Runot XIX 84-10.11.85

29.10.84 klo 13.25 - Amsterdam - Hampuri
Valkeat pilvet, valkea taivas... [> Ks. "1984-88 Amsterdam"]

Pois kuolen minä myös - monille monta kertaa

tarpoen siitä huolimatta

 päämääränäni olevaa määränpäätä kohti

Halkoen elämän ja kuoleman rajamaata

siipikengilläni, sananjaloillani,

variksenvarpaillani, kissankäpälöilläni,

kurjenpolvillani, sulkakorvillani,

kämmekkäkynsilläni, unikkosuullani

ennalta-arvaamattomia kehtolauluja kujerrellen

- selässäni sinistä imettäjää kantaen.

 

Sinisenä hohtavat nimettömät saaret

nimettömien lahtien kaivoissa,

kunnes pohja yhtäkkiä aukenee

ja sata suomalaista liikemiestä

matelee koneen käytävillä.

Alkoholin ytelä tuoksu pölähtää

verhotuista, sameista mattapintakatseista,

jotka tuijottavat omia surisevakennoisia

kultarunkkupäämääriään kohti.

Verhot silmillä, verkot korvilla,

verhot nenällä - katseessa ja kosketuksessa

käy tie kohti unohduksen suljetun suun

mykkää vaakasuoraa viivaa.

 

Vaikea on rakastaa maailmaa

antamatta ainoatakin, viimeistäkin voimaansa

sen ymmärtämiseksi,

mikä näyttää todelliselta.

On se todellista.

Kyllä se on todellista.

kaikki on todellista omalta osaltaan.

Eikä se ole poissa silloin,

kun sen näkee.

 

Kumpi on helpompaa:

Olla uskomatta silmiään, sitä mitä näkee,

vaiko saada silmänsä uskomaan mieltään,

tuota diktaattoria,

joka sanelee yksioikoisesti moniselitteisiä asioita

sokeana kaikelle

ulkopuolisen maailman sisäiselle rakenteelle.

Kumpaa meidän pitäisi uskoa?

 

Pilvien valkea kohina

sekoittuneena ujeltavan suihkumoottorin valkeaan kohinaan.

Valkea savujana, joka sekoittuu vähitellen

valkean pilven ja valkean savujanan

muodostamaan valkeaan kohinaan.

Kohisevat lukkiutuneet korvat

rajoitetuilla osa-alueillaan

aistimassa rajoitetussa määrin

eristäytyviä valkean kohinan supertemppeleitä.

 

Valkean metsän paljous siellä jossain

valkeiden lammaslaumojen ympäröiminä.

Valkeat kuohut kohisemassa

lumisia rantakallioita vasten.

Sinivalkoisen valkeat ja harmaat siivet

sotkeutumassa ympäröivän taivaan hiukkasten

nälkäiseen kiertokulkuun.

Tiedonjanoiset kukkavakoojat

purjehtimassa kaukaisessa horisontissa.

Pyöreät purjeet varustettuina kuvottavilla teksteillä:

Noli me tangere!

 

Lepattavat sanomalehdet

avautumassa mustaan tyhjyyteen.

Mustat aukot,

jotka näyttävät ilmaan nousseilta sanomalehdiltä

äärettömän taivaan kuulaudessa.

 

Harmaat, valkeasti kohisevat hahmot,

joiden varjossa joku on kuollut pois,

vaikkei mikään sitä paljasta.

Sillä hahmo peittää sen,

mikä sen takana on -

pitkälle ja kauas.

 

Ei mikään paljasta sitä mikromaailmaa,

joka aukenee tapahtumarikkaana

rajan takapuolelta.

Ja se varjo on pitkä.

Se suurenee,

mitä kauemmas se ulottuu

peittäen omaan itseensä

yhä useampia varjoja, varjomaailmoja,

varjoja toisista maailmankaikkeuksista.

 

Vain se, mikä on todellista,

pienenee ja kuihtuu pois,

kunnes se muuttuu uudeksi todellisuudeksi,

hohtavaksi vastatodellisuudeksi,

auringoksi, jonka sana leviää sitä kauemmaksi,

mitä kauempana se itse on.

 

Vain jokin pysyy muuttumattomana:

huomion kohde, keskittyminen johonkin,

joka - punaisen langan tavoin -

pysyy muuttumattomana paikasta toiseen,.

Ei pienene, ei suurene,

vain liikkuu...

haistellen ambralta tuoksuvalla nokallaan ilmapiiriä,

toispuolisia olosuhteita,

näkinkenkiä, raja-aitoja.

