Runot XVII 1983-24.04.1984

6.10.83

Kaikki uuden keksiminen on laukeamista,

luopumista, levolle laskemista

kaiken vanhan karusta painolastista

röyhelöpaketissa.

......

Edessä pimeä koivikko,

tulipunaiset liekehtivät pihlajanmarjat

sysimustan syysillan tihkusateessa

auton valokeilan valottamina.

Todellisuus valottuu osittain,

raottaa yhtä erityispiirrettään -

sitä näkyvää, joka pilkahtaa

kiirehtivän auton valokeilaan

syksyisen sadeillan lehtikullan lomassa.

 

Räystäät, salaojaputket,

saostuskaivojen kannet,

ulko-ovien lämpöeristeet,

makuuhuoneen ikkunatiivisteet,

P-nauhat, Ikopal-sokkelilevyt,

vinttikomeron karhuntaljat,

tuulisuojapaperit, kosteussulut ja saumapeitot

- entisöidyt uutuudet

vanhassa uudisrakennuksessa.

 

E... nyt tämä loppui kesken.

Yritetään uudestaan:

Ei tule mitään,

mikä olisi uutta

vanhassa mielessä.

 

Kaikki on kuin myrskyä tyynen edellä.

Jopa lapsikin osaa tehdä asiat helposti...

ainakin väärinpäin.

 

Miten me oppisimme?

Miten me oppisimme myö?S

tekemään jotain

väärin NISZ…S

 

Teinpä mitä tahansa

kuinka tahansa,

niin aina se olisi oikein tehtyä

jossain muualla.

Jossain aivan varmasti

jotkut opettelevat juuri sitä samaa,

josta itse yritän päästä eroon.

 

Ei ole olemassa kolmen viivan yhdistelmää,

jota jo ei olisi hyödynnetty

johonkin tarkoitukseen -

jos ei muuhun, niin ainakin siihen,

kun näytetään opiksi,

miten ei pitäisi tehdä.

------

Musta sade.

Näin lauloi mulle Musta Saara.

Talo nukkuu.

Työn orjat

näkevät painajaisuniaan

kohonneista hinnoista,

uusista tietokonetarpeistaan

ja siitä pelosta,

että painaa itseään napista niin, että räjähtää

ja nousee ylös

herätyskellon soittoon,

joka kuolinkellolta

kuulostaa

unessa.

 

7.11.83                 

Marraskuun routa-aamu -

ulkorakennuksen räystään harakka

varisten edestakaiset viuhahdukset

katonharjan kurjet (tai kurkihirret)

kuusiin tervautuneet ajatukset

koivujen varpusrypäleet

edestakainen viuhtominen -

näennäisesti, ilman järkeä -

evästen kanto jaloissa ja nokissa

ja oravan kaarnakäpälät,

käpy mahan alla

ensimmäiset lumilaikut routaantuneessa pihamaassa

jäätyneet lauttapeilit hiljaisilla rannoilla

punaiset, liekehtivät pihlajantertut

hiljainen pumpuli tuplaikkunoiden välissä.

 

Mikään ei liiku.

Vain linnut liikkuvat näennäisen edestakaisin

setvimässä eri suuntiin laskeutuvia päämääriään.

Hiljaiset pyykit huojahtelemassa

kuivamisen ja jäätymisen ristiaallokossa.

 

Ikkunasta kurkistava talitintti,

toisesta ikkunasta kurkistava talitintti

sanelemassa mykkää arvoitustaan

saman ja ei-saman välisestä kuilusta.

 

Hiljaa imeytyy vesi roudan alla

kesällä kaivettuun salaojaputkeen.

Syksyn tuuli vaikenee

vinttikomeron karhuntaljan

kaikkialle ulottuvassa pehmeässä syleilyssä.

Märän hiekan purenta kilpistyy

Ikopal-suojalevyn ilmeettömään aaltopintaan

sokkelin juuressa.

 

Räystäs ei tipu enää:

vesi lipuu kuin huomaamaton ajatus

- huomaamattomasti -

muovista kattokourua myöten

toisen seinustan

unohtuneeseen nurkkaan.

 

Kitarakirja on käännetty.

Antautunut takakansi pilkottaa

sähkökirjoituskoneen alta

apua pyytämättä.

Harmaavarpusparvi punoo pyrähdyssilmukkansa

koivun ympärille

salamestarin (?) punoessa juoniaan

lasin takana.

Eikä ääntä kuulu -

paitsi pakastimen kertakäyttöhirnunta

hellakeittiön eteläisessä nurkassa.

