Runot XXII 1987-2.12.88

19.11.87

Kuinka kaunis on oma mieli,

kun valonsäde jostakin kaukaa

- ennalta-aavistamatta -

kohtaa sen aamun sarastuksessa

yksinäisellä [kenenkään] koskemattomalla niityllä.

Terälehdet aukenevat varovasti,

mutta auettuaan eivät sulkeudu

niin kauan kuin valo on läsnä.

 

Toisen mielen valo,

toisen ihmisen valo,

toisen ihmisen mielen valo,

kun valoisan ihmismielen valo

kohtaa toisen ihmisen mielen

valoisasti hymyillen

- valoisasti hymyilevän mielen -

kun katse kohtaa

toisen ihmisen valoisan mielen,

valoisan hymyn, valoisan katseen.

 

On kuin näkisi läpi,

näkisi läpi, kaiken läpi,

näkisi kaikesta läpi

- niin pitkälle, että valo aina löytyy

sieltä takaa, mielen sisältä.

 

Ja minä tunnen,

että se valo on nyt syttynyt

pitkän pimeyden jälkeen.

Ja se valo on lähellä - ei kaukana

ja se valo loistaa kauas...

......

Se on valoa, joka ei synny yksin

- ei keneltäkään.

Sen valon loistamiseen tarvitaan kynttilä JA liekki

Ja se valo palaa vain,

kun molemmat ymmärtävät tarvitsevansa toinen toisiaan

- yhtä vääjäämättömästi

kuin syntymä ja kuolema toisiaan tarvitsevat. (> sanajärjestys 8.7.09)

 

Kun valon aika joskus päättyy,

jää jäljelle aina toinen valo;

muiston valo, muisto valosta,

tulevaa ja mennyttä valaiseva muisto,

ymmärtämisen muisto,

valon ymmärtämisen muisto,

valon synnyn ymmärtämisen muisto,

valon oma muisto itsestään,

joka ei sammu koskaan.

Osatakseen syttyä niin,

ettei muista sammua koskaan.

 

Kuin tulus, kuin hiillos, kuin taula,

joka muistaa,

kuinka valo syttyy vielä,

kuinka valo voi syttyä uudestaan.

Sillä näkymätön liekki ei sammu koskaan.

 

20.11.87        

Näinkin sen voi kertoa,

sen mikä oli totta

ja tapahtui pelokkaan odotuksen jälkeen.

Uusi elämänvaihe,

joka avautuu vähitellen eteesi

osa osalta, pala palalta, näkymä näkymältä

kuin kukkiva niitty vaaran rinteellä

- etelään aueten

kuin lehdossa piilevä lähde

utuauringon samettivalokiilojen raidoittamana

kuin keväisen tunturin puolipaljas laki,

keltasirkkumäki, sauniopiha, horsmahaka.

 

Minä painaudun [ajatuksiini]

kuin unen tyynyyn,

tyynen levon pehmeään villaan

kuin peltopyy päivänkakkaraheinikon kätköön.

Uin sinun silmiesi lahdelmissa,

uin uniesi salmet,

hiljaa lipuvat mietevirtasi,

näkyjesi tyynet suvannot,

uinuvien suvantojesi tyynet näkymät.

......

22.11.87. (Kansilehti:)
Umpihanki on puhdasta kävellä!

Vaikea on vain olla jättämättä jälkiä... siihen...

Veden päällä se käy helpommin...

Veden päällä se kävisi helpommin...

Mutta en halua rikkoa pelin sääntöjä

niin kuin eräät...

22.11.87
Ensilumi -

kuin pois pyyhkiytynyt muisto ensirakkaudesta,

kuin valkea taulu (kertomassa menneisyydestä).

Ensilumi -

kuin tämä nykyinen rakkaus,

jota mikään ei ole vielä tummentanut [nostanut oraalle, näkyviin].

Ensilumen kirkkaus,

joka esteettömästi kohtaa katseesi -

pelotta, luottavaisesti,

levollisesti, itsensä näyttäen...;

kirkas tähti mustan Iriksen keskellä,

joka sykkii vuorotellen valkeaa ja mustaa valoa

ja palauttaa minulle elämänhaluni takaisin

näkymättömällä valon valtikalla

kuin taikasauvalla koskettaen -

jolla on voima ja oikeus se tehdä.

Minulle.

 

Ja minä kahlaan silmiesi veteen.