Nuuhkii pehmeällä kuonollaan

olemattomuuteen aukenevia ikkunanpieliä

kuin sumu, joka käärii näkyvän

johonkin vielä näkyvämpään,

joka häipyy heti, kun sitä koskettaa.

 

Tuo ihmeellinen, kieroon kasvanut, suoristava linssi,

joka tekee suuren pieneksi ja pienen suureksi

yhtäläisellä varmuudella

kuin vapaa muurari,

joka pitkän tauon jälkeen

palaa rakennustyömaalle

ja silmämääräisesti mittaa

kaiken hetkessä tarkasti kohdalleen

ja vihellellen asettaa kaiken paikoilleen

ilman tukea, ilman tukipistettä

ilman pitkällä pihalla.

 

Pitkä on matka kotia kohti

näistä kaukaisista maisemista,

kun on kierrettävä niin kaukaa

niin monet paikat,

ettei putoaisi niiden hiidenkirnuihin,

houkutteleviin pyörteisiin,

jotka vievät mukanaan

vielä kauemmas pois, sinne,

joka vielä kerran on kierrettävä ympäri,

että löytäisi tien takaisin,

takaisin kotiin, sinne,

joka on kiertotien toisessa päässä,

kulkutunnelin takana.

 

Kuinka todellisia ovat nämä kaikkeudet

yhden ihmisen taipaleella?

Ovatko ne vain pieni osa

tätä näkyvää näennäisyyttä?

Vai onko tämä silmiinpistävän tarkka

yksityiskohtien paljous

vain murtunut pala sieltä,

mikä on myös täällä ja muualla,

poissa tai paikalla

läsnäolon ja lähtemisen välisen kuilun

ylittävänä siltana?

Joka päästää läpi vain ne,

jotka astuvat sille tielle.

 

Ei mikään ole silta syntyessään.

Kun se syntyy,

on se vasta itse ylittänyt jonkin toisen

sillan täyttämän kuilun - tuolta tänne -

ja kun se menee pois, se menee pois

johonkin toiseen pakkaan,

johon sen sanotaan saapuvan

jonain toisena hetkenä.

Mutta se on vain niille,

jotka ovat (jo) siellä

sen sijaan.

 

Ja kun minä astun koneesta ulos,

kulkee se Exit -käytävän kautta.

Taas olen siellä,

koska olen poissa jostain.

Van elämän tuoksu jää jäljelle

paljastamaan jotain jostain,

mikä on ja ei.

Ja kuitenkin... 

.....

Ja minulle on annettu välähtävä mahdollisuus

katsoa joskus sen - syvälle asti -

mustien silmien kaivoon.

Ja se kaivo on syvä.

Ja se on syvällä.

Ja sekin on syvällä.

Siellä syvällä se on.

 

- Ja se sama syvyys on minussa - joka kerta,

kun joku arvaa sitä kohti katsoa.

Suoraan silmiin.

Ja sinne voi hukkua. Onnesta.

Kunnes joku toinen kantaa sen pois siitä...

toiseen kaivoon,

joka on vierellä ja katsoo samaan suuntaan.

Ja sanoo: "Lähde!"

 

31.10.84  (Oik. yöllä 29.10.1984)

Kun näin ensilumen

öisten puiden latvuksissa

(nelostien varrella - Jyväskylästä pohjoiseen),

minulta pääsi itku.

Mistähän olin aina tiennyt sen?

 

09.12.84  - Tukholman-matkan jälkeen.

Ihmeitä on kerrakseen

täynnä tämä maa.

Ihmeet ovat niin täynnä maata,

että näyttävät todellisilta.

 

 

1985:      01.01.1985        

Miten kaunis onkaan laulu,

kun se soi hämärästi

hakeutuen itseään kohti

kun jokin asia ja sen varjo keskipäivän lähestyessä

(- tai -yön)

Ja kun oikea hetki lyö

niin se parkaisee.

 

Miten kaunis onkaan hetki

kun laulu hakeutuu sanojensa suojaan

eikä väsy toistamasta itseään.

(Itsestään se silloin laulaa:

Kehdosta hautaan se

keinuen kulkee.)

 

Miten kaunis onkaan sana

kun sävel keinuttaa sitä

aamusta iltaan.

(Pois tyynnyttää vuosi vuodelta

toisensa jälkeen.)

 

Kuinka kaunis onkaan laulun hetki

kun sana hetkellisesti unohtuu

äänen siivelle,

kun ikuisuuden suhina

hetkeksi paljastaa itsensä

ja sitten taas

kääriytyy itsensä ympäri

moninkertaisesti

ja on jälleen hiljaa.