Huopakynän katkeileva suhina

- kuin siivenisku, jota ei kuulu,

mutta joka näkyy

tuplalasien takana viuhahtavasta harmaasta siivestä

harmaista siivistä,

jotka näennäisen päämäärättömästi

huojahtelevat lasin takana

ruudusta toiseen.

 

Kellastunut ruoho kuiskii silmille.

Moni muukin asia

näyttää kuuluvan -

ikään kuin kuuluisi minulle.

 

Ja nämä näyt kuuluvat minulle,

joten minulle kuuluu hyvää

tänä marraskuisena routapäivänä,

joka näyttää hiiskuvan hiljaisuutta

kuin koivun harakan pyrstö,

joka tyrkkii tuulta pois lavealta tieltään

nokkiessaan järjestyksessä

- linnun lailla -

näkymättömän logiikan ohjaamana.

 

Ja sähköistetyn seinäkellon aika

kuuluu näyttävän tietä

mittaillen mittaamatonta.

- Edistääköhän se???

 

Olen kuullut, että

Takapajulassa ollaan ajasta jäljessä,

koska kaikki kellot edistävät liikaa.

Eikä edes takataskussa pitäminen auta.

Heidän hankkimansa taskulaskimet

eivät - tuotekehittelystä huolimatta -

ole onnistuneet muuntamaan

rintataskua persetaskuksi.

Viime viikolla

he alkoivat pyytää kivitaskuja riimuverkoilla.

Mitähän sekin meinaa?

 

16.11.83 Sunnuntai.

Joka neljäs on enää paikalla,

kun kolme on otettu pois.

Kolme puuttuvaa puolisävelaskelta

keinuen kahden tuulen välillä.

Hikirauta.

Milloin se pääsee eroon siitä?

 

Lumi tuiskuaa

ja toinen lumi lakaisee pihaa

pyörien - nurkkia etsien.

Kylmä käpertyy nurkkaan.

Rakoileva hikinen ikkunaruutu.

 

Asiat evät etene,

pysyvät vuodesta toiseen paikallaan,

kun kynä käy tyhjää.

Ei tapaa jalka pohjaa.

Ei tartu muta

tyhjää polkeviin varpaisiin.

Ja kuitenkin olisi edettävä

ainakin tästä tähän.

Olisi kirjoitettava kuittaus

avoimeen valtakirjaan

muiden tehdä se,

mitä olen jäänyt odottamaan,

että muut tekisivät,

kun ei itse saa aikaiseksi,

ei saa hyväksyttyä

tätä vuosikausia kestänyttä

paikallaan polkemista.

 

Sama tunne

sama epävarmuus

sama ahdistuneisuus

ilma-ajan loppumisesta.

Hätä tehdä kaikkea

tekosyynä mitääntekemättömyydelle.

 

Ei minulla taida olla osaa eikä arpaa siihen,

että en ymmärrä vielä osaani.

Ajatukset rakentavat kaiken,

mikä on rakennettavissa.

Minuus on aina sivussa.

Minuus on huono osallistuja.

Minuus ei ole minussa.

Se on maja ilman seiniä.

Se on reunaton lampi,

syttymätön tuli, sulkeutunut aukko,

tauoton hiljaisuus, väritön maali,

pyyhkimätön kumi...

 

Käytännön matematiikkaa on se,

että laskutoimituksilla

saadaan noususuhdanteita.

Laskelmallisuus ei ole

nousukkaan vahvimpia puolia.

 

04.12.1983 (etusivu)

Kertovat

minun heränneen

unesta.

Sitä unta

en unohda

ikinä.

 

Heräämiseni

jälkeinen aika

sen sijaan...

ei tahdo jäädä

mieleen.

 

8.12.83        

Lopussa kukaan ei ollut hävittämässä

koskaan syntymätöntä maata eikä taivasta.

Valo ei ollut korkeuden alla.

Eikä ihminen sanonut: Menköön pimeys!

Eikä valkeus tullut

eikä pimeys mennyt

eikä taivas ollut tullut maaksi,

sillä maa kihisi ja kuhisi kaikenlaista.

 

Ketään eikä mitään ei luotu eikä poistettu.

Pienet pisteet

vain alkoivat kehitellä mielessään kaikenlaista.

Näin ollen ei kukaan pitänyt lepopäivää,

vaan puuhasivat alusta loppuun

päästäkseen lopulta alkulähteilleen.

