Runot XV 1981-23.02.1982

2.11.81

Takaisin pois...

Pitkä tie ihmisen luokse.

"Enää kolme yötä ja sitten takaisin omaan vuoteeseen",

sanoo Vardim Ustad Khan [Pekka].

 

Pitkä matka luoksesi -

niin monia teitä,

jotka risteilevät erämaan laidasta laitaan.

Mistä löytyy tie, joka vie kaiken alkuun?

 

Pitäisi päästä takaisin pois,

kääntää ajan ratas,

palauttaa virtaava vesi alkulähteilleen,

naulata sade kiinni

taivaan harmaaseen pilvikanteen,

pysäyttää maailma

henkistä poikkileikkausta varten,

nähdä se,

mikä muutoin virtaa ohi

kenenkään sitä huomaamatta.

 

Pois pois... Takaisin kirkkauteen

näistä sameiden vesien kuplivista boreiluista,

sameiden savuisten valokiilojen peittämien näyttämöiden

savuisista likaisista takahuoneista,

tosikkoleikkien valloittamilta elämän areenoilta.

 

Takaisin pois

tyhjää pälpättävien onttojen katujen varsilta,

näyteikkunoiden ontosta loistosta,

missä rehellisyyttä pidetään näyttelemisenä

ja vaikenemista sotahuutona,

jossa tehdään pilkkaa ihmisen tietämättömyydellä,

jossa vain se mikä nähdään

on totta.

 

Ja kuitenkin -

kaikki etsivät oikeata polkua

kenenkään uskaltamatta kertoa kanssa-aaveilleen

missä merkeissä on liikkeellä.

Sitten kun jotain oikeaa on löytyvinään

puhkeaa joku riemuhuutoon,

mikä varmistaa lopullisesti sen,

ettei kukaan enää usko häneen.

 

Se mikä näkyy,

on tie täynnä tyhjää.

Tyhjää ojat sen vieruksilla,

olemattomia penkereitä sen molemmilla puolilla,

tiheä kuusikko sen keskiviivana

taimet asvaltista esiin pursuen.

Entisten siltojen kohdalla patojärvi

pystyyn lahoavine puunrunkoineen.

 

Pois pois, takaisin pois...

Niin vaikeaa ontua mutkittelevia oikopolkuja,

kun ei tiedä, onko tulossa vai menossa -

kuitenkin tietäen,

että ratkaisu lähenee vääjäämättömästi.

 

Se on edessä.

Se on takana, sivuilla, yllä ja alla.

Se vain odottaa,

että mikä on pysynyt samana - muuttuu,

kun hetki on tullut.

 

Ja hetkiä ei voi välttää.

Ne seuraavat toinen toistaan

yllättävällä varmuudella -

niin kuin olisivat löytäneet oikean tien

takaisin pois.

 

4.11.81 klo 05.55 - Upsalasta lähdettäessä.

Vaahtopäät tuhatta terästä vastaan.

Hitaasti aukeaa näkymätön verho -

sumuverho, sadeverho, hämärän verho...

Opitun verhoon kietoutuneena

olen ikään kuin matkalla.

Mutta se, mitä minussa tapahtuu,

on jossain muualla.

 

Jossain muualla minussa

asioitten paljous kuohuu,

hajaantuu ja järjestäytyy uudelleen.

Jossain siellä,

missä osa minua vaanii jatkuvasti

sanellen tätä minälleni

tässä laivapöydän ja elefanttioluen ääressä -

mitä minun pitää tähän kirjoittaa.

 

Ensimmäisen kerran elämässäni

minusta tuntuu,

että vain osa itseäni istuu tässä

sanellen käskevästi kynälleni

näitä mustia rivejä

päättäneenä, tahtoen vakavasti kirjoittaa nämä rivit,

jotka hyvin helposti

olisivat saattaneet jäädä kirjoittamatta.

 

Jos olen jossain muualla,

niin mikä voima on se,

joka saa kynän käymään

tässä määrätyssä paikassa?

 

Onko niin,

että kaikki maailman tapahtumat -

jotka ovat sattuneet kohdalleni -

ovatkin itse asiassa tehneet jotain ITSELLEEN?

 

Onko niin,

että luullessaan kohdanneensa minut -

onkin käynyt, että MINÄ OLEN KOHDANNUT NE,

että minä olen painanut leimani niihin

niin vahvasti,

että kaikki tapahtuma-jälkeläiseni muistavat minut

kuin oman isänsä

ja että minä - tätä kirjoittaessani -

vain annan kaiken menneen

rakentua uudestaan kokoon

uusien olosuhteiden edessä.

 

Olenko vain KOHDE itselleni -

sille itselleni,

joka on kaikkialla siellä,

missä joskus aikaisemmin olen ollut

tai jossa tulen ehkä olemaan -

mutta joka jotenkin kummallisesti

projisoituu tämän puupöydän ääreen...