 

Kuinka kaunis onkaan hiljaisuus

pisaroivien sävelten harvassa sateessa,

joka suhisee

kuin koskaan päättymätön,

loppumaton siivenisku

aivan alussa ollessaan,

silloin kun kukaan ei näe sitä.

 

Kuinka kaunista onkaan

kun näkymätön kuuluu,

kun se jokin sulautuu virtaan.

 

10.2.85  (> Ks. myös Amsterdam 28.10.1984, päiväkirja 29.10.85, 1.11.85, 2.1.1986  sekä Karhunpeijaiset
-teksti 1987-88)

Jään ääretön särkyminen

loputtoman sinisen autereen

aukeilla mailla.

Koskaan loppumaton syleily

jatkaa pisaranmuotoista matkaansa

- näkymättömänä silloin,

kun kukaan ei sitä näe

ja näkyvänä silloin,

kun joku näkee sen.

 

Ja kun se siirtyy pois,

näkee joku taas sen,

mitä sen takana on.

 

Ja aina on takana jotain,

jonka takana on vielä jotain muuta.

Ja sen takana on vielä jotain,

jonka takana on taas se, mikä on siinä.
[Ks. Karhunpeijaiset: Karhutaivas]

 

On senkin takana vielä jokin

sinne unohtunut seikka,

joka heittää varjonsa

sinisten tarujen unenomaisille pihoille,

(unenomaisten tarujen sinisille pihoille,)

joilla varjoillakin on omat varjonsa

ja niillä taas omansa;

yhä ohuempi, kerta kerralta...

lopuksi niin ohut, että

jokin huomaamaton seikka

uusien päivien loppumattomassa ketjussa

paistaakin viimein läpi,

ja varjo on muuttunut valoksi.

 

Ja kun valo sitten loputa

muuttuu siniseksi autereeksi,

jonka keskellä yksinäinen jääpala särkyy kilahtaen,

on sormus taottu, kiertynyt umpeen.

Vain timantti hohtaa liiton merkkinä.

 

02.03.85 klo 02.10         [Vrt. > Karhunpeijaiset]

Vein virusen vahmolöilta

tuon kirukin sijaisni...

oppimaisna oksahahan

kaun kääköltä kukesi,

laitapuolin laitasehen

orsimalta oksimohon...

 

ei urohon uutteraksi

Raksu raksulta pakene

peräpuolin pönkelöitse

utuihin ytimehehen...

Sonkapuolin sonkeloitse

vesihin vitoliemärin.

Tuon taialta takaitse

vaspuloine väspämähän

kemmihin sitokiverin

naulapäitse naksahutti

tanu kammesta pakesi.

 

Ei liene meitä luotu

eipä luotu eikä suotu

ison tammen taittajiksi

puun kamalan kaatajiksi.

Sillä nykypäivänä

hakkuuta pidetään

kamalana asiana.

 

Osaisi kovista vonki

Veijonperän nyytäjäksi

Kaukomielen kammojaksi.

 

Kaukomieli???

Mieli on kaukana

itse on tässä.

Miten olisi

henkisen yhdynnän laita?

 

23.03.85                 

Niin kiireinen on kevät

että ei ennätä edes tulla.

Ja jos tulee

niin on jo ohi.

Mennen tullen moikkaa meikäläistä.

...

4.4.85                 

Oli kerran pysäkki,

jossa siintivät saaret ja niemet,

narahti utuiset nuijat

ilman ilman koskematta

kädettömän kääntämättä.

 

Tumma kalpenee

kun kuu käy aukosta sisään.

Ukko aistii unen läsnäolon

ja ylimaallinen katsoo taakseen.

(olkansa yli)

 

Menneen elämän tikapuut palasina

Ei pääse alas se,

joka kääntyy kesken,

eikä se,

joka jatkaa taakseen katsomatta

eikä se, joka hyppää sivulle

eikä se,

joka seisoo paikallaan

ylimaallisen näköalan itseltään peittäen,

eikä se, joka peittää ylimaallisen näköalan

takaa kurkottavilta isättömiltä katseilta.

 

Vain muistin tikaportaat

nuuskimassa menneen elämän paloiteltuja askelmia,

joita ei enää näy.

Vain nousu on jäänyt mieleen.

Mikä on poistunut mielestä silloin,

kun muistaa vain nousun

muttei sitä,

mitä pitkin...

 

Mitä merkitystä on palasilla,

joita ei muista

joita ei ole

joita ei muista olevan

sillä tavalla

että olivatko ne

vaiko eivät.

Ja jos olivat

tai olivat olematta,

niin palasinako vaiko sirpaleina?

 

Jos vain saisi koottua itsensä

niin ehkä alkaisi muistaa.

Mutta kun ei muista, ei tiedä

miten koota itsensä palasista

voidakseen muistella edellisen pelin osasia.