Ja katso, minä kuljen vetten päällä

jälkien peittyessä pohjaan

- vain oma varjo kulkuani uskollisesti seuraten.

Kiitos teille silmien veden valtiaat,

että teitte tämän minulle

ja kiitokseksi minä rakastan veden katsetta,

ymmärtämyksen vaatimatonta hiljaisuutta,

kunnes ajatus peittää minut kaikkeudellaan,

tiheästi sykkivällä läsnäolollaan

hoivaillen minua hellästi

joka puolelta puristaen

niin kuin ilma, niin kuin vesi,

jotka ovat aina läsnä

- huomaamatta ihooni painautuen.

Eivätkä tuli ja maa minulle mitään mahda.

Maasta valoon käy kostean länsituulen tie

niin kuin haihtuva kaste,

joka kertoo jossain muualla siitä,

mitä täällä kerran tapahtui.

Ehkä joku näkymätön kuulija siellä tietää,

miksi näin tapahtui tämä kaikki.

Sillä mikään ei tapahdu turhaan.

Sillä turhuudellakin on oma tärkeä tehtävänsä:

vieraita odotellessa

rajata, kehystää se, mikä on tärkeää,

kunnes sekin lopulta haihtuu pois.

23.11.87 (jatkoa...)

Mutta aina jää jäljelle jotain kerrottavaksi:

tämä kirjoitus siitä,

mikä ehkä on ollut - ainakin mahdollisuutena,

vaikka itse kirjoitus

onkin lähtöisin aivan jostain muusta...

aivan muista meidän keskeisistä tapahtumista,

tapahtumien hiljaisesta vyörystä,

joka täyttää jokaisen solun,

vyörystä, joka sokaisee kirkkaudellaan niin,

että vain silmät kiinni kestää sen nähdä,

sillä avaruuden laajat taivaat ovat auki.

 

Ja siellä kaukana sinessä,

sinisen autereen keskellä - katso:

Sokea taluttaa valoa

sen kulkua ohjaten!

 

24.11.87        

Nämä elämän harhapolut...

Tämä jatkuva epävarmuus olemisesta,

kun kaikki mitä kosketat

muuttuu mullaksi

on välillä ainetta

ja seuraavassa hetkessä savua

ja sitten taas ainetta

ja näin - loputtomasti edestakaisin

kuin arka lintu näkökentän rajamailla,

joka on selvästi siellä silloin,

kun et katso siihen

ja katoaa heti,

kun käännät katseesi sen puoleen.

 

Miten minä tavoittaisin tuon aran linnun katseen?

Miten voisin tulla sinuiksi sen kanssa?

Miten, miten, miten?

Kun kaikki on pelkkää uudelleenalkamista,

satoja, tuhansia kertoja lähtöviivalle asettumista

ja sitten asettautumista

ja sitten lähtöviivan paikan korjaamista, muuttamista

ja sitten sivuilleen pälyilemistä

katsoen, miten muut ovat sen tehneet,

vai ovatko ollenkaan...

 

Miten oppisin ymmärtämään?

Miten minä oppisin ymmärtämään,

miten nainen ymmärtää elämän?

Miten oppisin rajoittamaan sanani oikeiksi sanoiksi?

Miten oppisin erottelemaan oikeat merkitykset

minulle lausutuista vähistä sanoista?

Miten oppisin olemaan rauhassa,

rauhallisesti ymmärtämään

suulla selvästi lausuttuja sanoja

ja niiden kantamia ajatusrakennelmia

niin, että ymmärtäisin oikein,

että ymmärtäisin,

että ymmärtäisin, että ymmärtäisin,

että oppisin olemaan itkemättä sitä,

mitä en ymmärrä

tai sitä, minkä olen ollut ymmärtävinäni,

tai sitä, minkä olen ymmärtänyt väärin,

tai sitä, mitä olen halunnut toisen ymmärtävän oikein,

mutta mitä toinen ei ole voinut ymmärtää,

tai mitä toinen ei ole halunnut ymmärtää.

 

Miten oppisin tekemään oikeita tekoja,

jotka johtavat ymmärtämiseen?

Miten oppisin lausumaan sanoja, ajatuksia,

jotka tulisivat ymmärretyiksi niin,

niin kuin minä lausuessani ne olen ymmärtänyt.

 

Näinkö paljon me pelkäämme toisiamme?

Pelkäämmekö sen sijaan,

että uskaltaisimme ylittää pelkomme,

uskaltaisimme olla välinpitämättömiä siitä,

kuinka paljon joku meidän rakkauttamme käyttää hyväksi.