 

11.11.81        

Miksei kukaan kertonut,

että se johtui siitä?

Se johtuu siitä,

ettei kukaan kertonut kenellekään sitä ennen,

mitä sen jälkeen pitäisi kertoa ja kenelle.

Siitä syystä en osaa kertoa

siitä... syystä...

Niin vaikeaa on laskeutua vuorelle laaksosta.

Mutta ei kuitenkaan aivan mahdotonta.

Nykyhetki;

niin kuin tulevaisuus

astuisi ovesta sisälle tupaan

vaihtaisi vaatteita -

hetken talonväen kanssa keskusteltuaan

ja menisi keittiön takaovesta ulos

syötyään ja kerrottuaan kuulumiset.

 

Eikä mikään ole

sen jälkeen samaa kuin ennen.

Uusi vieras luulee tulevansa samaan tupaan

kuin mihin edellinen sanoi poikkeavansa.

Ja kuitenkin -

hänelle se on samanlainen uusi tupa

kuin kaikki muutkin uudet tuvat ovat.

Eikä vieraillakaan ole muuta yhteistä kuin se,

että joka kerta he ovat uusia vieraita,

jotka kylläkin joskus osoittautuvat tutuiksi.

 

Niin tuttua tämä vieraus,

jos on tottunut vieraantumaan tutusta -

niin kuin minäkin -

vieraantumassa omasta ruumiistani,

joka on ollut niin läheinen,

ja kuitenkin - tutkimaton.

Ikään kuin se jo rakentuessaan - vain itse -

olisi tiennyt tulevan vieraantumisensa

saaden minut aavistelemaan,

että - joskus vielä - tulee tapahtumaan

jotain ennalta-aavistamatonta.

 

19.11.81  Lahdessa, matkalla Helsinkiin.
Menneen tapahtumat

jäätyneinä kiinni muistojeni ikkunaruutuihin.

Ja hetki hetkeltä tulee uusia,

paikoilleen jähmettyneitä patsaita esiin

mäen kumpareen takaa

marraskuun lumista taivasta vasten.

Mitä enemmän aikaa on kulunut,

sitä enemmän jäljiksi kivettyvät tapahtumat.

Joskus ne kuitenkin heräävät eloon

ja kiertävät - vilkkaasti räpiköiden -

suojatietä pitkin sinne,

minne olen menossa.

 

5.12.81  -  lauantaiaamuna klo 01.25.

Pitäisi päästä puhumaan rehellisesti

sen sijaan että kelaan näitä fraaseja.

Puhuu puuta heinää

jättäen sanomatta niin paljon.

Kättelee,

jotta joku luulisi kättelevänsä jotain toista.

Soittaa,

jotta joku uskoisi kuulevansa juuri sen,

mitä tulee ulos - eikä mitään muuta.

Puhuu,

jotta joku uskoisi kuulleensa juuri sen,

mitä sanat kertovat -

eikä mitään sen lisäksi.

 

Hävettää tämä teatteri,

jonne ei makseta pääsymaksua,

vaan jonne joko mennään

tai josta jäädään pois.

 

Ovatko onnellisia ne,

jotka eivät pääse sisään?

Mikäli se vaivaamaan heitä,

ovat he ikuiseen ajatteluun tuomittuja.

He tulevat elämään poisjääneiden joukossa.         

Sen pituinen se.

 

Kuolema ei kanna kaunaa,

koska elämä jatkuu.

Eikä mitään tapahdu salaa.

Mitään ei jää muistiinmerkitsemättä.

 

Tämän kirjan sivut kertovat ei-mitään siitä,

mikä täyttää paljoudellaan koko maailmankaikkeuden.

Yksikään salattu ajatus

ei huku eikä jää salaiseksi.

Sillä kaikki on tallennettu -

Pyhän Isän nauhalle,

kaikki on arkistoitu Elämän Kirjaan.

 

Eikä mitään multa puutu,

kunhan vain joku paimentaa (karjan).  

 

8.12.81  Jälleen kotona Keiteleellä.
Öinen ajo halki talvisen Savonmaan

pitkin aurattuja talviteitä

täynnä penkoilta pudonneita lumijäämöhkäleitä,

risteileviä auranuria,

rikkoutunutta öljysorapinnoitusta,

kimmeltävää pakkasyön huurrelunta

vailla yhtäkään autonpyörien jälkeä,

läpi lumisten kuusikoiden,

ohi kuutamossa hohtavien lumisten peltoaukeiden,

ali hopeanvihreiden lumihuurremänniköiden

ylitsevuotavan sydänmaan rauhan sisällä

tietäen olevansa kotonaan

täällä -

enemmän kuin missään muualla,

täällä,

missä pistävä sydänyön pakkanen

pakottaa suhtautumaan olemassaoloon rauhallisen tyynesti,

täällä,

missä ihminen ei vielä ole luonnon herra,

vaan missä korpi, suo ja pelto

uskaltavat vielä kuiskata kuulumatonta kieltään

yksinäisen tien matkaajalle.