Vai olisiko niin,

että tullessaan kokonaiseksi huomaisikin,

että vain osasena

voi kuulua ketjuun.

 

Ylimaallinen on se ketju

jossa ei ole osasia lainkaan.

Ei se osaisi edes kulkea

Ei se osaisi piirittää eikä sitoa,

sillä ei olisi ketään

joka kuuluisi siihen.

 

Mitä merkitystä on sellaisella ketjulla,

kun ketään ei ole läsnä

- edes kysymässä sen merkitystä?

 

6.-7.4.85                 

Vaikea musiikki ja vaikea maailmankuva

sopivat helposti yhteen.

Helppoa on silloin käskeä niitä

jotka samaistuvat

vaaleanharmaaseen yksinkertaisuuteen.

Jos vain monimutkainen maailmankuva

tuottaa valtaa - tilapäisestikin.

 

Minä olen suuri runo pienessä ihmisessä.

Silloin kun suuri Minä

katsoo pientäkin runoa kohti.

Aina on jotain

joka ei katso sivuun

vaan suoraan kohti

katsoo se.

 

Yksinkertainen musiikki nousee kuolleista

ja antaa elämän hautaan.

Kuolema voitetaan vain kuolemalla.

Vain kuoleminen antaa riittävän vahvuuden

selvitä kuolemasta

selvitetyn elämän jälkeen.

 

Kaikki mitä annoit pois

ja selkäsi taakse - varastoon...

Jää selkäsi taakse varjo,

joka seuraa sinua -

sinistä imettäjää.

 

Kun uskaltaisi uhrata kaikkensa...

Mutta kun ei ole riittävää motiivia

hankkia kaikkea sitä, mitä kaipaa.

Joten ei viitsi antaa kaikkea pois.

 

Katsoo kuitenkin koko ajan ympärilleen

ihmeellisen elämänlangan säihkyviä kirjoja.

Lukee kirjoja ihmeellisistä elämänlangoista,

kehräävistä kissoista

liukkaalla jäällä.

 

Miten oppisin rukoilemaan

ettei kukaan päästäisi minua mistään?

On vaikea rukoilla

ellei ole mitään syytä siihen,

ellei ole mitään toivottavaa

eikä mitään pelättävää.

 

Mitä olisi rukoilla ilman toiveita,

ilman pelkoja?

Voisi vain rukoilla

rukouksen merkityksettömyydestä tietoisena,

tietoisena merkityksettömästä - tottumuksena

tai totuttautua tietoisuuteen,

että puhdas rukous

on vain pelkkää rakkautta,

joka jakaa

eikä pyydä mitään.

 

Rukous muuttuu teoksi.

Rukous muuttuu lauluksi,

joka jakaa, ottaa osaa

ottamatta mitään pois.

 

Pois pyyhkiytyy

pyyntöön ojentuva käsi.

Pois häipyy kullattu kaapu.

Pois pois... pois...

 

Pois sadattuhannet ajat,

jotka kituvat nykyhetkeään

toisiinsa avuttomasti sekaantuneina

tulipunaiseksi ruusuksi

kultaiseksi kaavuksi

valkeaksi viitaksi

ja mustaksi myssyksi

ja valkeaksi

ja vielä valkeammaksi

valkeudeksi.

 

Valkeus tulee aina.

Ei se ole jo tullut.

"Se" on vain osa totuutta.

 

22.05.85                 

Lunta sataa lumeen

Ei liiku tuomen olematon lehti

Ei laula yölintu

mustalta taivaalta valkeaan maahan.

On talvikesä. No see...

 

Sun kaaoksesi kuorestaan

kerran viel puhkeaa.

Ja nousemaan saa lempemme

kuorestaan puhjennut kaaos,

joka soi

kuin primitiivinen musiikki

A

B

ja C

ja se vielä kerran soi. Se.
[*Ks. Karhunpeijaiset: Ja se soi...]

 

On kun se olisi soinut jo pitkään.

Jo kauan on ollut

ikään kun se olisi soinut.

Sen ei vain ole suotu soida ääneen.

 

Kellekkähän se lie ollut kuuluvilla,

kun kaikki on vain

toisen korvan hokemaa

toisen käden tietoa

toissijaista, toispuolista

kuin tuonpuoleisesta saatua

puolinaisesti toistettua

silmäpuolen mielipuolen

äärimmilleen yksinkertaistettua huhuilua

kilpaa huuhkajan kanssa.

 

Savusaunan haju on vanhaa,

jos se säilyy riittävän kauan yksin.

Ja kuitenkaan -

ei mikään ole uutta eikä vanhaa.