 

Miten alussa oleva sana

voisi olla objektiivinen,

kun joku syö siitä vain kuoren -

hedelmän jäädessä koskemattomaksi?

 

Onko jonkun karmana toimia kuorenpuhkojana

- ymmärtämättä yhtään, mitä tekee,

koska vapautuneet siemenet

lentävät taivaan tuuliin,

sinne mihin voivat juurtua.

 

10.12.1983        

Musiikki vastaa minulle,

vaikka ei tiedä kysymystäni.

Siksi tuo raga -

jota luulen kuuntelevani

ja jonka omaa sanomaa yritän ymmärtää -

on itse kysymys,

jota kukaan ei ole esittänyt,

koska se ei taida tietää kysyvänsä.

Vain minuus kysyy itseltään

ja yrittää vastata.

Tämä arvausleikkikö on

kaikkeuden sydän?

 

Käsissäni on polttava pallo,

jota on pakko pyörittää,

ettei itse palaisi,

ettei polttaisi käsiään

herkissä arkaluontoisissa laskutoimituksissa,

ettei erottaisi sitä,

mikä kuuluu yhteen,

ettei erottaisi

näennäisen yhteenkuuluvuuden

takana olevaa kahtiajakoa,

ettei pystyisi erottamaan

(omaa) erotushaluaan ja erotuskykyään (toisistaan).

 

Olemassaolo on itse kysymys,

joka lähetetään ulos,

[2011: kuin aikuiseksi kasvanut poikanen pesästään!].

Heti, kun on jotain,

joka tajuaa sen kysymykseksi,

aloittaa olemassaolo olemassaolonsa.

Se on olemassa vain

lähettämänsä kysymyksen kautta.

 

Jos vastauksena

olemassaolon kysymykseen

alkaa kuulua etäistä musiikkia,

vanhempaa kuin kysymys,

kuulostaa vastaus mysteeriltä.

Siksi on vastaus oikea...

Se kuvaa kysymystä jopa paremmin,

kuin kysymys itse.

 

On kuin olemassaolo olisikin

musiikin peilikuva, tekototuus,

synteettinen rakennelma,

jolle valo antaa elämän piirteet.

 

Entäpä,

jos olemassaolo ei olekaan itse,

ei edustaisikaan itseään,

vaan olisi se rakennelma,

jolla yritämme tulkita olemassaoloa.

Jospa abstraktiot ovatkin se olemassaolo,

joka on todellista.

Ja kaikki mikä näkyy, on,

onkin vain rakennettua.

 

Kunpa tietäisinkin,

mikä on

sanoilla ilmaistu lause.

 

Jokainen meistä luo omaa,

elämänsä mittaista sävellystä.

Mitä kulloinenkin avaruus kuulee

tuosta loputtomasta ragasta?

Missä nämä kaksi maailmaa

kohtaavat toisensa?

 

Jos olemassaolo on abstraktio,

niin todellista olemassaoloako on

abstraktion tajuaminen,

tajuaminen, joka toistuessaan

muuttuu ei-tajuamiseksi.

 

Miten oppisin unohtamaan sen,

mitä tulen joskus tekemään?

 

Yhteisessä maailmassa tajuamme olevamme

vain sen kautta,

että tiemme eroavat

silloin tällöin

(ja kuitenkin muistamme kaiken).

 

On niin helppoa samastua siihen,

mikä ei koskaan ole osunut kohdalle.

Jos tiemme eivät eroa koskaan,

ei enää ole kysymys kahdesta,

vaan yhdestä (- minusta).

Kauneus on

kohtaamisen ja erkanemisen,

jälleenrakentamisien ja hyvästijättöjen

loputon ketju.

 

Joka kerii lankarullan,

on jo kerennyt keriä sen,

ennen kuin joku toinen näkee.

Siksi tuo vieras sanoo sitä

lankarullaksi, esineeksi.

Sanoo esineeksi sitä,

joka on osa kerijää.

 

Ajan sommelo kuin äänilevy,

johon on taltioitu kaikki se,

mikä kuuluu,

kun kerä kierretään auki.

Vain kutoja voi ymmärtää

kehrääjän sydämen.

Vain kehrääjä voi ymmärtää

kerittyä karitsaa.

Vain karitsa voi ymmärtää ruohoa.

Van ruoho voi ymmärtää ihmistä,

josta se on kasvanut

unohtuneen taistelukentän

tuskaisilla kummuilla -

joita ihminen ymmärtää vasta

kun katsoo muualle, pois.

Ei-mihinkään

vaan kaikkialle.