 

Täällä... ympärillä

leijuu lukemattomien näkymättömien asioiden paljous,

(asioiden,) jotka luottavaisina odottavat pienintäkin vihjettä, ajatusta,

joka saattaisi ne yhteyteen korkeampien firmamenttien (?) kanssa.

 

Jokainen asia kaipaa salaisesti omaa Paratiisiaan -

sitä, että joku TÄMÄN ASIAN KAUTTA oivaltaa

kokonaan uuden maailmanjärjestyksen

näkymättömän olemassaolon.

 

Tämä odotus on kärsivällinen.

Sillä asiat eivät kuole

niin kuin ihmisruumis.

Niillä on aikaa odottaa täyttymystään

vaikka tuomiopäivään saakka.

 

Tuo ihmeellinen kommuunio,

kaiken käsittävä yhteys,

kaiken yhteen liittävä ykseys,

joka ottaa hellään hoivaansa

niin hyvän kuin pahankin,

joka pitää sisällään

myös sen kärsimyksen,

joka on käytävä läpi muutosprosessissa,

jossa paha muuttuu hyväksi.

 

Mikä rauha täällä,

missä ei tarvitse puhua pahaa

jostain Saijonmaasta takana päin,

ei tarvitse paneutua

elämän kannalta toisarvoisiin seikkoihin,

missä voi rauhassa miettiä

kokonaisuuden ja osan välistä ikuista ongelmaa;

sitä, miksi pianistille tai kitaristille on yhtä helppoa

ottaa yksi SOINTU kuin yksi ÄÄNI,

kuinka kokonaisuus muuttuu yhdeksi yksiköksi,

sen jälkeen,

kun se kerran on HAHMOTETTU yksiköksi.

 

Ei ole mitään muuta osaa,

ei mitään muuta kokonaisuutta kuin se,

joka HAHMOTTAA ja joka HAHMOTTUU...

 

Niin kuin yliväsyneenä vuoteessa

eteeni hahmottuu lopulta näkyjä;

tuntemattomat ihmiskasvot vilahtelevat  

jatkuvana nauhana         silmieni eteen,

häipyvät yhtä nopeasti,

katsovat minua silmiin

vailla tuntemisen merkkejä.

Ja poistuvat sinne,

mistä eivät ole tulleet,

missä eivät ole

ja minne eivät ole menneet...  

 

Vuodepeiton kuviot

alkavat yhtäkkiä hohtaa valaisevaa merkitystä.

Hiljaiset, sanoinkuvaamattomat näyt

seuraavat toinen toistaan.

Ja minä seuraan mykistyneenä, ilman pelkoa,

kunnioitusta täynnä.

 

Täällä, jonain päivänä

tulen kohtaamaan todellisuuden.

Eikä minulta silloin mitään puutu...

 

Tuntuu oudolta kuunnella

Canto Generalia

lumisen yön keskellä

kello neljä,

iltapäivän hämärässä yksinäisyydessä,

neljänsadan kilometrin päässä sieltä

missä itse olin sitä esittämässä

muutama päivä sitten -

tuhansille ihmisille

satapäisen esiintyjäryhmän ensirivillä

riistäen bouzoukista irti

niin paljon kuin kerkesin -

silmä kovana, parta tutisten

oikea käsi täristen

mieli vakaana.

 

Paljon on opittu viime viikolla.

Jonkin verran ehkä myös itsestäni

ja muista.

Jotkut ystävyyssuhteet vahvistuvat,

jotkut ihmissuhteet

käyvät vuosi vuodelta vieraammiksi.

Milloin lakkaan tuntemasta heitä?  

 

11.12.81        

Kultaisten viljapeltojen leikkuuaika

on kaukana takana päin.

Mustien lintujen valtavat parvet

ovat muuttaneet pois

niin kuin torajyväakanat

näkymättömän myrskynpyörteen puhaltamina

tai nieluunsa imaisemina.

 

Kultaiset auringonsäteet

pilkkovat talvista kidelunta,

kunnes pimeys alkaa punoa juoniaan

kaamoksen hämärtyvässä iltapäivässä.

Shantur soi levyltä. Lapset tulevat kotiin pipot huurteisina.

Vaari pistäytyy kahvilla.

Tablat kuplivat sarjakuvien lailla.

 

Eikä kaikki kuitenkaan

ole siellä aina niin mukavaa.

Joskus itku katkaisee musiikin.

Pahat sanat sinkoilevat edestakaisin

koloonsa käpertyneiden nurkkien välillä.