Jollakin on vain sielu tai ei ole.

Sielu hohtaa.

Nielu vain ahmii.

 

Nielusta voi saada jotakin

menemällä vain sisälle.

Mistä muuten pääsisi ulos?

Sisällä-olemattomasta voi päästä ulos

vain jotain aivan muuta

joka on osannut mennä

sisällä-olemattomaan sisälle.

Siihen itseensä.

 

Menemällä itseensä

voi puhkaista ulkokuorensa

kuin Jerikon muurin:

sisältä ulos.

 

Siinä sitä on jäkimaailmalla ihmettelemistä,

kun se viimeinkin soi

viestejä sirotellen

kuin säveliä.

 

24.-25.5. Lofootit, Norja
27.5.85         - Lofooteilta palatessa [Octatus-kuoro Pielavedeltä].

Päivänsäde kierii lumisia rinteitä pitkin.

Pitkin päivää ajatussäteet risteilevät

vuonon sinivihreillä aalloilla.

Pihlaja pursuaa värinsä esille

männynkäkkärä kuiskii salaisuuksia

satojen vuosien varrelta.

Rannan kivi on hiljaa

- kerää vain mykkänä tietoa

tuonpuoleisista taajuuksista.

Puronuoma ei kysy keneltäkään tietä keneltäkään.

 

Tunturirinteen tuhansien ksylofonien helinä

sanojen paljous

lahdensuistojen vetisten uomien yllä

katajien piiloutuva katse

merenpohjan vihreä kuulto

meren pilvi,

joka törmää huomaamattaan tunturiseinämään

pehmeästi kuin kesä,

joka kipeää talviseen maisemaan

niin kuin sini yhtyy toiseen sineen

hiljaa ja hyvin.

 

Rinteen viettelevät katseet,

lumet, pilvet ja kaikki utu,

autere viiltävän kirkkauden keskellä.

 

Syvät vedet vuosimiljoonien odotuksessa

vuorten ikivanhat särmät

hioutumassa vuosimiljoonaisista särmistään.

Sillat jotka ulottuvat toisille silloille,

mantereelta toiselle mantereelle

pilvien ja tunturien keskelle kaareutuen.

Välähdykset loputtomasta alkumerestä.

 

Pilvien lomassa vaeltavat tunturit

hitaasti kallistuvat horisontit

näkymättömät vastavirran taimenet

odottamassa kesää, kesäillan kajoa.

 

Voi lintua

jonka osana on matkata monta kertaa

joka kerta, kun on lähtenyt

ja on palaamassa.

Milloin mieli lakkaisi haaveilemasta mieliteoista?

tai lakkaisi palaamasta... takaisin.

 

Pitkä matka on katsoa näkemiseen asti,

nähdä kun huuhkana koskessa äänettömästi olisi

jos voisi siitä erottua

- jos voisin siitä erottua...

 

Kevään lempeät tuulet

oivaltavat näkymättömän saapumisen.

Kosken väsymätön silmänisku

kuin herpautumaton toive jostain

joka tulee varmasti

kuin sanattomien lupausten kevätilta

jolloin kaikkeus alkaa kasvaa.

 

Lumi osaa tiensä,

pois joka kummulta

joka kurusta se kasvaa putoukseksi

kunnes tammukka löytää sen.

 

Voi tätä lumetonta kevätiltaa,

kevätlintua

harvoja käkkärämänniköitä

piekanan huutoa

koivujen herkistyneitä silmuja

taivaan tyyntä harmautta.

 

Elämä on jotain

jota ilman on vaikeaa kiertää sitä sanoilla.

Vaikeaa on tulla ulos

rajoitusten ahtaista ovista

vaikeaa on olla jakamatta elämää kahtia

heti kun se ilmestyy

vaikeaa tehdä vaikeaa olemattomaksi.

Helppo kulkea entisiä latuja

helppo toistaa jo ennen toistettua.

 

Pitäisi osata tehdä vain sitä

mikä on oikein - silloin...

Niin helppoa olla niin yksin.

Kun se muodostuu osaksi

joka kuuluu jollekin - väistämättä.

 

Miten kauniisti irtokivet on siroteltu

tunturin paljaalle pinnalle

tai männikköjen kangasrinteelle.

Yksin ne ovat kukin,

mutta kuitenkin minä puhun niistä yhdessä,

yhtenä sanana,

vaikka puhun yksin.

 

Niin syvällä olen jossain,

että minulle puhutaan paljon ja pitkään.

Ja minä toistelen niitä pinnallisesti

mutta sangen vakavana.

Eivätkä kuulijat naura enää jälkeenpäin.

Eikä se runo lopu tähän

vaikka kirjoitus loppuu.

