Runot XVIII -28.10.1984
26.04.84
Onhan noita... noitia...
Onhan niitä... ja noita...
Missähän minä olen ollut
silloin kun en vielä ollut tässä?
Ja jos en olekaan tässä,
niin missä silloin voisin haaveilla
tästä paikasta?
Missä olisin voinut haaveilla
jossain muualla joskus toteutuvasta?
Ja jos se selviäisikin joskus,
niin kuka tietää enää
mistä oli kysymys.
"Olisi aika ryhtyä työhön",
sanoi kirjailija maata mennessään.
[Toisin sanoen:]
"Ei ole kuukauteen syntynyt mitään
itsestään..."
Haluaisin olla
älyvapaa kahlekuningas.
Kuningasten kuninkaana olo
ei maistu kuninkuudelle,
kun aamusta iltaan
saa juodakin vain kuningasvettä.
Kyllä lasi rommia
maistuisi paremmalta.
Jos joku ihmettelee
tätä naiivia älyn leikkiä,
niin kerrottakoon,
että yritän parhaillaan viinan voimalla
unohtaa huonon perhesovun.
Harvoin ystävyyttä koetellaan niin paljon
kuin rehellisessä ja
toista auttamaan pyrkivässä ystävyyssuhteessa.
Jopa vihamiehetkin ovat armeliaampia.
Millainen on oikea teko?
Näyttäkää minulle yksikin,
niin liiskaan sen kuin kärpäsen.
Siinäpä teille miettimistä,
millainen teko se oli.
11.05.84
Jokaisella on Iso Työnsä,
jonka siemen on istutettu silloin,
kun se alkoi kasvaa.
Työ tahtoo tulla tehdyksi.
Sillä työllä on oma Henkensä;
astraalityö, joka ei kuole,
vaikka jokin yksityinen työ
jäisikin keskeneräiseksi.
Ei mikään jää kesken - koskaan.
Jos jäisi, niin keneltä?
21.5.84
Yli viikko pihamaan möyhennystä,
vesojen karsimista,
taimien istuttamista
kuoppien kaivamisen jälkeen,
kastelemista,
kun sateet eivät tulleet.
Kivet on kannettu edestakaisin
kasasta toiseen ja takaisin.
On katseltu siilien parittelua
ja pesän kaivamista mättääseen,
istutettu mesimarjoja,
kannettu liljat rantamudasta,
tuikattu hopeapajut ojan pohjalle itämään,
hävitetty punkin vaivaamat marjapensaat,
laskettu vene vesille,
hävitetty rakennuksista ampiais- ja mehiläispesät,
heitetty katiska järveen,
juurrutettu ruusut,
kannettu tuhka marjapensasistukkaiden ympärille,
kiskottu lupiinin, voikukan
ja koiranputken juuret kasvimaalta,
siirretty orapihlajat,
karmitettu kellarin ovet,
vaihdettu katon rikkonaiset tiilet,
ladottu kukkapenkkien kiviserpentiinit,
täytetty maakuopat risuilla ja lehdillä,
leikattu rönsyt,
päivetetty paljas selkä,
imetetty pohkeiden veri mäkäräisillä
ja kuvattu koko pihapiiri
ennen ja jälkeen.
Valmis, lopullinen,
muuttumaton musiikki
on aikansa elänyt ja kuollut -
mutta ei pois.
Kivettynyt.
Kivistä kertomaa menneistä ajoista.
Se, joka katsoo taakseen muuttuu kiveksi.
Sillä elämä on aina edessäpäin,
eikä poikkea polulta,
jota sanotaan elämänlangaksi.
Niin kapea se on.
Lehti huojuu tuulessa.
Maa ei.
29.5.84
Olisi elettävä kaikki
alusta lähtien uudelleen.
Koko matkani on jatkuvaa alkuun palaamista.
Yhä enemmän taaksepäin -
kuin keinu,
joka lähtee varovasti liikkeelle,
kiihtyy,
laajentaa edestakaista kulkusuuntaansa
ja pysähtyy sitten,
kun voimat loppuvat
tai kyllästys alkaa
siihen leikkiin.
Milloin tämä muu toiminta
alkaa heijastua soitossani?
Musiikkihan on ollut alun alkaen
yhtenä lähtökohtana
tähän muuhun toimintaan.
Eppu Normaali laulaa:
Dylan on. Vapahtaja, Messias.
Mitä on se hyvä,
joka on hyvää päivästä toiseen?
Miksi leipä on hyvää joka päivä?