 

14.12.1983        

Maailma on niin suuri

Lasse Lasse pieni,

että totuuskin joutuu levittäytymään

sekä tänne

että tuonne.

Lähetystyötä tarvitaan aina.

ettei tyhmyys tiivistyisi.

 

18.12.1983         Jouluaatto.

Ei nyt ole mikään jouluaatto.

Muutenpahan vain kirjoitin

niin

se on.

Ei len oli pik ku jou lut.

Tänään on

jou lu aat to.

Eikä ole!

Usko nyt...

Todellisuus heiluu

oikean ja vasemman silmän

vä li mail la.

Ja alkoholi poistuu verestä,

että kihisee.

Minnekä-hän se-hän

on menossa?

Näin aamu tuimaan

iltapäivällä.

 

25.12.1983 Joulupäivä.        

Jouluaamuna pöydän ääressä,

sähkökynttilöiden helteessä

kuunnellen radiosta "hyvää sanomaa",

lukien "Salaista Oppia",

jossa Simonin sanotaan tarkoittavan paholaista,

jonka [Petrus-]kalliolle Jeesus rakensi seurakuntansa.

 

Minäkin asun peruskallion päällä,

olen kiinni materiassa,

vaikka kaiverrankin hiidenkirnuja pirunpeltoon

tepastellessani aamun ja yön välisessä rajamaastossa

sähkökynttilöiden valossa

jouluaamuna.

 

On helpottava tunne,

kun tuntee tiensä käyneen päätökseen

joltain tärkeältä osin.

On tullut aika herättää maailma

katsomaan ja ihmettelemään

syntynyttä vapahtavaa ajatusta

tähtitarhojen loisteessa,

riemulaulujen helistessä korkeuksissa,

Manalan asukkaiden käännellessä kylkiään

painajaisuniensa räjähtelevässä luotisateessa.

 

Millainen painajaisuni on se,

kun nukkuu kevyesti

otettuaan pois maailman synnit -

omille niskoilleen?

Se on kuin kääntäisi

aistiensa karvaturkin nurinpäin,

sisäistäisi kaiken sen,

mitä on kuullut ja kokenut,

tulisi niin painavaksi itse,

että maailma ulkona tuntuisi

mielettömän kevyeltä,

liimaisi tukan parrakseen,

panisi nurin käännetyn kengän päähänsä,

punaiset kilisevät tonttulakit jalkoihinsa

ja pakastuvan talvi-illan hämärässä

kuuntelisi lasten koputuksia,

kunnes hikisenä tulisi ikkunasta

käsillään kävellen sisälle

ottamaan pois kaikki joululahjat

kuusen latvasta.

Tämän jälkeen

- hiljaisuuden vallitessa -

kaikki seisoisivat käsi kädessä

kuusen ympärillä piirissä

ja muu maailma tanssisi ympärillä

iloiten siitä, että

jokin on kuollut pois

ja kuopattu.

 

Olisiko joulusota silloin muuttunut joulurauhaksi?

On jotain nurinkurista siinä, että

ulosottomiehillä on jouluna vapaapäivä...

- juuri silloin, kun lapset riitelevät lahjoistaan...

 

Kun kuulen sanan "aselepo",

tuo se suuhuni leikin maun.

Sillä aselevon aikana kuuluvat

päähuijareiden käskyt:

Asento..., lepo...

ja kohta taas tärkein:

Ei koskaan päätään pensaaseen

vaan...

päin mäntyä.

Vain korpi itkee

ja äidit.

 

Kun ihmiset sotivat maan päällä,

taistelevat järjettömyys ja älyttömyys

keskenään taivaassa.

Kummalle kannattaisi pitää peukkuja pystyssä?

Vaiko alaspäin… (S)

 

30.12.1983        

Orava ajaa takaa varista,

joka ei edes yritä päästä karkuun

niin nopeasti kuin pääsisi.

Fasaanikoiras käyskentelee

kuusen juurella lumihangessa

puistellen päätään

olemassaolon ongelmattomuudelle.

Harakka hätistelee lintulaudalla

talia nakuttelevaa tikkaa.

Punakylkirastas leikkii männynoksilla

lumenpudottamisleikkiä.

Mustat punatulkkumöykyt pihlajan latvuksessa,

varpuset ja talitiaiset odottamassa vuoroaan

kauralyhteeseen.

Vaihtavatkohan linnutkin

uuteen vuoteen?

 

Kaksisuuntainen valonsäde

kuin kohtalon vaaka.