 

24.6.85        

Olen seisomassa uuden portilla

ja joku sieltä takaa katsoo

entisen elämänsä menneitä polkuja.

Tämä kuuluu sarjaan

"tapaamisia tuonpuoleisessa".

Ja se portti on jo siellä.

Vasta yksi on päässyt läpi,

koska tiesi se[n]

jo tällä puolen seisoessaan.

 

Ja minä astun sen portin läpi.

Pujahtamalla.

Eikä kukaan edes huomaa,

että olen sillä puolen.

Annan sen vain kuiskia

sanoja suuhuni.

Sanoja jotka pureksin nielemättä

tai nielen pureksimatta

tai märehdin.

...

7.7.85                 

Kesä rientää.

Mustat kärpäset ikkunaruutuja kukittamassa.

ja taivas seuraa mukana

minne kuljenkin.

 

Kummallinen tämä yö,

jonka keskellä kaikki näkyy.

Öinen taivas sekoittuu koivun runkoon.

Pilvet kuin oksat,

mieli kuin lehti -

kääntyilee sinne tänne.

Siili vetäytyy nuppuun.

 

Vain kesäyönä voi puhua

vihreän valkeudesta.

Ja puutarhan kukka

on ryöminyt jo ikkunanreunan yli

pystysuoraa yön seinämää pitkin.

 

Pimeässä olisi helpompi kirjoittaa

jos teksti valaisisi itse itsensä.

Musteella kirjoitettu teksti

ei valaise yöllä ketään.

 

Vastakohdat tarvitsevat toisiaan

täsmälleen vain niin kauan,

sen verran

että huomaavat olevansa yhtä.

 

Yhtä asiaa en vain ymmärrä:

Miksi vielä kyselen tätä kaikkea?

 

3.8.1985         - lauantai.

Kun läksin tälle tielle nuorena poikana,

en tiennyt, että minusta kasvaa niin pitkä

kuin se tie,

jonka tähän mennessä olen kulkenut

tähän tullakseni,

missä nyt olen.

 

Missä nyt olen?

Olen siinä,

missä lukemattomat tiet haarautuvat

kuin karhunputken kukinto

kuin pihlajan terttu

kuin voikukan kukka

kuin kastepisara osuessaan veden pintaan

kuin ääniaaltojen värähtelevä näkymätön pallo

taivaallisesta kanteleesta,

kun se alkaa soida

hiljaisuuden saapuessa oman tiensä päähän.

 

On syyskesä

ja kilpaa korpien muurainten kanssa

mieleni kypsyttää omaa marjaansa.

Synnytyksen aika on tullut

pitkän, hartaan odotuksen jälkeen.

 

Pimeässä on kaikki kasvanut.

Pimeys idättää,

kun vain tarpeeksi kauan malttaa pysyä piilossa

ettei synny kesken,

keskeneräisenä, keskentekoisena, vaillinaisena,

jonka ei uskota selviytyvän hengissä.

 

Pitää itää kypsäksi

pimeässä kerätä tietoa

mielen pimeyteen

sopeutua pimeään

luottaa siihen kuin veljeensä

ennen kuin on kypsä

siirtymään toiseen maailmaan

valon lapseksi.

 

Pimeydessä on kuunneltava hiljaa,

jotta osaa parkaista harjoittelematta

silloin kun portit avataan

ja syöksytään suinpäin

ihmettelevän väkijoukon keskelle.

 

On saatava muut vakuuttuneiksi

niin vahvasti,

että heidän on pakko auttaa sen esilletulo,

joka on itänyt pimeydessä.

On saatava heidät olemaan

enää pelkäämättä pimeää,

sillä sieltä aikanaan

tulee uuden maailman valo.

 

Niin kuin aurinkokin on syntynyt pimeydestä

ja loistaa vain siksi,

että olisi vielä varjoisia paikkoja

joita voitaisiin sanoa pimeydeksi.

Ellei mikään loistaisi

ei voitaisi puhua pimeydestäkään.

Ei voitaisi enää löytää paikkaa,

mihin munia omat munansa,

pimeyden lapset.

 

Pimeydessä syntyneen on joskus päästävä valoon.

Muuten se on siinnyt ja syntynyt turhaan.

On päästävä valaisemaan muita

pimeydessä kypsyneillä sanoilla

niin kuin kannel,

joka soi siellä missä on mustaa

mutta päästää sen aukosta ulos

kätilön sormien osuessa oikeaan kieleen.

Ja niin ne alkavat puhua toisilleen hiljaa -

sormet ja tyhjyys...

 

Ei elämää oikeastaan ole.