Ei - ei se ole.
Syön sitä päivittäin.
Mutta vain joskus
se on herkullisen tuoretta,
hyvistä aineista tehty
kuten esim. riihileipä.
On kuitenkin asioita,
jotka kestävät käytön
päivästä toiseen kuten:
ilma, happi,
syöminen ja paskantaminen.
Ovatko ne ainoita
absoluuttisesti hyviä?
Eivät - eivät nekään ole hyviä
kaikille ihmisille
kaikkina aikoina,
eivätkä eläimille eivätkä kiville,
kannoille ja atomeille.
Mutta niilläkin on oma leipänsä,
joka heille annetaan
jokapäiväisenä itsestäänselvyytenä
harva se päivä.
(Panis angelicus?)
Eräänä päivänä huomasin,
että huonokuuloisuuteni ja sanasokeuteni
oli vain keskittymisen puutetta
- siis psykologista laatua.
Nyt soi Mike Oldfield.
Se on aivan normaalia
tässä tilanteessa.
Se siitä.
4.6.84
On kesän kirkas huomen
ja kylmyys, pimeys tiessään.
Ei liiku lehti tuomen,
kun tuomia ei näy missään.
[26.11.2013: ...ja "huomen" olisi sivuutettu kirjoitusvirheenä.]
(Jk. Takatalvi tuli 5.6.84!)
12.07.84 - Matin 75-vuotispäivänä...
Ei iloja monta
moniin suruihin verrattuna.
Elämän sarkaa on kynnetty,
on kylvetty
ja niitetty sitä,
mitä on tullut kylvettyä,
kunnes loputkin korjataan pois.
Ei tule ihmislapsen levättyä;
Tulee vain raadettua
päivästä toiseen, vuodesta toiseen.
Ja harvat vapaat hetketkin kuluvat
märehtiessä yksin
tai toisten kanssa sitä,
mitä muina aikoina on tullut kylvettyä
ja millaisen sadon
toiset ovat siitä korjanneet
ja mitä olen saanut kerättyä
toisten hedelmällisiltä
tai karuilta kylvöspelloilta.
Elämä laukkaa alta pois
kuin kenenkään synnyttämätön
näkymätön kolmionmuotoinen Harhahepo
äärettömän avaruuden
loputtomilla kangastuskeitailla -
kuin Kaikukeihäs*,
joka syöksyy läpi
äänieristetyn, huutavan tyhjyyden
olemattomien planeettojen läpinäkyvissä katveissa,
kristalliajatuksia kuultavien galaksien
häikäisevää kirkkautta hohtavissa siimeksissä.
[* Ks. "Kaikukeihäs" -spektaakkeli kesällä 1987]
Ajatusmaailmat hehkuttavat
oivallustulppiaan tuliveden ärsyttäminä.
Taka-ajatusten verkkaiset hämähäkit
kutovat saastesukkaa.
Eikä käsi tiedä
kuuluvansa kellekään - missään,
missä tyhjyys kietoutuu verkkoon,
missä tyhjä kaapu
seisoo vasten ajatustuulta
ja kaipaa olematonta kantajaansa
rajan takaa aukenevasta railosta.
Ei tiedä ajatus,
miten se solmiutuisi toisiin ajatuksiin
ristikkäismielipiteiden liukkaalla jäällä
kidetuulien olemattomissa uumenissa.
Käsi ei tiedä, ketä se koskettaisi
olemattomien ideologiamaailmojen
ilmattomassa tilassa,
hapettomassa vedessä,
tulettomassa nuotiossa,
pohjattomalla maaperällä,
missä tänne ja pois
eivät enää merkitse mitään,
koska kukaan ei tiedä,
miten sieltä voi päästä johonkin -
koska kaikki ne ovat kaikkialla,
joten siis oikeastaan ei-missään,
koska samantekevyys on astunut elämäämme;
tyhjyys pukeutuneena kaikkeuteen.
Ei missään ole kaikkea.
Eikä missään ole paikkaa,
jolta ei puuttuisi mitään.
Paitsi paimenella itsellään,
joka kaitsee ja hyväksyy,
että paimentamisessa on kaikki,
mitä hänen tarvitsee tehdä.
Eikä laumalta puutu kaitsijaa.
Kesäyön aamuaurinko polttaa
turtunutta matkaajaa.
Kaikki on kuin joskus
- kauan sitten -
jossain muualla,
missä jotkut muut
istuivat rantahietikolla
tulen loistetta
silmiensä ammottavaan tyhjyyteen keräten.