Kuppien etäisyys sekunnissa 600 000 km.

 

1984:

1.1.1984        

Tekisi mieli huutaa

hiljaisuutta katkaisematta.

Jos ei mitään estettä olisi,

tapahtuisi kaikki tässä heti

eikä viidestoista päivä.

Jos silloin on lauantai,

menen nimittäin saunaan.

Eikä kellarissa saa ulvoa

(vaikka sinulla olisi enkelikuoron ääni).

 

Miten mahtuisi olemaan siinä todellisuudessa,

missä kaikki olisi hetkessä käsillä?

Minun olisi jotenkin valikoitava

se informaatio sitä paljoudesta,

joka työntyisi päälle.

Jääkö jäljelle muuta mahdollisuutta,

kuin kokea se

kuin unena...

Ja siinä unessa

voisi tapahtua mitä tahansa.

Kuka suorittaisi valinnan?

 

2.1.1984

Miten höyhenenkevyesti höyhen vaeltaakaan hangen pinnalla.

Miten helppoa onkaan jäljillä levätä lumessa.

Miten vaivattomasti kuorolaulu kuuluukaan levyltä.

Miten mutkattomasti talviset männyt seisovatkaan suorina.

 

Miten ilmavalta näyttääkään

kirkas kevättalven ulkoilma auringossa.

Miten ripeästi rientääkään kynä

kirjoittamattomien lakien ohjaamana.

Miten tuskattomasti läpäiseekään päivänsäde

menninkäisen anovan kämmenen.

 

Miten sujuvasti kaikki luontokappaleet

osaavatkin näytellä kaikki osansa.

Miten kitkattomasti lipeää kieli

sanataiteen kokolattiamatolla

rähmälleen...

 

On niin kiva löhötä,

kun on paljon tekemättömiä töitä.

Odottakoot -

kunhan vain pysyvät hiljaa,

eivätkä kerro kenellekään itsestään

muuten kuin kuullessaan

ylimmän käskynhaltijan edeskäyvän

takalukkoon johtavan käskyn.

 

En oikein tiedä, mitenkä olisin.

Olisinko lintu vai kala,

jing vaiko jang...

Ei pitäisi. PrePostella - ainakaan

turhanpäiväisiä asioita lyhyesti

- päivät pitkät -

kaamoksen keskellä

Periferiassa,

desentralisoiduin katsein.

 

Sillä yömyöhällä

voi aamuvarhainen

päästä yllättämään

ja synnyttää varhaisherännäisyyttä.

Vaikkakin sellaista sattuu

ani harvoin ani varhain.

 

13.01.1984        

Osoittakaa minulle, missä olen väärässä,

kun puhun siitä, mitä pian kirjoitan:

Kirjoitan siitä, miten alkuperäiskulttuurit

- ennen eurooppalaisten tuloa -

elivät omaa elämäänsä,

kärsien nälkää,

pitäen kuitenkin mölyt mahassaan,

koska ei ollut ketään, kelle valittaa

huonosta sadosta, kuivuudesta.

Ja kuitenkin he elivät

sukupolvesta toiseen.

 

Sitten tulivat eurooppalaiset

pyssyineen, lähetyssaarnaajineen,

kuppatauteineen, viskipulloineen

ja toivat heille sivistyksen ilosanoman.

Sivistyksen, joka tuhosi tuon tasapainon

jopa yhden sukupolven aikana.

 

Tänä päivänä me ahkerat

kaikessa helpolla pääsemiseen pyrkivät

sätimme heitä laiskuudesta.

Ja säälimme toisaalta

heidän huonoa elintasoaan,

kuivuutta, epidemioita, alikehittyneisyyttä,

joista kuulemme TV:ssä

uutisissa ja ajankohtaisraporteissa

mukavasti divaanilla lekotellen.

 

Keitä ovat ne, jotka siitä kertovat?

He ovat kehitysmaiden johtajia:

Etonin hienostokorkeakoulujen käyneitä nousukkaita,

jotka saavat useimmin suunvuoron,

koska muut eivät osaa puhua sitä kieltä,

jolla me tulemme toimeen,

jota me ymmärrämme.

 

Asiaa olisi kaikilla.

Kuitenkin vain se puhuu,

joka puhuu niillä opetuksilla,

jota me itse olemme hänelle antaneet.

 

Tuo Etonin käynyt älyniekka

edustaa mielellään sitä kansaa,

josta hän on jo henkisesti erkaantunut.