On vain vuorovaikutusta,

joka näyttää niin samanlaiselta

kuin oma elämämme

että voimme yhtä hyvin kutsua sitä vaikkapa elämäksi,

jota aaltoliike tuudittaa kuin omaa lastaan -

pysähdyksestä toiseen keinuttaen.

Ja se on sen osa...

 

Hologrammi on peili,

josta katsoja ei näe itseään,

mutta näkee peilin takana olevan toisen katsojan.

joka näkee vain itsensä

lukemattomista...

.....

Peili tarkkailee meitä.

Se tutkii itseään meidän kauttamme.

Sillä on se tarve.

Sillä muuten -

kukaan ei sanoisi sitä 'peiliksi'.

 

Musiikki on tekijänsä rakentama peili.

Ja säveltäjä on sen peilin takana vakoilemassa,

kun me katselemme itseämme peilistä.

Näin me kaikki opimme vähitellen jotain;

sinä ja minä

ja peli.

 

13.09.1985 Perjantai - itse asiassa lauantai-aamu klo 01.10.

Monta matkaa on tullut tehtyä.

Monta matkaa on vielä edessä.

Vielä edempänä odottaa vielä useampi matka -

sellainen, josta en vielä ole edes uneksinutkaan.

 

Tiedän vain, että kerromme toisillemme

omista matkoistamme,

matkoista joita itse asiassa emme ole tehneet.

Me vain puhumme... me vain puhumme

välittämättä siitä,

onko tuo puhe tarpeellista.

Ei pitäisi puhua. Pitäisi tehdä,

jos tekeminen on mahdollista.

En tiedä. En minä tiedä. En minä osaa.

Osaan vain sanoa sen,

mitä monet eivät osaa.

Mutta ei se merkitse,

että osaisin kaiken. 

 

Minä osaan sanoa: en osaa.

Enkä tiedä,

paistaako silmistäni vihreys.

Enkä tiedä, osaanko rakastaa.

Useimmiten en...

sillä rakastan vain maailman rakastamista.

En osaa rakastaa ketään,

koska rakastan kaikkia ja kaikkea.

......

Yö on pitkä ja elämä lyhyt.

Uni on lyhyt

silloin kun sen jättää nauttimatta.

Minä en ole nauttinut unesta aikoihin.

Minä vain elän ja kirjoitan nuotteja.

Uneksin päivästä ja yöstä,

että kirjoittaisin nuotteja ilman,

että minun tarvitsisi kirjoittaa niitä...

 

29.10.85        

Tuijotan, tuijotan jotain

joka vielä on tuntematon minulle,

joka tuijotan sitä siksi.

Eikä tähän hiljaisuuteen

juuri mahdu muuta puhetta.

Eikä Halleyn komeetta vielä näy.

Mutta kuunpimennys näkyy

jonkin puutteena.

 

Jos ydinpommi räjähtäisi maassa

juuri kuunpimennyksen hetkellä,

saattaisi tuo sieni näkyä varjona jopa kuun pinnalla.

Siinä sitä olisi kansoille tuijottamista.

Jos tuo räjähdys sattuisikin kuun pinnalla,

näkyisi se puolestaan meille

auringottomana valona

- joskin vain hetken.

 

Miltähän mahtaisi näyttää,

jos meidän pommimme pilvivarjo

osuisi juuri yksiin

kuun pinnalla välähtävän ilmiön kanssa?

Teoreettisesti tällainen koe

voitaisiin toteuttaa jo nyt

- vielä nyt.

 

Jos koe epäonnistuisi,

voitaisiin ydinkysymys painaa villaisella

ja todeta vain: silmänlumetta!

Uusi luominen voisi alkaa

vapaaehtoisella silmäluomien umpeen muuraamisella.

Silloin ei ainakaan olisi pelkoa nähdä,

miten sadekuuro höristää korviaan

ukkosen jyrähdellessä

taivaan ahdistuneilla sisäpihoilla.

 

(Ks. Karhunpeijaiset -teksti 1987, 28.10.1984, päiväkirja 10.02.85, 29.10.85, sekä 1.11.85, 2.1.1986)

Alussa oli suo vailla mitään.

Edes autius ja tyhjyys eivät löytäneet paikkaa

tullakseen tarkkailtaviksi.

Maailmaa-katsovaa-miestä ei näkynyt missään.

Ei kukaan katsonut ketään silmiin.

Ei kukaan kohdistanut katsettaan.

Ei ollut ketään,

joka olisi katsonut jotain kohti,

sitä silmiin, olemattomiin silmiin,

joita ei ollut.

Ei ollut silmiä, ei katsetta, ei kohdetta,

ei näkyvää eikä näkymätöntä.