Ilma samentuu päättöminä risteilevistä,

tupakansavuun sotkeutuvista ajatuksista.

Huomautukset hakkaavat päätään seiniin

tarttuen lepattaviin ikkunaverhoihin,

joiden läpi ei näy ulos.

 

Ruoka ei maistu, kakka on kovalla,

eikä tervehdyksiin vastata.

Kontaktit ovat katkenneet.

 

Ja vie aikaa

ennen kuin näkymätön linjamies on korjannut langat kuntoon.

Ovenraosta tunkeutuu kutsumaton vieras - kylmä.

Eri suuntiin pyrkivät haaveet ja suunnitelmat

kiskovat toinen toisiaan hiuksista.

Käskyt ja kiellot ottavat mittaa toisistaan

kiertelyjen ja kiertämisten avulla.

Poissaolevat tuomitaan läsnä olevien toimesta.

Sanojen haudat raastetaan auki

ja kaivetaan sisälmykset esiin

niiden poveen kätkettyä löyhkää haistellen.

 

Kaikki pakenevat toisiaan,

mutta kukaan ei pääse pois.

Näin jatkuu kehänkierto

painajaismaisten unettomien öitten

ja aamun ensisanojen välillä

turhautuneiden toiveiden

ja täyttyneiden pettymysten

risteyttämässä viidakossa,

missä linnunlaulu olisi pilkkaa

ja sanottu solvaus suloista mannaa,

jolla ruokitaan vihan itävää siementä -

päivästä toiseen vaalien.

 

Ja hyvät taimet leikataan pois.

Mitään sanomatta.

Kaiken ikuisesti muistaen;

kostaen anteeksi antamalla tai anteeksi pyytämällä -

näin näennäisen paremmuutensa paljastaen.

Haarniskoituen ylevyyteen

jalouden monoilla toista päähän potkien

kiittämättömyyden jäätieroilla toista heitellen

sananhirsillä silmät tukkien

kuuroutta sopivasti teeskennellen.

 

Sellaista oli talvinen elämä suomalaismetsissä

merimiehen palattua kotiin jäistä tietä myöten.

Sen pituinen oli tie.

Ja monta oli niitä,

joille oli päättänyt näyttää

kulkevansa sen päästä päähän.

 

Miten osaisin sovittaa askeleeni,

lyhentää niitä sitä mukaa

kun ponnahduslauta lähestyy -

etten astuisi yli?

 

26.12.81. Tapaninpäivä.
Palkkasin itseni

itseni asiakkaaksi,

jonka ehdotuksesta

otin lopputilin...

 

Työntekijä voitti mestarinsa shakissa.

Kumpi heistä johti sillä välin tehdasta,

ja kumpi jäi mestariksi?

 

Pappi erotettiin kirkosta

voidakseen tehdä uskonpuhdistuksen.

Kuka tuli uskoon?

Kirkon avullako?

 

Maalari  maalasi talonsa

seinälle.

Arkkitehti piirsi talonsa kankaalle.

Antoi sille nimeksi "Kangastus".

 

Poika oli selvästikin isänsä lapsi.

Kuka oli äiti?

(Neitsyt Mariako?)

 

Caesar tuli ensi näkemältä voittaakseen.

Ihmiset siristelivät silmiään

toisella puolen jokea,

johon arpa oli heitetty.

Kumpi voitti?

 

Kun sanavarasto oli loppunut

joutui hän säästelemään sanojaan.

Kunnes henkinen nälkä

pakotti hänet (kuitenkin) syömään sanansa.

Vihdoin eräänä päivänä -

puhumatta paras.

 

11.1.82

Sydäntalven pakkasaamu.

Miehenkorkuiset nietokset

kitisevät sinistä jäisyyttään,

kimaltavat helminä

taivaanrannalla viivähtävän punaisen pallon kajastuksessa.

Sininen hämärä ylhäällä ja alhaalla.

Välissä ainoastaan kapean horisontin kellanpunerva juova.

Lintu pujahtaa kuusenlatvojen lomassa.

Koivujen riippuvat oksat heilahtavat

kylmän tuulen henkäyksestä -

asettuakseen jälleen paikoilleen.

 

Jääpuikkoja talon räystäällä

kertomassa huonosta lämmöneristyksestä.

Luminietokset seinää vasten puristuneina,

kylmänä eristeenä.

Jäässä ikkunanpielet.

Jokaisessa ruudussa jäinen U-kirjain.

Ja hiljaisuus.

 

Siniset savuhattarat pystysuoraan kohoavina

naapuritalojen maastoon piiloutuvista savupiipuista.

Musta kynä nojaamassa paperiarkkiin

vinttihuoneen ikkunapöydällä,

kahvikupin, tuhkakupin ja savukeaskin vieressä.