Enemmän kuin todellinen nälkä

häntä kiinnostaa se,

kuinka monen maan televisioissa

hänen kasvonsa, silmänsä ja murteellinen puhetapansa

iskostuu ihmisten mieliin.

Mitä enemmän tuo katse, tuo puhe

kiinnittyy katsojiin liimapaperin tavoin,

sitä enemmän siitä hyötyy asia.

 

Mikä on tuo asia?

Se koskee edustettua mykkää kansaa,

joka ei osaa puhua,

koska kukaan ei enää ymmärrä sitä kieltä.

Ja kun sitä kieltä ei enää ymmärretä,

ymmärretään sitä henkilöä,

joka puhuu näin ja noin.

Siis aloitamme hänen hyvinvoinnistaan.

 

Auttakaamme häntä taloudellisesti sen verran,

että hän oppii pitämään suunsa kiinni.

Jos hän ei pidä suutaan kiinni - sittenkään -

ei se todista mitään kansan tarpeista.

Se todistaa vain

hänen omista tarpeistaan.

 

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä

noiden Etonin käyneiden oppineiden kanssa?

Meidän pitäisi vain muistaa,

kuinka paljon nälkää tuo kansa kärsi,

ennen kuin eurooppalaiset tulivat

pyssyineen, lähetyssaarnaajineen,

kuppatauteineen ja poliitikkoineen.

 

Meidän pitäisi miettiä,

miten ujutamme kaiken kasaamamme tiedon heille

tahraamatta sitä,

mikä on pyhää.

Antakaamme heidän kuolla rauhassa

tai syntyä uudestaan.

 

Todellisuus on

kahden vajaan yksikön

epätodellista keskinäistä suhdetta

ja näiden suhteiden moninaisuutta.

Todellisuus ei ole sitä,

että omin silmin on nähty, koettu jotain.

 

Todellisuus on vain ymmärrettyä todellisuutta,

sitä, että joku selviytyy todellisuudesta.

Samantekevää, onko kyky selviytyä

opittu kirjoista.

Joku voi sortua todellisuuteen

koettuaan sen kymmeniä kertoja,

jos hän ei ole tajunnut...

Se tajunta voi tulla kirjoista,

ja se tajunta voi jäädä syntymättä,

vaikka koko maailmankaikkeus

olisi "omakohtaisesti koettu".

 

Ei ole eroa siinä,

harjaannutaanko todellisuudessa elämiseen

mielikuvituksen vai todellisuuden avulla.

Kun todellisuutta ei tajuta,

sanomme sitä uneksi.

Ja silloin se räjähtää vasten kasvoja.

Miten meidät opetetaan kestämään

todellisuuden tätä puolta?

 

19.01.1984        

Päivän kääntyessä aamun puoleen

otan kirjani ja kirjoitan.

Kirjoitan yön (yli sen) hiljaisista hetkistä,

jotka antavat niin monelle

- joilla ei ole sitä, mitä päivä tuo -

niin monille muille tullessaan sitä,

mitä yö jättää

niin monelle antamatta.

 

Kirjoitan yön hiljaisista hetkistä,

jotka tuovat tullessaan niin paljon,

mitä päivä ei voi antaa

niille, jotka ovat päivän puolella,

jotka eivät uskalla viettää öitään

yksin.

 

On niin paljon ,

mitä päivä ei voi antaa.

Vielä enemmän on sitä,

mitä yö ei pysty tarjoamaan.

 

Kaikista eniten

on kuitenkin kysymys siitä,

mitä voimme ottaa vastaan

kummaltakin enoltamme,

joilla on jaettavaa ylenpalttisesti

meille kaikille.

 

Minä kirjoitan näistä hetkistä,

jotka eivät tarjoa rahaa,

eivät rakkautta,

eivät kuuluisuutta, mainetta,

eivät, eivät tarjoa

osuutta TV-uutisissa.

 

Tarjoavat vain sitä,

mitä raha ja maine eivät voi antaa.

Tarjoavat hiljaisen hetken yön siimeksessä,

luminietosten hellässä syleilyssä

unohduksen keskellä.

Ja se soi...

Uutisissa?

Ei soi, lehtien palstoilla?

Ei soi sielläkään.

Soi täällä, täällä korvessa,

missä azerbaidzanilainen pianisti*

lyö korvaluureihin elämän maun.

[* Wagif Mustafa-Zade]

 

...kuollut kuin kivi...

jo monta vuotta

ja kuitenkin soi vielä

ja tulee soimaan

- ainakin täällä luminietosten keskellä

yön hiljaisena hetkenä.