Mieli kun pohjaton vakka,
josta ammennetaan ulos
harakoita, räkättirastaita, varpusia,
korppeja kusiaisia, muurahaisia,
toiveita, makeita hedelmiä,
toivioretkiä, henkisiä vekseleitä,
saatesanoja, maallisia harhakuvia,
kangastuksia, housuja ja puseroita,
naamioituneita pakotteita,
irstautta, häpeää, mainetta ja mainoksia,
kylttejä, nimikilpiä,
rehellisyyden karheata köyttä
kömpelöissä sanakämmenissä,
kämmeköitä, katsantoja,
kastehelmiä, toivottomia näkökulmia
käärittynä epätoivon kyynelpeitteeseen,
sukurutsaista katkerien ajatusten logiikkayhteisöä,
puuroutunutta hämmennystä,
itseensä käpertymisen tiheään sulloutuneita klimppejä,
houkutusten limaisia hiusverkkoja,
umpikujaisen alitajunnan sanaristikkoja,
häväistyjä pyhimyksiä,
lahonneita pyhäinjäännöksiä
maatuneissa tuohipuvuissaan.
"Tula tuulan, tula tula tei..."
kiljuu sanainen arkku riemusta
kannen napsahtaessa kiinni
heti kun joku yrittää
panna sinne jotakin -
sinne sisälle,
itseensä.
Toinen ihminen on kuin lintu,
vesilintu, joka lähtee karkuun,
räpiköi joen polveilevaa uomaa
ylävirtaan, pois, pakoon
huomatessaan pajukkoon kätkeytyneen kalastajan.
Ja - itse asiassa -
mitä sanottavaa kalastajalla olisikaan linnulle
muuta kuin se,
että paetessaan lintu säikyttää kalat tiehensä
räpistellessään itse tiehensä tietöntä joenuomaa pitkin
ilmatietä myöten - vesitien jäädessä alle.
[26.11.2013: ...Vie minne tiesi, sen tuttu liesi on lämpöinen...]
Vain kuningaskalastaja tulee toimeen
vesilintujen kanssa.
Ja hämähäkki,
joka on riippumaton verkostaan
pistiäisen tehtyä siitä pesän munilleen,
jotka eivät kaipaa hautomista.
Tie syntyy siitä,
kun jokin palaa samoille urilleen
kulkien lopusta alkuun.
Toinen tie syntyy tarpeesta
osoittaa toisen tien tarpeellisuus.
Kolmas tie syntyy epäröinnistä
pitää näitä kahta muuta tietä
- tai joitain muita kahta tietä -
ainoina autuaaksitekevinä.
Ja kaikki tiet kohtaavat joskus,
kun ne kävellään loppuun.
Eikä lopussa suinkaan ole kooma...
Jos tie päätyy erämaahan,
on se merkki siitä, että sitä tietä
ei ole kuljettu vielä loppuun,
vaan tie jatkuu
- kylläkin kulkemattomana -
jatkuu loputtomiin
muuttuen välillä vähitellen
joksikin muuksi tieksi.
Mutta naamioistaan huolimatta
on tien henki sama,
missä tahansa kulkeekin.
Joskus kävelen tien hengen ohjaamana,
vaikkei itse tietä näy missään.
Osaanko kulkea sitä tietä pitkin?
Osaanko kulkea tietä - ilman tietä?
Ja osaanko pysähtyä silloinkin,
kun reitti näyttää selvältä?
Lapsena kuulin tiestä kaksi tarinaa:
TVH tarkoittaa: "Tie vie Helvettiin"
ja "...Vie minne tiesi, sen tuttu liesi on lämpöinen."
Kun rakastan kaikkeutta,
rakastan tyhjyyttä.
Joten miten voin - jotenkuten -
tuntea pelkoa tyhjän takia?
Miksi siis kuitenkin - samalla -
pelkäämme antaa rakkautta pois?
Onko valunut yö hukkaan kuin hiekka?
Kun kesäyön helteisellä rantahietikolla
on yritetty puhua, yritetty sovitella,
yritetty löytää edes yhtä yhteistä sanaa,
jotka tuntisivat toisensa
- samoin kuin tuntevat toisensa
ranta ja aalto,
kun aalto vierähtää vaiteliaana
rannan imevään helmaan.
Mitä voi tehdä yö sanoille
- sinulle ja minulle -
kun helteinen aamu
tavoittaa kunkin erillään
hajallaan rantahietikolla
suu hiekassa?