Ainoastaan pimeys erottui vielä pimeämmästä.

Ei ollut (edes) lehdettömällä puulla

edes tulevaa, näkymätöntä paikkaansa.

Ei sitä vielä ollut.

Ei ollut ketään - ei puuta, ei mitään,

joka olisi ollut sen paikan tarpeessa.

 

Koska kukaan ei tiennyt,

miksi olisi tulossa.

Kukaan ei tiennyt syytä,

miksi olisi tulossa,

miksi pitäisi tulla.

Ja jos tulisi joksikin, niin miksi.

Ei kukaan tiennyt,

miksi tulla joksikin.

Kuului vain kuiskauksia:

"Miksi tulla... miksi?"

 

Miksi vaivata mieltään

noilla olemattomilla kuiskauksilla

tulemattoman, lehdettömän puun

olemattomalla paikalla

tumman ja vielä tummemman pimeyden välissä -

suolla jonka takana on suo

ja sitten toinen tai kolmas suo

ja sitten musta aapa

ja sitten harmaa rimpi

ja sitten pimeä hete

ja sitten neva

ja sitten... kaukana jossain

kapea, vaaleampi juova

lunta, lumipälveä tai lumista taivasta

tai lumista kajastusta

tai vaaleaa kajoa jostakin

joka ei vielä näe näiden soiden yli

tänne taakse,

missä lehdetön puu

on varannut itselleen hämärän paikan,

joka näkyy heti

kun se alkaa erottua.

 

Milloin se alkaa erottua?

Suoko? Vaiko Maailmaa-katsova-mies?

Ovatko ne sittenkin jo saapuneet?

Miten muuten tämä näkymä

voisi olla selitettävissä?

Ja ennen kaikkea:

Miten muuten tämä näkymä

voisi olla tässä?

Vai onko se todella siinä?

 

Suhahtiko nuolennopea lintu

yli tämän pimeän maiseman?

Mateliko valkeisiin puettu käärme

nopeasti mutta hiljaa

näkökentän laidalta toiselle?

Vilahtiko kenties vielä suurempi musta lintu ohi

olematonta puun varjoa etsien?

Vai oliko lisko,

joka lipui hämärien syvänteiden pohjalla

päinvastaiseen suuntaan - niin,

ettei sitä ikinä voida todistaa?

Oliko niin,

että hämärä vain oli peite,

joka esti näkymän niiltä,

jotka mahdollisesti olivat läsnä,

mutta joka hälveni,

muuttui valoksi kaikille niille,

jotka eivät olleetkaan paikalla

todistamassa tätä näkymää

muuten kuin ajatuksissaan.

 

Oliko tämä näkymä sellainen,

ettei kukaan voi todistaa sitä

omin silmin?

Onko jotain sellaista,

joka on todellista ainoastaan silloin,

kun kukaan ei ole paikalla?

Miten voin todistaa,

että on olemassa pimeä suo,

jossa ei ole ketään läsnä,

joka on vailla koneita,

TV-kameroita, vakoilijoita,

kiertoteitä, kiertokyselyitä,

sähkösilmiä, robotteja?

 

Vain suo yksin sen tietää...

Jos suo suo...

Joskus minusta tuntuu,

että olen ollut siellä läsnä

koko ajan.

 

En minä tiedä,

kuinka tämä päättyy.

Sillä päättymisen jälkeen

on vielä jäljellä "tämä".

Miten minä lopettaisin "tämän"?

Sillä kun olen suorittanut lopettamisen loppuun,

niin voinko sanoa, ettei "tätä" enää ole?

Onko "tällä" yhdeksän henkeä?

 

10.11.85        

Mikä on kaiken takana?

Ehkä sen takana on mikä!

"Mikä" on kuin musta aukko

muutoin täydellisen vastauksen antavassa lauseessa.

Tyhjiö, joka vaatii täyttymisen,

joka täyttyy, kun vastaan oikein.

 

Vai voisiko olla toisenmuotoisia lauseita,

jotka alkavat vastauksella:

se, hän tms.,

mutta joista puuttuu itse tapahtuma.

 

On niin kumma olo,

kun ei oikein tiedä,

mikä on seuraava toimenpide -

kerääminen vai hajottaminen.

 

On kai se hetki elämästä,

jolloin vain odotetaan,

odotetaan,

että ympäristössä jokin liikahtaa,

joku tekee siirron

ja jokin kuin siirtyisi paikasta toiseen

tai toisi palapeliin osasen

jolle ei löydy paikkaa.

 

Jotain kummallista tässä on

Kun vain tietäisi.

Ja niin kauan kuin ei tiedä,

on odotettava.

Miten aika tapetaan pois?