 

Eikö voisi olla jokin sellainen tie,

joka vain kertoisi kulkunsa

olemalla hiljaa paikallaan,

niin että tyhmempikin vihdoin tajuaisi,

että se tie on siinä siksi,

että sitä pitää kulkea,

että se on jo ennakolta hyväksynyt sen,

että sen päälle, sitä pitkin pitää astua,

koska se on tien ruoka: tallatuksi tuleminen.

Se pitää sen hengissä, takaa sen,

että se tie tietää tehtävänsä -

sen, että tallatuksi tulemisellakin on oma merkityksensä.

 

Minä itken ilman kyyneleitä sitä,

kuinka arkoja me olemme;

pelkkää lasia,

pelkkää helisevää lasia,

pelkkää lasin helinää,

pelkkää pelokasta odotusta siitä,

että toinen tulee ja murskaa meidät,

pelkkää odotusta puolustusasemissa siitä,

että joku toinen ei olekaan sellainen,

kuin millaiseksi häntä luulimme,

vaan onkin erilainen - samanlainen kuin se toinen,

joka yritti murskata, joka melkein murskasi

osoittamalla, kuinka merkityksettömiä,

vähämerkityksellisiä me itse kukin olemme,

tai kuinka merkityksellisiä me olemme silloin,

kun olemme apukeinoja, välineitä,

joita suuremmat tarkoitukset,

suuremmat päämäärät, suuremmat asiat

- meidän asiamme - käyttävät hyväkseen, hyödyntävät,

niin kuin korppi hyödyntää siemenen,

joka ei ennätä kasvuun.

 

...Minä kirjoitan tätä,

koska minulla on hätä!

Minulla on hätä elämän puolesta,

sinun puolesta, minun itseni puolesta.

Minulla on hätä ihmisen puolesta,

sen puolesta, että pitäisi olla jokin tie,

jota voisi kulkea rakastaen,

jota voisi kulkea hyvällä mielellä

kuolemaan saakka.

 

Pitäisi olla jokin tie,

joka ei koko ajan haarautuisi

väärinymmärtämisen hetteikköihin.

Pitäisi olla jokin tie, sellainen tie,

joka ei koko ajan tarjoaisi

ahdistuksen ahtaita nurkkia (uria),

vaan joka tarjoaisi näkemisen,

sen tajuamisen, että

jokainen meistä yrittää koko ajan parhaansa!

 

Mutta meidän saamamme eväät ovat niin erilaiset...

Niin erilaiset ovat perityt eväämme.

Niin erilaiset ovat ympäristömme eväät.

Niin erilaiset ovat perintömme ja ympäristömme,

ettei mikään näytä samanlaiselta,

mikä on syntynyt samanlaisen ajatuksen siemenistä.

Sillä jokainen siemen joutuu eri paikkaan eri aikaan.

 

...Tänä iltana tässä huoneessa,

tässä erakkona olemisen noviisivaiheessa

minä en etsi rakkautta.

Minä etsin ymmärtämystä.

Jos etsin sitä, etsin sitä kahdella tavalla:

että oppisin ymmärtämään toisia,

että toiset oppisivat ymmärtämään minua!

Mitä jäi puuttumaan:

että oppisin ymmärtämään itseäni.

...Minulla on hätä.

Minulla on ollut hätä jo kauan.

...koska pelkään särkyväni palasiksi.

Pelkään särkyväni,

koska en näe ympärilläni mitään muuta

kuin pelkkää lasin muuttumista helinäksi.

Pelkään sen tajuamista,

kuinka arkoja ja haavoittuvia me jokainen olemme.

Pelkään sitä,

että se mikä voisi olla rakkautta,

voi yhdellä, kahdella

väärällä tai väärinymmärretyllä sanalla

muuttua purevaksi talven viimaksi.

 

Minulla on hätä,

koska... haluaisin rakastaa ihmistä

riippumatta siitä,

mikä hän uskoo olevansa,

mitä hän pelkää olevansa,

mitä hän on

ja mitä hän toivoo itsensä olevan.

 

Kaikilla ihmisillä on tämä sama:

He pelkäävät, he luulevat,

he ovat ja he toivovat -

niin sinä kuin minäkin.

 

Pitäisi pystyä näkemään tämän kaiken yli.

Pitäisi pystyä ylittämään tämä korkea aita.