Olemmeko kuin rannalle eksyneet lapset,
jotka tuntevat tien,
mutta ovat heti eksyksissä?
Emmekö me jaksa löytää toisiamme?
Mikä on se ajatussumppu,
joka erottaa toisistaan sanat pois ja tänne?
Miksi en osaa tulla luoksesi pois..?
Onko se kieli, joka opettaa vain sanat:
luotasi pois..?
Ja kuitenkin tiedämme,
että päästäksemme jonkun luokse,
on lähdettävä ikään kuin itsestään
pois itsestään,
unohtaa menneisyyden minuus,
astuttava tuulta kohti
käytävä peremmälle
ja yhä peremmälle
avaraan rannattomaan erämaatupaan,
josta näkyvillä on vain ikkunat,
joiden loistava varjo
peittää kaiken
läpinäkyväksi.
12.9.84
Kirjoitan musiikkifilosofiaa.
Ja venäläinen iskelmä soi korvaluureissani
radioksi paljastuneesta kasettinauhurista.
En pelkää kai mitään.
Yhä useammin näen kaiken läpi.
Yhä tiheämmin voin kuulla mitä vain
ja alan herkistyä
noille olemattomille ajatuksille,
äänettömille äänille,
sammutetuille lampuille,
ymmärtämättömille kielille,
kirjoittamattomille sanoille
ja kaikelle sille,
mikä on tulossa.
Mikähän lienee tulos?
Onko nainen vailli
vai onko Vailli nainen?
Miksei minulle suoda aikaa
mietiskellä enempää
tätä mielenkiinnotonta kysymystä?
Ja miksi - lopulta -
vaillinainenkin
koetaan jotenkin vajaaksi,
vaikka siinä on jo kaikkea kylliksi,
yllin kyllin?
Onhan sen nimikin Kyllikki.
Kunpa joskus...
kun kerta kumminkin...
jos kumpi tahansa... jossakin...
ei koskaan tapahtuisi,
niin...
16.09.84
Mitä on hiljaisuus?
Muistele, mitä kaikkea et äsken ajatellut.
Ja tajuat hiljaisuuden,
jonka salama valaisee hetkeksi tajuntasi
häipyen hetkessä pois,
kun tapahtumien esirippu vedetään jälleen eteen... taas.
18.09.84
Iloisella Brian-Enolla oli lentokone
nimeltään "Enola Gay".
Eräänä aamuna
- kun sotia vielä käytiin -
hänen oli määrä pudottaa eräs pikku pommi
erääseen pikkukaupunkiin
erään pikku lätäkön takana olevassa
eräässä pikku saaressa.
Kun ihmiset näkivät pommin putoavan,
huusivat he: "Ei---No!!!"
Voimakas tuulenpyörre tuli,
peitti tervehdyshuudot kuulumattomiin.
Tuli vain humanoidi-huminaa
huminoi/humid -nummella.
Palaneen koneen takana palanut taivas...
22.9.84
Jälleen yksi
ankeiden aamujen epäsäännöllisessä sarjassa.
Lehtivihreättömät lehdet
lakaisevat lakastunutta ruohikkoa.
Koivun kylki näyttää entistä valkoisemmalta.
Kalpeana istun ja mietin
entisiä harmaita aikoja ja tulevia.
Traditio toistaa itseään
täten vahvistaen omaa identiteettiään.
Syksy toistaa itseään
tänä kalpean valjuna aamuna
kuluneen yön mustien saatekeskustelujen jälkeen.
Kaikki ihmiset omissa huoneissaan
itse kukin omaa mielenrauhaansa
vaalien ja hoivaten
paremmalla tai huonommalla menestyksellä.
Syksy jo saa.
Harmaa on maa.
Tuuli vain lehtiä tuudittaa.
Päättyi jo kesä.
Ihmisen pesä
tyhjänä lieteen tuijottaa.
Koivu heilahtaa tuulenpuuskasta.
Koivun oksa heilahtaa
oksalta toiselle
itsensä heilauttavan oravan painosta.
Oravan mieli heilahtaa.
Ihmisen mieli heilahtaa
heilahtavan oravan myötä oksalta toiselle.
Puun oksa heilahtaa oravan myötä.
Puu heilahtaa oksiensa heiluttamana.
Puu heiluttaa tuulta.
Puuskasta toiseen mieli ailahtelee -
pajupuskasta toiseen.
