin estetiikka
perustuu monituhatvuotiseen perinteeseen,
ja on sinä aikana tullut huomaamaan,
että ENSIN opittu musiikin kokemistapa
jää merkittävimmäksi.
Ja koska kuuntelemalla oppiminen
panee huomion kiinnittymään
myös niihin asioihin,
joita koskaan ei voida ilmaista nuoteilla,
ON KAIKKI MUSIIKINOPISKELU
SIITÄ SYYSTÄ
ALOITETTAVA KORVAKUULO-OPETUKSESTA.
Jokainen ennättää opiskella nuotit aikanaan,
mutta kuuntelemista on vaikea oppia vanhana.
Eivät löydy improvisaatiot nuottipainoksista,
ei ole vuoropuhelujen
eikä nelostensoittamisien nuottivihkoja,
eikä sitä kirjaa,
josta opitaan tietämään
milloin svengaa ja miten.
14.8.81
Maailma on edennyt sanojen ohi.
Se mikä äsken oli jäljessä on nyt edellä.
Mutta tottumuksen voimasta
nimitämme äskeistä edelleenkin
pyhäksi perässä-hiihtäjä-lehmäksi.
Kuvatessaan jotain
ovat sanat alusta saakka jäljessä.
Niiden lähtökuopat
ovat vaivaisen askelmitan jäljempänä,
ja kiinniottaminen on kuin muuri,
valli jota ei voida ylittää
tässä maailmankaikkeudessa.
Onko varaslähtö kuitenkin mahdollinen?
Jos on, niin silloin
sanat alkavat LUODA maailmaa.
Ne muuttuvat teoiksi,
joita yritetään jälkeenpäin kuvata
toisilla sanoilla;
Ontot miehet puhaltavat onttoihin lauseisiin,
jotka paisuvat eteenpäin ja sivuille
kunnes räjähtävät äänettömien ilmakuplien lailla.
Sisälle päin.
Millaista on hengen voitto materiasta?
Millaista se on sen jälkeen
kun materialla osoitetaan olevan alusta pitäen
henkisiä ominaisuuksia,
ja henki puolestaan koetaan - aineelliseksi -
sanan laajassa merkityksessä -
jonka tunnusmerkkinä on mittaamattomuus.
Kuka voittaa kenet?
Kun lopputulos ei paljasta mitään
siitä prosessista joka tapahtuu
näkymättömän ja näkyvän maailman välillä.
Kun ei edes päästä yhteisymmärrykseen siitä
mikä on näkyvää ja mikä näkymätöntä -
YHTEISESTI.
Ja kenen kanssa yhteisesti?
Kun kukaan ei ole ketään
ja missä on mikä.
Kun sanat sotkeutuvat vyyhdelle,
kun solmu umpeutuu
ja kaikki tarrautuvat hädissään toisiinsa
tietämättä enää
kuka on kenet...
3.9.81
Nuottikorvattomat muusikot,
värisokeat taidemaalarit,
afasiaa potevat juhlapuhujat,
Parkinssonin taudista tärisevät kirjailijat,
klaustrofobiaa sairastavat hissinkuljettajat,
uimataidottomat sammakkomiehet,
astmaattiset kilpajuoksijat,
kyvyttömät kilpakosijat,
paranoidiset psykiatrit,
sokeat silmälääkärit,
kuurot musiikkikriitikot,
lainoppineet suurrikolliset,
kadunlakaisijoina toimivat filosofian lisensiaatit
sala-ammuntaa harrastavat metsänvartijat
sadistiset esivallan edustajat
halvautuneet balettitanssijat
lihasrappeutumien vaivaamat atleetikot
kansojen johtajiksi nousseet kadunmiehet
pasifistiupseerit, rauhanaatetta ajavat terroristit,
vaitiolovelvolliset suunpieksäjät, mykät todistajat,
korkean paikan kammoiset liikennelentäjät
henkistä työtä tekevät vapaamuurarit
maanpaossa piileksivät kuninkaalliset ja kansallissankarit
maattomat tilanomistajat, linnattomat kreivit
omaa etuaan ajavat kansanedustajat
kansan parasta ajattelevat suurkapitalistit
kiroilevat kirkonmiehet,
myrkkyä ujuttavat henkilääkärit
pyhät lehmät sähköaitauksissa piikkilanka-ajatuksineen
noitina poltetut pyhimykset
veropetoksiin langenneet verokarhut
sisään tunkeutuvat ulosottomiehet
tuotteitaan haukkuvat
ja myymästä kieltäytyvät ovelta-ovelle-kaupustelijat,
nälkään kuolleet saiturit, yksinäiset parittajat
huonosti kasvatetut opettajat
proteesejaan mutustelevat hammaslääkärit
nautakarjankasvattaja-vegetariaanit
nihilistiset loogikot
epäsosiaaliset yhteiskuntatieteilijät
viinaanmenevät tulevat raittiustyöntekijät...