Pitäisi pystyä näkemään,

että se mitä kohtaamme elämässä

on juuri meitä varten, meidän vuoksemme

siksi että oppisimme näkemään,

että "meidän vuoksemme"

onkin lopulta kaikkien meidän vuoksi,

muidenkin vuoksi.

Ei sinun vuoksesi,

ei minun vuokseni,

vaan meidän vuoksemme.

 

Minä en itke nyt. Minä...

Kynä putoaa kädestäni,

sillä olen olemassaolon porteilla - alasti seisoen......

Ei ole muuta keinoa selviytyä elämästä

kuin olla alasti, verhottomana

ja antaa elämän mitata

pitkällä katseellaan omaa olemassaoloasi,

antaa sen katsoa, hyväksyä,

ettei se sano mitään,

jos se haluaa olla hiljaa,

hyväksyä, jos se kiittää,

hyväksyä,

jos se kertoo karun totuuden.

Opettaakseen.

 

...Minä en etsi rakkautta.

Minä etsin ymmärtämystä.

Sillä ymmärtämys on suurempi kuin rakkaus.

Rakkauden kohde on aina ulkopuolella,

mutta ymmärtäminen on yhdeksi muuttumista,

se on sisällä.

Ymmärtämys on.

Se ei näy.

 

Rakkaus on vain jotain,

jota piilossa oleva suuri Itse

lähettää meille maailmaan.

Lähettää siksi,

että muistaisimme edes tuon näkyvän avulla,

mitä sen takana on.

Rakkaus on palkinto ymmärtämisestä.

Siksi minä ymmärrystä etsin.

 

Minä en enää pelkää käyttää sanaa 'rakkaus',

sillä minä... Mitä? Sillä minä... Mitä minä?

Minä haluan etsiä sinut käsiini,

sinun sisimmässäsi olevan oman itsekkyytesi,

sen, jonka sinä vielä puet peittoon,

josta minä en vielä tiedä mitään.

 

Minä haluan etsiä sen käsiini,

osoittaakseni,

että minä olen lopulta - päivieni illassa - niin vahva,

että kykenen hyväksymään senkin.

Jos on niin, etten sitä löydä,

niin voin vain sanoa:

Minä olen löytänyt Ihmisen itsensä.

Ja polvistun hänen jalkojensa juureen.
(Kolmen Coronan jälkeen kirjoitettu, eikä enää 25.11.87 tietoisesti hyväksytty)

 

...Minä olen lasia.

Minä kynnän niin syvällä elämän vakoja,

etten enää tiedä,

olenko kulkija vai olenko polku.

Tiedän vain sen,

että yritän kulkea tieni

kaikkea kohtaamaani joka hetki rakastaen.

Sillä ihmisen minuus on... löytyy vasta

"hyvän" ja "pahan" tuolta puolen, takaa.

Siellä se vasta on.

Ja siellä, sen takana me kaikki olemme yhtä.

 

Ja minä ymmärrän,

että mikään ei ole tärkeämpää kuin se,

mikä kullakin hetkellä koetaan tärkeimmäksi.

Ja minä olen valmis menemään sinne,

minne sinä menet.

Jos näen sen oikeaksi.

Aina kun näen niin.

Ja niin on oikein.

Niin on hyvä.

 

25.11.87 illalla

Ja minä ymmärrän,

että silti on kyettävä katsomaan,

onko se, mikä tänään on tärkeää,

vielä huomennakin yhtä tärkeää,

vai eikö ole.

 

Yritän kulkea tieni

- opetella kulkemaan sitä niin,

että olisin yhtä tieni kanssa,

yhtä sen kanssa mitä kohtaan.

Ja jos onnistun,

olen itse tie, en enää sen kulkija.

 

Ja katso:

Vain itse tieksi muuttumalla huomaan,

että olen ollut perillä koko ajan!

Sillä toinen pää minusta 

on aina ollut siellä perillä... kiinni...

 

Ja näen, että minulle on ollut hyväksi se,

että tiesi koskettaa nyt varovasti

ensi kertoja minun tietäni -

ei kulkua katkaisten

vaan kylki kyljessä

päivänkakkarapiennar piennarta vasten.

Ja siellä lomassa on ohut vana

täynnä ketoneilikoita, ruiskaunokkeja

ja lumipälvien kevätesikoita.