Kertoo siitä, mikä elää,

vaikka onkin jo kuollut.

Elää minussa

ja meissä,

jotka olemme yön lapsia,

emmekä piittaa päivän perhosista, pilvistä,

emmekä valokeiloista.

Me jotka piittaamme perhosista silloin,

kun muut eivät ole todistajina.

 

Täällä, täällä nietosten keskellä

on elämä, joka kypsyy.

Kypsyy päivä päivältä,

tunti tunnilta,

sekunti sekunnilta.

Ja jonain päivänä

se tulee esiin

ja kertoo yöstä,

josta kukaan ei tiedä

halaistua sanaakaan.

 

Minä paljastan sen nyt:

Tällä lumen keskellä

ja siellä ja siellä

elää kansa, ihmisiä,

jotka elävät tuhatkertaisesti sen,

mikä on tyhjyyttä niin monelle.

 

Ja kun tyhjyyttä on riittävästi,

alkaa se kukkia:

ensin varovaisesti

kalmankalpean leskenlehden,

sitten oravanmarjan,

sitten sudenmarjan,

sitten karhunmarjan,

sitten sudenkorennon tai saunaeläimen (?),

sitten koiranheisipuun,

sitten orapihlajan,

hirvenkellon, osmankäämin,

kaarlenvaltikan, ukonputken,

kämmekän, käden, jalan, loukun,

putken, tuohen, ritarin,

keisarinliljan, ukonhatun

ja monia muita

vielä paljon suurempia.

Niin suuria, etteivät ne mahdu tähän.

 

Niitä on niin suuria,

etteivät ne näy kuin yöllä,

yössä, jossa luodit soivat vinkuen,

jossa tuuli huminoi langoissa,

jossa aatos viuhuen lentää. *

[*>Sota-ajan iskelmä: Synkkä on yö... luodit vinkuen lentävi vain,
tuuli langoissa soi valittain, tähdet himmeinä siintää...]

 

Jonakin päivänä nukumme pitkään

- me yövalvojat.

Ja silloin saatte pilkahduksen siitä,

mitä yö voi tarjota.

 

Siihen äänettömään tyhjään pöytään

syntyy niin paljon.

Niin paljon, että jonakin päivänä

se unohtuu pöydälle

ja päivän lapset näkevät sen.

 

Ensi kerran elämässään

he huomaavat,

että pöytä voi ollakin tyhjä.

Ja se tuntuu pelottavalta.

Se voi olla pelottava kuolemaan saakka.

 

Ja toiselta puolen katsottuna -

se voi näyttää,

mitä kaikkea runsautta Paratiisi voi tarjota,

jos on onni ottaaksensa.

Kun ja jos on kuulijoita,

antaa esiintyjä yleensä ilmaiskonsertin...

 

16.2.1984        

Näin minulle on kerrottu

tänä iltana.

Päällisin päin näyttää siltä,

että olisin itse keksinyt

ja kirjoittanut tämän kaiken.

Noin vaan...

Kun kerran juolahti mieleen...

Mistähän tuo juolahdus tuli?

Juolahti mieleen kysyä.

Kuka sitten käski kysyä?

Kuka käski kysyä puolestaan

tämän viimeisen kysymyksen?

Kyseleekö todellisuus itse

omaa olemassaoloaan,

miltä näyttää?

Haluaisi ikään kuin katsoa peiliin,

johon katsomalla näkisi kaiken.

 

Hologrammi, jonka pinnan muodostaa

materian ja hengen välinen rajapinta -

tai yhtymäkohta -

miten sen kukin ottaa...

 

Jos kysymyksessä on todellinen hologrammi,

on vastaus helppo arvata.

Jos taas pidämme rajapintaa

erottavana tekijänä,

pysymme erossa toisistamme

- kuva ja minä -

näemme vain kaksiulotteisen peilikuvan

ilman syvyyttä.

 

Onko joku joskus uskaltautunut astua peilimaailmaan

- sisälle asti?

Ja jos on,

niin näkeekö itsensä edelleen tuijottamassa

ylitetyn raja-aidan toiselle puolen

ikään kuin kaihoten,

ikään kuin sekin vielä haluaisi tulla mukaan

peilin takaa aukeavaan uuteen todellisuuteen.