Mitä kaikkea tämä maailma ulostaakaan itsestään...
4.9.81
Syksy jo saa. [Harmaa on maa...]
satanut ties kuinka monta viikkoa, kuukautta.
Vesi nousee läpi kellarin sementtilattian,
jonne sammakko on hypännyt avatusta ikkunasta.
Se asuu kaivossa.
Koivu karkottaa kellastuneet lehtensä - pois pois.
Marjat kypsyvät - kukin vuorollaan.
Ei näy puolukkaa ei mustikkaa.
Vain sieniä metsät täynnä.
Teeret kukertavat puiden latvuksissa,
pääskyset parveutuvat
rastaat työntyvät pihamaiden pihlajapuihin.
Perunanvarret on niitetty,
kasvimaan sokeriherneet syöty - ja salaatit.
Tillit pakastettu.
Parsakaalit, porkkanat, nauriit ja sipulit
odottamassa vielä vuoroaan.
Saunaniemen männyntaimisto harvennettu ja karsittu.
Metsämiehet ovat jo jättäneet sorsat rauhaan
naakiessaan metsän eläviä.
Kala ei syö. Muikku ei nouse tyynellä.
Ilona käy koulua ja Elina kerhossa.
Saunaremontissa meni melkein kaksi viikkoa:
laastin tekoa, panelointia, imurointia,
betonimaalausta, tapettien kiinnittämistä,
ruosteisten naulojen ja lahojen lautojen poistamista,
vanhojen maalien raapimista puupenkistä,
hiomista, sahaamista, mittaamista, höyläämistä,
kaappien ja hyllyjen tekoa,
roskien keräämistä.
Kellarin portaat on puoleksi maalattu -
ei puoleenväliin vaan vasemmasta reunasta.
Kaivosta juoksee puro likaviemäriverkostoon.
Yrittävät korjata viljaa...
ei tule mitään.
Ei edes yhtä pakkasyötä.
Minä odotan syysrundin alkua.
18.9.81
- On pakko kirjoitaa: "Jotain".
Kynä ei sauhua.
Ei ole kiire.
Raukea on käsi.
Siispä se saattaa päättyä tähän.
Mutta ei vielä.
On vielä aikaa harkita:
Miten ottaisin pitkittäisleikkauksesta poikittaisleikkauksen?
Tai päinvastoin.
Minulla on jotenkin sellainen tunne,
että se ei pääty siihen.
Vaan ajatukset luovivat ohi karikkojen, kivien
väistävät ohitse lipuvia sakseja
saksaten ristiin rastiin
niin kuin ajatukset konsanaan;
harhaillen selvillä vesillä,
luotoja luodaten luoteistuulessa
luovien kohti itäistä Saksanmaata
niin kauan kuin auringonnousu näyttää tien.
Hiljaa luon katseeni kahlittuun reittiin;
luo murheiden, luo surujen,
joita ei vielä ole luotu umpeen.
Ovat vain ummehtuneina, umpimielisinä
umpisukkelossa ummikkoina -
pystymättä kommunikoimaan
vaikka puhuukin ummet ja lammet
antaen sanaisen umppunsa aueta
päivänsäteiden kosketeltaviksi.
Oum, aum , um, om...
Ummikkona on hyvä elää -
uunimikkona
Pakkasella
Teltassa.
Olisinpa kamina...
3.10.81 Tukholma, hotelli Gustav Vasa.
Seurasin syytä yhä syvemmälle
menneisyyden kätköpaikoille.