 

06.12.87

Sinun hämärät, epätodelliset kasvojesi ääriviivat,

nukkuvan mietevuoristosi kukkaisrinteet,

uniesi vuoristoniityt,

niittyjesi kaunokkisilmät,

suljettujen silmiesi maanalaiset latvajoet,

luomiesi kätköissä piilevät lähteet,

ihosi sammallaaksot,

rintojesi pehmeät rinnesuot,

tupasvillahetteensilmäsi...

Sinne tahtoisin laulaa itseni...

tulla lauletuksi...

 

Sumuna kierisin kukalliset rinneniittysi,

usvana katsoisin purojesi varjoisat lehdot,

pilvenä läpäisisin vuoriesi huiput,

kukkulasi, notkelmasi, kosteat lehtometsäsi.

Kuunnella tahtoisin hiljaisuuttasi,

kunnes alkaisin ymmärtää itseäni

sinun kokemanasi.

 

07.12.87

Hiljaisuuden mietespiraali...

...Miten on mahdollista,

että kaksi maailmaa voi syleillä toisiaan,

kun toinen nukkuu ja toinen valvoo?

Ovatko ne silloin jo sisäkkäin?

Muistavatko ne,

mitä on toisen sisällä,

toisen unen sisällä,

toisen valveen sisällä?

Vai onko niillä yhteinen rajapinta,

viestejä välittävä kosketuskohta,

tieksi muuttunut raja-aita,

joka kuljettaa sanomia todellisuudesta toiseen?

 

Mikä on tämä kurjenmiekkaketo,

jossa elämänpolkuni risteilee,

jolla saan käyskennellä onnellisena -

illan viileydestä aamuauringon lämpöön saakka?

Voi tätä ajatusten violettia liljatarhaa,

kämmekkäkumpua, tupasvillaniittyä...

 

1988:
 

07.01.1988        

Olen kohdannut ihmisen - hiljaa...

Nähnyt, kuinka lähestyminen

käy yhä väistämättömämmäksi.

Kokenut, kuinka sielu ja henki...

Ei. En minä ole kokenut vaan me!

Me sen olemme yhdessä tehneet

ja yhdessä me sen tunnemme.

30.01.88 (Muunnelma säveltämästäni A:n "Kun kohtaat ihmisen" -runosta)

Kun oppisimme kohtaamaan ihmisen

sydän rakkauden täyttämänä,

mieli lämpimänä,

katse hellyyttä kukkien,

sormenpäät sormenpäitä hellästi hipaisten,

syli lämpimänä,

mieli virraten tämän- ja tuonpuoleisen välillä

kuin vuoksi ja luode.

 

Silmäpari uppoutuen toisen silmäparin kaivoihin -

kuin itseään kaukaa varovasti tarkastellen,

kunnes tunnistaa itsensä sieltä sisältä, sieltä takaa -

syvän mustan siimeksestä,

elämän varjoisista lehdoista,

liikutuksen lehtopurosista,

mustaa valoa sädehtivistä,

hyvien ajatusten laaksoliljoista.

 

Kun osaisi kohdata ihmisen uudestaan - siten -

että kykenisi kertomaan sadun

sadun kohtaamisesta,

sadun siitä, kuinka sadun voisi kohdata,

kuinka kohdattua satua pitäisi hellästi käsitellä

- hellin sormin - niin, että se avaisi

nupullaan olevan opetuksensa täyteen kukkaan.

Niin, että se sädehtisi opettavaista valoaan niin,

että ymmärtäisimme,

kuinka satu pitäisi kohdata

kerrasta toiseen uudella tavalla

- oman satunsa muuttumisen kautta niin,

että ymmärtäisimme,

kuinka tulisi kohdata se satu,

jota nimitämme elämäksi;

sinun elämäksesi,

minun elämäkseni,

kuinka tulisi kohdata elämä itse,

ennen kuin se hiljenee pois.

 

Satu: Auta meitä ymmärtämään,

että sadun pituus koskee vain sen muotoa,

sen muotoa,

jonka sisällys on pituudesta pohjaton.

 

Kun oppisimme kohtaaman ihmisen niin,

että oppisimme näkemään muodon läpi,

että oppisimme näkemään sisältä ulos,

näkemään, kuinka kauas voikaan katsoa,

kun oppii katsomaan

- ei itsestä käsin sisältä ulos vaan -

toisesta käsin - ulkoa, ulkona olevan sisältä ulos

näkemään moninkertaisesti

monilla silmillä, monilla katseilla

niin pitkälle kuin kaikkeus näkee

- itseään tarkastellessaan:

ulkoa sisälle, sisältä ulos,

samanaikaisesti molempiin suuntiin.