Variseva mieli riipii ajatuksissaan
puiden lehtiä, lehtipuupuskia, ruohotupsuja,
mykerökukkaisten kasvien siemenhiutaleita,
marjattoman pihlajan punertuneita lehtiä
päästäkseen sisälle
ulkoilman salattuihin mysteereihin
ja syksytuulen ilmassa riippuviin puutarhoihin
tarvitsematta heilahtaa lepopaikaltaan
tai riippumatta oksiinsa paneutuvista lehdistä,
riippumatta sanomista,
ulkomaiden sisäisestä viestinnästä,
viestittömistä etelään palaavista kirjekyyhkysistä
mistään riippumatta siitä.
Mitähän viestiä
tämäkin päivä
hautoo taskussaan?
Kymmenen vuotta on vierähtänyt.
Kymmenen vuotta olen ollut matkalla
Helsingistä pois.
Tämän pitemmälle en ole päässyt.
Väittelen puhelimessa entisten tuttujen kanssa
kaukaisista asioista.
Koetan olla esillä sielläkin
tarpeellisessa määrin työni jatkumisen kannalta.
Vanhaksi olen tulossa
ilman näkyvää syytä.
Miten elämäni on muuttunut kymmenessä vuodessa?
Entistä kiireisempikö olen?
Onko jokin alkanut rakentua - alusta?
Rakentuuko vielä?
Kestääkö kauan,
että olisin kykenevä
avaamaan puheen padot,
antamaan sanojen tulvan pyyhkäistä pois
entisten pyyhittävien sanojen sekamelska?
Onko olemassaolon partituuria kutova
duduk-huilu vielä palasina?
Yhä useammin puhkaisevat rinnakkaistodellisuudet
mustia aukkojaan tietoisuuteni paatuneelle kalvolle.
Iloinen olen minä noista yllätyshyökkäyksistä
joiden informaatio-shrapnellit
sinkoutuvat tajuntani kalkkiutuneisiin kolkkiin.
Siementäen toivon viljaa,
ymmärryksen ja rakkauden jyväsiä.
Mutta itämisaika on pitkä.
Kuoleeko maaperä ennen
kukkien aukeamista?
Mistä saisin uuden,
käyttämättömän vuoden?
15.10.84
Punatulkku istuutui harmaaseen pajuun.
Ennen kuin olin ennättänyt kirjata sen muistiin
oli se jo lentänyt pois.
[Mutta kuka likasi tämän kirjoituspaperini?]
Inkahuilun soiton päättyminen
on kuin lehti putoaisi puusta.
Jokin irtoaa jostain ja lentää pois.
Vain lento jää jäljelle
tyhjänä lepattaen tuulessa.
22.10.84 - lentokoneessa Seutulassa klo 09.20 matkalla Amsterdamiin
Pilvien kaukainen Himalaja
syyspeltojen pehmeä sametti
lahtien perillä
sinisenkorkea taivas.
Ja paljon on sitä,
mitä jää jäljelle... jälkeen.
Elämän tosiasiat ovat kuin
yksinäinen suihkukone sateisella kentällä
odottaen lähtöä
tai leväten edellisen lennon rasituksista.
- kuin lattialle pudonnut tuhannen metrin kelanauha,
huonosaundinen äänitys.
Elämän tosiasiat ovat kuin tosiasiat,
jotka muistuttavat elämää
tämän tästä - kierrellen ja kaarrellen
suoristuvia valtateitä,
joilla on tosiasiain ominaisuudet ja piirteet.
Kuin kyyhky
lentää kyyhky ilmojen halki
ilmasta toiseen
ikään kuin pesäänsä etsien
löytävänsä.
26.10.84 - perjantai
Ja he sanoivat minulle nuorena,
että jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Enkä minä silloin vielä tiennyt,
mitä se oikein tarkoitti.
[2.4.2012: Enkä tiedä vielä nytkään.]
27.10.84
Yksinkertainen on joskus äärettömän selvää.
Odotan vain sitä, mitä tapahtuu.
Se, mitä tapahtuu,
tapahtuu väistämättä.
Teenpä mitä tahansa,
tapahtuu se väistämättä,
enkä minä voi sille mitään.
Odotan, enkä voi olla kuuntelematta,
mitä tapahtuu.,
kuinka joku voi
ja millaisia suunnitelmia
joillakin on elämänsä varalle.
Enkä minä voi olla vaikuttamatta asioihin
omalla osuudellani.
Sillä olen yksi monista,
eikä kukaan voi sille mitään.