Seurauksena oli,
että unohdin seurauksen.
Vasta alkulähteille päästyäni
hätkähdin lopputuloksesta:
SEURAUS OLI JOHTANUT SYYN ETSINTÄÄN:
SEURAUS JOHTI SYYHYN
JA SYYSTÄ TULI SEURAUS.
Siitä lähtien ihminen osasi vaikuttaa
syyn esiintymiseen tulevaisuudessa;
saattoi jopa estää syyn toistumisen tulevaisuudessa - tai -
saattoi ehkä toisaalta edistää
samanlaisten syiden esiintymistä myöhemmin.
Seurauksena oli siis syiden lisääntyminen tai harveneminen.
Tällä tavoin syy ja seuraus sulivat yhdeksi,
solmivat ikuisen avioliiton
ja saivat yhteisen nimenkin:
TAPAHTUMA.
Ja tapahtui niinä päivinä,
että Herra huudettiin syvyyksistä esiin
panemaan maailma verolle.
Suomessa se tapahtui tuhat vuotta sen jälkeen -
pokkana, muina miehinä -
ei Augustinuksen vaan Paavin toimesta.
Kylkiäisenä levitettiin kertomus Jeesuksesta,
jota ei ehkä olisi ollut,
ellei maailmaa olisi pantu verolle,
jolloin tätä koko juttua ei olisi tarvinnut kirjoittaa,
koska se ei olisi vastannut todellisuutta.
Kuka panee maailman verolle seuraavan kerran?
Jonkun pitäisi se tehdä,
jotta löytyisi syy sille.
Syy ei ole absoluuttinen abstraktio.
Sitä ei voida tutkia
ilman seurauksen esiintymistä,
vaikka se potentiaalisena olisikin olemassa.
Sen sijaan meidän maailmankuvamme
on perustunut käsitteelle
"seurauksista, joilla ei ole syytä".
Sillä tuossa tilanteessa esiintyvää syytä
kuvataan tyhjällä abstraktiolla,
termillä "VAPAA TAHTO".
Syytä sille, miksi näin tehdään,
ei vielä tunneta.
En kuitenkaan usko,
että sitä olisi tehty vapaasta tahdosta.
8.10.81 Kööpenhamina.
Viime yönä myrskyssä -
matkalla Lundista Kööpenhaminaan.
Vesi roiskuu autolautan kannelle
Tanskan salmia ylitettäessä.
Korvat soivat Chopinia ja vaihtoehtomusiikkia.
Jokin ohivilahtava herkkä hetki
tähtitaivaan yrittäessä kaareutua musiikin ylle.
Millä tavoin tieto nykyisyydestä
eroaa tulevaisuuteen kohdistuvasta varmuudesta?
Eikö sangen usein se,
mikä on ympärillä nyt,
olekin hämärämpää,
kuin luomisen tulevat tapahtumat?
Mikä on tuo silta yli hämärtyvien,
kokemuksilla rasitettujen vesien,
jotka erottavat eilisen tulevasta?
Miten "lähellä" voi olla "kaukana"?
Miksi "tässä" ei voi olla "nyt"?
Millä tavoin eilinen on huomenna?
Milloin "taas" on "ei enää"?
Minne käy ilman tuulessa tie?
Mistä lähtien alkaa loppu tulla?
Miltä kuulostaa hiljaisuus?
Minkä vuoksi sun kohdata sainkaan?
14.10.81
Musta meri vaalenee
ja minä tunnen palautuvani entiselleni.
Yö kokee loppunsa tulevan
ja päiväeläjät mönkivät vuoteistaan
alkaen muuttaa maailmaa,
maailman alkaessa muuttaa niitä.
Kuinka pitkä?
Mikä?
_____
Intian palmuviidakot,
Kuuban palmulaguunit,
Saksan sairaat männiköt
ja meikäläiset suoraryhtisinä huojuvat hongikot
sekä asennossa seisovat uljaat kuusikot...
Mitä niistä?
23.10.81
Pilvikarja jutaa alppilaaksojen lomassa.
Lumiset niittyaukeat kiipeävät ylös huippuja kohti.
Vaiteliaat vuoret kuin kuvapatsaat.