 

Niin kuin katse,

joka miettii näkemäänsä,

sitä mitä katsoo ulkona

ja sitä mitä näkee omassa katsomisessaan,

mitä miettii,

mitä verkkoa kutoo

verkkokalvolla ja sen takana

- ajatusten verkkovajassa,

 

mitä verkkoja laskee maailman valtamereen,

mitä verkkoja muut ovat laskeneet,

mitä pyytää, mitä saa

ja mitä antaa takaisin pois

ja kenelle.

 

Kun oppisi kohtaamaan ihmisen

sellaisen verkon kanssa,

jonka läpi voi uida,

niin kuin satu ui mielen verkon läpi,

niin, ettei mikään kuole pois

vaan elää

omaa tarinaansa kuiskien.

 

03.02.88

Helisevä nauru, sointuva ääni,

ilkamoiva katse, viivähtävä kosketus,

kosketus sisältä.

Sanat, jotka pudottavat talvisten honkien lumipeitteen

sanat, jotka sulattavat talvisen koskisuvannon

lauseet, jotka kyntävät elämän peltoa.

 

Äänellä lausutut ajatukset -

kuin kuiskiva helminauha,

joka keinuu tuulessa edestakaisin -

hymyssä huojuen.

 

Sinä metsän soiva siimes!

Sinun pimeimmästä kätköstäsi

minä etsin uhripaikkani,

jossa annan, en ota,

jossa koen vain pyhiä kokemuksia,

jossa pirskotan uhrijuoman jumalalle,

joka ei puhu.

 

Ja karhutaivaaseen minä sinut lopulta saatan.

Sinä joka olet kypsä kokemaan

kahden erillisen yhdentymisen,

taivaan ja maan avioliiton,

Paratiisin ja Helvetin rakastumisen toisiinsa,

alkaessa kaivata toisiaan,

hyväksyessään kummankin oikeuden

kuulua tähän maailmaan

ja tuohon.

...... 

31.03.88

Nämä varhaiskevään vaalenevat illat,

pitenevä vaaleus

ylipääsemättömän musta-valkean alkusuon yllä.

Vaalea kajo näkymättömän yllä.

Yö,

joka päivä päivältä antaa periksi valolle,

voimalle,

joka päivä päivältä, yö yöltä vahvistuu

odottaen vahvistumistaan riittävän vahvaksi

niin vahvaksi

ettei ole yölle enää häpeäksi periksi antaminen,

vaan että voi kumartua kunnioittavasti,

painaa päänsä nöyränä pimentoon,

jota ei enää näy,

koska valo täyttää kaiken.

 

Valoa ovat suot ja nevat,

valoa pilvien kellarikerrokset,

valoa aurinko,

joka itää idästä nousevaa voimaa.

Ja lumi sulaa.

Pälvet putoavat taivaista maahan,

alkavat itää ja katsella ympärilleen

- aina valoa kohti.

 

Minä olen kevät,

joka ei vielä kuki,

mutta versoo vihreää voimaa,

sinistä valomietettä

kohden minuutta -

niin kuin aika hohtaa itseään,

niin kuin lumi lunta,

katse katsetta,

niin kuin etsivä hohtaa löytämäänsä

ja palaa riemuissaan kotiinsa

kertomaan kaikesta siitä

ja sen lisäksi.

 

29.07.88        

Raskas on tämäkin kesä ollut -

vain eri tavalla kuin se edellinen.

Elän miettien elämääni - ja toisten elämää -

kaikki ne yhtä omia ja tärkeitä.

En tiedä tulevasta muuta kuin sen,

että se on rajamaata.

 

Rajamaita käy kulkuni,

pitkospuita myöten

kuunnellen ihmisten puhetta

muistuttavaa tuulen huminaa

ja tuulen huminaa

muistuttavaa ihmisten puhetta.

Aina kuitenkin siellä erottuu

joku yksinäinen sana,

rakkauden sana.

 

Ja se soi - sittenkin vielä -

ja sitä puhetta minäkin ymmärrän.

Osaanko itse puhua sillä kielellä?

Paljonko pitää tuulen vielä humista,

että itsekin oppisin humisemaan?