 

Ajatus ei tule sisään eikä lähde ulos.

Niin kuin odottaisin jotain;

Jotain selvyyttä tähän epäselvyyteen,

piikkiä lihaan, syttä saveen,

pakkasen nipistystä - mitä tahansa.

Että taivaat aukenisivat

ja totuus vilauttaisi paljaan hoikan nilkkansa

pilviverhon välistä - tuokionomaisesti -

aavistuksen verran kuiskaten:

Täällä, täällä...

Että oksalla istuvan variksen kieli

ammahtaisi spiraalina ikkunaruutuun

suoltaen sanoja suustaan

yhtenä salamannopeana helähdyksenä,

joka olisi venytettävä ikuisuudeksi,

jotta ymmärtäisin sen,

mikä tähän asti on ollut salattua.

 

Mitä olisi liike ilman muistia?

Vaikea kuvitella sitä tässä liikkumattomuudessa.

Niin vaikea nähdä sisältä ulospursuavaa liikettä,

kun kaikki kuitenkin pysyy samankokoisena -

ikään kuin ympäristö NIELISI kaiken

sitä mukaa kun se tulee -

ettei mikään, mikä jatkuvasti laajenee

suurene koskaan.

Niin kuin suureneminen säteilisi pois

lämmön lailla

muuttaen ympäristönsä olotilaa.

Ja kaikki pysyy samankokoisena -

kuten me sanomme.

 

Jos tulevaisuus on mikromaailmassa,

on kaikki ulospursuava

menneisyyden manifestointia.

Aika ei virtaa ohi;

Se virtaa SISÄLTÄ ULOS.

Ja tulee minun sisääni kokemuksena,

viivähtää ja lähtee taas liikkeelle

kuin mehiläinen

loputtomalla medenkeruumatkallaan

kiikuttaen näkymätöntä hunajaa

tyhjyyden kukkatarhoista

olevaisuuden pohjattomaan kennoon,

joka lakkaa olemasta,

kun valo saapuu.

  

12.1.82         

Eilen varikset lensivät koivikosta

luoteeseen päin - kuusikkoa kohti.

Tänään ne lentävät kuusikosta kaakkoon -

toisiin koivuihin;

jotta kävisi toteen

niin kuin on kirjoitettu:

AIKANSA KUTAKIN.

 

Eikä mikään viittaa lumisissa pihlajissa siihen,

että ne nauraisivat hiutaleenkaan vertaa...

Harakkakin lentää koillisesta lounaaseen

sillä hillittömällä arvokkuudella,

mikä sopii hallinnassa olevalle

pysähtyneelle pakkas-talvipäivälle.

 

Koivun paljaalla oksalla istuva varis

puisteli arvokkaasti päätään.

Mutta harakka - pari metriä sen yläpuolella -

koivun latvassa nyökytteli tyytyväisenä.

Ja lensi pois.

Mihin suuntaan

varis

seurasi perässä?

Kotvanko kuluttua?

––––––

Kastettiinko minut luterilaiseksi

pelkästään sen vuoksi,

että Kustaa Vaasa oli v. 1527

niin paljon velkaa Lyypekin hansakauppiaille,

että hänen piti valtiollistaa katolisen kirkon omaisuus

jollain tekosyyllä -

kuten esim.

USKONPUHDISTUS?

––––––

Mitä ovat lautakunnat, komiteat,

johtokunnat, hallitukset, valtuustot ja eduskunnat?

Ne ovat ulkopuolisia jumalia,

jotka päättävät siitä, mikä on oikein ja parhaaksi.

Ne kylläkin voivat kysyä mielipidettä

osoittaakseen inhimillisyytensä.

Mutta päätöksen jälkeen ei kukaan ole vastuussa.

Sillä esivallan miekkaan on kiinnitetty ilmapallo,

ja se nousee taivaaseen.

Ja valmistusnumero on pyyhitty pois.

 

Kuinka paljon on niitä valamiesistuntoja,

joita ei käydä oikeussaleissa

vaan pehmeäseinäisissä kabineteissa,

hannunvaakunoin koristetuissa klubeissa,

viirein täytetyissä kerhohuoneistoissa

ja toimistojen vihreäverkaisten pöytien

verkkaisissa (verkalleen etenevissä) takahuonekeskusteluissa.

Joissa rikollisia rangaistaan siten,

ettei anneta niille,

mitä niiden kuuluisi saada,

eikä päästetä niitä

minne ne pyrkivät.