Auringonkimallus kuusikkojen hämäräpeitteissä,
kullankeltaisten lehtipuiden latvoissa ja rinnepensaikoissa.
Pilveen katoavat pystysuorat kallionkielekkeet,
joiden alla puoliksi sulaneet rinnenurmikot
vuoristojärven pinnan katkomina.
Hakkuuaukeiden viistot suorakaiteet hohtamassa valkeuttaan
ylilentävien helikoptereiden varjojen täplittäminä.
Kirkontorniin huipentuvat alppikyläpyramidit
puoliruskaisen lehvistön ja peltoaukeiden keskellä.
Kuutamojärvi - auringossa kylpien
Lohikäärmerinteen juurella.
Kuin kraaterisavua -
huippuihin ja rinteisiin tiivistyvät cumuluspilvet.
Tuli puuttuu.
Vain olematon tuuli lehtipuuta katsellaan riipien.
Se, joka haluaa tulla suurimmaksi taiteilijaksi
harjoittelee tekniikan ja rakentaa myyntiverkoston.
Joka ei luota absoluuttisiin arvoihin
keskittää huomionsa musiikin ulkopuolelle
ja opettelee ilmaisemaan TUNTEITAAN,
opettelee puhumaan ihmisille sydämestään.
Mutta sitäkin puhetta on harjoiteltava,
jotta oppii siihen.
Opetella lähestymään ihmistä:
Niin kuin laaksossa lepäävä autere
hyväilee uinuvaa kaupunkia,
laskeutuu pehmeästi alppijokien ylle,
viivähtää talonkattojen liepeillä
häipyen pois pimeän saapuessa
sinne, mistä ei ole tullut.
Vuorissa on aina jotain pelottavaa:
Ne ovat suuria mutta eivät puhu.
Vaiteliaina vain täyttävät koko näkökentän
pakottaen kulkijan mykistyneeseen tuijotukseen.
Ne eivät ole ampiainen,
joka elokuun helteessä pörrää korvan juuressa.
_____
Jälleen tasaista Etelä-Saksan peltomaisemaa.
Alpit takanapäin syöksylaskurinteineen,
hiihtohisseineen pilvenretaleiden lomassa.
Ei näy enää kylttiä "SCHI-HOSP"
mutkittelevan vuorenrinnetien betonireunusten takana,
ei syvyyksien pimeydestä hohtavia
- eristäytyneiden laaksokylien - mainosvaloja yön kyljessä
lumisten liukuhihnateiden risteyksissä.
ei enää mutkien merkkejä,
ei mäen kaltevuusprosenttia osoittavia kylttejä
eikä liukkaan rinteen varoituksia
uuden lumen alle hautautuneina - tai putoavien kivien.
Ei enää juovuttavan rommin esille houkuttelemia
filosofisia örinöitä pimeän auton takapenkillä,
tupakansavun täyttämässä alppi-ilmassa.
Ei majatalojen ylitsevuotavankohteliaita emäntiä
Mozartinkuula -suklaapaloineen,
ei vatsavaivaisia oksennuksia öisen hotellin kaakeloidussa WC:ssä,
ei pimeydessä natisevia puulattioita,
öljyvärein maalattuja alppijärvimaisemia,
eikä ikkunaan liimautuvia lumihiutaleita.
Vain saksalaisen autobaanan kaksisuuntainen imu,
Sakke sideharso silmillä nokkaunia vetämässä
perä tuolin olemattomiin pehmuksiin uppoutuen.
Reima keulilla vuorotellen tomeranunisena tai unisentomerana,
Ulrich Ulmiin porukkaa kiirehtien,
Mehmed hiljaisena miettimässä
mihin kaksoisolento Jan on kadonnut.
Pekka parantelemassa vatsatautiaan ja päänsärkyään
ja Tom ottamassa selkoa Castanedan variksenhahmosta.
Millaista oli nähdä alpit
ja syntyä uudelleen?
24.10.81 Matkalla Ulmista Osnabrückiin.
Ohi tammimetsiköiden,
läpi pyökkiviidakoiden
vuorten ali tunneleita pitkin,
satametrisiä siltoja myöten,
yli pohjattomien laaksojen,
viinimäkien välistä
linnakylien ja TV-tornien viitoittamaa reittiä seuraten,
kukkuloiden vehmaita kylkiä kierrellen.