 

07.08.88

Karhunpeijaiset on pidetty,

eväsreppu kulutettu tyhjiin,

nähty jonkin taakse ja senkin taakse

ja vielä taimmaisena olevan taakse,

ihmisen taakse

siihen minuuteen,

joka ei ole minussa

vaan jossakin muualla,

joka on jonkin toisen ihmisen takana.

 

Ja sen takana - toisen sisimmässä -

sen toisen minuuden sisimmässä

on aidattu alue!

Ja se aidattu alue on siellä,

missä rajattu määrä kokemuksia on aidattuna.

Ja sen aidan sisäpuolella

ne kokemukset käsitellään.

Ja sillä käsittelyllä

on omat rajalliset käsittelijän kokemuksensa.

Ja siksi se käsittely

on rajallista, aidattua.

 

Se nimetön,

joka käsittelee noita kokemuksia

aidatun rajan sisällä,

on aina itse aidattu, rajallinen,

omien kokemustensa kahleissa,

joita omat rajalliset kokemukset ovat antaneet.

 

Ja jos käsiteltäviä kokemuksia

ja jos käsittelijän kokemuksia

pitäisi yrittää nähdä ilman rajoja,

on noustava ylemmäs,

on noustava niin korkealle,

että näkee raja-aidan olemassaolon,

sen, että siinä on raja-aita

ja että se on siinä

ja että se on vain raja-aita,

jonka takana on

vapaa, ääretön laidunmaa,

vapaa, ääretön taivas,

missä kurkiaura pian löytää tiensä

toiseen kotiin -

sinne, mistä se tulee tänne taas

sitten joskus.

 

Sillä näin on kirjoitettu:

Vain taivaasta voi nähdä maan siinteen.

 

09.08.88

Täällä minä istun

- ties kuinka monetta iltaa -

yksin

brandylasin ääressä

nauhurin ääressä

kasettien keskellä

miettien musiikkia

pohtien puheasioita

lajitellen lehtileikkeleitä

opetellen olemaan,

ikään kuin viimeistä kahta vuotta ei olisi ollutkaan

ja sitten taas neliraitanauhaa miksaten:

neljä sormea eri tahtiin -

valvoen kaksiraita-balanssin säilymistä.

Onko tämä ensimmäinen kerta,

kun en selviä yksin ulos

näistä mielen umpisolmumaisemista.

Olen saavuttanut jotain merkittävää.

Mutta itse olen kaukana,

elämäni ensimmäisessä yksinäisyyden ristiaallokossa,

elämän...

 

Minun elämääni tämä kaikki on,

sitä elämää,

jota kukaan muu ei elä,

sitä elämää,

johon kuuluu tämä ja tämä ja tuo...

 

Ja tämä yksinäinen yö

näiden nauhojen keskellä

syysillan pimetä...

Syysillan pimennyttyä,

mielen pimennyttyä...

 

Miten tämä elämä jatkuu?

Miten tämä nauha jatkuu?

Miten tämä jatkuminen muuttuu joksikin muuksi,

joka jatkuu ja pysähtyy vuorotellen?

Miten tämä jatkuminen pysähtyisi?

Miten saisin tämän kaksi vuotta pysähtymään

kuin lintu, varpunen,

joka laskeutuu oksalleen -

sille ainoalle, joka on jaloilla

varpaita varten, kynsiä varten.

 

Miten tämä oksa...

Voi, miten tämä oksa keinuukaan.

Se onkin osa minua

ja minä olen oksa itse.

Oksainen lintu, oksainen puu,

lintu joka varpaineen istuu

oksaisen puun oksalla

visertäen kauniisti tulevasta kesästä

ja sen kestävyydestä.

 

Minä olen kesän kestävyys.

Olen syksy, joka soi,

joka vieläkin soi

ja kestää läpi kesän

ja tämän syksyn

ja tämän ensi talven

ja nämä kaikki vuodenajat,

jotka soivat uusia, tulevia vuodenaikoja,

näitä unia,

näitä mielen kastepisaroita,

näitä maisemia,

näitä hernejyväsiä,

jotka laskevat päänsä alas

kypsän maan kasteltaviksi.

 

13.09.88        

Ei löydy runoa tähän elämän hätään.

Kaikki on hallussa.

Ja kuitenkin kaikki on kesken

- huonosti tajuttuna,

huonosti suunniteltuna,

huonosti hoidettuna.

 

Loppuunsaatetut työt hukkuvat

kesken jääneiden ristiaallokossa.

Kapteenia ei näy.