 

Ei lainaa, ei luottoa, ei vekseleitä,

ei vakuutuskorvauksia eikä vahingonkorvauksia,

ei arava-asuntoja, ei eläkettä,

ei perintöä, ei lasten tapaamisoikeutta,

ei puhdasta luontoa, ei työtä,

ei työttömyyskorvausta, ei päästötodistusta,

ei rakennustonttia, ei harjoituskämppää,

ei vuokrahuoneistoa, ei armahdusta,

ei yksilönvapautta, ei ihmisoikeutta,

ei mielenterveyttä, ei sairaalapaikkaa,

ei lääkettä, ei vapaa-aikaa, ei palkintoja,

ei vapautusta armeijasta, ei uskonnonvapautta,

ei omantunnonvapautta, ei oikeutta arvostella,

ei oikeutta ylistää, ei rauhaa,

ei edes kuolemaa.

Ei edes kielteistä päätöstä

sitä anottaessa.

Ei.

 

Ainoa mitä annetaan, on PELKO.

Pelko seurauksista,

jos ei ole tyytyväinen päätökseen

vaan valittaa.

Mutta ei anneta ohjeita tuon pelon poistamiseksi.

Se täytyy jokaisen itse keksiä.

Sillä ei pelko poistu -

se vain siirtyy

pelottomaksi tulleesta lautakunnan jäseniin.

Ja se on paha.

 

Se olisi loukkaus

tätä näkymätöntä

mutta tehokasta

kulissientakaista harmaata, nimetöntä

toista oikeuslaitosta kohtaan.

Tämä oikeuslaitos toimii

edellä kuvatulla tavalla aina silloin,

kun sitä ei ole olemassa,

ja kun syytettyä ei ole olemassa.

Sillä eihän ole näkyvää rangaistustakaan

mistään näkyvästä teosta. (näkymättömästä???)

 

On vain niin kuin ei olisi mitään eikä ketään.

Vain syytetty ja hänen nimensä

vailla persoonallisuutta,

jota ei tunneta

ja joka ei tunne valamiehistöä,

ei hiihdä heidän perässään

korkean tason matalaprofiilisilla eräretkillä.

Nimiä mainitsematta

on vain persoona vailla henkilöä,

joka tekee päätökset

lomalta palattuaan.

 

Ja nuo päätökset

ovat epätodellisia abstraktioita,

sillä ne ovat YLEISIÄ SOVELLUTUKSIA silloin,

kun ei tiedetä,

kenestä ja mistä on kysymys,

kun asiaa tuntevat jäävätään pois,

kun ei haluta avata

yksityisen hätähuudon karua virsikirjaa,

kun ei haluta kohdata

yksityisen ihmisen ainutkertaista katsetta,

kun ei ole silmiä, millä nähdä

eikä korvia joilla kuulla.

 

Missä tällaista tapahtuu?

Tämä on todellisuutta demokratiassa,

jota ei ole olemassa.

Jos tämä olisi demokratia,

ei tällaista tapahtuisi.

Jos tämä on todellista,

ei tämä ole demokratia.

 

Tämä kaikki on vain satua,

joka on niin pitkä

ja loppuu pian.

Sillä valtakunnansovittelija on poissa.

 

13.1.82.         

Jos minulla ei olisi muistia,

katsoisin kohti ei-mitään

silmät tapillaan,

monttu auki,

hämmästyksestä säikähtäin.

_____

Pakkanen kovenee.

Jo kuukausi tätä polttavaa kylmyyttä.

U-kirjain ikkunaruudussa on jo jäätynyt umpeen.

Sängyssä oli käännyttävä jalkopää ikkunaan päin

ja pääpuoli jalkopäähän,

koska kylmä veto otti päähän

huolimatta tilkkeiksi työnnetyistä

punaisista alushousujen riekaleista.

 

Saunan ilmanvaihtotorvet on tilkitty

valkeilla laamapaitalumpuilla,

kellarin tuuletusputki pumpulilla ja flanellilla.

Ovenpielet ovat täynnä erilaisia monikerrosteippejä,

nahkasuikaleita, liimapaperia ja puurimoja

sekä tyynyjä, vilttejä ja talviturkkeja.

Lämpöpatterit käyvät kuumina

kuivattaen sääntöjenvastaisia huopatossuja,

karvalakkeja ja villatumppuja.

 

Vain talonväki palelee,

köhii, yskii ja niistää

tunkien töppösiä

kylmiin sinertäviin jalkoihinsa.

Oi tätä pakkastalven riemua...

------

Varis parkaisi kaksi kertaa.

Vilkaisin ikkunasta kuulaalle sinitaivaalle -

ja mitä näinkään:

Huurteisten koivujen yläpuolella,

kuusikon tällä puolen

neljä varista tuli pohjoisesta.

Kaksi niistä teki rohkean, yllättävän syöksyn alaspäin

kohti naapuritalon savupiippua.

Sitten ne jatkoivat taas matkaansa

ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut,

ikään kuin olisivat unohtaneet sen,

mitä jotkut muut olivat äsken teeskennelleet.