 

Ja jos on näin,

niin eikö voitaisi sanoa:

Joka kerta,

kun näet jonkun katsovan

peiliin kaihoten,

on hän jo siellä sisällä, takana

ja kaipaus hänen kasvoillaan

osoittaa sitä,

että hän on jo siellä,

mitä kaipaa...

omassa itsessään,

joka tuntee olevansa yksi ja sama

vasta silloin,

kun on erillään, kahtena,

miettien samalla,

kumpi puoli on todellisempi:

sekö, missä henki liikkuu

ja joka näyttää olevan ei-missään

ja kuitenkin puhuu,

- antaa vihjeen avata suunsa.

Ja fyysinen minä tottelee

ja puhuessaan luulee

peilikuvan matkivan itseään...

Ketä?

 

5.3.84 Sotkamo, Tulikettu.

Kuusien varjot ilmestyvät keskipäivän hangelle.
On kevättalvi.
Eikä ruohoa näy missään.

 

12.3.84        

Kukka aukeaa

loppupäästä alkupäähän

alkukevään lopputalvena.

Näen sen

sulkemalla silmäni.

 

23.3.84         

Avaan tuntemattoman ovet.

Ja jumalallinen tuuli kuiskaa

olemattoman henkäyksen

kohti tyhjyyttä,

joka ilmoittaa ymmärtäneensä

tuon sanattoman lauseen,

vastaten hiljaisuudella.

 

28.3.84        

Maailmat kohtaavat tietämättäni.

Mikään ei pysy erossa toisestaan.

Onko kausaliteetti pelkästään loogista?

Onko aika vain tasapainotilaa tavoitteleva,

värähtelevä heiluri?

Kuka määrittelee tasapainon, kuka vetovoiman?

Vai ovatko nekin meta-ajan ilmentymiä?

Kuka sen tietää?

Minkä?

 

9.4.84                 

En minä laajentunut,

vaan tietoisuus minussa laajeni.

Se tarkkaili vuosien matkaa Tiibetin halki

kuin pientä nuppineulan päätä,

jossa kuitenkin kaikki oli tallella.

 

Orava puikkelehtii hankiaista pitkin.

Puiden juuret hohtavat keväistä lämpöä.

Lumi sulaa, vaipuu kasaan

kuin tyhjentyvä vesipatja.

 

Minä istun nuhataudissa

yrittäen kirjoittaa jotain suurta

pienellä kynälläni

näillä kissankokoisilla kirjaimilla.

Ehkä olisi syytä odotella

parempia aikoja.

[27.5.2011: jolloin kirjoitus ei ole kortilla.]

.....

Joku laulaa

ja suuri silmä uppoutuu

asioiden ytimiin.

Minuus paljastuu

minän omaksi luomukseksi.

Ja kun kyllästyn itseeni,

menen pois, pois pois ...

 

10.04.84        

Olen aina ollut sitä mieltä,

että aina pitäisi mielen olla hyvä.

Ensin on johdanto,

sitten alkaa musiikin pääteema,

johon kaikki yhtyvät.

Ja rumpali sen kun paiskii

katsellen ympärilleen muina miehinä.

Solisti tuijottaa tiiviisti eteensä

silmä yleisössä kiinni.

joku katselee toisia...

 

23.4.84        

Onko kirja vaihdettava toiseen,

kun se on täytetty?

Teille on näytetty ihmeellisiä tunnustekoja:

Katsokaa, kuinka lumen sulettua

ruoho alkaa kasvaa auki,

kuinka leppä riiputtaa tähkäänsä,

kuinka muuttolintu etsii sopivaa reikää

ahtautuakseen pimeään

tulevan kesäyön kirkkaassa hämyssä.

 

24.04.1984        

Saisinkohan enemmän aikaan,

jos kirjoittaisin harvempaan?

Harvemmin sitä on tullut yritettyä...

 

Onko tasainen liike sitä,

että jokin harventuu tihenevästi

tai tihenee harventuvasti?

Miten on mielen laita,

kun koski kohisee

yhä voimakkaammin yhä harvemmin,

kun sydän pompottaa

yhä useammin yhä harvemmin,

kun yhä useammin

ei jotain enää ole

tai näy lainkaan,

kun se ei ole enää sen pituinen?

 

Voidaanko yleisesti ottaen enää sanoa,

että tämä on tämmöinen

tämän tästä?

 

Tämä ei ole tämä sivu,

sillä tämä on jo toinen sivu.

Jos et usko, niin vilkaise

jotain toista (edellistä) sivua.

Se on siellä.

 

On kevät

ja sanat heittävät kuperkeikkaa.

Huominen on pelkkää piiloleikkiä.

Saankohan minä sen kiinni?

 

[Jatkuu osassa XVIII: 26.04.84]