Vain tyrskyt ja kylmä olo

yksin

täällä aution laivan koleassa ohjaushytissä

merenkäynnin keskellä,

suolavesi silmissä

repaleista taivaanrantaa tuijottaen.

Eikä maata näy.

 

02.12.88 Amsterdam
Kuin taivas joka ikään kuin - koko ajan -

olisi laskeutumassa maahan

kenenkään sitä huomaamatta.

Koska näyttää sille,

ettei mitään eriskummallista ole tapahtumassa.

 

Näyttää siltä,

ikään kuin kaikki sujuisi normaalisti,

ikään kuin mitään erikoista ei tapahtuisi,

koska tämä tapahtuu koko ajan, lakkaamatta,

ikuisesta menneisyydestä saakka.

 

Koko ajan taivas laskeutuu päällemme

ja me olemme osa sitä.

Osa taivasta me olemme

- maan päällä - taivaan osana.

Ja taivaan osana on laskeutua meihin,

huomaamatta kuin näkymätön kyyhky,

joka koko ajan on palaamassa pesäänsä,

vaikka on jossain muualla.

 

...Näin on vuosi kulunut.

Enemmän tunnemme toisiamme nyt,

kuin ensimmäisten kosketusten

ensimmäisinä arkoina hetkinä

silloin kauan sitten,

jolloin emme vielä tienneet,

millaista tulee olemaan

seuraavina viikkoina,

seuraavina kuukausina.

 

Eivät kosketukset enää ole niin arkoja.

Suunnitelmat, haaveet,

niiden toteutumiset

ja pettymiset toisiin toiveisiin

ovat realistisempia.

 

Moni ajatus on kuivunut kasaan

oikean elämän ankaran,

polttavan katseen alla.

Se, mikä ei ole kestänyt katsetta,

on kuollut pois.

Se, mikä on kestänyt,

on alkanut kasvaa.

Eikä kukaan tiedä,

mihin tämä kaikki johtaa - ulkonaisesti.

Tiedämme vain sen,

että kulku käy kasvua kohti.

 

Paljon olen oppinut tänä aikana.

Paljon on jäänyt oppimatta.

Paljon on sellaista,

josta voin vain kysyä:

Mahdanko oppia sitä

koko loppuelämäni aikana?

 

Kysyn silloin hiljaa sinulta: ...

Kelpaammeko toisillemme

myös oppimattomina joidenkin asioiden suhteen,

vai odotammeko toisiltamme täydellisyyttä?

Onko vajavaisuus taakka vai rikkaus?

 

Ääni kantautuu

unen takaa unen taakse.

Huomaamatta liukuu se ohi.

Huomaamatta minä liu'un sen läpi.

Muistan taas,

että olen matkalla omaan itseeni,

itsetuntemukseeni toisten avulla,

ihmetellen sitä,

että tässäkö olen nyt,

kun olen luullut kulkevani

aivan jossain muualla.

 

Läpi päivien mietin näitä kohtalon aikoja,

kohtalon esiin heittämiä lentolehtisiä, näkyjä.

Ja silloin tällöin minä tunnen:

Vieläkään - tämän opintomatkan jälkeen

ei ahdistus ole kokonaan poissa.

Täällä se tähyilee saalistaan - tai siellä,

jonain hetkenä,

jolloin katse kylmenee

kohdatessaan muurin,

jossa kaikki sanat, kaikki tekstit

ovat jo valmiina edessä.

 

Olenko minä itse se ahdistus,

joka hiipii huomaamattaan myös sinne,

minne se ei kuulu?

Olenko mennyt paikkoihin,

minne minä en kuulu?

Onko minun paikkani mieluummin täällä poissa,

poissa sieltä,

minne olen tuonut ahdistusta

rakkauden sijasta?

 

Mitä minä olen tehnyt?

Mikä minut on johdattanut

näihin ahdistaviin tilanteisiin?

Mikä minä olen ahdistamaan toista

omilla ahdistavilla mietteilläni,

ahdistusta tuottavilla ajatuksillani.

Miksi avaan portteja ahdistuksen erämaihin,

valintapakkojen umpikujakorpiin.

 

Sävel puhkeaa kuitenkin kukkaan

vesipyörteen reunalla.

Jokin näkymätön kurkottaa katseensa kohti sitä

- uteliaana nuuhkien.

En se ollut minä,

mutta minä näin sen.

Sillä olin vielä näkymättömämpi.

 

[Jatkuu osassa XXIII: 03.12.88]