Teen vain elämässä oman osuuteni
ja jos jotain on siitä seurauksena,
niin se ei enää ole minun asiani.
Joskus voi vain kauhistuen todeta,
että on ollut osallisena niin monessa,
niin paljossa niin puutteellisesti,
että melkein tippa vierähtää silmäkulmaan.
Tekisi mieli tehdä niin paljon,
ikään kuin luulee tietävänsä,
mikä teko on tärkeä,
millaiset ovat seuraukset
- ikään kuin seuraukset näkyisivät minulle itselleni
minun oman elämäni varrella.
Onko minun elettävä niin monta kertaa,
että opin näkemään,
mitä olen saanut aikaan.
28.10 1984 [Huom! Karhunpeijaisten lopputeksti - vaarin läsnäolo ravintolapöydässä Amsterdamissa.]
Yksi oikea sointu väärässä paikassa
ja kaikki on pelastettu,
koska kaikki on menetetty.
Askel kohti vapautumista.
Taivaan portit aukenevat nurinpäin,
- jos joku ei sattunut
sitä ennalta tietämään.
On hyvä tietää - olla tietämättä jotain,
joka aukenee ulos,
jotta voisi ohittaa sen
kohtaamatta sitä koskaan.
Ja kun eräänä iltana
tietää ennakolta kohtaavansa
tuulessa leijuvan vanhan sanomalehden
repäistyn nurkan,
tietää samalla, että se on merkki jostain,
joka merkitsee vielä enemmän
silloin kun tulet sen kohtaamaan
- ennustusten mukaan.
Voima tulee jostain muualta.
Se tulee tullessaan
kenenkään voimatta sitä estää,
koska se ei lähde kenestäkään pois.
Se vuodattaa itsensä
kuin hiljaisen vesiputouksen äänetön pisara,
joka haihtuu ylös yhtä äänettömästi
kuin perspektiiviharha Escherin piirroksessa.
Jotenkin ihmeellisellä tavalla
se vain jatkaa
loputonta hiljaista kiertokulkuaan
vierähtäen jostain jonnekin
kuin itkun timantit.
Voima joka haihtuu sitä koskettaessa.
Hiljaa venähtää askel
kuin huomaamatta sen luo.
Merkityksettömät sanat
muuttuvat paljonpuhuviksi,
kun ne alkavat kuiskia viestiä
menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi.
Ja kaikki, mitä käsissäsi kannat,
muuttuu kosketuksestasi kullaksi.
Hopeaa helisee todellisuus;
sanojen hopea, tekojen hopea,
harmauden hopea,
musta, sininen, vihreä.
Hopeainen valkeus häämöttämässä
loputtoman alkumeren takana.
Hopeaisen elämänsokkelon kelluva olemassaolo
paikalla, jossa ei näy mitään.
Siihen - juuri siihen -
osuu hiljaa helmeilevä voiman vesiputous -
äänetön kuin lumi,
kuin hiljainen, kohiseva kotilo,
kuin musta aukko,
johon väri hetkeksi unohtuu
kadotakseen jälleen huomaamattomuuteen.
Huomaamattomuus on
kuin elämän helmeilevä, ikisyvä syli
katsottuna pohjalta käsin ylös,
ylös jonnekin,
josta ei ole paluuta ei-mihinkään.
Sinä suuri, näkymätön,
joka tulet itsesi takaa,
Sinä, joka pursuat itsestäsi ulos
sinne, mihin ei ole näköyhteyttä.
Äänetön,
äärettömän harmaa horisontti huojahtaa
olemattoman kastepisaran kosketuksesta.
Jokin keinahtaa:
Mieli laskeutuu alas kukkaan,
vaihtaa äänetöntä puheenaihetta,
kasvaa yhä valkoisemmaksi
hohtaen paikoitellen metsän vihreyttä,
Siinain erämaan kultaa,
kielon mietoa tuoksua Kuolemanlaaksossa,
meren samettia, pellon osmankäämiä,
poissaolevan käärmeen lasittunutta katsetta
tai katsetta, jonka kohtaat takanasi
tuijottamassa itsensä taakse.
Loputtomien porttien kertokulku
kuiskauksesta toiseen
yhä kevyempänä, yhä kevyempänä
painautuen levolle.
Jos isoisäni eläisi,
muistuttaisi hän minua nyt yhdestä asiasta:
En vielä tiedä, mikä se on,
mutta sanon sen (kohta) pian:
Se näyttää ikään kuin se olisi tulossa aivan pian
- viivähtää kuitenkin hetken väliavaruudessa
ikään kuin epäröiden kainouttaan
mutta kuitenkin päättäväisenä.