Taivaanrannalla teollisuuskaupunkien ohikiitävät silhuetit
kuin sumuisina, autereisina tauluina,
pystyyn kohotettuina kulisseina
ruskaisten lehtimetsiköiden lomassa.
Pohjoiseen käy kulku
sineen häipyvää autobaanaa pitkin.
Jos ei olisi ilta,
nousisi aamurusko idästä Saksan taivaalle
pinnertäen sumun läpi punaisena - ylös.
29.10.81 Tukholma.
Kierros kierrokselta sipuli aukeaa.
Matkata yöllä Vätternin itäistä rantaa,
nähdä veden yli loistavat
katuvalojen kiemurtelevat jonot
tai iltapäivän autereessa katsella autolautalta
Tanskan salmissa esiin kohoavia saarekkeita,
miettiä, kuinka pitkä matka on tästä tuonne
ja ihmetellä, miksi TÄMÄ-sana seuraa
varjon lailla aina messissä mukana,
olipa paikka mikä tahansa.
Pohdiskella miksi TUO on aina kaukana
eikä koskaan siellä missä itse olen.
Kun on niin paljon muita paikkoja,
jotka aina jäävät jälkeen
tai ovat vielä tulematta kohdalle,
jotka eivät koskaan ole tässä tai tuolla,
vaan SIELLÄ -
paitsi kartalta katsottuna.
Onko niin,
että esine on minulle JOKO olemassa TAI ei (ole)?
[Onko niin, että] jos on kaksi ihmistä,
jotka kokevat täysin eri tavoin,
niin esine SEKÄ on että EI ole.
Mutta jos ei ole ketään joka kokee,
niin esine EI ole,
mutta ei myöskään OLE OLEMATTA???
Millaista olisi buddhalaisittain ajateltuna
KOLMEN tarkkailijan logiikka?
Tai se logiikka mikä syntyy,
kun esine ITSE tarkkailee olemistaan
tarinan kolmantena osapuolena?
Olisiko niin,
että esine sekä on että ei ole -
MUTTA KUITENKIN ON!
Tai: se ei ole eikä ole olematta,
mutta sittenkään ei ole kumpaakaan -
jos ei tiedosta itseään,
eivätkä toiset sitä huomaa...
On parasta unohtaa vanha logiikka,
kun kaikki edessäpäin
näyttää yhdeltä ja samalta tieltä.
Pelkkää tietä silmissä näkyvä huone
näkymättömine matkalaukkuineen, vaatekaappeineen,
ripustimineen, sänkyineen, tuhkakuppeineen,
seinätapetteineen, pyyhkeineen, peileineen,
pesualtaineen, saippuoineen,
lattialla lojuvine kenkineen,
pöytälamppuineen, ikkunaverhoineen,
lattiamattoineen, nojatuoleineen,
roskakoreineen ja hammastahnoineen.
Jollekin toiselle toisessa hotellissa
nämä samat seikat voivat olla
pelkkää seinää, estettä, uhkaa.
Ei minulle,
sillä minä näen läpi kaiken
KAIKEN.
Jos vain jaksan olla
kiinnittämättä siihen liikaa huomiota.
Niin kuin vaikea filosofiankirja
on vain meditointiväline,
mantra, matka mystiseen.
Ja päätän:
MITÄ ENEMMÄN JOTAIN ON,
SITÄ VÄHEMMÄN SITÄ ON.
MUTTA MITÄ VÄHEMMÄN JOTAIN ON,
SITÄ ENEMMÄN SITÄ ON - jossain muualla - mielessä.
Kaikkea on aina jossain,
eikä mistään puutu mitään,
samalla kun täysi on täynnä tyhjää,
eikä mikään tule ilmi -
tai sitten tulee -
niin kuin tyhjä voi tulla vastaan
hämärällä kujalla kuin umpimuuri.
Eikä silloin ole kysymys
venäläisestä sukellusveneestä
Ruotsin rannikkovesillä
sotilasalueella, rantaan eksyneenä,
kapteeni hyttiinsä lukittuna,
politrukki vastuun raskasta taakkaa kantaen.
[Jatkuu osassa XV: 2.11.81]