 

Mutta minä näin kaiken,

ja muistutan siitä tälle vihkoselleni.

Ja sitä puolestaan... eivät varikset tiedä,

että kerron sen vielä jollekin.

 

14.1.82.         

On nuoska.

Lämpömittari nousi nollaan

ja pikkulinnut sekoilevat puusta puuhun.

Kaikki näyttää painavammalta ja harmaammalta.

Mikään ei liiku.

(Mutta/Paitsi) Mieli liikkuu.

 

Haluaisin vaihtaa

jokaisen savukkeen

porkkanaan ja meditaatioon.

Mutta tuhkakuppi täyttyy kinokseksi.

_____

Äsken kaksi varista -

toinen pohjoiseen, toinen luoteeseen

ja nyt kolmas - idästä tullen,

harmaan kuusen latvaan kätkeytyen.

 

Lumihiutaleet risteilevät ristiin rastiin

päättömän määräämättömästi parveillen

kuin taivaallinen lammaslauma -

väistämättömästi maata kohti päätyen

- lumihankeen -

peittyen pois.

-----

Luen taiteen teoriaa.

Kuka oli se muinainen artisti,

joka loi alussa JA -sanan?

Tuo lyhyt ja ytimekäs taideteos

on myöhempinä aikoina saanut valtavan suosion

niin maan päällä kuin taivaassa.

Sillä sillä on ainutlaatuinen kyky

yhdistää ja erottaa SAMANAIKAISESTI.

jne...

Sitä ei voi kieltää.

_____

Kun katselin ikkunassa kimaltelevaa

jäähileiden abstraktista viidakkoa,

menetin ajantajuni:

 

En enää tiennyt,

miksi ne olivat järjestäytyneet

juuri sillä tavalla,

enkä sitä,

miten ne muuttuisivat sulaessaan.

 

Ne vain olivat siinä,

ja minä tuijotin niitä

mykkänä.

 

14.1.82.         

Tuli nuoskakeli.

Vesi tippuu räystäältä.

Myrskytuuli on silponut koivujen oksia

heitellen ne hujan hajan

pitkin kasaan painuvaa pihamaata.

Varpusten syömien jyvien kuoret

levällään lintulaudan juurella.

Loppuneen salsakasetin jälkeinen hiljaisuus

suhisee äänettömässä huoneessa.

 

Työ kutsuu tekijäänsä.

Kukonaskel mittailee

päivän varovaista venymistä

kuusenlatvasta toiseen siirtyen

päivä yöltä

korkeammalle.

 

17.1.81        

Niin monia mahdollisuuksia

sotkeutua todellisuuden takiaispeltoon

päästyään juuri irti sanojen saniaisviidakosta.

"Hyvät ystävät" voi olla fraasi,

totuus, valhe tai toivotus...

-----

Muistuupa mieleeni - kesken kaiken -

elämäni yksi ensimmäisistä yliluonnollisista kokemuksista:

Se tapahtui noin nelivuotiaana

(Keiteleen) Paavolassa

kevättalvisena pääsiäisaamuna

kun muut vielä nukkuivat.

Talo oli aivan hiljainen.

Hiivin läpi eteisen,

suuren tuvan poikki

kohti pitkää pöytää,

kun talon seinäkello alkoi yhtäkkiä lyödä

kumisevalla äänellä kello kuutta.

 

Vilkaisin hätkähtäen pöydällä olevaa aapistani,

joka jotenkin kummasti oli avautunut.

Riensin sen luo - ja katso:

Aapiskukko kirjan kannessa

oli onnistunut jotenkin munimaan kirjan väliin

kaksi sokeripalaa ja puoliksi murenneen leivoksen.

Sydämeni löi kauan seinäkelloa tiheämmin.

Enkä ensin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään.

Eivät he olisi uskoneet.

 

20.1.82.

Niin paljon oikeita sanoja,

joita pidetään vain vertauksina,

vertauskuvina, allegorioina ja symboleina

huomaamatta miten syvälle ja miten tarkkaan

ne porautuvat asioiden sisimpään,

miten ne raapivat todellisuuden sisuksia.

 

Miten pelottava onkaan askel sisälle päin maailmassa,

jossa ulkonaisesti on enää niin vähän tutkimatonta jäljellä.

Miten vaikeaa yrittää parantaa mielenterveyttä maailmassa,

joka opettaa, että hyväksytyksi tuleminen on samaa

kuin MUIDEN ihmisten kohdistama hyväksyminen sinuun.

 

Miten moni yrittääkään tulla täydelliseksi siinä,

miten hyvin pystyvät omaksumaan muiden ihmisten arvomaailman.

Miten monelle muodostuu kauheimmaksi rangaistukseksi se,

että ei pysty täyttämään MUIDEN asettamia normeja.