Sinä olet jotain,
mikä kauan on ollut piilossa,
mutta jonka aika alkaa olla täysi.
Sinä olet se, mikä tulee väistämättä
kerran jokaisen kohdalle.
Sinä olet käännekohta,
sinä olet nurinpäin käännetty nuttu,
joka katsoo ulkoa sisälle
- omaan mieleen,
joka on ainoa tie sisältä ulos.
Tee parhaasi poikani,
että unohtaisit kaiken tekemäsi.
Sillä et sinä ole se, joka tekee,
vaan minä, joka olen täällä - sisällä -
sisällä jossain,
jonka sisällä on jotain vielä sisäisempää,
vielä sisemmällä olevaa,
joka on lähellä
jotain sanoinkuvaamattoman suurta.
Suurta siksi,
että se on niin huomaamaton,
niin vähäpätöinen, niin pieni,
että se hohtaa.
ja se katsoo koko ajan taakseen.
Ja siellä takana on varjo.
ja se varjo ulottuu kauas,
eikä sano mitään.
Sen pituinen se on.
(Ks. 10.02.1985: "Ja aina on takana jotain...")
Siellä minä olen nyt.
Siellä minä olen nyt.
Sielläkin minä olen.
Ja sinä olet se,
joka kuulet nämä sanat,
joka nyt olet kuullut nämä
puuttuvat kolme sanaa:
Tat twam asi.
Et sinä vielä tiedä,
mitä ne tarkoittavat.
Mutta tulet kaivamaan ne esiin
muistisi koukeroisista sokkeloista,
unohdetun runoilijan varjoisilta kujilta.
supratilaisten muistojen
kurjenmiekka-kukkaseppeleestä,
unohdetuista kielistä,
jotka viettävät omaa muistojuhlaansa
voimaa helmeilevän
iättömän vesiputouksen alla,
loputtoman vesipisaran kasteessa.
(Ks. Karhutaivas 1987-88)
Ja sinä tulet pukemaan minut
sanavaatteisiin. sävelturkkiin (-kaapuun),
värisilmiin, kukkahuntuun.
Kukitat minut ihmeellisillä tahtilajeilla,
koristeellisilla tietokonenauhoilla
ihanteellisilla vastakohdilla
aukenevilla umpisolmuilla
loputtomilla alkutaipaleilla
seitinohuilla paksuuksilla
satakielen lailla soivilla äänitekätköillä (-arkistoilla),
aarreaitoilla, jotka kertovat tuonpuoleisista aarreaitoista,
helmenjyvistä, sirpaleiden muodostamista kokonaisuuksista,
linnunratojen reunustamista metsäpolusta,
kämmenistä, jotka koskettavat kuuta (silloin tällöin),
metsäisistä puidenlatvuksista,
oksattomista käenpesistä, kankaista vailla lankaa,
marjattomista kangaspuista, silkinpehmeistä kissankäpälistä,
välimaastoista, hernemikrofoneista,
nupullaan olevasta lähietäisyyden kaipuusta,
langattomista linnunsiivistä,
poislahjoitettujen kirjojen lahjomattomista sisällöistä,
vain yhteen suuntaan heiluvista keinuista
korkealla tulivuorten kraatereissa,
leppymättömästä ikivanhuudesta vailla vertaa,
nuoruuden tuolinmuotoisista eliksiireistä,
sauvoista jotka toistavat itseään
olemalla koskaan toistumattomia,
kielenalkeista, jotka ymmärtävät sujuvasti
vieraitakin kieliä,
jotka kuvaavat sitä,
mitä minä olen sinulle sanonut.
Toista se!
Paina tämä mieleesi
ja tee,
mitä minä olen sinulle sanonut.
(Mene ja tee se.)
Puhelin jonnekin jostain
on sulkeutunut.
Minä olen kuullut ne sanat,
jotka on minulle annettu
ja pannut ne visusti omalla kynälläni tähän,
tämän alla olevalle paperille.
Ja minulla on aikaa tutkiskella
näitä yllä olevia
ja näitäkin jäljessä tulevia sanoja sisimmässäni
ja sen sisällä ja sielläkin
ja sitäkin syvemmällä
mikromaailmojen tuulisissa avaruusväliköissä.
Enkö minäkin saattaisi olla sen arvoinen,
että tietäisin lopulta,
mistä kaikesta on kysymys.