Ei saa kiitoksen sanaa keneltäkään,

mutta tulee samalla itse SOKEAKSI muiden epätäydellisyydelle.

Tätä sanotaan TOTAALISEKSI HUONOMMUUDEKSI,

jolle ei löydy enää kilpakumppania -

SIELTÄ PÄÄSTÄ.

 

Ja jos löytyy,

niin löytyy vain kaikkein läheisimmistä:

omista vanhemmista.

Vanhemmista jotka tuon arvomaailman

itse ovat juurruttaneet rakkaaseen lapseensa,

joka yhtenä päivänä huomaa,

että äiti teki PAHAA isälle

tai isä äidille

tai että jompikumpi heistä teki pahaa lapselle.

Ja että tuo paha oli korjaamatonta,

lopullista ja absoluuttista,

jota ei voi millään pyyhkäistä pois

loukatun muistin tuskallisin pistoin tikittävästä laskukoneesta,

joka ei tunne anteeksiantoa.

 

Ei ole enää muistojen helminauhaa.

Se peittyy tuskaisten kokemusten

murskaavien telaketjujen alle.

Sinikelloille kasvaa ohdakevarsi,

pikkulinnuille torahampaat

ja lampaille terävät kynnet.

 

Myötämäet muuttuvat alamäiksi,

maisemat kuilun partaiksi,

ovet teljiksi, veräjät muureiksi,

kosketukset lyönneiksi,

polut labyrinteiksi,

apu ansaanhoukutteluksi,

neuvo yhteyden poikkilyömiseksi,

ystävyys teatterikujeeksi

ja tervehdys luotaan työntämiseksi.

 

Vain yksi näyttää samalta

kuin mitä se on:

täydellinen välinpitämättömyys.

Se on rehellistä

eikä peittele

mitään.

 

Kuinka monelle ihmiselle

olisi parasta terapiaa se,

että heiltä otettaisiin pois kaikki se,

mitä he luulevat omistavansa.

Vasta sitten olisi mahdollisuus

aloittaa alusta

ja kasvaa uudelleen lapseksi.

 

Tiedän, että henkisesti sairaat voidaan parantaa.

Ja se parantaminen aloitetaan

parantamalla YHTEISKUNTA;

riipimällä kaikki terveyden samettiverhot,

arvomaailmojen Potemkinin kulissit

ja absoluuttisen tiedon käärinliinat pois.

 

Jossain vaiheessa

tulee eteen totuuden hetki,

jolloin sairaassa näkyy

ensimmäinen terveyden pilkahdus.

Siitä lähtien alkaa sairaus siirtyä

koko yhteiskunnan kannettavaksi.

 

Sairaudet ovat sairauksiksi hyväksyttyjä

vasta silloin kun ne ovat LAITOSTUNEITA.

Niin kuin taidekin

on vain asiantuntijoiden määrittelemää.

 

Jokainen määräysvallan hyväksikäyttäminen,

jokainen pakote -

on tavallaan sairauden ilmentymä.

Eikä nykyinen yhteiskuntamme tulisi toimeen

ilman näitä sairauksia.

Armopalat ovat sitä varten,

että poikkeus vahvistaisi säännön.

Meidän maailmankuvassamme

säännöt määritellään poikkeusten avulla,

jotta looginen yhdenmukaisuus säilyisi.

 

Ja näin kuuluu hallitsijoiden sana:

"NÄIN ON HYVÄ."

Ihmiset lataamossa taputtavat kohteliaasti

ja paneutuvat unettomaan uneen.

 

30.1.2982        

Kun kaikkeus on hiljaa,

se miettii.

On aikakausia,

jolloin mitään ei näytä tapahtuvan.

Kaikki Suuren Toiminnan palvojat on vaiennettu,

eikä heitä tarvita,

ettei tulisi tehtyä mitään - turhaan.

Kyllä Suuri Olevainen

vielä ehtii hengähtää

ulos.

 

Manito - Suuri Henki,

pyydän sinua:

HUOKAA

edes yhden kerran,

että ikisumu hälvenisi,

että heräisin näkemään valon.

 

Johdata minut

suuren portin syliin,

jotta voisin avata sen

sokeiden nähdä,

etsivien suunnistaa sille tielle,

jolta ei ole paluuta.

 

23.02.1982

Laskiaisena päästetään kissat pihalle,

juodaan olutta pää täyteen,

kustaan lumihankiin eteinen,

lakaistaan lumet tupaan,

syödään verilettuja pakista

ja mykykeittoa.

Lykätään myrkyt mölyisään mahaan.

Kiteen kirkkaassa hahmossa

muistellaan menneitä

ja nähdään tulevaisuuteen

nykyisyydeksi levinneellä matolla

uneksien toukasta joka jäytää puuta

jättäen jäljen jälkeensä

aivot sahapurua pursuen.