Sitä kaikesta on kysymys.
Ja se on sanottu minulle.
minä tiesin lopulta,
että voima tulee jostain,
joka on lähellä silloin, kun tunnen sen
sisään hengittävän puhalluksen.
Se on niin kummallinen
puhuessaan varjostetuilla sanakäänteillä
näkymättömine seuralaisineen.
Jos varjolla olisi oma varjonsa,
niin mihin se silloin viittaa?
Viittaako se sinne, missä minä olen milloinkin,
vaiko sinne,
milloin se yleensä suostuu viittaamaan
- yhteenkö suuntaan?
- kerrallaanko?
- vaiko jos?
Niin pitkä se viitta on,
että se ulottuu perille asti.
- kotiako kohti?
- ja mitä muuta?
Päivä lähestyy illan tienoota
ja hämärään kääriytyy olio toisensa jälkeen.
Niin monet tekevät työtään yhdessä
luoden aikansa toimivan systeemin,
joka pitää jokaista henkisesti hengissä - jonkin aikaa
ja sitten se poistuu jonnekin - joksikin aikaa
tullakseen, palatakseen taas takaisin
jonkin ajan kuluttua
jossakin toisessa paikassa.
Kaikki pitää tehdä niin moneen kertaan,
niin huolellisesti,
huolimattomasti tai taitavasti,
niin että ymmärtämättömyyden jää särkyy parahtaen
ja aamu valkenee niin kirkkaana,
ettei aurinkoa enää tarvita.
Anklungin sauva kolahtaa,
mestari vaipuu polvilleen
suudellen kastepisaran kivistä kättä
samalla kun joku huoahtaa helpotuksesta
unohtaessaan tietämisen tuskan.
Niin monta pakkaa on eri ajassa,
kulkee eri tahtiin, kehittyy eri vauhtia.
Ja aika on sitä varten,
että hairahtuisimme vertailun helppouteen
sen sijaan että näkisimme kaiken
olevan täsmälleen samalla kehitystasolla
ja näkisimme ajan vaihtelun,
ajan olevan erilaista - täällä ja tuolla.
Sitähän emme voi tehdä,
koska ihmisiä voi arvostella,
mutta ei aikaa.
Ei ajalle voida sanoa mitään.
Ei se kuitenkaan usko.
Siksi pitää ihmisille sanoa jotain,
se, mikä painaa tai keventää
sanojan tai kuulijan mieltä.
Mitä on "oikea aika"?
Kuka sen tietää?
On niin vaikea tunnistaa
ketään muuta silloin,
kun ketään ei ole paikalla
erottumassa muista.
Toisinaan on vielä vaikeampaa
erottaa sitä hetkeä,
jolloin alkaa tehdä erotteluja
kahden samalta näyttävän asian välillä,
tai kun alkaa tehdä erotteluja
kahden erilaiselta näyttävän asian välillä.
Välistä on vaikea erottaa itseään muista.
Välistä on vaikea olla erottamatta itseään niistä,
joista katsoo olevansa erillään.
Sillä samana pysyvä aika
liittää - riipaisevalla varmuudella - yhteen kaiken,
mikä on hahmotettu erilleen.
Kuitenkin monet seikat
kulkevat ohi hiljaisten sopimusten,
ohi instituutioiden,
silloin kun mikään ei voi niitä pidättää.
Minua ei pidätä mikään,
sillä joku muu tulee aina
jatkamaan puolestani.
28.10.1984 Amsterdam (Karhutaivaan perusruno 1987)
(Edellisen englanninnos - osittain) [> Ks. "1984-88 Amsterdam"]
...And once upon a time, in one evening...
[> Kansat soittavat 1985, s.35
Ei elämää oikeastaan ole.
On vain vuorovaikutusta,
Joka näyttää niin samanlaiselta kuin oma elämämme
- sen jonka tunnemme -
että voisimme yhtä hyvin kutsua sitä vaikkapa elämäksi,
jota aaltoliike tuudittaa kuin omaa lastaan
pysähdyksestä toiseen keinuttaen.
Ja se on sen osa.]
(05.12.1984-5?)
Actually life doesn't exist.
There is only interaction,
Which seems to be so similar as our own life
- (that) which we know -
that we could as well call it even 'life',
whis is lulled by wave-motion as if her own child
- from stopping to another - swinging.
And it is its fate/share/part.
[Jatkuu osassa XIX: 29.10.1984 Amsterdam]